Lavalta: Äidinmaa (Salon teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Timo Huttu

Voimakkaiden tunteiden musikaali

Salon teatteri ei tänäkään vuonna piittaa siitä, että kesäteatteri tupataan usein näkemään kevyenä viihteenä, vaan tuo Vuohensaaren lavalla Äidinmaan. Kotimaisessa musikaalissa seurataan yhden suvun naisten elämää neljässä polvessa ja sitä, kuinka aiemmin tehdyt valinnat ja uhraukset voivat vaikuttaa vuosien päähän.

80-luvulla Anni (Ami Aspelund) saapuu takaisin kylään tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa kuulemaan äitinsä perunkirjoitusta ja ihmettelemään hylätyksi jääneen kyläkaupan kohtaloa. Menneisyys muistuu kirkkaana mieleen ja osoittaa, että kauan sitten tehdyillä valinnoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Menneessä, kesällä 1939 nuori lempi roihahti pienessä maalaiskylässä, kun nuori Anni (Vilma Koskela) kohtasi kesätöihin saapuneen Olavin (Peter Nyberg). Yhdessä heidän ystäviensä, Reijon ja Sofian (Helena Boberg ja Jerry Sarlin) maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Talvisota kuitenkin erottaa pariskunnat ja Anni päätyy kulkemaan polkua, jonka jonkinlainen päätepiste tuntuu lopulta löytyvän äidin perunkirjoituksen myötä.

Vaikka Äidinmaa on paljolti ensemble-musikaali, nousee sen keskiöön kuitenkin Koskelan vahva roolityö. Koskela vakuutti minut taidoillaan jo viime kesän musikaalissa eikä suotta, sillä musikaali kiertyy tiukasti nimenomaan Annin tarinan ympärille. Kokonaisuutena ensemble tekee varmaa työtä ja onnistuu tekemään hahmoistaan uskottavia. Teoksessa olisi voitu heittäytyä jopa enemmän tunteen valtaan ja jättää muutama olettaakseni keventäväksi ajateltu kohtaus pienieleisemmäksi, sillä nyt ne tuntuivat olevan hieman eri rekisterissä musikaalin kokonaisuuden suhteen.

Äidinmaan tarina on rivien välissä suuri, mutta loppujen lopuksi lavalla tapahtuu oikeastaan aika vähän. Se on mielestäni tämän musikaalin haaste. Näyttäville tanssinumeroille ei ole sijaa ja varsin usein tarinaa kuljetetaan niin, että kohtauksen keskushenkilö laulaa yksin lavalla. Tästä huolimatta Toni Ikolan ohjaus toimii hyvin ja toisaalta on hyväkin, että kohtauksissa on luotettu näyttelijöiden tunneilmaisun riittävä hetken kannatteluun. Minulle vaikuttavimmat laulunumerot olivat 20- ja 70-vuotiaiden Annien duetto Täytyykö sen tuntua tältä ja musikaalin päättävä, koko ensemblen esittämä Aseet laskekaa.

Musikaali sai aikanaan kantaesityksenä Espoon kaupunginteatterissa alkuvuodesta 2017 ja näin myös tämän version. Vaatimattomammista puitteista huolimatta Salon produktio ei mielestäni kalpene sille lainkaan. Laulu soi Vuohensaaren merellisissä puitteissa komeasti ja yksinkertaiset mutta monikäyttöiset lavasteet toimivat hyvin. Ja mitäpä sitä lavasteilla ylimääräisiä koreilemaan, kun ensemble hoitaa hommansa nappiin.

Kulttuuriköyhän vuoden jälkeen tuntui erityisen hyvältä istua Vuohensaaren katsomossa ja antaa aplodit komealle musikaalille. Seuraavia ensi-iltoja kohti, tulkoon niitä syyskaudella lukuisia niin Salossa kuin muissakin kaupungeissa.

Äidinmaan ehtii nähdä vielä 14.8. asti, suosittelen. Lisävakuudeksi voi käydä lukemassa vielä esimerkiksi Teatterinna-blogin arvion.

Lämmin kiitos Salon teatterille kutsusta ensi-iltaan.

Lavalta: Päiväni murmelina (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Parhaimmista parhain on Punxsutawney ja murmeli

Tuntuu, että siitä on ikuisuus kun Helsingin kaupunginteatteri julkisti seuraavan musikaalinsa olevan Danny Rubinin ja Tim Minchinin Päiväni murmelina. Minulle teoksesta tekee merkittävän se, että sen cast recordingia on luukutettu meillä jo useampi vuosi ja kappaleet on analysoitu kutakuinkin puhki siipan toimesta. Liput tuli siis hankittua heti kun niitä saatavilla oli, ja epävarmuuden täyttämästä keväästä huolimatta teos saatiin Suurelle näyttämölle kutakuinkin suunnitelmien mukaan syyskuussa.

Tarina lienee monelle tuttu vuoden samannimisestä elokuvasta, jossa pääparina vaikuttivat Bill Murray ja Andie McDowell. Vastahakoinen säämies Phil Connors (Lari Halme) pakotetaan reportaasimatkalle pieneen Punxsutawneyn kaupunkiin, jossa asukkaat ja vieraat odottavat malttamattomina, ennustaako Phil-murmeli kevään tulon vai toteaako se talven jatkuvan. Nihkeää toimeksiantoa ei tee paremmaksi paikalle pölähtävä tuottaja Rita Hanson (Maria Lund), jonka positiivinen asenne ei ainakaan paranna Philin mieltä. Keikka saadaan hoidettua ja paku pakattua, mutta lumimyrsky sulkee kaikki tiet ja kaupunkiin on jäätävä vielä toiseksi yöksi. Paitsi että Phil herääkin murmelinpäivään uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, ja joutuu läpikäymään melkomoisen tunneskaalan päästäkseen toisteisen päivän kirosta irti. 

Päiväni murmelina on haastava teos, sillä musikaalikomedia-luokituksesta huolimatta etenkin sen ensimmäinen puolisko on raskasta katseltavaa. Phil Connors on etuoikeutettu kusipää ja muut hahmot näytetään yksiulotteisina kökkelöinä. Kielenkäyttö vilisee kirosanoja ja asiattomuuksia, eivätkä sympatiat todellakaan ole hänen puolellaan. Philin valuminen hedonistisesta muiden hyödyntämisestä musertavaan epätoivoon ei sekään ole hauskaa katsottavaa, vaan oikeastaan kamalaa.

Kaikki tämä saa myös ainakin minun pääni surraamaan. Miten minä käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa? Osaanko nähdä kanssaihmiset enempänä kuin yksiominaisuuksisina pahvihahmoina? Milloin valitsen olevani muille mukava ja miksi? Toisaalta musikaali myös alleviivaa, että oman navan kaivelusta on myös mahdollista päästä eteenpäin ja nähdä maailma monipuolisempana. Ehkä aivan niin kokonaisvaltaiseen muutokseen kuin Phil ei ole aina realistista pyrkiä, mutta toisaalta keskimäärin kymmenen vuoden aikaluupissa on aikaa tehdä perustavanlaatuisempia peliliikkeitä.

Lari Halmeen kyky muuttua totaalisesta kusipäästä täysin epätoivoisen ihmisraunion kautta aidosti sympaattiseksi hahmoksi on ihailtavaa. En sinänsä epäillyt, etteikö hän siihen pystyisi, mutta vaativan roolin upea toteutus on silti hatunnoston arvoinen suoritus. Lähempänä lavaa istuessa Halmeen ilmeskaala on häikäisevää katsottavaa, sillä Phil on käytännössä koko ajan katsojan nähtävillä. Mainio on myös Maria Lund, jonka Rita on sanalla sanoen ihana ja samaistuttava. Halmeen ja Lundin vuorovaikutusta on yksinkertaisesti ilo seurata, sillä kemia ja rytmitys toimivat.

Roolitus on muutenkin onnistunut. Ensemble tanssii ja laulaa lavan pyöriessä ja sivuhahmoistakin muodostuu mitä kokonaisimpia hahmoja, jos heitä malttaa seurata tarkemmin. Esimerkiksi rouva Lancasterin (Leenamari Unho) hupsun majatalopitäjän kuoren alta löytyi minulle sydäntäsärkevän ihastuttava nainen. Mieleen jäi myös Raili Raitalan upea Nancy, joka vaikuttaa Philin katseen alla mitä mitättömimmältä hahmolta, mutta jonka viimeiset kohtaukset esityksessä ovat lähestulkoon suosikkejani niiden yksinkertaisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Olen useammassa paikassa kohdannut kommentin, että Murmelin musiikki on ”sekavaa”, ja että laulujen joukossa ei ole ”yhtään hittiä”. Olen tästä hieman eri mieltä, mutta minulla on toki katsojana teoksen suhteen etulyöntiasema ensimmäisessä kappaleessa mainittujen seikkojen vuoksi. Helppoja rallatuksia kappaleet eivät tosin lähtökohtaisesti ole kaikessa runsaudessaan, mutta jäävät ainakin tällä taustalla erittäin hyvin päähän soimaan.

Kuva: Robert Seger

Runsas on myös esityksen visuaalinen puoli. Suuren näyttämön pyörö pyörii lähes jatkuvalla syötöllä, juhliva pikkukaupunki on täynnä värejä ja asukkaat poukkoilevat ympäriinsä riemunkirjavissa talvitamineissaan. Hatunnosto siis lavastaja Peter Ahlqvistille ja puvuista vastaavalle Elina Kolehmaiselle sekä luonnollisesti myös kulisseissa vaikuttaville pukijoille ja näyttömöhenkilökunnalle, jolla ei juuri lepohetkeä tässä karusellimaisessa show'ssa suoda.

Ja jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ei ole lastenmusikaali. Voisin kuvitella ottavani mukaan teini-ikäisen kanssakatsojan ja silloinkin harkiten, sillä hilpeästä ulkokuorestaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin syvälle ihmisen mutakerroksiin kaivautuva teos, jonka kuvasto on paikoin aika rajua.

Minulle Päiväni murmelina on vähän kuin supermakea leivos. Tuntuu välillä siltä, että kaikkea on liikaa ja vähän ällöttää, mutta lopulta leivos kuitenkin on yksi parhaita koskaan ja muistelen sitä lämmöllä. Se ei ole kaikin puolin täydellinen, mutta tähän hetkeen juuri hyvä. Siippa puolestaan tutkailee kalenteriaan ja pohtii, josko kävisi katsomassa esityksen vielä kerran tai kaksi.

