Olin kuullut Lionel Shriverin Poikani Kevinistä (Avain, 2006; We Need to Talk About Kevin 2003) paljon mielipiteitä: osa kehui, osa kauhisteli, toiset sanoivat etteivät voisi koskaan lukea tätä. Kirja on erityisesti nyt tapetilla, sillä siitä vuonna 2011 tehty elokuva saa Suomessa ensi-iltansa 20.4.2012.
Minulle on turha väittää vastaan tässä asiassa, ja aion käyttää häikäilemättä hyväkseni sitä, että tämä on minun kertomukseni ja että sinun on pakko tyytyä minun näkökulmaani. En yritä teeskennellä, että tiedän kaiken, koska koko totuus ei arvatenkaan selviä meille kummallekaan.
Poikani Kevin on Kevinin äidin, Eva Khatchadourianin, kirjeiden muodossa kertoma tarina. Kirjeet on osoitettu hänen aviomiehelleen Franklinille. Kirjeet on päivätty vuoden 2000 lopusta vuoden 2001 huhtikuuhun, mutta niiden kertoma tarina kattaa sekä Evan ja Franklinin historian, kaiken sen, joka johti lopulta siihen torstaihin että mitä sen jälkeen tapahtui.
16-vuotias Kevin romahduttaa monen maailman sinä torstaina tehtyään sen mitä tekee. Ennen kohtalokasta tapahtumaa seurataan Evan silmien kautta Kevinin kasvua ja kivikkoista perhe-elämää. Riippuu lukijan näkökulmasta, miten hän kaikkea tulkitsee. Minä toisaalta ymmärsin Evaa, toisaalta Keviniä ja toisaalta en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää kumpaakaan.
En ryhdy miettimään, onko minusta aivan hirveää mennä katsomaan Keviniä vai haluanko kovasti nähdä hänet, mikä on epätodennäköisempää. Menen sinne, siinä kaikki.
Kirjan voisi leimata helposti koulusurmia käsitteleväksi teokseksi. Ulottuvuuksia on kuitenkin enemmän. Shriver laittaa lukijan pohtimaan sekä pahuuden, syyllisyyden että inhimillisyyden olemusta. Myös äidin ja perheen roolia pohditaan: mitkä ovat äidin velvollisuudet ja oikeudet, mitä tehdä jos ei kertakaikkisesti tule lapsensa kanssa toimeen. Usein tällaisten järjettömiltä tuntuvien tekojen yhteydessä aina puhutaan siitä, kuka on syyllinen ja miksi, missä määrin ketäkin tulisi syyttää. Shriver ei anna tähän selkeitä vastauksia, mutta ravistelee lukijaa pohtimaan. Missä määrin voisi riittää vaikkapa väkivaltaviihteen vaikutus? Väkivaltaviihde kuitenkin on tietyllä tavalla osa kulttuuria; pohtikaa vaikka Grimmin satuja tai lohikäärme-ritari-tarinoita. Kyse on kuitenkin ehkä siitä, millaista se väkivalta on ja miten se esitetään.
Kevinin tapaus on fiktiivinen, mutta minua järkytti se todellisten tapahtumien määrä, joita kirjassa esiteltiin. Toki minä tiesin, että tapauksia oli ollut useita mutta että noin monta. Suomalaisena kirjaan tulee toki myös oma vivahteensa, kun ajattelee kotimaan tapahtumia. Minä olen kerran ollut sijaistamassa, kun koulussa oli ampumauhka. Vaaran mahdollisuus oli käytännössä mitätön, mutta kyllä se hetki pysäytti: mitä ihmettä minä teen jos jotain tapahtuu ja vastuullani on 30 opiskelijaa. Sama kurkkua kuristava tunne tuli tässä, sillä väistämättähän tämä pakottaa ajattelemaan: mitä jos minun lapseni ampuisi tai tulisi ammutuksi, mitä jos meidän koulussamme, josjos. Ajatusten kohtaaminen ei ole miellyttävää, mutta kaipa nämä tällaiset ovat väistämättä myös realiteetteja meidän maailmassamme.
Shriver kirjoittaa taitavaa tekstiä ja käännös on hyvä, ainut mikä minua häiritsi oli puhekielisyys keskusteluissa, vaikka sen käyttäminen on toki järkeenkäypää. Tarinaa maltetaan rakentaa rauhassa ja jännitettä nostaen, lukija voi vain aavistaa mitä tästä vielä seuraa.
Poikani Kevinin lukemisen jälkeen olo ei ole kehuttava. Kurkkua kuristaa ja päässä humisee. Kirja on tärkeä, mutta sen lukeminen ei ole helppoa.
Evan kirjeitä ovat lukeneet ainakin Leena Lumi (jolle tämä oli mestarillinen teos jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian), Maija (joka alun lähes pitkästymisen jälkeen sai iskun palleaan), Paula (joka erittelee hienosti kirjan teemoja), Salla (joka suosittelee, mutta ei helposti ahdistuville), Aamuvirkku yksisarvinen (joka mm. ihailee Shriverin taituruutta kirjailijana), Katja (jolle tämä oli viiden tähden kirja jota hän ei halua lukea uudelleen) ja Booksy (joka ei saanut kirjaa laskettua käsistään). Juonikeskustelua kirjasta voi käydä kurkkimassa Juonittelua-blogista.
Lionel Shriver: Poikani Kevin. (We Need to Talk About Kevin, 2003)
Avain, 2006. 544 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti.
Kansi: Jussi Jääskeläinen.
Vaikuttava. Hieno. Tuntuu vähän väärältä verrata sitä kirjaan, mielestäni kirja oli ehkä parempi, mutta sanon nyt kuitenkin että kirja ja elokuva ovat erilaisia ja kumpikin kertoo vaikuttavan sanoman.
Elokuva keskittyy ehkä jopa kirjaa enemmän Kevinin ja Evan suhteeseen ja perheen elämään. Kertojanääntä elokuvassa ei käytetä, mutta tapahtumat ovat selvästi Evan näkökulmasta ja tuovat hahmon lähelle katsojaa.
Tiesin jo kirjaa lukiessani, että Evaa esittää Tilda Swinton joten hahmo näyttäytyi jo mielessäni Swintonina. John C. Reilly puolestaan oli hyvä vastakohta Swintonille. Ezra Millerin roolisuoritusta Kevininä hieman pohdin, hän oli siis kyllä pätevä, mutta minun päänsisäinen Kevinini oli jotenkin kevinspaceymainen jonkin omituisen mielleyhtymän kautta.
En osaa sanoa kumpaa suosittelisin, elokuvaa vai kirjaa, koska ne ovat niin erilaisia. Lisäksi omaan näkökulmaani elokuvasta vaikuttaa luonnollisesti se, että tiesin mitä tapahtuu. Elokuva on kuitenkin jollain tavalla lempeämpi (vaikka onkin K16) kuin kirja, ainakin minulle jolla on todella vilkas mielikuvitus. Elokuvan jälkeen pystyin kuitenkin kävelemään, kirja jätti humisevan ja huimaavan olon.
Elokuvajuliste: FS Film.
