Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo

Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

Lavalta: Laiva on lastattu (Nukketeatteri Sampo/SAMPO2018-festivaali)

Kissan Kehtolaulun aika. Kuva: Uupi Tirronen

Laiva on lastattu lauluilla ja leikeillä

SAMPO2018-festivaalilla oli varsin mukavasti tarjolla myös lasten nukketeatteria ja kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa perjantaiaamuna Nukketeatteri Sampon oman Laiva on lastattu -esityksen. Yllätykselliseksi laivamatkaksi naamioitu nukketeatterikonsertti tarjoilee monipuolisen valikoiman hauskoja ja lempeitä lauluja.

Laivan miehistönä puuhailevat Susan Aho, Iivo Barić ja Antero Niemistö soittaen huimaavaa valikoimaa soittimia. Mukana seikkailee kyydin Marenkisaarille pyytävä sympaattinen Eetu-otus ja matkan varrella törmätään muun muassa merenneitoihin, merirosvoihin ja käärmeisiin. Nuketus, josta pääosan hoitaa Barić, on onnistunutta ja esimerkiksi köysikäärmeet olivat viehättäviä ja Eetusta oli saatu todella ilmeikäs tyyppi.

Tempoltaan Laiva on lastattu on rauhallinen ja etenkin siirtymissä jopa hieman hidas. Toisaalta nautin leppoisasta tunnelmasta, mutta paikoin olisin kaivannut hieman napakampaa otetta. Esiintyjät olivat joka tapauksessa mainioita, hyvin yleisönsä ottavia ja innostavia silloin, kun yleisön apua kaivattiin.

Esityksessä kuullaan yksitoista hauskaa kappaletta. Minimesenaatin suosikki taisi olla mystisiin tunnelmiin vievä, ennustajanaisesta kertova Tuulia Untuluu ja omassa päässäni on puolestaan soinut kohta viikon esityksen nimikappale Laiva on lastattu. Erityisesti mieleen jäivät myös k-kirjaimella leikittelevä Kapteeni KK ja hauska Merirosvolaulu.

Oman näppituntumani mukaan Laiva on lastattu sopinee parhaiten päiväkoti-ikäisille ja alakoulun ensiluokkalaisille. Kohta vuoden täyttävä minimesenaatti jaksoi kyllä esityksen varsin hyvin ja vaikutti viihtyvän, mutta päiväuniajan lähestyessä ruokatauko lähes tunnin kestävän esityksen puolivälin tienoilla oli välttämätön. Mukava, lämminhenkinen ja leppoisa konsertti sopii myös vähän aremmille katsojille.

Esitys on mahdollista nähdä tänä syksynä lokakuussa Sellosalissa, Malmitalossa ja nukketeatteri Sampon omissa tiloissa. Tarkemmat tiedot löytyvät esityskalenterista.

Kiitokset Sampolle lipuista esitykseen.

Lavalta: Saaren halkeamia (OSIRIS teatteri)

Kuva: Joakim Berghäll

Hengitä, katso, kuuntele

Vallisaari on ollut auki yleisölle keväästä 2016. Aiemmin sotilaskäytössä olleessa saaressa on upeaa luontoa ja viehättävät, inhimillisen pituiset vaellusreitit. Näemmä tarvitsen kuitenkin jonkin muun syyn lähteä saarelle kuin se itsessään, ja tällä kertaa rantauduin Luotsipihan laiturille tarkoituksenani mennä kokemaan OSIRIS teatterin musiikkia ja tanssia sisältävä vaellusesitys Saaren halkeamia.

Esityksen aikana kävellään rauhalliseen tahtiin osa Aleksanterinkierrosta pysähtyen sopiviin paikkoihin katsomaan ja kuuntelemaan. Saksofonin ääni kiirii metsälammen toiselta puolelta, puun rungon takaa ilmestyy käsi, tanssijan paljas jalka kohtaa sileäksi kuluneen kallion. Vallisaaren rehevä saaristoluonto ja sen hylätyt linnoitusrakenteet toimivat hienosti osana esitystä.

Viisihenkinen työryhmä on luonut matkan varrelle tiloja, joissa on helppo hengittää. Joakim Berghällin ja Charlotta Hägforsin musiikki kuljettaa ajattomaan hetkeen irti arjen hektisyydestä. Hanna Pihko, Salli Berghäll ja Riikka Siirala tanssivat valkoisissa mekoissaan ja pehmeissä kengissään jotenkin pidäkkeettömästi, liike on ilmavaa ja keskustelevaa. Se ei ehkä saa huokailemaan ihastuksesta monimutkaisuudellaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Ilmaisu on kontaktissa maahan, leikkisää ja ympäristöön sopivaa.

Rahisevalla tiellä kävellessä ehtii samalla ihailla ympäristöä. Lähes koskemattomana rehottavat metsäalueet näyttävät jotenkin teräväpiirteisemmiltä kuin yleensä, yksityiskohdat piirtyvät kirkkaassa ilmassa näkyviin hämmentävän tarkasti. Esityspaikat on valittu hienosti, pysähtyessä sielu lepää katsellessa lammen rannalla jo hiljakseen kellastuvia puita tai ilta-auringon värjäämää merta. Hetket myös piirtyivät kauniisti mieleen, sillä meitä katsojia oli pyydetty hiljentymään ja puhelimet saivat luonnollisesti jäädä taskuun. Mieli lepäsi, kun sai vain katsoa eikä tullut pohdittua pitäisikö tämäkin hetki nyt erikseen ikuistaa.

Esitys loppuu upeisiin maisemiin Aleksanterinpatterin lähistölle. Jo pelkästään tämän näköalan vuoksi kannatti tulla, mutta taide kohottaa elämystä. Pelkän upean Helsingin siluetin ja iltameren lisäksi muistan nyt tuulessa liehuvat valkoiset lakanat, tanssijoiden kohottuvat kädet, saksofonin keskustelevan äänen ja hymisen mielessäni matkalla laulettua matkalaulua.

Viimeinen esitys on sunnuntaina 26.8. klo 18.

Kiitokset OSIRIS teatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Kaiken maailman Mörri-Möykyt (Sibafest)

Kulttuuri kuuluu kaikille - iloa Sibafestin avajaiskonsertissa

Tammikuinen Sibafest pyörähti iloisesti käyntiin viime viikon lopulla ja jatkuu erilaisten tapahtumien myötä vielä tämän viikon lauantaihin asti. Seitsemättä kertaa järjestettävä musiikkifestivaali pyrkii esittelemään Sibelius-Akatemian toimintaa ja siellä vaikuttavia lahjakkuuksia. Festivaali avattiin virallisesti lauantaina koko perheen päivällä ja sitä seuranneella avajaiskonsertilla, jonka ensimmäinen osio oli niin ikään suunnattu lapsille.

Kaiken maailman Mörri-Möykyt -konsertissa kuultiin Marjatta Pokelan lastenlauluja, jotka varmasti herättävät muistoja monenikäisten kuulijoiden korvissa. Juonellisesti etenevä konsertti toi lavalle tuttuja hahmoja Mörri-Möykystä Mörköön ja kuuntelun lomassa myös yleisö sai laulaa mukana, asiaankuuluvasti kapellimestarin johdolla tietenkin.

Avajaiskonsertissa esiintyi Sibelius-Akatemian opiskelijoista ja alumneista koostuva yhtye ja kuoro sympaattisten lapsiesiintyjien ja Espoon työväenopiston Muuttolinnut-kuoron kanssa. Esiintymisvaatteet vaikuttivat siltä, että ne oli itse kukin saanut oman lapsellisuusfiiliksensä mukaan valita ja siten lavalla oli paljon värikästä katseltavaa musiikin kuuntelun lomassa. Vaikutti myös siltä, että esiintyjillä oli oikeasti lavalla hauskaa, mikä ainakin itselläni parantaa kokemusta entisestään.