Itse olen siis nähnyt musikaalin jo kahdesti, sillä olimme myös katsomassa sen 2. pääharjoitusta (sinne saimme kutsuliput ystävältä, kiitos!) jo ennen ensi-iltaa. Se oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin istumassa ison teatterin katsomossa sitten kevään sulkujen. Olin toki ollut jo useammassa esityksessä ulkona, ja ihanan Mad Housen pienessä katsomossa, mutta jotain niissä samettipenkeissä ja valtavassa lavassa kuitenkin on, että There will be sunin alkutahtien kajahtaessa kyynelkanavat aukesivat. Yritin vaivihkaa pyyhkiä kyyneleet, ennen kuin ne valuivat maskin alle kutittamaan. Teatteri on kuitenkin parasta tässä ja nyt, eläviltä ihmisiltä eläville ihmisille.

Lavalta: Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (Salon Teatteri)

Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevosell' on pää parempi

Kesäteatterikausi jäi tänä vuonna lyhykäiseksi, mutta onneksi sain sen kruunuksi Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalin. Teos oli minulle tuttu vain nimeltä ja päätinkin marssia katsomoon ilman sen kummempia ennakkotutkimuksia. Ja mihinpä niitä olisi tarvinnutkaan, kun Peter Nybergin taiten ohjaama esitys vei muassaan. Vuohensaaressa saatiin kokea suuria tunteita sielua riipivästä surusta väkevään ja tuliseen rakkauteen.

1900-luvun alussa maailma on murroksessa ja aroilla vaeltavien romanien elämäntapa muuttuu uhanalaisemmaksi vuosi vuodelta. Leirit kuitenkin liikkuvat edelleen ja vanhoista tavoista pidetään kiinni. Kun noidaksikin syytetty kaunis romanityttö Radda (Vilma Koskela) löytää ja parantaa sotilaiden kanssa käydyssä taistossa loukkaantuneen Loiko Zabarin (Jerry Sarlin), ei kummankaan elämä ole enää entisellään. Nuoret eivät kykene vastustamaan välillään roihuavaa tunteiden paloa, mutta ylpeyttä ja omapäisyyttä molemmilla on liiankin kanssa. Vaikka Sarlinin ja Koskelan yhteinen lava-aika on loppujen lopuksi varsin vähäistä, on heitä helppo uskoa. Tunnelma on latautunut, kumpikin tuntuu olevan yhtä aikaa valmis syöksymään toisen syliin ja toisaalta pakoon.

Traagisen rakkaustarinan taustalla nähdään, kuinka vanhat perinteet murtuvat pala palalta ja valtaapitävät sortavat vähemmistöjä surutta. Kun teatteria tehdään näin isosti, on raja uskottavan ja sanalla sanoen kauhean välillä hiuksenhieno. Onneksi Vuohensaaressa tehdään vimmalla ja tunteella ja uskotaan siihen, mitä ollaan tekemässä. Koko ensemble suoriutuu rooleistaan upeasti. Se mahdollistaa muun muassa eeppiseksi muuttuvan takaa-ajokohtauksen, jossa on tosi kyseessä ja hevosten kaviot pöllyttävät hiekkaa takaa-ajajien hengittäessä niskaan. 

Henkilöohjauksen lisäksi Nybergillä on taitoa käyttää koko näyttämötilaa hyödyksi. Vuohensaaren kesäteatteri tarjoaa jo itsessään esitykselle komeat puitteet ja niistä otetaan kaikki irti. Ensemblekohtauksissa tila täytetään runsaasti niin, että joka puolella on toimintaa, vaikka pääkohde onkin helposti pääteltävissä. Myös Venla Viisasen koreografiat ovat näyttäviä ja antavat koko ensemblelle mahdollisuuden loistaa rooleissaan.

Eniten rakastin esityksessä kuitenkin hevosia. Ja tärkeitähän ne olivat, hahmoille elintärkeitä. Hevoset edustivat vapautta: jos sinulla on hevonen, voit lähteä milloin tahansa. Hevosten vuoksi oltiin myös valmiita tekemään asioita, joihin ei muuten taivuttaisi. Ja silti hevoset olivat villieläimiä, ihmisen tahtoon vain väliaikaisesti tai omasta halustaan taipuvia. Jos niitä pidetään liian tiukilla kuolaimilla, ne murtuvat ja muuttuvat vain juhdiksi, mikä oli esityksessäkin nähtävissä verrattaessa paronin siistiksi suitsittuja kärryhevosia arolla villeinä laukkaaviin, kiiltäväkylkisiksi kuvittelemiini ratsuihin.

Loiko Zobar (Jerry Sarlin) hevosineen. Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevoset oli toteutettu pääosin nukettamalla ja ratkaisu oli mielestäni erityisen onnistunut. Erityisesti Loiko Zabarin hevosta nukettanut Petra Myllyperkiö vakuutti liikekielellään ja heittäytymisellään; näyttämölle oli helppo kuvitella kaunis hevonen, jota nopeampaa ei arolta löydy. Erityismaininta tästä esityksestä siis yhteisesti kaikille upeille hevosten nukettajille!

Haastavinta upeassa tilassa on äänentoisto. Erityisesti lauluissa sanoista oli paikoin vaikeaa saada selvää, mutta ainakaan keskikatsomossa asia ei muuttunut ongelmalliseksi. Puhekohtauksissa äänet kuuluivat kuitenkin hyvin ja laulutaidossa ei voi sanoa olleen puutteita. 

Vähempää en siis Salon Teatterilta odottanutkaan, mutta todetaan silti ääneen, että Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on erittäin onnistunut musikaaliesitys. Se luottaa paljon katsojan mielikuvituksen varaan ja palkitsee kokonaisvaltaisella kokemuksella. Ehkä kliseistä, mutta katsomossa sai tosiaan itkeä, nauraa ja kuultiin siellä myös muutama kollektiivinen järkytyksen kohahdus.

Jos siis tiesi kulkee vielä ensi viikolla Salon suuntaan, suosittelen erittäin lämpimästi esityksen katsomista. Ei sitä keveintä kesäteatteria millään mittarilla, mutta hyvin laadukasta sellaista.

***

ps. Otsikon pihistin Okra Playgroundin Rautasuu-kappaleesta. Suosittelen myös sen kuuntelemista ja upean videon katsomista kaikille.

Lavalta: Seksimusikaali (Teatteri Vanha Juko)

Minja Koski ja Miiko Toiviainen suorittavat parisuhdetta. Kuva: Mitro Härkönen

Suorita, ihminen, suorita

Miehellä ja Naisella on vuosipäivä. Kukat ja kuohuva on hankittu, samoin täydelliset lahjat. Päivitykset sosiaaliseen mediaan syntyvät kuin itsestään. Elämä on täydellistä, tietenkin. Tai on siihen asti, kun Miehen verenpaine onkin koholla. Mitä jos syynä on sittenkin, kaikkien odotusten vastaisesti, huono parisuhde? Tätä ongelmakohtaa lähtee ruotimaan Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali, jossa seksittömäksi muuttunutta parisuhdetta lähdetään systemaattisesti parantamaan.

Esityksen fokukseksi on valittu seksi, mutta lähes yhtä hyvin sen nimi voisi olla Elämämusikaali. Nainen ja Mies yrittävät suorittaa elämäänsä maanisesti kaikkien mahdollisten ohjeiden mukaan. Vuosipäivälahjaksi hankitaan lehtien suosittelemat nahkalaukut ja merkkikellot, jalkahieronnasta otetaan varmuuden vuoksi kuva instagramiin, aamusmoothiesta poistetaan lehtikaali sen mahdollisten raskasmetallipitoisuuksien vuoksi ja sohvalla nautitaan raikasta vettä trendikkäistä lasipurkeista, joissa on kierrepillit. Parisuhde on niin heteronormatiivinen kuin olla voi, sillä sehän se yhteiskunnan normaali on. Minua uuvuttaa jo tätä kirjoittaessa.

Pariskunta joutuu luopumaan iltojensa ilosta, stressittömästä tosi-tv:n katselusta, seksiharjoitusten vuoksi. Nekin suoritetaan niin pilkkua viilaten, että itkettää. Seksi on parisuhteen liima, hokee ääni pelastukseksi hankitussa parisuhdeapplikaatiossa, ja pariskunta höylää niin että sattuu. Suorittamista tuntuu alleviivaavan entisestään se, että seksikohtaukset esitetään nukkeleikin kautta.

Minja Kosken ja Miiko Toiviaisen näyttelijäntyö tehostaa esityksen sanomaa. Kirkkain silmin he suorittavat elämäänsä ja parisuhdettaan ja kaikki tehdään niin tosissaan, että koominen on tragikoomista. Irrottelevampaa otetta nähdään lähinnä esityksen lauluissa ja onneksi niin. Glitterinä lentävät aamusmoothien ainekset keventävät tunnelmaa, kun kurkkua kuristaa. Ajattelen, että tämä on niin överiä, mutta ei se oikeastaan ole. Ei tee edes tiukkaa kuvitella pariskuntaa, joka vaikkapa Miehen ja Naisen tavoin huolestuu seksielämänsä laadusta ja alkaa paniikissa suorittaa 12 suuseksiasennon harjoitusta vain siksi, että pääsee osaksi "normaaleja tilastoja". Tuskastuttaa.

Toivon aplodien alkamiseen asti, että minulle tarjoiltaisiin vielä pelastus, vakuutus siitä että näille ihmisille käy hyvin. Pelastusta ei suoda ja taputtaminen tuntuu vaikealta. Voin toki ajatella, että Mies ja Nainen pääsivät sittemmin elämän syrjään kiinni ja alkoivat tiedostaa, mitä he oikeasti tahtovat tehdä tässä elämässä.

Epämukavaa esityksen katsomisesta teki sen tunnistettavuus. Joka päivä silmiin osuu uutisia siitä miten hyvää elämää pitäisi elää. Ja jos ei uutisia, on tarjolla lukuisa määrä ystävien ja tuttavien sosiaalisen median päivityksiä, joita vasten voi omaa elämäänsä peilata ja todeta, että enpä tuohonkaan yllä. Oman tahdon hahmottamisesta tulee vaikeaa, kun "kaikki muut" tietävät kertoa mitä on hyvä elämä.

