Laskuvesi jossain Normandian rannikolla vuonna 2007.
Claudie Gallayn Tyrskyt (Avain, 2010; Les Déferlantes, 2008) on odottanut hyllyssäni lukemista jo pidemmän aikaa. Ajattelin sen olevan jotain sellaista, jota rakastaisin, onhan siinä meri, Ranska ja lintuja. Eivätkä ajatukseni olleet aivan väärässä.
Rajuilma puhkesi täydellä voimalla. Tyrskyt löivät taloa vasten. Painoin kasvot ikkunaan ja yritin nähdä ulos. Katulyhdyt olivat sammuksissa. Valoa ei enää ollut. Salamoiden loisteessa näytti siltä kuin majakkaa ympäröivät kalliot hajoaisivat säpäleiksi. Sellaista en ollut koskaan nähnyt. En tiennyt olisinko halunnut olla jossain muualla.
Nainen on muuttanut La Hagueen, Normandian uloimpaan niemeen. Hän laskee lintuja, piirtää merimetsoja ja kaipaa menneisyyteen, tai jos ei kaipaa ei ainakaan osaa päästää irti. Hän asuu talossa, jota meren aallot huuhtelevat, ja tarkkailee kylän muita asukkaita. Raphaël veistää surullisia kipsiveistoksiaan, Morgane kulkee rotta olkapäillään. Max tahtoo saada saaliikseen sillihain, Lili kantaa kaunaa ja Théo silittää kissojaan. Ja sitten on Lambert, joka saapuu kylään etsimään jotain, totuutta, anteeksiantoa.
Ajattelin pitkään lukiessani Tyrskyjen olevan liian ankea, liian harmaa ja kova. Joskus puolivälin tienoilla muutin mieleni, kun tekstistä alkoi löytyä valoa ja toiveikkuutta, aivan vähän vain, ja tylyä kauneutta. Pienen kylän ihmissuhteet ovat mutkikkaita eikä anteeksiannolle ole tilaa. Salaisuuksista pidetään kiinni visusti. Ja se minkä meri ottaa, meri saa, ja se minkä meri antaa saa kuka tahansa pitää.
Tyrskyt oli lyijynharmaa ja pysähtynyt, raikas ja toiveikas, kaunis ja surullinen. Se tuo lähelle meren, suolaisen tuulen ja lintujen äänet. Sen lyhyissä lauseissa on rannan hiekka, harmaat pilvet, baarin lämpö, rikkinäisen flipperin valot ja kaikkien harteilla painavat tarinat ja salaisuudet.
Sulateltuani kirjaa yön yli ymmärrän pitäneeni siitä todella paljon.
Avain, 2010. 477 s.
Suomentanut: Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