Konsertissa oli sanalla sanoen ihanaa. Lapset saivat hihkua ja ihmetellä, mutta tunnelma oli silti salissa rauhallinen ja keskittynyt. Oma vauva viihtyi sylissä hyvin kuunnellen vähän yli puolet konsertista ja nukahtaen sitten Ihme ja kumman aikana. Katsomossa istuessa virisi toive, että olisipa tällaisia lapset mukaan -konsertteja enemmänkin.

Kaiken maailman Mörri-möykkyjen parissa tuli hirvittävän hyvä mieli. Tuntui mukavalta, että Sibafest avattiin virallisesti isossa salissa lapsille suunnatulla ohjelmalla, musiikki ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Kiitos.

Itse en harmikseni saanut mahdutettua muuta Sibafestin ohjelmaa omaan kalenteriini, mutta te ehditte vielä! Kurkkaa ohjelma (myös ilmaisia konsertteja sun muita!) täältä.

Kiitokset Sibafestille kutsuvieraslipuista konserttiin.

Lavalta: PRICE - Can't Say Much About Anything That's New & All Can Be Softer (Mad House)

PRICE. Kuva: Mirjam Graf

Mad Housen toinen viikko tuli ja meni. Meinasi mennä ihan kokonaan ohi, sillä flunssa iski ja mietin pääsenkö katsomaan mitään. Tsemppasin kuitenkin ja perjantaina matkasin taas tuplailtaan katsomaan Mathias Ringgenbergin PRICE - Can't Say Anything That's New:n ja Renée van Trierin All Can Be Softerin. Molemmissa musiikki oli suuressa osassa ja lavalle tuotiin varsin persoonallisia hahmoja, mutta vastakkain näitä esityksiä on samoista elementeistä huolimatta aika hankala laittaa.

When I was young I never needed anyone

Lavan kulmassa nuokkuu laskuhumalaisen oloinen hahmo. Mathias Ringgenbergin luoma esityspersoona PRICE siellä katselee katsomoon valuvia ihmisiä kyllästyneenä satunnaisia ääniä päästellen. Lavalle asetellut esineet saavat minut odottamaan jotain samanlaista esinetutkielmaksi muuttuvaa performanssia kuin viimevuotinen Mikko Niemistön Birthday, mutta olen väärässä. PRICE - Can't Say Much About Anything That's New pakoilee esityksenä tarkkaa määrittelyä, mutta ilahduttaa ja koskettaa yhtä kaikki.

Ringgenbergenin PRICE on hahmona vänkä. Jos tällaisen lippalakkinsa lipan alta päihtyneen oloisesti pälyilevän tyypin tapaisi luonnossa, saattaisin katsoa tarkkaan oman asemointini suhteessa häneen. Katsomossa tuntuu kuitenkin turvalliselta ja istuin eturiviin. Tuntuu pahalta sanoa, että olo on kuin eläintarhassa, joten käytettäköön sanaa tutkimuslaboratorio vaikka sekin kuulostaa väärältä.

Minulle hahmon hoippuminen näyttäytyy jonkinlaisena sydänsuruisena harhailuna, mutta kaipuun kohde ei näin jälkikäteen ajateltuna taida olla kukaan ulkopuolinen vaan henkilö itse, se jokin joka unohtui kaikessa kohkaamisessa ja on nyt tavoittamattomissa. Housut eivät enää mene jalkaan, yleisön edustaja epäröi kun hänelle tarjotaan lahjaa. Ääni sentään toimii, useampaankin kertaan yllätyn kun Ringgenberg alkaa laulaa todella upealla äänellä (kuuntele vaikka).

Esitys myös todella hauska. Ajoittaisesta haikeuden tunteesta huolimatta meininki on niin absurdia, että tyrskähtelen. Kaihoisan kuuloisen laulun lomassa voi esimerkiksi aivan hyvin selata tabletin näytöltä All By Myselfin sanoja kieltä käyttäen. Mitä tässä muuta sanoisi kuin että huikeaa ja kiitos.

Kuva: Saara Autere

Kehrää minulle, universumi

En todellakaan tiedä, mistä Renée van Trierin esitys All Can Be Softer kertoi. Jos sitä olisi kuvailtava jotenkin, sanoisin että se olisi erikoisten hahmojen kuvittama äänitaideteos videotaiteella ryyditettynä. Esityksen alkaessa olin jo vähän väsynyt ja mietin, että onko koko teos äänikohinaa ja haahuilua ja ajattelin etten jaksa. Onneksi olin väärässä.

van Trier esiintyy suipoissa haltiakorvissa ja erikoisissa asuissa. Ensimmäinen osio muistuttaa fantasiakirjallisuudesta ja avoimista tähtitaivaista, mutta seuraavaksi mennään jonnekin aivan muulle pussihousuissa ja hieman ärsyttävässäkin toisteisessa laulannassa. Vain vähän animoidut, kankaalle heijastetut taideteokset vääntävät mieltä mutkalle. En tajua, en ymmärrä, väsyttää edelleen.

Onneksi lopussa kakofonia väistyy ja päästään jonkin lempeämmän äärelle. van Trierin hahmo muuttuu sympaattiseksi beigessä kokopuvussaan katosta laskeutunut karvaton kissanpentu kainalossaan. Enää minua ei ärsytä, koen saapuneeni jonnekin parempaan. Pehmeys on hyvä, pehmeyttä kiitos.

Lavalta: anõnumos

Kuva: anõnumos

Hikisiä viinirypäleitä strobovalojen välkkeessä

Seison tiistai-iltana Malmin lentoasemalla räntäsateessa ja kuuntelen kaiuttimesta rätisevää ääntä. Kohta minua tultaisiin hakemaan esitykseen. Alkamassa on anõnumos, immersiivinen esitys jonka takana on anonyymiksi jäävä työryhmä. Huputettu hahmo tulee noutamaan minut sisään, jätän ulkovaatteet rekkiin ja myös omaan päähäni laitetaan musta huppu. Lähden kävelemään valaistua portaikkoa kolmanteen kerrokseen ja mietin, että mitäköhän tästä nyt tulee kun ahdistaa ja suussa maistuu vain kaalilaatikko.

Työryhmä kertoo tapahtumakuvauksessa ehdottavansa maailmaa, joka ei perustu yksilöön ja hyökkäävänsä nimettömyydellä näkymätöntä sortoa, nimetöntä vallankäyttöä ja tuntematonta kauhua vastaan. Lisäksi todettiin esityksen sisältävän alastomuutta, seksuaalisesti virittyneitä kohtauksia sekä kontaktia tuntemattomien kanssa. Immersioasteen saisi toki pääasiallisesti valita, päättää itse lähteäkö kontaktiin mukaan, mutta kuitenkin. Ennakko-odotukseni olivat siis varsin ristiriitaiset, mutta erikoinen miljöö ja omalaatuinen esitysidea kiinnostivat kuitenkin enemmän kuin pelottivat.

Teoksen alkuvaiheessa en suoraan sanottuna ollut kovin innoissani. En saanut kiinni huppupäisten esiintyjien liikehdinnästä saati löytänyt sitä odottamaani immersiota. Jyskyttävä musiikki ei tuntunut omalta. Onneksi kaikki tämä haahuilu oli vasta jonkinlaista alkulämmittelyä, sillä pian kaiuttimista särisi tuntemattomalla äänellä tarkempia ohjeita ja varsinainen esitys alkoi. Lähdin tanssimaan muiden mukana ja totesin, että hyvä on sitten, annetaan mennä.