Vaikka Seksimusikaalista ei siis saanut hyvää mieltä, oli se ehdottomasti katsomisen arvoinen pienoismusikaali. Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys pyörinee mielessä vielä pitkään ja toivottavasti myös muistuttaa siitä, että voin myös itse päättää ja valita toisin kuin jonkun muun asettaman normaalin. Tai voihan sitä lähteä sinne Eat, Pray, Love -matkallekin, mutta vain jos itse sitä oikeasti haluaa.

Seksimusikaalin ehtii nähdä vielä perjantaina 4.10. Teatteri Vanhassa Jukossa.

Lavalta: Myrskyluodon Maija (Salon Teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Myrskyluodon Maija on vahvasti elämässä kiinni oleva musikaali

Takki on suoraan sanottuna vieläkin aika tyhjä lauantaisesta Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan ensi-illasta. Vuohensaaren kesäteatterin rannikkomiljööseen toteutettu musikaali itketti ja ilahdutti.

En tiennyt etukäteen Myrskyluodon Maijan tarinasta oikeastaan kuin raamit, joten minulla ei ole vertailukohtaa muihin toteutuksiin. Tällä hetkellä en myöskään tiedä tarvitsenko edes sellaista, vaikka kirjan aionkin jossain vaiheessa lukea. Peter Nybergin ohjaama versio on nimittäin tunneilmaisultaan niin kaunis ja vahva, että en kaipaa mitään sitä sotkemaan.

Tarinan keskiössä on Maijan ja Jannen hiljalleen kehittyvä rakkaus, joka leiskuu upeasti laulavien Merita Seppälän ja Roope Pelon välillä uskottavana. Toisilleen vieraista nuorista kasvaa vähitellen pari, joka luottaa toisiinsa kuin Högbergetin kallioon. Perspektiiviä ja rauhaa kaikkeen kuohuntaan tuo vanha Maija (Ami Aspelund), joka tuhahtelee kevyen ihastuksen perään itkevälle nuorelle itselleen ja katsoo ymmärtäen omaa elämäänsä. Vanhan Maijan hahmo pitää esityksen vahvasti kiinni elämässä.

Tarinan kuohuissa olisi tosiaan helppo upota melodramatiikan suohon kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Toki syvissä vesissä käydään, kun sen aika on. Omat kyyneleeni valuivat jo ensimmäisellä puoliajalla enkä suinkaan ollut ainoa. Työryhmä toi musertavan surun näyttämölle kauniisti ja tanssiva, aika ajoin vieraileva Kuolema (Mariella Pirhonen) oli hienosti toteutettu hahmo.

Esitys on muutenkin kaunis visuaalisesti. Vuohensaaren miljöön elementtejä käytetään erinomaisesti hyväksi ja se täydentyy Timo A. Aallon moneen muuntuvilla lavasteilla. Tunnelman kruunaa väreiltään merellisyyttä huokuva puvustus, jonka suunnittelu on Marjo Haapasalon käsialaa.

Kesäteatterin keveyttäkin nähdään muutamassa numerossa, kuten toisen puoliajan alussa nähdyssä Jannen juomalaulussa. Tunnelman muutos oli kieltämättä aikamoinen, mutta musiikkinumerona miesten helpottunut ryyppylaulu oli silti sympaattinen ja koreografian päättäville jazzkäsille ei voinut kuin nauraa. Pientä hämmennystä aiheutti myös lopussa aistittava kiireen tuntu, kun tarinaa laitettiin kasaan, mutta kokonaisuutena esitys oli tasapainoinen ja kantoi lähes kolmituntisen pituutensa hyvin.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Salon Teatteri on puoliammattilaisteatteri ja näin ollen Maijankin työryhmässä nähdään niin teatterilavojen konkareita kuin ensikertalaisiakin. Se, mikä teknisessä osaamisessa ehkä hävitään, voitetaan takaisin moninkertaisesti lavalta paistavalla tekemisen ilolla. Erityiskiitoksen haluan antaa esityksessä näytteleville lapsille ja nuorille, joita nähtiin puheroolien lisäksi myös esimerkiksi tanssivina merenhaltioina.

Katsoessa oli koko ajan sellainen olo, että näyttelijöillä on turvallista lavalla ja kaikki tekevät yhdessä parhaansa, sillä käsissä on hieno teos. Oli ilo antaa loppuaplodit seisten, tämä porukka oli sen ansainnut. Toivon teokselle toivon täysiä katsomoita ja säältään kauniita esityspäiviä. Nenäliina saattaa olla tarpeellinen varuste.

Salon Teatterin Myrskyluodon Maijaa esitetään Vuohensaaren kesäteatterissa 17.8. asti.

***

Kiitokset kutsuvieraslipuista Salon Teatterille.

Lavalta: Hair (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Loistakoon valo, tulkoon vapaus ja rauha

Hair ei ole koskaan ollut minulle mitenkään erityinen musikaali. Olen nähnyt siitä elokuvaversion ja yhden lavaversionkin vuonna 2002 Peacockissa, mutta se ei ole erityisemmin säväyttänyt. Lähdin siis marraskuussa katsomaan Sini Pesosen ohjaamaa Jyväskylän kaupunginteatterin versiota epäilevin, mutta avoimin mielin.

Täytyy myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla olin aika hukassa. En saanut tapahtumista otetta ja paikkani oli salissa jonkinlaisessa akustisessa kuopassa, jossa laulujen sanat ajoittain puuroutuivat. En kuitenkaan halunnut luovuttaa ja toisella puoliskolla hyväksyin, että ehkä selkeä juonellisuus ei ole tässä se juttu ja annoin mennä. Niinhän siinä sitten kävi, että Let the sunshinen lopulta kajahtaessa silmiin kihosivat kyyneleet. Sanoma oli hiipinyt varkain ihon alle ja sai toivomaan, että olisipa rauha.

Visuaalisesti esitys oli upeaa katsottavaa. Lavalle levittäytyvä, lavastaja Tinja Salmen puistomaisema pilareineen ja vesiaiheineen oli hieno ja tilaa käytettiin monipuolisesti hyväksi muun muassa Kira Riikosen koreografioissa. Eniten leukani loksahti auki kuitenkin toisen puoliajan alussa, kun lavan idyllinen portaikko romahti kaamealla rytinällä palasiksi. Upeasti toteutettu ja voimakas kohtaus.

Hippiyhteisön yhteistä meininkiä ja vapaata rakkautta oli puolestaan hienoa katsoa. Yksittäisten näyttelijäsuoritusten esiinnostaminen tuntuu vaikealta, sillä esitys on niin yhteisökeskeinen. Hippiyhteisön toiminta on välillä aikamoista sekoilua, mutta se ei tunnu kaoottiselta. Toki lavalla myös nakuillaan, mutta tässä teoksessa alastomuus kuuluu asiaan eikä se tuntunut itsetarkoitukselliselta. Laulut soivat komeasti ja energia on läpi teoksen hyvä.

Toisella puoliajalla vaikutuin syvästi kohtauksesta, jossa Claude viimein lähtee sotaan. Joel Mäkisen jalat pestään lavalla ja hän pukeutuu hiljaa armeijan vaatteisiin. Samaan aikaan taustalla näkyy video, jossa Mäkisen hiukset ajellaan. Katse porautuu vakavana suoraan katsojaan. Lähtemisessä ei ole mitään hauskaa.

Näin loppupeleissä Jyväskylän Hairin jonkinlaisena maailman romahtamisena. Idyllinen rakkauden ja rauhan tyyssija särkyy maailman julmuuden puskiessa lempeydellä rakennetut puitteet kumoon. Annetaan valon tulla ja korjata, one two three four, we don't want your fucking war.

Musikaali on teatterin ohjelmistossa vielä koko kevätkauden eli katsomaan ehtii vielä.

ps. Todettakoon vielä loppuhuomautuksena, että oli hauskaa seurata lavalla samana päivänä päivänäytöksessä näkemäni Merten gorillan näyttelijöitä. Moni näyttelijä joutui tekemään aikamoisen roolihypyn seikkailullisesta koko perheen näytelmästä sotaa vastustavaan hippimusikaaliin. Huimaa!

Lavalta: Kinky Boots (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Mirka Kleemola

Uupunut horjuu korkokengillä

Olin odottanut viime keväästä asti pääseväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsin. Ensimmäisten arvioiden jälkeen odotin sitä vielä enemmän. Tekijätiimi vaikutti loistavalta ja loppuunmyydyt katsomot puhuivat tietysti omaa kieltään. Lokakuisena perjantaina marssin viimein katsomoon kädessäni toinen illan kahdesta viimeisestä lipusta.

Ympäri maailmaa kiitosta kerännyt Kinky Boots on glitteriä ja punaista pursuava musikaali itsensä ja muiden hyväksymisestä ja sydämen avaamisesta. Vaikka pulaanjoutuneen tehtanperijän ja säihkyvän dragartistin yllättävästä yhteistyöstä ponnistava tarina ei sinänsä yllätä juonenkäänteillään, on Samuel Harjanteen ohjaaman esityksen sydän täyttä kultaa.

Harmillisesti elämäniloa ja riemua pursuava musikaali oli yksinkertaisesti liikaa uupuneelle mielelleni. Kun on ensin jännittänyt kaksi viikkoa esityksen lipputilannetta ja nukkunut muutenkin liian vähän, olin katsomossa todella ylivirittyneessä tilassa. Rentoutuminen oli käytännössä mahdotonta enkä päässyt kunnolla musikaaliin sisään. Harmitti vietävästi, mutta vika ei ole työryhmän tai esityksen.

Työryhmä nimittäin on mahtava. Lauri Mikkolan Lola säteilee lavakarismaa parven viimeisille riveille asti ja Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Sandberg) sähköistävät lavan välittömästi sinne marssiessaan. En voi kuin tuijottaa suu auki, miten nämä säihkyvät olennot suoriutuvat energisistä tanssinumeroista korkeissa koroissaan kuin vettä vaan. Myös Petrus Kähkösen isänsä saappaisiin pujouttautunut Charlie Price on hahmona onnistunut ja vakuuttaa etenkin toisen puoliajan soolonumerossa Sielukas mies. Dynamiikka Mikkolan ja Kähkösen välillä toimii alusta asti ja he ovat toisilleen hyvät vastinparit.

Koko ensemble on muutenkin täysillä mukana toiminnassa. Laulut raikaavat ja energia pysyy koko ajan katossa. Symppasin hirvittävästi Anna Victoria Erikssonin Laurenia ja Tero Koposen Don nousi lopulta itselleni yhdeksi teoksen olennaisimmista hahmoista. Täytyy myöntää, että sydämeni läpätti myös tehtaan Georgelle, Joachim Wigeliukselle, joka ei ollut urautunut vaan oli aina valmis lähtemään tehtaan muutoksiin mukaan. Erityispisteet annan myös kapellimestari Eeva Kontulle, jonka energisestä toiminnasta saa vilauksen jos sattuu istumaan parvella sopivasti kuten minä.

Esitys on toimiva myös visuaalisesti. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografioimat tanssinumerot ovat näyttäviä kuten kuuluukin ja esityksessä nähtävä nyrkkeilykohtaus oli myös upea. Lavarakenteet (Peter Ahlqvist) luovat esitykseen hienoja tiloja monessa kerroksessa ja värikäs pukusuunnittelu (Tuomas Lampinen) on hyvässä kontrastissa tehdastilojen kuluneiden tiiliseinien kanssa.

Paljon oli siis hyvää, mutta katsoja ei tällä kertaa yltänyt samaan tasoon. Ehkä siis pääsen vielä uudestaan Kinky Bootsin pariin paremmassa vireystilassa ja silloin minäkin huudan Hei jee!

Kinky Boots jatkaa syyskauden jälkeen vielä keväällä eli tämän ehtii vielä loistavasti nähdä.

Lavalta: Jekyll ja Hyde (Salon Teatteri)

Kuva: Mika Nurmi Studio X

Salon Jekyll ja Hyde on ruma ja väkivaltainen – ja hyvä niin 

Olen nähnyt Jekyll ja Hyde -musikaalista molemmat aikaisemmat Suomessa tehdyt versiot, ensin Turussa ja sitten Jyväskylässä. Pidin molemmista, mutta en aivan ole päässyt kiinni siihen ytimeen miksi tätä Frank Wildhornin musikaalia niin fanitetaan. Nyt taisi sitten käydä niin, että Salon Teatterin puoliammattilaisvoimin tehty pienen näyttämön produktio oli se, joka herätti sisälläni uinuvan fanitytön ja sai minut kihisemään väliajalla innostuksesta.

Robert Louis Stevensonin kirjeromaaniin perustuva kertomus tohtori Jekyllin epäonnistuneesta kokeesta on kerrottu moneen otteeseen eri muodoissa. Musikaaliversiossa perustan lihoittamiseksi on tuotu hieman rakkaustarinaa ja jonkinlaista kolmiodraamaa, mutta keskiössä on edelleen yhden miehen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Tohtori Jekyll herättää valmistamallaan rohdolla sisällään uinuvan, täydellisen pahan herra Hyden ja alkaa terrorisoida Lontoon katuja. Samalla huomataan, että päältä puhtoiselta näyttävät ihmiset harvemmin ovat niitä esittämiään mallikansalaisia ja toisaalta että epäilyttävän ulkokuoren alta saattaa löytyä puhdas sydän.

Salon Teatteri onnistuu tässä laulullisesti varsin haastavassakin musikaalissa hienosti. Puoliso hengähti heti ensimmäisen joukkolaulukohtauksen jälkeen, että nyt ei tarvitse enää jännittää, sillä komealta kuulosti. Muutenkin näyttelijät onnistuvat rooleissaan oivallisesti kautta linjan. Salossa on selvästi päätetty syleillä musikaalin mahdollistamaa, överiyteen kallistuvaa ilmaisua esimerkiksi hyvän ja pahan kuvauksessa. Pahat ovat todella pahoja, ja kyllähän se ilahduttaa kuulla lavalla todella muhevaa paholaisennaurua, kun se kerrankin tilanteeseen sopii. Kehut lähtevät tätä myöten siis sekä ohjaaja Pauliina Saloniukselle että laulujen harjoituksesta vastaavalle Outi Ollilalle.

Kuva: Mika Nurmi Studio X

Peter Nyberg astuu rohkeasti kunnianhimoisen tohtorin saappaisiin ja tekee hengästyttävän hienon roolityön sekä Jekyllinä että Hydenä. Aikaisemmat näkemäni Hydet ovat olleet jollain tavalla hienostuneempia, mutta Nybergin tulkinta Hydestä on eläimellinen ja ruma ja sellaisena aivan loistava. Vähittäinen muutos optimistisesta, joskin hiukan ilkikurisesta nuoresta tohtorista omasta sielustaan taistelevaksi ihmisraunioksi on komeasti toteutettu. Lisäksi tällä miehellä on upea lauluääni, joka taipuu niin herkkään balladiin kuin raivoisaan yhteenottoon. Bravo!

Tärkeinä naisina tohtorin elämässä nähdään tämän kihlattu, kirkasotsainen Emma (Laura Flemming/Sanni Suvila-Nuutinen) ja Punaisen Rotan tanssija, viekoitteleva mutta sisimmässään viaton Lucy (Rosita Ahlfors/Merita Seppälä). Näissä rooleissa on kaksoismiehitys, me näimme tässä ensinmainitut. Molemmat tekivät herkät ja kauniit roolityöt. Naisten lisäksi Jekyllin tukena on tämän hyvä ystävä, lakimies Utterson, jonka Teemu Veikkolainen tulkitsee raikkaasti. Pidin erityisesti pidättyväisen Uttersonin totaalisesta riehaantumisesta Punaisessa Rotassa.

Koska kyseessä on pieni teatterinäyttämö, on lavastuskin varsin pelkistetty ja minimalistinen, mutta toimiva. Riku Suvitien suunnittelemat liikuteltavat lavaelementit ja muutamat valikoidut kalusteet mahdollistavat kuitenkin siirtymät eri tilojen välillä. Jekyllin laboratorioon, joka sijaitsee vinkeästi korkeammalla tasolla, on paikallaan pysyvänä lavasteena voitu panostaa enemmän mikä onkin hyvä, nähdäänhän tässä tilassa useita musikaalin tärkeimpiä kohtauksia. Visuaalisuudesta on mainittava myös hienosti toteutetut murhat. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päättävä verityö on raakuudessaan pysäyttävä ja tarkasti koreografioitu.

Kokonaisuutena Salon Teatterin versio on siis kutakuinkin napakymppi. Se ei ole sliipattu tai kaunis, mutta siitä näkyy kilometrien päähän rakkaus teatterin tekemiseen. Vaikka teos on teemoiltaan raskas, saa katsomosta poistua todellisessa täpinässä. Tällaista tämän pitäisi olla!

Kurkkaa ihmeessä myös Jekyll ja Hyde -asiantuntija Siirin bloggaus (englanniksi) ja hengästy samaan syssyyn Tallen innostuneesta jutusta.

ps. Kiitos myös äidille lapsenvahtihommista!

Lavalta: Eva W (Musiikkiteatteri Kapsäkki)

Ripa (Ilkka Merivaara) tsemppaa Evaa (Eriikka Väliahde). Kuva: Toivo Heinimäki

Vimmaista elämänhalua ja unelmia

Lukiessani urheilusivuja pysähdyn niille pääsääntöisesti vain yhdestä syystä ja se syy on nyrkkeilijä Eva Wahlström. Olen seurannut Wahlströmin nyrkkeilyuraa jo vuosia ja lukenut myös tämän molemmat kirjat. Sitä myöten uutinen Wahlströmin elämään perustuvasta musikaalista tuli iloisena yllätyksenä ja Jari Järvelän käsikirjoittama musikaali Eva W saikin tällä viikolla ensi-iltansa musiikkiteatteri Kapsäkissä. Paljastettakoon heti tässä kättelyssä, että musikaali oli kutakuinkin niin päräyttävä kuin toivoinkin.

Järvelän käsikirjoitus on onnistunut. Esityksessä nostetaan hyvin esiin Wahlströmin uran ja elämän avainkohtia eikä elämäkertakerronnalle tyypillisesti jumituta liikaa selittämään tai nysväämään vuosilukujen kanssa. Itsellä tosin tarinan osaset olivat varsin hyvin omassa muistissa, mutta bloggarikollegoiden kommenttien perusteella esitystä oli helppo seurata myös detaljeja tuntematta. Erityisesti pidin Evan ja Ripan dialogeista, käsittämättömän hirveäksi kirjoitetusta lääkäristä ja kokonaisuutena hyvästä esityksen rytmistä.

Lisäksi esityksen roolitus on loistava, ohjaaja Lotta Kuusisto on tehnyt hyvää työtä näyttelijöidensä kanssa. Eriikka Väliahteen tulkitsema Eva on juuri sellainen kuin hänestä samani kuvan perusteella voisi olettaa: energinen, kovapäinen ja kuitenkin herkkä. Mainion roolityön lisäksi Väliahde laulaa myös huikean hyvin ja monipuolisesti. Upea ääni on myös Netta Laurennella, joka esittää muun muassa Eevan järjen ja lääkärin roolit hyvällä energialla. Sympaattisin lavalla on kuitenkin moneen taipuva Ilkka Merivaara, joka onnistuu vakuuttamaan niin lihasaivoisena saliäijänä kuin Evan mahtavana Ripa-valmentajana.

Netta Laurenne (vas.) esittää muun muassa Evan järjen ääntä. Kuva: Toivo Heinimäki

Ensimmäisellä puoliajalla kummastelin hieman biisien sillisalaattimaisuutta. Tommi Lindellin säveltämät kappaleet ovat milloin punkia, milloin balladeja, ja homma tuntui hieman hajanaiselta. Toisella puoliajalla olin sitten jo heittänyt epäilykset romukoppaan, homma yksinkertaisesti toimii ja biisit ovat hyviä. Päähän jäi erityisesti soimaan esityksen kauniisti lopettava Muista elää, jonka sanoitus on Järvelän ja Lindellin yhdessä kynäilemä. Musiikista huolehtii esityksissä nelihenkinen Lindellin luotsaama livebändi ja se kuulosti erittäin hyvältä.

Visuaalisesti esitys on myös vänkä. Ville Virtanen on suunnitellut lavastuksen peltisten pukuhuonekaappien ympärille ja täytyy sanoa, että pidän ideasta. Pienillä kikoilla lava myös muuntuu treenisalista lääkärin vastaanotoksi ja keittiöksi mutkattoman oloisesti.