Ja kannattihan se, reivaaminen ja irtipäästäminen. Yhteisen "nostatuksen" jälkeen tilassa sai liikkua vapaasti. Esiintyjät ottivat kontaktia, johon sai tarttua halutessaan. Kävin vessabileissä, kompuroin portaissa, reivasin hallissa itseni hikeen, sain viiniä ja söin hikisen viinirypäleen. Paljon muutakin tilassa olisi voinut jälkikäteen kuulemani perusteella kokea, joten tilassa liikkumiseen ja ovien availuihin olisi voinut kannustaa selkeämmin tai jollain tavalla merkitä sallittuja tiloja, sillä itse en loppupeleissä kuitenkaan tohtinut kokeilla kaikkia ovenkahvoja tai vaellella autionoloisiin nurkkauksiin.

Anonymiteetin varjolla tilassa oli joka tapauksessa helppo liikkua ja osallistua toimintaan. Suurin osa oli pukeutunut mustiin, joten aina en edes tiennyt hengasinko esiintyjien vai katsojien joukossa. Esityksen alastomuus ei tuntunut vaivaannuttavalta, vaikka niin olin vähän pelännyt promokuvien perusteella. Jossain vaiheessa asiaan oikeastaan lakkasi kiinnittämästä huomiota, oli tissejä ja pyllyjä ja se oli ihan ookoo.

Lopulta minua tullaan hakemaan, saan sivuhuoneessa lasin vettä ja takkini ja pääsen ulos takaisin räntäsateeseen. Pyöräilen takaisin kotiin hikisenä reivaamisesta ja mietin, että olipahan taas. Todella sekopäistä, tavallaan aika ihanaa ja yhteisöllistä, ei sitten kuitenkaan kovin ahdistavaa. Hieno kokemus.

Lisää tietoa esityksestä ja sen taustoista löytyy facebook-sivuilta, esityksiä on vielä 1.-2.12.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen!

Antti Tuisku: Petokesä

Tämä aika kesällä 2015 juostiin hullussa tuiskupöhinässä.

Jos ajattelen Antti Tuiskun musiikkia, nousee mieleen kaksi todella hyvää muistoa. Niistä ensimmäinen koettiin Malmin lentokentän lenkkipolulla, sillä Peto on irti -biisin tahtiin juoksin ensimmäistä kertaa kilometrin matkan alle viiden minuutin. Toinen muisto sijoittuu Lapin asfalttiteille, kun ajoimme kohti Pohjois-Norjaa. Matkan aikana kuuntelimme useamman artistin tuotannon kokonaisuudessaan läpi ja Lapin artistiksi sijoittui itsestäänselvästi Tuisku. Se oli hyvä reissu ja koko diskografian läpi kahlattua ei voinut kuin todeta, että artisti on kehittynyt uransa aikana mielettömästi.

Totta puhuen en ole sen kummemmin aiemmin kuunnellut Tuiskun musiikkia, mutta Peto on irti -levyssä oli heti sitä jotakin ja se on meillä ihan fyysisenäkin kappaleena. Keikoilla en ole koskaan käynyt, en ole sillä tavalla keikkaihminen, mutta onneksi viime vuoden Petokesän tunnelmiin oli mahdollista päästä mukaan kirjan kautta. Formaatiksi valitsin äänikirjan, jonka lukee luonnollisesti Antti Tapani itse.

Fyysisenä teoksena kyseessä on Otto Virtasen valokuvista ja Tuiskun kirjoittamista keikkapäiväkirjoista koostuva setti. Äänimuodossa kuvat jäävät luonnollisesti pois, mutta luulen että minulle tämä kokemismuoto oli juuri oikea. Tuiskun ääntä kuunnellessa pääsi hyvin mukaan tunnelmaan, onnenhetkiin ja vaikeisiin pohdintoihin. Matka kulkee keikalta keikalle hirveää tahtia ympäri Suomen, kesän reilun kolmenkymmenen keikan väleissä ei paljoa ehtinyt levätä ja välillä tahti kävi liiankin kovaksi. Kerrontaa kuitenkin sävyttää ilo ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä työtä jota rakastaa.

Niin ja kun sanon että tunnelmaan pääsi hyvin mukaan tarkoitan oikeasti, että vetistelin puolet kuunteluajasta ja olin ihan messissä ja fiiliksissä. Riemu, onni, haikeus, oman kropan kuuntelu, sellaisia tärkeitä juttuja. Hyvin sie Antti vedät, pidä lippu korkeella! Ja kuunnelkaahan tai lukekaahan.

Antti Tuisku: Petokesä
WSOY Äänikirja, 2016. 1 h 4 min.

Arvo Salo: Lapualaisooppera

Kävin kesällä katsomassa Ylioppilasteatterin uuden Lapualaisooppera 2016 -näytelmän ja lähdin sieltä kuulaana iltana pois melkoisen hämmentyneenä. Alkuperäisteksti ei ollut tuttu kuin nimeltä ja syvin sanoma jäi jonnekin kaiken tekemisen alle piiloon. Sapetti, joten päätin paikata aukon sivistyksessä ja lainasin kirjastosta sekä Arvo Salon alkuperäistekstin että vuoden 1966 lavaversiosta tehdyn nauhoitteen.

Lapualaisooppera saa kimmokkeensa todellisista tapahtumista. Salon teksti riepottelee näkyville Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet, muilutukset ja murhat, eikä säästele sanan säilää. Punainen vasemmisto pysyy tekstissä passiivisen vastarinnan ja rauhan kannattajina. Kuten kesän esityksessä myös tässä nauhoitteessa minulle esille nousivat erityisesti vasemmistokansanedustaja Lyytin laulut Antakaa anteeksi vähän kaikille ja Ei väkivaltaa.

Salon tekstiä lukiessa mieleen palasi kohtauksia Mustikkamaan kallioilta ja viittaukset asettuivat oikeaan järjestykseen. Näytelmä tekee heti paljon enemmän järkeä, vaikka varsinaista järkeä ei Lapuan liikkeen hahmojen hurmoksellisessa väkivallankaipuussa tuntunut edelleekään olevan.

Näytelmää läpikäydessä valkeni myös, miksi juhlavuoden lisäksi näytelmä on taas ajankohtainen. Kansalaisia kiihotetaan toisia vastaan sanoin ja teoin, ilmapiiri on jakautunut. Hirvittää. En myöskään ihmettele miksi näytelmä on herättänyt niin paljon kuhinaa ilmestyessään, olihan varsinaisista tapahtumista siinä vaiheessa vielä verrattain vähän aikaa eikä teksti päästä syyttämiään helpolla. Varsinaisena näytelmänä tämä ei tosin ollut kovin kummoinen, kerronta on viitteellistä ja hyppivää, mutta selvästi nyt on menty sanoma edellä ja se sallittakoon.

Kaj Chydeniuksen säveltämät laulut ja ratiseva nauhoite vievät ajatukset kuusikymmentäluvun teatterilavoille. Vaikka nauhoitetut repliikit kuulostavat vanhanaikaisen suomifilmimäisen huvittavilta, ei kuunnellessa naurata. Ihmiset uskoivat asiaansa, tekivät niin kuin parhaaksi näkivät ja hyvää siitä ei seurannut. Välillä kadutti, vähän, mutta kun tielle oli lähdetty oli sillä pysyttävä ettei joutunut joukon ulkopuolelle.

Lapualaisooppera oli kiinnostava joskin surullinen katsaus historiaan, joka valitettavasti tuntuu toistavan itseään. Voitaisiin ehkä siirtyä suoraan näytelmän päättävään kappaleeseen Me emme tee mitä emme tahdo ja laulaa:

Ei väkivalta meitä pakottaa
voi itse väkivaltaa käyttämään.
Ei voimaintunto saata eikä saa
sen voimaa muille meitä näyttämään.
Väkivaltaa emme tahdo.
Väkivaltaa emme tee.
Vain heikko vaatii väkivaltaa.
Vain heikko tottelee.
Mitä emme tahdo emme tee!