Pientä ensi-illan jännitystä esityksessä ehkä näkyi muutamissa kohdissa, kuten musiikkikohtausten koreografioissa, mutta kokonaisuutena Eva W on hieno musikaali. Pidin vaihtelevasta tunnelmasta ja siitä, että yksittäisiä asioita tai kohtauksia ei jääty liikaa vatvomaan. Pelkkään nyrkkeilyyn keskittymisen sijaan on tilaa annettu esimerkiksi äitiyden uraan tuomille muutoksille. Muun muassa sitä kautta isosti virnistävän nyrkkeilijästaran kuoren alta paljastuu myös haavoittuvainen ja unelmia täynnä oleva ihminen.

Yritin koko kirjoituksen välttää nyrkkeilyvertauksia ja yritän edelleen, vaikka mieleni vähän tekisikin kutsua esitystä tyrmääväksi. Sanon sen sijaan, että kyllä minua vähän itketti siellä katsomossa esityksen päättyessä. Wahlströmin ura ja tähänastinen elämä on ollut aikamoinen onnistumisineen ja vastoinkäymisineen, kyllä siitä kelpaa musikaali tehdä.

Esityksiä on yhteensä vain kahdeksan ja viimeinen niistä on jo 2.11., joten ole nopea jos tämän haluat nähdä.

Kiitokset Kapsäkille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri)

Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tomin mies hymyilee, hymyile takaisin

Turun kaupunginteatteri on näyttävästi ajan hermolla tuotuaan lavalle tänä keväänä Reija Wäreen ohjaaman ja koreografioiman Tom of Finland -musikaalin. Loppuunmyytyä esitystä on kehuttu paljon eikä ihme, sillä hymyilevien miesten kavalkadi ilahduttaa. Touko Laaksosen elämän pikkutarkan erittelyn sijaan painopiste on piirrosten maailmanvalloituksessa ja yhteiskunnan seksuaalisessa vapautumisessa, siinä miten liioitellen piirretyt kuvat toivat monille iloa ja ehkä toivoakin elämään.

Tuomas Parkkisen libretto soi Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöörosin sävelin. Suurin osa kappaleista on meneviä ja tarttuvia, iloisia kuten kuuluukin. Musiikkinumerot ovat näyttäviä ja en voi jälleen kerran kuin ihailla Turun ensemblen osaamista tanssikoreografioissa. Miehet heittävät voltteja, nostavat tukkeja, tangoavat tenhoavasti. Väliajalla emme osaa keskustella juuri muusta kuin niistä tukkimiehistä ja väliaikaleivoksen Kakesta.

Olli Rahkosen olen odottanut näkeväni Tom of Finlandin roolissa siitä asti, kun vuonna 2013 olin mukana kuvaamassa traileria silloin vielä tekeillä olevalle TOM-elokuvalle. Rahkosen valinta Touko Laaksoseksi pitää edelleen kutinsa, sillä näyttelijällä on sekä rooliin riittävää karismaa että musikaalilavalle tarvittavaa laulu- ja tanssitaitoa. Rahkosen tulkinta Toukosta on herkkä, mutta intohimoinen. Sympaattinen on myös Tuure Boelius kirkassilmäisenä nahkasaappaisiin ihastuvana nuorena Toukona.

Toukon rinnalla maailmanvalloituksessa kulkevat Kaija-sisko ja elämänkumppani Veli. Kaija-siskon tarina jää musikaalissa hieman irralliseksi, kuin katkeraksi sivujuonteeksi. Toki näytelmäkirjailija Touko Parkkinenkin haastattelussaan myöntää, että Kaijan elämästä ei juuri ole tietoa saatavilla ja siksi tulkintoja on tehtävä. Itseäni kuitenkin jäi vaivaamaan tunnelman täydellinen muuttuminen Kaijan esiin nostavissa kohdissa, tästä henkilöstä olisin halunnut tietää lisää. Joka tapauksessa Anna Victoria Eriksonin tulkitsema Kaija on kiinnostava hahmo ja hänen laulamansa soolo toisessa näytöksessä oli pysäyttävä. Myös Jukka Nylundin Veli jää kaukaiseksi, mutta tulkinta herkästä nuoresta miehestä on kaunis.

Kake (Ville Erola) ja museovieraat. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tarinallisesti esityksen puoliaika on ensimmäistä rikkonaisempi. Sen aikana piirrokset alkavat elää omaa elämäänsä, ne pääsevät gallerioiden seinille ja ihmiset arvioivat niitä (taidetta vai pornoa?), enää ei tarvitse piiloutua ruskeaan paperipussiin. Nahkamiehet ja univormupukuiset machot valtaavat näyttämön mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hymyilyttää. Miesten lisäksi varsinaista silmäkarkkia ovat Jani Uljaksen upeat lavastukset sivistyneestä lapsuudenkodista mainostoimistoon, tukkimetsään ja taivaaseen.

Tom of Finlandista tulee hyvä mieli. Katsomossa huomaa jatkuvasti virnuilevansa upeiden koreografioiden, Ville Erolan upean Kaken tai nerokkaiden lyriikoiden myötä. Parhaita hetkiä on monien kohtausten näyttävyydestä huolimatta on silti se, kun Mika Kujalan esittämä Markus Palin löytää vihdoin palasen onnea kaiken sen kipuilun jälkeen. Turun Tom muistuttaa siitä, että kaikilla on oikeus rakastaa ja löytää se oma juttu ja se on hyvä se.

Lavalta: Kirka - Surun pyyhit silmistäni (HKT)

Nuorisojengi ja Kirka (Kalle Lindroth) hengailemassa. Kuva: Tapio Vanhatalo

Ruumista polttaa yöllinen taivallus

Tartuimme puolison kanssa Helsingin kaupunginteatterin ystävänpäivätarjoukseen ja porhalsimme tiistaina kohti Peacock-teatteria katsastamaan Kirka - Surun pyyhit silmistäni -musikaalia. Elämäkerrallinen musikaali tuo lavalle liudan Kirkan ja muiden Babitzinien tunnetuksi tekemiä kappaleita.

Oma Kirka-tietämykseni on varsin kursorista ja olin tyytyväinen, että lueskelin ennen esityksen alkamista käsiohjelman artikkelin Kirkan elämänvaiheista. Moni asia olisi varmasti enemmän tai vähemmän ohi ja aikajanalla olisin ollut täysin hukassa ilman tätä etukäteispreppausta. Tätä ongelmaa ei katsojalla liene jos on Kirkan uraa seurannut lähempää, ainakin väliajalla takanani istuneet henkilöt kiittelivät esimerkiksi Sammyn kuolonkolarin viitteellistä kuvausta.

Nimiroolissa nähtiin tiistain esityksessä Kalle Lindroth, joka suoriutui roolistaan erinomaisesti. Kirkamainen soundi löytyi äänestä ja esiintyminen oli vakuuttavaa. Nuoren, innokkaan pojan matka suureksi tähdeksi ja oman elämänsä kanssa kamppailevaksi mieheksi on kuvattu hyvin. Kirkan roolissa voi nähdä myös Heikki Rannan ja uskon myös hänen selviytyvän roolistaan oivallisesti, ainakin viimevuotisessa Käyttöohje kahdelle -musikaalissa vakuutuin kyvyistään.

Kirkan rinnalla nähdään esityksessä muita tähdekkäitä nimiä kuten Remu Aaltonen (Petrus Kähkönen) ja Danny (Jon-Jon Geitel). Yleisön reaktioista päätellen roolit olivat onnistuneita, itse en omassa tietämättömyydessäni osaa tätä vakuuttavasti arvioida. Myös Babitzinien perheen elämää Huvilakadulla seurataan tarkasti. Heistä erityisesti Sammyn rinnalla kuljetaan enemmänkin ja Sami Hokkasen versio roolista oli hieno. Raili Raitala puolestaan on ihana Muska Babitzin etenkin fanityttöhetkinään. Erityiskiitokset työryhmästä saa nuorisojengi, jotka vastasivat isosta osasta vauhdikkaimpia tanssikoreografioita, tykkäsin!

Visuaalisesti musikaali on suoraan sanottuna sympaattisen kämäinen ja se sopii tyyliin oikein hyvin. Antti Mattilan liikuteltavat pahvikulissit ovat huvittavia, Helsingin kattojen ylle nouseva kattomaisema puolestaan kaunis. Kiitosta saa minulta myös Elina Kolehmaisen aikakausille kumartava puvustus, ai että.

Puoliso halusi erikseen kiitellä sitä, että Surun pyyhit silmistäni -kappaleen esittely Kirkalle oli tehty perimätiedon mukaisesti ja ihastelimmepa myös kyseenalaisen ihastuttavaa orkesterisovitusta kyseisestä biisistä.

Koska en kuitenkaan laske itseäni millään tavalla suureksi Kirka-faniksi ei musikaali päässyt erityisemmin kiipimään ihon alle. Nautin hienoista musiikkinumeroista ja taitavista laulajista, mutta tarina jäi hieman etäiseksi. Massiivisena keikka- tai konserttielämyksenä tämä oli joka tapauksessa oikein mainio. Born to be wild!

ps. Otsikko on omistettu bloggaajakollegalleni Tallelle.

Lavalta: Äidinmaa (Espoon kaupunginteatteri)

Nuorta rakkautta kesällä 1939. / Kuva: Andreas Janett

Äidinmaa on tarina rakastetuksi tulemisen vaikeudesta

Espoon kaupunginteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa isosti rummutettu uutuusmusikaali Äidinmaa. Kahdessa aikatasossa liikkuva musikaali nostaa näkyville suomalaisten naisten tarinoita rakkauksineen ja uhrauksineen. Monisukupolvinen naiskertomus on ollut varsin yleinen viime vuosien kaunokirjoissa, mutta samantyyppisen tarinan katsoi ilolla vielä teatterin lavaltakin. Äitien päätökset vaikuttavat tyttäriin ja rakkaudettomuuden tunteen ketju jatkuu, kunnes se uskalletaan katkaista.

Anni on palannut vanhoilla päivillään kotikyläänsä tyttärentyttärensä Lauran kanssa katsastamaan äidin perintöään. Tutut maisemat innoittavat Annin kertomaan Lauralle nuoruudestaan ja kesäiltana syttyneestä rakkaudesta Helsingistä saapuneeseen Olaviin. Kylän tunnelma ei ole kuitenkaan lämmin: juopunut tehtailija pitää nyrkkinsä alla niin lapsiaan Sofiaa ja Veikkoa kuin kyläläisiäkin. Annin äiti Vieno yrittää selvitä vaikeista ajoista opportunistisella otteella ja nimismies yrittää höykyttää rikoksentekijöitä pysytellen samalla tehtailijan hyvissä kirjoissa. Sota laittaa ihmissuhteet viimeistään täysin sekaisin ja saa ihmiset tekemään vaikeita valintoja, joilla on kauskantoisia seurauksia.

Esityksen vahvuus on sen näyttelijöissä. Laulu sujuu jokaiselta viimeisen päälle ja isot kappaleet kuulostavat hienoilta. Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola hoitavat ihailtavasti roolinsa molempien aikojen Anneina vahvatahtoisina mutta herkkinä naisina. Mikael Saari ja Peter Nyberg ovat viehättäviä nuoria, kirkasotsaisia miehiä. Kirkkaana mieleen jäi myös esimerkiksi Vilma Kinnunen säpäkkänä tehtailijan tytär Sofiana. Ihailen sitä, että työryhmällä on ollut uskallusta laulaa myös rumasti, siis ääni väristen ja sortuen, silloin kun tunnelma sitä vaatii.

Erikseen voisi mainita synkkäsävyisen hääkohtauksen. En tiedä, liukastuiko Saari oikeasti vaeltaessaan näyn läpi, mutta laulu ei katkennut traagisessa kohtauksessa hetkeksikään. Muutenkin hääkohtaus jäi mieleen vahvan tunteellisena, siinä hahmojen perusluonteet nousivat komeasti esiin.

Nykyisyyden ja menneisyyden Annit laulavat dueton. / Kuva: Andreas Janett

Tarina puolestaan tuntuu tutulta, jopa arvattavalta. Se ei ole huono, mutta ei toisaalta yllätyksellinenkään. Ensimmäinen puoliaika tuntuu myös tasapainoisemmalta kuin toinen, toisen puoliskon lopussa ratkaisuja kiirehditään turhankin paljon ja juonenkäänteet tuntuvat paikoin suoraksivedetyiltä. Pidin joka tapauksessa siitä, että keskiössä kerronnassa olivat nimenomaan naiset.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty, mikä sopii sen tunnelmaan. Lavalle tarvitaan vain tuolit, jotka muuttuvat tarpeen mukaan vaikka autoksi, ja pöytä, joka toimii muun muassa kaupan tiskinä ja pianona. Lavan sivuilla ja taustoilla on myös sermejä, joille aika ajoin heijastetaan lyhyitä, lähikuvista koostuvia videopätkiä. Pidin kovasti paperisermeistä ja tarvittaessa valaistuista ja tummennetuista väliseinistä, mutta videoista en pääasiallisesti niin välittänyt. Niiden hektinen, särisevä tunnelma tuntui olevan kuin toisesta maailmasta suhteessa esitykseen.

Kokonaisuutena Äidinmaa on hieno musikaali. On ilo nähdä huolella tehty uusi kotimainen musikaali, jossa Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin säveltämät ja Annina Enckellin ja Sinikka Svärdin sanoittamat laulut soivat kauniisti. Tarinallisesti yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta työryhmä on sanalla sanoen hieno ja Maria Sid on tehnyt ohjauksessa nähdäkseni hyviä ratkaisuja suhteessa tekstin haasteisiin. Suosittelen, jos kotimainen voimannäyte kiinnostaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Espoon kaupunginteatterille.

Lavalta: Rock of Ages (Turun kaupunginteatteri)

Drew (Mikael Saari) ja ihanat tanssitytöt. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rakkaudentäyteinen ylistys kasarille

Ah, kasari. Aikakausi on jättänyt jälkeensä upeita biisejä ja ison määrän nostalgiaa, joka iskee myös tällaiseen kasarin lopussa syntyneeseen. Silti Rock of Ages on riskialtis musikaali. Sen höpöinen juoni ja jukebox-meininki voisivat johtaa kammottavaan ja muoviseen tuotteeseen, mutta Turun kaupunginteatteri on tuottanut lavalle energiaa ja riemua tihkuvan musikaalin rakkaudesta kasariin.

Los Angeles, Sunset Strip ja viskibaari. Kaikki haluavat tähdiksi ja vaikka vain harvat onnistuvat, ovat myös aloitteleva rokkikukko Drew (Mikael Saari) ja näyttelijänurasta haaveileva Sherrie (Anna Victoria Eriksson) saapuneet paikalle. Kultakausi on kuitenkin jo lopuillaan ja Sunset Stripiä ollaan repimässä tehokkaamman kaupunkisuunnittelun tieltä. Voidaanko kaupunginosa baareineen vielä pelastaa? Voiko tähteysunelman vuoksi antaa pois omat periaatteensa? Ja niin, onnistuvatko nuoret rakastavaiset setvimään tiensä typerien väärinkäsitysten läpi?

Musikaali suhtautuu tarinaansa lempeällä huumorilla alkumetreiltä asti. Kertoja Lonny (mainio Aki Louhela) heittää milloin mihinkin väliin "avuliaita" huomautuksiaan ja kaiken lisäksi tällä taisi olla yllään ainakin neljä erilaista camel toe -vitsipaitaa. Oikeastaan olen eniten hämmentynyt näistä vitseistä. Ne eivät ole erityisen nokkelia tai hyviä, mutta kun koko näyttelijäkaartilla on käytössään erehtymätön ajoitus ei niille voi olla nauramatta. Suosikkini oli kuitenkin Erikssonin ihana Sherrie, niin säpäkkä luonteeltaan ja lauluissaan ensiluokkainen.

Huikea Anna Victoria Eriksson Sherrienä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Laulut sujuivat muiltakin juuri niin kuin pitää. Ville Vihkon kapellimestaroima bändi rymäyttää ilmoille rock-klassikon toisensa jälkeen eikä ilahduttavan poistumismusiikin aikana voi lähteä kun viimeinen kitarasoolo nyt vain on kuunneltava. Näin kuukausi katsomisen jälkeen biisilistasta nousevat kirkkaimmin mieleen toisen näytöksen Any Way You Want It tanssityttöineen ja Pat Benatarin huikea Hit Me With Your Best Shot, jonka aikana nähtävät Tuukka Raitalan moovssit ovat aivan omaa luokkaansa. Rispekt.

Kokonaisuutena Rock of Ages on ihanan juustoinen sekasotku silmiäsärkeviä kasariasuja (Tuomas Lampinen), savuista viskibaaritunnelmaa neonvaloineen (Teemu Loikas) ja kitarasooloja. Viimeisen biisin aikana olin aivan tiloissa. Miten tämä voi olla näin hyvä! Ja näin typerä! Ja näin hyvä! Jo väliajalla mietin, että tämä musikaali on ihmeellinen. Sekopäinen ja tavallaan täysin turha, mutta silti tällä tavalla tehtynä täyttä kultaa. Don´t Stop Believin', drop the mike.

Ilokseni voin todeta, että musikaali sai lisäesityksiä vielä tammikuulle joten tätä ehtii vielä katsomaan. Dress- ja sing-along-näytöskin on 21.1.!

Lavalta: Viita 1949 (Tampereen Työväen Teatteri)

Kerttu (Suvi-Sini Peltola) lukee Laurille sota-ajan kirjeitä. Kuva: Kari Sunnari

Rikkinäinen mies elää unissaan

Lauri Viita olisi täyttänyt 100 vuotta tämän vuoden joulukuun 17. päivä. Samaisena päivänä astelimme Tampereen Työväen Teatteriin katsomaan syksyllä ensi-iltansa saanutta Viita 1949 -musikaalia. Aloitimme esityksen laulamalla onnittelulaulun säveltäjä ja kapellimestari Eeva Kontun johdolla. Onnea Viita tarvitseekin, sillä esityksen kuvaamassa ajanjaksossa kirjailija on pahasti hukassa itsensä ja taiteensa kanssa.

Kolmikymppisen Viidan (Tommi Raittolehto) elämässä myrskyää. Esikoisteos on ollut menestys, mutta uusi saturunoelma Kukunor ei tunnu ottavan tulta alleen. Entinen vaimo Kerttu ja lapset jäivät Pispalaan, kun Viita lähti Helsinkiin runoilija Aila Meriluodon syliin. Pispala ei kuitenkaan jätä Lauria, ajatukset palaavat lapsuuteen, rakkauteen, sotakirjeisiin. Pääosin unissa tapahtuvaa kerrontaa ohjastavat runojen peikot Kukunor ja Kalahari (Petra ja Jari Ahola), jotka yrittävät kannustaa luojaansa kirjoittamaan ja pitämään heidät hengissä. Viita itse on elämänsä kanssa niin solmussa, että jää unissa lähinnä sivustakatsojaksi ja todellisuudessa pitää vain hädin tuskin kiinni järkensä rippeistä yrittäen tukeutua menneisyyden turvallisiin kohtiin.

Pidin kerrontaratkaisusta, siitä miten unimaailma mahdollistaa matkailun menneisyyteen ja tärkeisiin hetkiin. Sirpaleisen se kerronnasta tosin tekee, etenkin jos Viidan elämä on tuttu vain kursorisesti, mutta mukana kyydissä pysyy kyllä. Peikkohahmot ovat sympaattisia ja olemassaolon hädässään aitoja, mitä heille käy jos Viita ei enää kirjoita, ei tee heidän tarinaansa valmiiksi?

Keskiöön nousee Viidan oma kriisi. Miksi kaikki haluavat vain hänen taiteensa, eivät häntä itseään? Tätä kysymystä käsitellään erityisesti Viidan julkaisemattomassa ja keskenjääneessä näytelmässä Lindströmin pihvi, jonka Kukunor kirjoittaa tässä näytelmässä loppuun ja esittelee taiteilijalleen. Ymmärrän miksi se on valittu keskusajatukseksi kirjailijan olemassaolon pohdinnalle tähän esitykseen, mutta sen toteutus on mauton. Karikatyyrimäiseksi heimokansalaisiksi puetut näyttelijät ahdistavat, ajankuva ei riitä selitykseksi kun tuntuu että ihmiset eivät naura ironialle vaan "hassuille" hahmoille.