Arvo Salo: Lapualaisooppera
Tammi, 1966. 113 s.

Arvo Salo ja Kaj Chydenius: Lapualaisooppera
Siboney, 1996. Äänite vuoden 1966 esityksestä.

Lavalta: FR33MHZ: Shakespeare400 (European theatre collective)

Ikiaikaista rakkaudenpaloa kaupungin kulmauksissa

Kulttuurikeskus Caisan salissa on hämärää. Lavalla on neljä valkokangasta ja mikrofoni, siihen ei tosin kukaan puhu missään vaiheessa. Kankaille heijastetaan videokuvaa ja sitä myöten European theatre collectiven FR33MHZ-esityssarjan osa Shakespeare400 alkaa. Auditiivisessa ja visuaalisessa esityksessä on yhdistelty sekä näyttelijöiden että niin sanotusti tavallisten ihmisten lukemia Shakespearen sonetteja David Kozman kuvaamiin muuntuviin videokuviin Helsingistä. Taustalla junnaa Romulus Chiciucin matalataajuinen ambient-musiikki.

Noin tunnin kestävä esitys on pienieleisyydestään huolimatta haastava katsottava. Mieli tempoo milloin mihinkin suuntaan ja ihmettelee videoiden merkityksiä, yrittää löytää punaista lankaa ja yhdistelee asioita hektisesti. Sisällä velloo tarve ymmärtää ja saada kokonaisuus haltuun.

Irti päästäessä olo helpottaa. Kaikella ei ole välttämättä merkitystä tai jos on, se lienee vapaasti löydettävissä. Voin ihan hyvin keskittyä hetkeksi tuijottamaan aaltoilevaa videokuvaa satama-alueesta, metrolaiturista tai kaupunkimaisemasta ja tunnistamaan tuttuja paikkoja.

Sonetit löytyvät sieltä kaiken keskeltä suomeksi ja englanniksi luettuina irtonaisina mutteivät irrallisina pätkinä. Kyse on rakkaudesta, siitä miten se välillä pettää monin eri tavoin ja toisinaan taas jättää sanattomaksi. Vaikka sonetit ovat vanhoja, on niiden sanoma läsnä tässäkin päivässä. Osa tekstistä tosin soljuu ohi korvien, muuntuu osaksi äänimaisemaa ja jää kytemään jonnekin taustalle.

Esityksen jälkeen olo on pöllämystynyt mutta rentoutunut. Pinnalle jää tunne rakkaudesta ihmisiin, kaupunkiin, tähän paikkaan. Aina se rakkaus ei ole ruusuista tai kesäpäivän kaltaista, vaan toisinaan riipivää ja rumaa, mutta rakkautta se on kuitenkin. Ja rakkauspuhetta tähän maailmaan mahtuu aina vähän enemmän.

Lavalta: Eeva Kontu feat. Lauri Viita (Teatterikesä)

Kuva: Carolin Büttner / Teatterikesä

Teatterikesän torstaissa Ohjelmateltta täyttyi ääriään myöten iltakymmeneltä, kun vuorossa oli konsertti Eeva Kontu feat. Lauri Viita. Lauri Viidan juhlavuoteen sopivasti konsertissa kuultiin ensiesityksenä kappaleita Viita 1949 –musiikkinäytelmästä ja niiden lisäksi erinäisiä uusia sovituksia sellaisista manserockin klassikoista kuten Juicen Tampereen aamu ja Popedan Pitkä kuuma kesä.

Solisteina kuultiin upeita Nina Tapiota ja Jukka Nylundia, vierailijoina lavalla nähtiin häikäisevät Petra Karjalainen ja Tiina Weckström. Yhtyeessä puolestaan soittivat Joonas Mikkilä, Saku Mattila, Teemu Broman, Mikko Renfors, Harri Topi ja Lotta Laaksonen. Tällä kymmenpäisellä kokoonpanolla kelpaa tosiaan esiintyä, sillä osaaminen on ensiluokkaista.

Toki tiesin etukäteen Eeva Kontun olevan lahjakas kapellimestari, mutta tämä konsertti pääsi silti yllättämään. Kontu osaa säveltämisen ja johtamisen lisäksi myös esiintyä valloittavasti, laulaa vetävästi ja soittaa pianoa tavalla, josta siippani olisi ollut haltioissaan. Kappalelistan ehdin jo unohtaa, mutta katkelmia Viidan runoista ja kirjeistä jäi päähän soimaan ja miesten ruikutusrakkauslaulut naurattavat edelleen.

Tämän konsertin perusteella syksyn ohjelmistooni sujahtaa ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin Viita1949 –musiikkinäytelmä, jossa Kontun sävellyksiä siis kuullaan. Ilokseni voin ilmoittaa, että esityksen kappaleista on tekeillä myös cd-levy, jonka aion itselleni hankkia. Kerrankin on mahdollisuus kuunnella kappaleita vielä kotonakin. Tästäkin iltamasta olisi ollut loistavaa saada tallenne, vaikka tokihan liveveto on aina paras siinä hetkessä.

Konsertin aikana Ohjelmateltan katto tuntuu hengittävän mukana. Tunnelma vaihteli riehakkaasta lähes hartaaseen ja sydäntä sytkyttää useaan kertaan. Vahvat laulusuoritukset, komeat sovitukset ja Kontun oma into tekivät konsertista upean kokemuksen. Jos tämä jossain vielä tulee ohjelmistoon, niin suosittelen sitä mitä lämpimimmin. 

Lavalta: Plastic Bride (Kapsäkki)

Kuva: Katariina Salmi

Plastic Briden jälkeen olo on on positivisen hämmentynyt. Tunti on ollut täynnä musiikkia, kaikkialle lentävää glitteriä, kakkua, kuohuvaa ja ennen kaikkea mahtavia morsiamia. Oma tunnetila on vaihdellut liikutuksesta bilefiilikseen ja takaisin, kosminen hääjuhla ei ole lainkaan liioiteltu kuvaus tälle spektaakkelille.

Sara Melleri on ohjannut musiikkiteatteri Kapsäkin tiloihin riemukkaan show'n, joka sukeltaa avioliittoinstituutin kerrostumiin ja möyhii sieltä esiin jos jonkinlaista pölyttynyttä käsitystä ja ravistelee ne uuteen uskoon. Valkoisiin pukeutuneet morsiamet voimaantuvat esityksen kuluessa, laulavat sydämensä kyllyydestä eikä sitä Bonnie Tylerin haikailemaa sankariakaan välttämättä jäädä odottamaan loputtomiin.

Emma Salokosken luotsaamana Emma Salokoski Voices kuulostaa ja näyttää upealta. Naisilla on esiintymisessään sekä voimaa että intensiteettiä ja lavalla tuntuu olevan hauskaa. Kaljapullo kädessä voi ihan hyvin joogata ja laulaa samaan aikaan ja nunnakin voi rakastaa palavasti. Heidi Kirves puolestaan revittelee huikealla energialla milloin missäkin numerossa, en voi kuin ihailla ja hymyillä.

Yhtäkkiä esiintyjät ovat pöydillä, kakkulautasia pihistetään ja en ole ehkä koskaan syönyt kakkupalaa varmuuden vuoksi niin nopeasti, oli nimittäin hyvää se esitykseen kuuluva Frangipanin kakku. Meno on riemukasta ja hulvatonta, esiintyjät tulevat käytännössä syliin ja iholle. Suosittelen ehdottomasti paikkaa läheltä keskiosan catwalkia parhaan näkyvyyden ja fiiliksen tavoittamiseksi.