Kalahari ja Kukunor. Kuva: Kari Sunnari

Toisaalta iloitsin näytelmän naishahmoista. Suvi-Sini Peltolan Kerttu laulaa kirkkaasti ja näyttäytyy vahvana naisena, joka rakastaa muttei anna periksi. Koskettavimpiin ja näyttävimpiin kohtauksiin kuuluu sota-ajan kuvaus, jossa Lauri Viidan sisko Kirsti Eriikka Väliahteen tulkitsemana laulaa kappaleen Liian lähellä maata. Kun silmien eteen tuodaan liikaa kauheuksia, ei pää kestä vaikka mieli teräksinen olisikin. Lopuksi on mainittava vielä Petra Karjalainen, nainen jonka ääni on kuin luonnonvoima. Hän on esityksessä monissa rooleissa, mutta jää minulle mieleen upeana äänimuistona.

Kokonaisuutena Sirkku Peltolan ohjaama esitys jää lopulta epätasaiseksi. Monet kohtaukset vaikuttavat, osa jättää hämmentyneeksi. Toisaalta ei moreenikaan ole tasakokoista. Kirkkaimmin esiin nousee Eeva Kontun Lauri Viidan ja Heikki Salon sanoihin säveltämä musiikki. Esityksen äänite on pyörinyt soittimessa jälkeenpäin tiuhaan sydämen säikeitä soitellen.

Lavalta: Peter Pan (ShedHelsinki)

Joutuvatko kadonneet lapset lankulle? Kuva: Anna Peltonen

Taputa, jos uskot että jokainen kelpaa

Aleksanterin teatterissa saa tällä viikolla itkeskellä ilonkyyneliä. Ohjelmassa on ShedHelsingin ensimmäinen esitys Peter Pan, jossa monenlaiset lapset ja nuoret pääsevät tekemään musiikkiteatteria ammattilaisten ohjauksessa. Lavalla nähdään noin 100 upeaa nuorta, jotka esiintyvät mielettömällä innolla ja varmuudella toisiaan tukien ja hauskaa pitäen.

J.M. Barrien tarina pojasta, joka ei halua kasvaa aikuiseksi on monelle tuttu. Darlingin perheen iltasatuhetkiä salakuunteleva Peter päättää houkutella vanhimman lapsen, Wendyn, mukaansa Mikä-mikä-maahan äidiksi kadonneille lapsille. Ilman veljiä ei voi kuitenkaan lähteä, joten Michaelin ja Johnin kera he lähtevät kohti toista tähteä oikealla ja siitä suoraan aamuun. Pihalle jää ulvomaan perheen lastenhoitajakoira Nana, mutta seikkailusta innostuneet lapset eivät siitä piittaa. Mikä-mikä-maassa kohdataan seikkailuja merirosvojen, intiaanien ja merenneitojen parissa, pohditaan kuolemaa ja palataan lopulta haikein mielin takaisin kotiin.

Tarinana Peter Pan ei ole aivan ongelmaton. Juoni hyppelehtii välillä satunnaisesti antamatta katsojalle avaimia kohtausten avaamiseen kuten leijakohtauksessa, ja osa esityksen arvomaailmasta tuntuu vanhentuneelta. Miksi ihmeessä Wendyn tulisi päästä kyläilemään Mikä-mikä-maahan vain kevätsiivouksen vuoksi? Toisaalta todettakoon, että Sami Parkkisen suomennos on sympaattisen kieli poskessa tehty.

Onneksi tällä kertaa tarina itsessään ei ollut se pääasia, vaan siitä päästään ajatukseen että lentää voi oli alla sitten jalat tai pyörät. Lavalla nähtävät nuoret ottavat homman haltuunsa ammattitaitoisesti. Laulut ja koreografiat sujuvat, samoin repliikit, ja kaikki ovat mukana. Oli huikeaa nähdä sadan nuoren joukkokohtauksia, tällä volyymillä pääsee harvoin näkemään lavalla mitään. Toisella puoliajalla huippuhetkiä on muun muassa hullun hieno slow motion -taistelukohtaus, mieletöntä!

Koukku rosvoineen. Kuva: Anna Peltonen

Myös nimirooleihin on saatu mainioita tyyppejä. Alvari Stenbäck on hellyyttävän itseriittoinen mutta toimelias Peter Pan ja mukanansa lentelevä Anna Heimsch hurmaa kiharat heiluen kiukustuneilla ilmeillään. Vastaparina toimii hyvin Raine Heiskasen mahtaileva mutta lopulta herkkätunteinen Kapteeni Koukku. Taustalla pauhaa ohjaaja Marco Bjurströmin kertojanääni, joka sopii esityksen satuhetkiluonteeseen hyvin.

Viitosrivillä ilonkyyneliä pyyhkinyt katsoja kiittää. Kiitos ShedHelsingin aikuiset että olette laittaneet projektin pystyyn ja ennen kaikkea kiitos nuoret, että teette ja näytätte että teistä on vaikka mihin. Olette parhaita.

Peter Pan liihottaa Aleksanterin teatterin lavalla ensi maanantaihin (19.12.) asti.

Lavalta: Onyx (Teatteri Toivo)

 Kuva: Teatteri Toivo

Seksiä, väkivaltaa ja valtapelejä

Teatteri Toivon Onyx-vampyyrimusikaali oli minulle yksi syksyn odotetuimpia esityksiä. Toivolla olen nähnyt poikkeuksetta tinkimätöntä ja omanlaista teatteria, joten odotukset olivat perusteltuja ja ne myös lunastettiin suurilta osin. Onyx oli mahtipontinen, visuaalisesti hieno ja juoneltaan sopivan melodramaattinen.

Vampyyriklaanin kuningas kuolee taistelussa ja jättää jälkeensä kolme lähes aikuista perillistä. Kuninkaan tappaneet Sieluttomat, jotka imevät itseensä vampyyrien sielun, on pistettävä pois päiviltä ja samalla saatava klaani yhtenäiseksi. Kruununperijä pitäisi siis päättää nopeasti, mutta omapäisten nuorten vampyyrien mielessä pyörivät hallitsijuuden lisäksi myös rakkaus, himo ja kosto. Mika Rontti, Joona Tuoriniemi ja Tessa Puolakka esittävät perijäkolmikkoa hyvällä intensiteetillä ja persoonansa esiin tuoden.

Täytyy heti myöntää, että parasta esityksessä olivat Niina Markkasen suunnittelemat taistelukoreografiat. Jo ensikohtauksista asti näytetään, että tässä ei olla himmailtu vaan asiat on tehty näyttävästi ja koko esitystilan leveyttä hyväksikäyttäen. Välillä kaipailin toista silmäparia, joka puolella tapahtuu niin paljon. Fyysisyys on esityksessä muutenkin läsnä, sillä vampyyrit ovat verenhimonsa lisäksi lihanhimoisia ja taistelun jälkeen maistuu alkoholi senhetkinen mielitietty kainalossa. Paljasta pintaa ei kavahdeta ja toteamme väliajalla esityksen tihkuvan seksiä, mutta toisaalta mielestäni pysytellään miellyttävästi hyvän maun rajoissa eikä katsomossa tule vaivaantunut olo siitä että nyt tässä yritetään olla "rohkeita".

Kuva: Teatteri Toivo

Musikaalin kappaleet ammentavat raskaasta rockista ja kuulostavat hienoilta, livebändi Bloodshred soittaa lavalla asiaan kuuluvalla antaumuksella. Harmillisesti sanat jäivät kuitenkin jossain määrin musiikkimassan alle, lienevätkö kulmahampaat haitanneet laulamista? Pohdimme seurueemme kanssa myös kielivalintaa. Laulut olivat englanniksi ja olisi ollut mukava kuulla nekin suomeksi, mahtipontisuus tuskin olisi liiemmin kärsinyt. Mainittakoon tässä silti, että etenkin viimeinen kappale oli huikean hieno ja mieleen jäi muun muassa myös Sieluton-Edeniä esittäneen Nita Keräsen kuulas ääni.

Lähes kolmituntinen esitys ei tunnu niin pitkältä. Tunnelma on koko ajan tiheä, tilanteet vauhdikkaita ja tarina on kiinnostava. Loppujen lopuksi jää tunne, että esitys on vain alkusoittoa jollekin suurelle tulevalle, mutta toisaalta se on myös miellyttävää. Aina ei tarvitse laittaa kaikkea halki, poikki ja pinoon. Onyx on myös genrelleen sopivasti ihastuttavan melodramaattinen ja paikoin överi, tuntuu että tämä tiedostetaan hyvin ja pitkistä katseista sun muista otetaan kaikki irti. Arvostan.

Esityksiä on 17.12. asti eli vielä ehtii, menkää ihmeessä.

Lavalta: Hedwig and the Angry Inch (Göta Lejon/Slagthuset)

Upea Ola Salo Hedwiginä. Kuva: Mattias Edwall

Olen ihastellen ja vähän kateellisena seurannut kun bloggaajakollegat reissaavat ympäriinsä katsomassa milloin mitäkin esitystä. Syksyllä sain potkittua itseni toimimaan ja siippakin innostui, joten lähdimme syyslomalla Malmöön katsomaan Göta Lejonin kiertueella olevaa produktiota Hedwig and the Angry Inch. Matka Slagthusetiin on oma tarinansa, keskityttäköön tässä itse musikaaliin.

Suoraan sanottuna en tiennyt koko musikaalista käytännössä mitään, pääsyy lähteä Ruotsiin oli pääroolia esittävä Ola Salo. The Ark oli suosikkiyhtyeitäni ja ihailen Salon lavakarismaa, joten kaipa nämä syyt olivat oikein riittävät. Kirsikkana kakun päällä musikaalissa ei tarvinnut tyytyä ihailemaan vain Saloa, vaan koko muu esiintyjäkaarti oli myös huippu ja tunnelma lumoava.

Hedwig and the Angry Inch kertoo Hedwigistä, joka kertoo lavalla elämänsä hämmentävistä vaiheista. Itä-berliiniläisestä nuoresta pojasta tulee sittemmin epäonnistuneen sukupuolenvaihdoksen myötä Amerikassa vaikuttava drag-tähti. Hedwig päätyy luomaan petollisesta nuorukaisesta menestyvän rock-tähden, mutta jää itse jälleen yksin ja on tällä hetkellä suhteessa surullisesti tossun alla olevan Yitzakin, zagrebilaisen drag queenin kanssa. Esitys etenee jonkinlaisena keikan ja  spoken wordin yhdistelmänä ollen täten varsin poikkeuksellinen musikaali.