Viimeisenä lavalle saadaan yllätysvieraana upea Yoko Ou Nou Gato korkeissa koroissaan. Sakura ja ylistys vapaalle rakkaudelle, vielä kerran. Esityksen loppuessa muutkin tuntuvat olevan pöllämystyneitä, tavalliset valot juuri äsken hehkuneessa salissa tuntuvat valjuilta kaiken sen kimalluksen ja vapautuneen riemun jälkeen. Plastic Bride jää kytemään teemoineen jonnekin takaraivoon, päällimmäisenä on kuitenkin ilo että sai osallistua tähän huumaavaan hääjuhlaan.

Esityksen ehtii nähdä vielä sunnuntaina Kapsäkissä, menkäähän kilistämään morsiamille, naiseudelle ja vapaudelle tuntea miten haluaa!

Kiitokset kutsusta esitykseen.

Lavalta: Queer Masculinities (Transforces On Stage / Mad House)

Christian van Schijndel: The Gentleman. Kuva: Transforces

Mad Housen on valloittanut viime ja tämän viikon ajaksi aktivistiryhmä Transforces, joka puhuu ja toimii transnäkyvyyden ja -hyvinvoinnin sekä sukupuolen moninaisuuden puolesta. Viime viikolla tapahtuma tarjosi nähtäväksi kattauksen tanskalaisten queer-taiteilijoiden esityksiä Queer Masculinities -illassa.

Illan ajoitti Miss Fishin ja Carla from Helles7edin Organs. Performanssiduon esityksessä tutkittiin muun muassa kehoa ja sukupuolta viime vuosisadan malliin heijastettujen videoiden ja liikkeen yhdistämisen kautta. Vaikka idea on lähtenyt vanhoista ajatusmalleista ja paljon on kehittynyt, on esitys myös vahvasti nykupäivässä - sen todistaa jo muutaman viikon takaisten uutisten selailu ja ihmisten tarve luokitella toisia sopiviin muotteihin. Organs oli komeaa katsottavaa, paikoin karua ja vähän pelottavaa ja seuraavassa hetkessä videota ja ihmiskehoa yhdistellään mitä upeimmin.

Nykysirkustaiteilija Michiel Tange van Leeuwenilta nähtiin illassa kaksi esitystä, Very Large Green Triangles, Part I ja Part II. Ensimmäinen esitys vei jalat alta, sillä en osannut odottaa näkeväni näin huikaisevaa nykysirkusta tässä illassa. van Leeuwen valloittaa lavan käsittämättömän korkeissa koroissaan ja jatkaa sitten upeisiin käsiseisontoihin, edelleen niissä kreiseissä koroissa. Toisessa osiossa puolestaan nähdään muun muassa jonglöörausta ja kävelyä huiman korkeilla puujaloilla. Akrobaattisten toimien lomaan oli saatu ujutettua myös jos jonkinlaista ajatusta ja nämä esitykset jäivätkin ehkä istuttamine ajatuksineen parhaiten mieleen.

Ancient Orderin Orifice oli itselleni ehkä illan raskain osio, vaikka se kiinnostava olikin. Orificessa kaksi Uranuksen asukkia saapuu maapallolle ja ihmettelee sen omituisia konventioita sukupuolen määrittämisestä, seksuaalisuudesta ja lopulta myös eläinten oikeuksista. Esiintyjät olivat groteskeissa maskeissaan ja asuissaan hämmentäviä ja ihmettelyissään hurmaavia, mutta tyylillisesti esitys ei ollut niin omaan makuuni eikä se juuri tarjonnut uutta pureksittavaa. Hämmennyin myös lopun hypystä eläinten oikeuksien maailmaan, ei siinä, tärkeä aihe sekin mutta tuntui aikamoiselta loikalta sukupuolipuheen jälkeen.

Musiikillista viihdykettä iltaan tarjoili transvestiittitaiteilija Ramona Macho/Bo Hagen Clausen, joka esitti muutamia laulujaan ja numeroitaan. Ramona Macho oli esiintyjänä oikein viehättävä, mutta jäi valitettavasti kovin Christian van Schijndelin jalkoihin, joka esiintyi sekä häntä ennen että hänen jälkeensä upean The Gentleman -hahmon kanssa. van Schijndelin esitys taisi vetää jalat alta koko yleisöltä, sillä erityisesti viimeisen numeron jälkeen hurrausta kuului katsomon osasta jos toisestakin eikä vinkeästi tarjoillusta samppanjasta tainut kieltäytyä kukaan. Gentlemanista voisi sanoa, että siinä oli herralla karismaa ja classia, huhhuh.

Oikein mainio ilta siis monimuotoisine esityksineen kuten kuuluukin. Yle kirjoitti viime viikolla hienon jutun tästä esityskokonaisuudesta ja Transforcesista, suosittelen, ja samaan syssyyn voi käydä lukemassa myös Puistojatkot-blogin fiiliksiä illasta.

Tällä viikolla tapahtuman puitteissa on mahdollista päästä näkemään kahden esityksen ilta, jossa nähdään Teemu Mäen Transformations - Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta ja Eino - henkilökohtainen sukupuolihistoria. Esitykset ovat torstaista sunnuntaihin.

Lavalta: Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia (Sibafest)

Kuva: Marko Kudjerski

Käyn hyvin harvoin kuuntelemassa konsertteja, siis sellaisia musiikkiesityksiä joissa istutaan penkeissä ja vain kuunnellaan. Tarjous tutustua kuudennetta kertaa järjestettävään, tällä kertaa elokuvateemaiseen Sibafestiin oli kuitenkin sen verran houkuttava, että kipitimme torstai-iltana kohti Musiikkitalon Camerata-salia ja Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttia.

Konsertissa kuultiin nimensä mukaisesti erinäisiä elokuvasävellyksiä soitettuna hieman harvinaisemmilla soittimilla. Lavalla nähtiin Otto Virtanen (fagotti), Jukka Myllys (eufonium), Petri Keskitalo (tuuba) ja Seppo Kantonen (piano). Entisenä puupuhaltajana odotin kiinnostuneena erityisesti vaskisoittimien kuulemista, ne kun eivät ole itselleni juurikaan tuttuja soittimia. Ja moneen niistä kyllä oli, vaskista ja muistakin!

Konsertti aloitettiin Keskitalon ja Myllyksen duetolla Hawaii Five-O (tunnusmusiikki samaisesta tv-sarjasta) ja siitä eteenpäin homma olikin yhtä soittamisen riemua. Mieleen jäivät erityisesti Keskitalon soolona soittama, Blown Away -elokuvassakin kuultu, With or Without You (loopperilla ja bassolla sai yllättävän äkisti taituroitua komeat taustat tuuballe), John Barryn James Bond -elokuviin tekemistä kappaleista koottu Double-O Suite ja maaliskuussa Suomeen saapuvan Ennio Morriconen säveltämä teema elokuvaan Giù la testa (eli Kourallinen dynamiittia).

Mahtui mukaan kyllä muutama hitaampikin kappale, esimerkiksi Hiljaisuus-elokuvan musiikeista kootuissa katkelmissa tunnelmoitiin hyvin suomalaisissa, haikeissa tunnelmissa ja syviin tunteisiin päästiin myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta tutusta Romanssissa, jossa Virtanen taituroi fagottinsa kanssa.

Kappaleiden välissä kuultiin myös mainioita Keskitalon välispiikkejä, joihin oli mahdutettu jos jonkinlaista nippelitietoa käsiteltävistä elokuvista ja niiden taustoista. Jollain ihmeen tavalla jokaiseen kappaleeseen saatiin myös kytkettyä Irlanti, en tiedä miksi, mutta täytyy nostaa hattua kekseliäisyydelle ja luoville aasinsilloille.

Ihailen tavattomasti vaskipuhaltajia tai puhaltajia ylipäätänsä, tämän jälkeen vielä enemmän. Tunnin konsertin aikana saa puhaltaa äänen jos toisenkin ja soittimien mekaniikka näyttää meikäläisen silmään hämmentävältä. Soittimet ovat myös sen verran massiivisia, että heikompaa (eli poikkihuiluun tottunutta) hirvittää. Jottei nyt menisi vain puhaltajien ylistykseksi niin ei pianossa kuultu Seppo Kantonen missään nimessä turha ollut, hienosti soi komea Steinway puhaltimien rinnalla.

Veikkaan, että aika monella muullakin soi loppuillan päässä John Williamsin ikimuistoinen sävellys Cantina Band ja toki myös encorena kuultu 20th Century Foxin mainio tunnari. Siippa antoi konsertille arvosanan 5/5 ja minä taidan olla samaa mieltä, lisää tällaista kiitos!

Lämmin kiitos Sibafestille kutsuvieraslipuista konserttiin! Tapahtuma jää seurantaan, tiedä vaikka ensi vuonna uskaltautuisin useampaankin konserttiin.

Tämän vuoden Sibafest jatkuu vielä lauantaihin asti, itse menisin kuuntelemaan ainakin Musikaalista-konsertin (la klo 17) jos aikataulut eivät sitä estäisi.

Lavalta: Musashi - miekan tie (Wusheng Company/Teatteri Union)

Kuva: Wusheng Company

Kevätkausi on täynnänsä kiinnostavia esityksiä ja kalenteri alkaa täyttyä heti tammikuussa. Yksi jo syksystä asti odottami esitys on WHS Teatteri Unionilla nähtävä Musashi - miekan tie. Wusheng Companyn esityksen luvataan sisältävän peking-oopperaa, hevimusiikkia ja samuraiestetiikkaa. 1500-luvun lopussa syntyneen Musashin tarina ja miekan tie eivät olleet itselleni tuttuja etukäteen, joten otin aulassa kuulluista suosituksista vaarin ja lukaisin käsiohjelman. Vaikka esitys ei olekaan puhtaasti juonellinen kertomus, auttoi tarinaan tutustuminen esitykseen uppoutumista ja selvensi muun muassa sitä, miksi Musashi eräässäkin kohdassa taistelee käyttäen airoa aseenaan.

Noin tunnin kestävä esitys on intensiivistä menoa alusta loppuun. Mies totesi, että kannattaa ottaa kuppi kahvia ennen esitystä jos vähänkään väsyttää, keskittymiseen nimittäin kuluu energiaa. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Näyttelijät Ville Seivo, Jakob Johansson ja Valter Sui tekevät hienoa työtä miekkamestareina. Esityksessä lähdetään liikkeelle hieman vaatimattoman oloisin liikesarjoin, mutta vauhti kiihtyy kohti loppua. Tiedostan katsovani harjoiteltua koreografiaa, mutta silti tekee mieli pidätttää hengitystä kun näyttämö täyttyy kuvitteellisesta hurmeesta.

Ohjaaja Antti Silvennoinen tiivistää käsiohjelmassa pyrkineensä tuomaan esityksessä näkyviin Musashin hengen, jota kuvaavat kova työ, nöyryys ja rehellisyys. Kovaa työtä tämän esityksen valmistaminen on varmasti vaatinutkin, nöyryyttä myös. Miekkakoreografiat ovat hiottuja, liikkeet harjoiteltuja ja tarkkoja, niitä katsoo ihaillen. Myös puhutut katkelmat esitetään vahvoin äänin. Näin sivujuonteena sanottakoon, että ilahduin esityksen kaksikielisyydestä, repliikkejä on nimittäin sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kulkua miekan tiellä säestää kolmihenkinen hevimusiikkiyhtye, jossa soittavat Markus Rantanen, Pekka Saarikorpi ja Juha Pöysä. Samurait ja hevi eivät ainakaan omassa päässäni ole ensimmäisenä yhdistymässä, mutta liitto toimii hämmentävän hyvin. Itse en osaa hevimusiikin laatua niin arvioida, mutta siippa entisenä hevibändin basistina nyökkäili esityksessä arvostavasti ja totesi että oli kyllä mainiota soitantaa. Livemusiikki toimi esityksessä erinomaisesti.

Kannatti lähteä, jälleen kerran. Musashista on esityksiä vielä jäljellä, mutta lippuja on enää vähän joten kipin kapin ostoksille! Wusheng Companylta on myös maaliskuussa tulossa Sigurd Ring -esitys Kanneltaloon, vaikuttaa kiinnostavalta sekin.

Liikkuvaa kuvaa: Grease sing-along (Orion)

Tällä kertaa esitys ei ollut virallisesti dress-along, mutta kuinka usein sitä pääsee käyttämään punaista nahkatakkia?

Grease on yksi niistä musikaaleista, joihin rakastuin palavasti ollessani yläasteella ja eläessäni ensimmäistä musikaalihuumaani. Tarttuvat biisit ja elokuvan estetiikka miellyttivät ja musikaali onkin tullut vuosien saatossa katsottua useamman kerran. Mahdollisuutta nähdä elokuva valkokankaalla ja kaiken lisäksi sing-along versiona ei siis voinut sivuuttaa.

1950-luvun amerikkalaiseen lukioon sijoittuvan musikaalin juoni lienee monelle tuttu. Danny (John Travolta) ja Sandy (Olivia Newton-John) viettävät romanttisen kesän yhdessä, mutta tiet eroavat syksyn koittaessa. Sattumoisin Sandy kuitenkin muuttaa samaan kaupunkiin ja yllätys on suuri kun nuoret törmäävät koulussa. Danny ei kuitenkaan voi tipauttaa kovan jätkän rooliaan kavereiden edessä ja rakkauteen tulee ryppyjä. Kaikenmoista sutinaa ja säätöä on myös kaveripiirin parissa.

Huomasinpa taas, että musikaalien juonien kirjoittaminen on joskus ihan hirveän vaikeaa koska kaikki kuulostaa kököltä! Esimerkiksi Wikipedian juonikatsaus on aika hulvaton. Pointtina kuitenkin on, että musikaalin myötä käydään läpi teinien ylä- ja alamäkiä ja lopulta kaikki on tietysti hyvin.

Orionissa näyttettiin Greasesta erityistä sing-along-versiota, jossa tekstitykset olivat ainoastaan lauluissa. Yleisön innostamiseksi paikalla oli pestettu laulunjohtajiksi Sampo Marjomaa ja Molly Moonstone, mutta hirveästi ylimääräistä innostusta ei oikeastaan edes tarvittu. Laulu nimittäin raikasi kovaa ja innostunut yleisö antoi itselleen aplodit jokaisen biisin jälkeen. Täytyy sanoa, että se oli aika mahtavaa.

Rasvismies mukana.

Kokonaisuutena sing-along-reissu oli ilahduttava. Porukka oli innolla mukana laulamassa, moni oli pukeutunut elokuvan tyyliin sopivasti ja tunnelma oli hyvä. Ainoan miinuksen antaisin itse elokuvakopion valmistajille, sillä laulujen tekstittäjät olivat selvästi innostuneet hieman liikaa käytetyn ohjelman erikoisominaisuuksista ja valkokankaalla nähtiin biisien aikana mystisiä sydämiä, puhekuplia ja vaikka mitä. Ihan tavallinen teksti ja pomppiva pallo olisivat riittäneet meikäläiselle, mutta saatiinpahan siitä ylimääräistä huumoria.

Kiitos siis Orion taas mahtavan tapahtuman järjestämisestä! Innolla odotamme marraskuuta ja Pienen merenneidon sing-along-esitystä.

Vuoden kolmas Grease sing-along on Orionissa la 28.11.