Koska kappaleet saati juoni eivät olleet minulle tuttuja, oli esityksen ymmärtäminen sanasta sanaan paikoin haastavaa. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sanoja tärkeämpää on tunteen välittyminen ja se todella välittyi. Istuin rivillä 24, siippa rivillä 27, ja olimme koko esityksen ajan täysin lumoutuneena Hedwigistä. Ola Salo ottaa lavan suvereenisti haltuunsa, on överi ja räävitön ja toisaalta niin hurmaava että yleisö syö hänen kädestään.

Yitzak ja The Angry Inch. Kuva: Mattias Edwall

Lavalla on Salon lisäksi Yitzakia esittävä Lisa Stadell sekä viisihenkinen bändi. Bändi on Hedwigin, mutta hahmoina he jäävät auttamatta pääkaksikon jalkoihin. Salo on lavan valovoimaisin hahmo, mutta Stadellin laulua kuunteli ilokseen. Miten voikin olla ihmisellä noin upea, upea ääni?

Hedwig käsittelee tärkeitä teemoja muun muassa transsukupuolisuuteen ja itsensä hyväksymiseen liittyen. Käsittelytapa ei ole hienovarainen, mutta se toimii. En ollut ainoa joka hyräili viimeistä En gammal radio (Midnight Radio)  -kappaletta narikkajonossa. Vaikka teemat ovat paikoin todella raskaita ja tunnelma synkkä, on esitys myös hulvattoman hauska.

Viimeisen kappaleen päätyttyä me yleisössä nousemme taputtamaan. Noin sataminuuttinen esitys oli intensiivinen kokemus, jonka aikana sai itkeä ja nauraa. Kannatti lähteä, tämän näkeminen oli kaiken sen säätämisen ja nukkumattajättämisen arvoista.

Lavalta: Hylje (OMS-teatteri)

Kuva: Jussi Rekiaro

Aito tunne on helpompi myydä muille kuin kokea itse

Viime vuonna perustettu OMS-teatteri aloittaa toimintansa isolla musikaaliproduktiolla VR:n vanhassa junatehtaassa. Mustaksi musikaalikomediaksi tituleerattu Hylje kuljettaa ihmettelemään tämän päivän keskiluokkaa, joka kipuilee oman olemisensa kanssa ja yrittää olla onnellinen onnistumatta siinä kovin hyvin. Onneksi OMS-teatteri sen sijaan onnistuu, sillä massiivisesti tuotettu produktio on koskettava, visuaalisesti ja musiikillisesti tyylikäs ja muutenkin viimeisen päälle tehty.

Ilmari Jäntti päättää laittaa elämänsä uusiksi ja lähtee risteilylaivalle kolmeksi kuukaudeksi maskottihommiin. Rantaan jäävät tyttöystävä ja nousukiitoinen työ mainostoimistossa. Maskotin puvun alta maailman näkee erilaisin silmin eikä pehmeänä Jaxuhalli-hylkeenä ole niin auvoista kuin luulisi. Vaikeaa on muillakin: Markuksen ja Rebekan parisuhde seilaa karikolta toiselle eikä asiaa auta se, ettei Cecilia-tytär halua puhua kummallekaan. Risteilyaluksen keinotekoisessa todellisuudessa toiveet ja pelot törmäävät eikä kurimuksesta nouse kukaan entisenlaisena.

Tarinassa käytetään huumorintuojina hienosti hyväksi kliseisiä käsityksiä niin hipsterihenkisistä mainostoimistotyöläisistä, tyhjästä risteilyelämästä kuin pastellinvärisistä ruotsalaisista. Pintaa raaputtamalla päähenkilöihin on kuitenkin löydetty syvyyttä ja tarkkanäköinen käsikirjoitus saa oikeasti ajattelemaan. Esityksen jälkeen keskustelimme pitkään siitä, mitä oikeasti lopulta tapahtui ja miksi, ja kuinka hankalissa tilanteissa henkilöt omissa elämissään todella olivat. On arvostettavaa, että tummia sävyjä oli uskallettu ottaa rohkeasti mukaan keveyden vastapainoksi.

Pitkänomainen hallitila on lavaksi haastava, mutta tilanne on muutettu mahdollisuuksiksi. Tanssikoreografiat ovat laajalle levittyviä ja näyttäviä ja tilaa käytetään monipuolisesti koko esityksen ajan. Trukit ja siirtyvät lavaelementit muuttavat tilaa ja tyhjään halliin mahtuu oivallisesti tekemään vaikka upean koreografian 17 pyörällä. Harmillisesti tila tuo myös esityksen ainoan miinuksen, joka on vaikeus saada selvää laulujen sanoista. Ongelma on onneksi vain ajoittainen esiintyessään lähinnä orkesterin soittaessa voimakkaimmin. Esitykseen tehdyt kappaleet ovat tarttuvia ja niihin palaisi mielellään esityksen jälkeenkin. Tarinaan on ripoteltu myös liuta eri hahmojen esittämiä improvisoituja kappaleita, jotka sujahtavat osaksi kerrontaa yllättävän mutkattomasti.

Härliga pastellinväriset taikaruotsalaiset. Kuva: Jussi Rekiaro

Esityksen suola ovat joka tapauksessa sen upeat 23 näyttelijää, jotka taipuvat Meiju Lampisen ohjauksessa vaikka mihin. On vaikea uskoa, että kyseessä ei ole täysammatilaisproduktio. Tekijät tulevat erilaisista taustoista yhdistävänä ominaisuutenaan palo teatterin tekemiseen. Upeat tanssikoreografiat jo mainitsinkin, mutta osaamista on myös nimenomaan siinä lavaolemisessa. Tekemisestä paistaa ilo tehdä kunnianhimoista teatteria.

Musta komedia ei ole helppo laji eikä ole musikaalikaan, mutta Hylje on yllättävän tasapainoinen kokonaisuus ja hoitaa homman kunnialla kotiin. OMS-teatteri on luonut lavalle autenttisen risteilyhelvetin, josta ihminen löytää itsensä jos osaa vain sanoa oikeat sanat ääneen. Hylje jättää kaipuun päästä ajamaan taikaruotsalaisten kanssa pyörillä ja saa miettimään, mitä kaikkea ihminen sulkeekaan sisäänsä kun luulee että kukaan ei huomaa.

Esityksiä on lokakuun loppupuolelle saakka, suosittelen erittäin lämpimästi.

ps. Tunnen muutaman esityksessä mukana olevan ihmisen, mutta muita kytköksiä minulla ei esitykseen ole ja liputkin ostin itse.

Lavalta: Skattkammarön (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

Viistoista miestä arkulla vainaa

Svenska Teatern tuo syksyn tarjontaan vauhdikkaan mutta sinisävyisen tulkinnan Robert Louis Stevensonin klassikkokertomuksesta Skattkammarön eli Aarresaari. Suurella näyttömällä seilataan kohti kulta-aarretta pohtien samalla moraalisia kysymyksiä ja ehkä vähän naisten asemaakin. Maalla ollessa esitys hieman köhii, mutta kun purjeet nostetaan ottaa tarinakin tuulta alleen.

Jim Hawkins pääsee elämänsä seikkailuun, kun isoäidin majataloon ilmestyy vainoharhainen, yksijalkaista miestä pelkäävä merirosvo. Kapteeni Flintin aarretta lähdetään metsästämään paikallisen pompöösin mutta hyväuskoisen aatelismiehen varustaman retkikunnan voimin, osa palkatusta miehistöstä vain vaikuttaa kovin hämäräperäisiltä ja kokillakin taitaa olla vain yksi jalka.

Svenskanin näyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan mitä erilaisimpina merirosvohahmoina. Long John Silverin poppoossa oli monta hienoa persoonaa, vaikka Silver itse (Niklas Åkerfelt) veikin vahvalla olemuksellaan usein huomion. Omat suosikkini olivat kuitenkin ilahduttavasti naishahmoina esitetyt Jim (Misa Lommi) sekä asiallisen kuivakka tohtori (Helen Willberg). Jim toki joutui useampaan kertaan korjaamaan muiden ennakko-oletusta persoonastaan, mutta tohtorin ammattitaitoa ei kyseenalaistettu sukupuolen vuoksi lainkaan.

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja suositus on varsin paikallaan. Merirosvojen elämä on väkivaltaista ja saaliinkiillon sokaistessa muuttuvat entiset liittolaiset nopeasti vihollisiksi. Svenskanin lavalla kuolemia tapahtui häkellyttävän monta, mutta ne olivat raakuudestaan huolimatta toteutettu taidolla eikä väkivallalla mässäilty ylenmäärin. Taistelukohtaukset olivat koreografioiltaan taidokkaita mutteivät koreilevia ja sehän merirosvoille sopii. Ihastusta herätti myös milloin missäkin lennellyt papukaija ja taidokkaat sorminäppäryyttä ja silmänkääntötaitoja vaatineet pikkutemput.

Mielessään tätä esitystä vertaa helposti viimevuotiseen Vartiovuoren kesäteatterin Aarresaareen. Turun ulkoilmanäyttämöllä tunnelma oli kupliva ja humoristinen, Svenskanin suurella näyttämöllä tartutaan rohkeasti myös tummempiin sävyihin. Keskenään erilaiset mutta tahoillaan mainiot esitykset osoittavat, että Stenevensonin alkuperäistarinasta on moneen. Huumoria on tosin tässäkin ja erityisesti pidin siitä kuivasta sarkasmista joka lavalla pääsi aika ajoin kukkimaan.

Ruotsin kieltä arasteleville tiedoksi, että kouluruotsilla kyllä pärjää, etenkin jos tarina on tuttu. Svenskanilta saa myös lainaan erillisiä helppokäyttöisiä tekstityslaitteita ja sovelluksen saa omaankin puhelimeen. Merille sopivat laulut jäivät itselleni etäisimmiksi merkityksiltään, niissä huomasin keskittyväni enemmän hienoihin kuorosovituksiin kuin itse sanoihin.

Kokonaisuutena Skattkammarön on visuaalisesti näyttävä ja tunnelmaltaan jännittävä seikkailukertomus. Erityisesti merillä ollessa meininki on kohdallaan ja muutamaan hahmoon huomasi todella kiintyneensä vasta siinä vaiheessa kun heistä aika yllättäen jätti. Paul Garrington on tuonut näyttämölle kiinnostavan merirosvojen maailman, jossa uskalletaan näyttää ihmisluonnosta synkätkin puolet.

Kiitokset Svenska Teaternille kutsuvieraslipusta.