Marraskuun sing-along-esitys on jo loppuunmyyty, mutta lippuja halajavien kannattaa kärkkyä facebookin tapahtumasivulla. Yleensä hajalippuja vapautuu myyntiin esityspäivänä tai sen lähettyvillä. Orion myös selvittää lisänäytöksen mahdollisuutta, joten kannattaa olla kuulolla muutenkin!

Lavalta: Mayday Cabaret (Teatteri Toivo)

Kuva: Teatteri Toivo

Meidän taloudessamme vietettiin tänä vuonna vappuaatto kahden teatteriesityksen parissa. Niistä toinen, Teatteri Toivon Mayday Cabaret, sisällytettiin illan ohjelmaan viime tingassa, sillä tajusimme sen olevan näytöksistä ainoa jonka voisimme mennä katsomaan. Toivo on nimittäin ehtinyt yllättää meidät erittäin positiivisesti edellisillä kerroilla, joten eihän tätä yksinkertaisesti voinut jättää väliin.

Katsojat saapuvat esitystilaan kuin railakkaisiin, mutta jo päättyneisiin bileisiin. Lattialla makaa sammunut kitaristi ja vaatteita lojuu ympäriinsä. Vähitellen baari alkaa herätä kohti seuraavaa iltaa: valot sytytetään, esiintymisasut puetaan ja ensimmäiset asiakkaat saapuvat. Rauhallista meno ei kuitenkaan tule olemaan, vaikka lähtökohta on raukea. Esityksen edetessä ei todellakaan tiennyt mitä odottaa seuraavaksi ja useamman kerran katsomossa sai yllättyä iloisesti. Alussa luvattua toisen rivin naiskatsojan strippausta altaallisessa Nutellaa ei kuitenkaan nähty, mistä tämä kyseinen katsoja oli ehkä vähän helpottunut.

Mayday Cabaret yhdistelee perinteiseen teatterikerrontaan musiikkia ja akrobatiaa. Kabareen työntekijöistä ja asiakkaista on saatu koottua mainio kavalkadi hahmoja, joiden vuorovaikutus keskenään on hauskaa ja yllättävää. Lavalle on jälleen tuotu tavattoman hienoja elementtejä. Harvoin sitä saavutaan niin komealla pärinällä estradille niin hienolla moottoripyörällä ja nähdyn tappelun koreografia oli samalla sekä taidokas että tavattoman hauska.

Esityksen tekijälistaa en onnistunut nettisivuilta löytämään, mutta osoitettakoon tässä kiitokset ainakin ohjaaja Xavier "Bambu" Vandenberghelle. Kokonaisuus pysyy hienosti kasassa ja erityisesti koreografiat ovat hienosti suunniteltuja ja toteutettuja. Näyttelijäsuoritukset ovat mainioita ja jokainen esiintyjä pääsee esittelemään estradilla omia erityistaitojaan. Kiitokset täytyy antaa myös komealle puvustukselle. 

Mayday Cabaret oli harvinaisen riemastuttava kokemus tässä teatterikeväässä ja menee ehdottomasti tämän kauden top5-listalle. Esitys on aistillinen ja hyvin toteutettu, mutta se ei ota itseään liian vakavasti. Katsomossa sai sekä nauraa että antaa arvostavia väliaplodeja ja suosittelemme tätä lämpimästi kaikille ennakkoluulottomille ja virkistävää vaihtelua kaipaaville katsojille!

Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten menkää ripeästi jos suinkin voitte!

ps. Toivolla oli myös tarjolla aivan huikean hyvää juustokakkua!

Lavalta: Café de Abejasin levynjulkaisukonsertti

Jos tällä hetkellä pitäisi mainita lempiyhtye, siis sellainen jota kuuntelee säännöllisesti ja jonka keikoilla käy, vastaisin Café de Abejas. Toista levyä on odotettu käytännössä sen jälkeen, kun ensimmäinen eli Mascot Moth ilmestyi vuonna 2012. Uusi levy Is This Casablanca? tupsahti postilaatikosta joulun jälkeen ja virallista levynjulkaisua juhlistettaisiin 3.2. konsertilla elokuvateatteri Andorrassa. Kun samana päivänä oli sattumoisin miehen syntymäpäivä, oli illan ohjelmavalinta selkeä.

Andorran teatterisali sopii yhtyeen chanson-tyyliin oivallisesti ja itse ainakin kiittelen, että konsertin aikana saa istua ja kuunnella rauhassa. Lavalle oli luotu tunnelmaa erilaisilla lampuilla, takana tietysti punaiset samettiverhot. Tunnelma on hämyinen, kuten illan film noir -teemaan sopiikin.

Sanotaan nyt heti tähän alkuun, että yhtye soi edelleen upeasti. Laura Reunasen ja Jere Rallin tukena lavalla kuullaan sellisti Saara Viikaa ja perkussionisti Ilari Launosta. Samalla kokoonpanolla soitettiin myös kevään Kammerkabarett-konsertti ja nelihenkistä soittoa oli ilo taas kuulla.

Olen kuunnellut levyä viime aikoina niin paljon, että kappaleiden kuulemiskerrat tuntuvan limittyvän päässä sekaisin. Konsertissa kuultiin joka tapauksessa levyn kaikki kappaleet. Omia suosikkejani ovat Pariisin tanssipaikkoihin sijoittuva traaginen Zaza (kuuntele täällä), lempeä Go Gently ja haikea The Legend of La Lirio, joka kumartaa copla-musiikin suuntaan. End of Me oli myös mahtavaa kuulla livenä.

Musiikin lisäksi lavalla nähtiin myös Armi von Vepin esiintymistä eksoottisesta tanssista burleskiin ja performanssitaiteeseen. Aplodit kuuluvat ehdottomasti myös hänelle, sillä tämä viehättävä vaaleaverikkö sopii yhtyeen tyyliin erinomaisesti ja karismaa löytyy rutkasti. Performanssiin osallistuvat toki myös yhtyeen jäsenet, erityismaininnan saa vaatteiden vaihto lavalla. Trés chic!

Pitkän päivän jälkeen konsertti tarjosi hetken levähdyksen muusta maailmasta. Is This Casablanca? sai näköisensä julkaisukonsertin ja kuulijat, tai ainakin minä ja mies, upean kokemuksen.

Kiitos Café de Abejas ja onnea uudesta levystä!

Lavalta: Puluboin ja Ponin teatteri (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Töttölöö, moi ja moljens!

Kevään odotetuimpia teatteritapauksia minulle oli Kansallisteatterim Pienellä näyttämöllä nähtävä, Kirjan vuotta juhlistava ja Veera Salmen kirjaan perustuva Puluboin ja Ponin teatteri. Ja kannatti näemmä odottaa, sillä ennakon nähneenä tekisi jo mieli kirjoittaa koko teksti ilman R-kirjaimia ja suositella tätä aivan hilveästi.

Puluboin eli hakaniemeläisen pulun ja Ponin eli kalliolaisen Mai-tytön taiteellisessa teatterissa nähdään näytelmiä kaksikon omasta elämästä. Main ylityöläinen äiti tarvitsee hermoloman, isä muuttuu venäläiseksi lampaaksi ja tiskivuori vain kasvaa. Puluboilla puolestaan tikittää biologinen kello ja jostain pitäisi löytää munia muniva vaimo eikä uutta pesääkään ole vanhan tuhouduttua.

Teatterin lavalla kirjan kerronta on muunnettu lyhyiden näytelmäpätkien muotoon ja toimii sillä tavoin oikein mainiosti. Kohtauksia rytmittävät vahvasti laulunumerot, joita kuullaan esityksen kuluessa huikeat 20 kappaletta. Ja millaisia lauluja! Puluboin deitti-ilmoitus, bullan ylistys, leivontalaulu ja mitä näitä oli, aivan huikeita! Eikä musiikki muuten tule useinkaan nauhalta, vaan sen soittavat näyttelijät itse.

Hyvä teksti ei kuitenkaan pärjää yksin ja siksi on ihanaa nähdä lavalla innostuneita ja ainakin minun silmääni esityksestä nauttivia näyttelijöitä. Puluboina nähdään hurmaavan röyhkeä ja itsetietoinen mutta lempeä Jani Karvinen ja oivana vastaparina Ponin roolissa suloinen, reipas ja suunnattoman sympaattinen Eeva Putro. Mikä lyhmädynamiikka, kuten mies totesi väliajalla. Määkivänä isänä nähdään karhumainen Ilja Peltonen, hermorauniona äitinä mainio Emmi Pesonen ja useammassa sivuroolissa nähdään kuoro-osuuksia hienosti täydentävä Sonja Renvall. Mini-Millan roolin esittävä lavamuusikko ja näytelmän musiikin tehnyt Maija Ruuskanen on myös käsittämättömän loistava ja osaava.

Kuva: Tuomo Manninen

Samaan syssyyn pitää myös kiittää ohjaaja Jukka Rantasta. Näytelmä etenee hyvässä tempossa ja lavalla tapahtuu paljon, mutta esitys ei pelkää myöskään rauhoittumista. Tempo tuntui uppoavan myös lapsikatsojiin, naurua kuului paljon mutta levotonta älämölöä eivät ainakaan omat korvani tavoittaneet. Visuaalinen ilme on myös raikas ja runsas, Anna Sinkkonen on suunnitellut mahtavat puvut ja Katri Renton lavastuksen lomassa kelpaa kiipeillä katoille, maalata ja tanssia kikapoota.

Lyhyesti: Esityksestä lähtiessä mieli on tavattoman hyvä. Mainos lupaa koko perheen musiikkinäytelmän ja se lupaus pidetään. Laulu, nauru ja ystävyys jäävät päällimmäiseksi mieleen, aikuiskatsojalle toivottavasti myös pieni siemen siitä millainen lasten maailma on.

Sitten jää vain kaksi kysymystä elikkäs 1) mistä saa soundtrackin ja 2) milloinkohan leipoisi taas itse bullaa.

Lavalta: Peppi Pitkätossu (HKT)

Peppi höykyttää rosmoja. Kuva: Mirka Kleemola

Pääsimme vihdoin hyödyntämään Helsingin kaupunginteatterin hauskaa Kultaposse-lippukampanjaa, kun onnistuin nappaamaan liput yhteen vuoden ensi-illoista eli Peppi Pitkätossuun. Lippujen hankinta oli ihan oma seikkailunsa, mutta jätettäköön sen selostus tällä kertaa väliin ja lähetetään vain kiitokset HKT:n lipunmyynnin tavattoman mukavalle henkilökunnalle.

Astrid Lindgrenin Peppi on monelle tuttu ja rakas lastenkirjahahmo, se käy selväksi kun katsoo lämpiössä käveleviä pikkufaneja joilla on pehmolelut mukanaan. Rakkaasta hahmosta kertovalle teatteriesitykselle on siis kysyntää ja toki myös tilaa, sillä lastenteatteria voidaan tuskin koskaan tehdä liikaa. Tarina lienee tuttu: Peppi muuttaa autioituneeseen Huvikumpuun ja laittaa Herra Tossavaisen ja Pikku-ukon kanssa kaiken vinksin vonksin. Naapurissa asuvien Tommin ja Annikan kanssa Peppi käy sirkuksessa, kokeilee koulunkäyntiä ja siinä sivussa pyörittelee sessiaalivariston tätiä ja antaa rosmoille opetuksen. Samalla kaivataan mereen pudonnutta isää ja odotetaan, että Hopsu palaisi hakemaan Peppiä takaisin merirosvoilemaan. Kaikki tutut kohtaukset ovat siis mukana ja vauhtia riittää.

Täytyy tähän aluksi harmikseni myöntää, että näytelmä ei viehättänyt niin paljon kuin se olisi voinut. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti kenenkään vika, vaan puhtaasti alitajuista. Viimeisen parin vuoden aikana olen nähnyt Peppiä esityksessämme esittäneen Anna-Riikka Rajasen useammassa näytelmässä. Kahdessa niistä Rajanen on esittänyt varsin topakkaa nuorta tyttöä, jonka isä on ollut joko kadoksissa tai kuollut. En tässä sano yhtään, että Rajanen olisi huono näyttelijä, kaikki roolit on hoidettu mallikkaasti. Nyt vain tuntui siltä, että olin jo nähnyt tämän ja siksi Peppi jäi etäiseksi mikä tietysti vaikutti koko näytelmään. Harmillista, mutta ei tosiaan kenenkään vika. Vuoroilloin Pepin roolissa nähdään siis Maija Koivisto.

Ei tämä kuitenkaan vienyt pohjaa kaikelta, sillä hyvää oli paljon. Itse ilahduin heti alkumetreillä muun muassa metsuriseksuaalista Keijo koulunkäyntiavustajasta (hilpeä Unto Nuora) ja iloisesti puuskuttavasta koulubussista. Upea on myös Markus Tsokkisen lavalle loihtima Huvikumpu, joka muuttuu lähes saumattomasti tarvittaessa myös merirosvolaivaksi. Mainio oivallus oli myös Jymy-Juntusen (Sauli Suonpää) ja Kukkasen (Iikka Forss) muutos perinteisistä rosvoista rahattomiksi tanssitaiteilijoiksi, mahtavat koreografiat ja ihana murre! Mies myös arvosti kovasti sirkuksen Vahva-Aadolfin schwarzeneggermaista ääntelyä.

Ja höykytetään niitä poliisejakin. Kuva: Mirka Kleemola

Yllätyksekseni löysin myös itseni naureskelemasta slap stick -komedialle, joka on vaikea laji, mutta onnistuesssaan tavattoman hauskaa. Kiitos siis myös poliisit Juppe (Tuukka Leppänen) ja Jeppe (Forss)! Naapurissa asuville Tommille (Petrus Kähkönen) ja Annikalle (Raili Raitala) oli saatu myös kivasti tekemistä ja akrobatiaa, vaikka hahmot itsessään jäävätkin auttamatta Pepin riehakkuuden ja äänekkyyden varjoon.

Hieman puolestaan kummastelin muutamaa repliikkiä, mielestäni ajankohtaisiin tapahtumiin tai ilmiöihin viittaavat vitsit puoltavat paremmin paikkaansa farsseissa ja komedioissa. Pepin hauskuus olisi pitänyt puolensa hyvin ilman näitäkin. Hufvudstadsbladetin arvion kanssa puolestaan kaipasin myös pienempää näyttämöä, sillä vaikka lavasteet ovat upeat ja näyttelijät hyviä, ovat he kovin kaukana jo kymppiriviltä katsottuna. Pepin tarina on kuitenkin äänekkyydestään huolimatta tarina pienestä tytöstä ja nyt se pieni tyttö vähän hukkui sinne, vaikka tähtiä katsellessa Suuri näyttämö näyttikin tavattoman kauniilta.

Kokonaisuutena Peppi oli joka tapauksessa sitä laadukasta ammattiteatteria, jota HKT:ltä sopii odottaakin. Myös esityksen alussa sattunut sairastapaus (toivottavasti kaikki on nyt kunnossa) hoidettiin ammattitaidolla ja esitys jatkui keskeytyksestä huolimatta saumattomasti. Tarina oli perinteisyydessään lempeä, meno oli vauhdikasta ja etenkin toisella puoliskolla lapsiyleisö eli naurullaan tapahtumien mukana. Kiitos.

Pepin esityskausi jatkuu vain maaliskuun loppuun, joten näkemishaluiset toimikoot nopeasti.