Piia Leino: Taivas

Nykypäivän Helsingissä Linnunlaulun sillalta voi vielä katsella junia.

Tarina lähitulevaisuudesta on ahdistava, muttei vailla toivoa

Yleishälyttimet ulvoivat samana iltana, jona aloin lukea Piia Leinon Taivasta (Kustantam S&S, 2018). Oikeaa vaaraa ei ollut, laitteet olivat vain epäkunnossa, mutta olo oli outo. Seuraavana päivänä uutisissa oli juttu Espoossa auton alle jääneestä sudesta. Siis Espoossa. Dystooppisen, neljäkymmentä vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan teoksen maailma tuntui tulevan vähän liiankin lähelle.

Akseli työskentelee lähes autiossa Helsingissä yliopiston laskuun ja tutkii tallenteita vanhalta ajalta, kun ihmiset olivat vielä kiinnostuneita asioista ja muista ihmisistä. Akseliakaan ei oikeastaan kiinnosta, lähinnä hän odottaa sitä hetkeä kun hän voi matkata Taivaan virtuaaliseen maailmaan. Taivaassa Akseli tapaa Iinan, naisen johon hän jostain syystä haluaa ottaa kontaktia vaikka yleensä onkin mieluummin yksin. Lähes samaan aikaan Akseli saa yliopistolta testattavakseen pillereitä, jotka tekevät mielelle kummia. Yhtäkkiä harmaassa maailmassa saattaisikin olla mahdollisuuksia, mutta Taivaan tuomasta turvasta ja unohduksesta on vaikea luopua.

Kertojina vuorottelevat pääasiassa Akseli ja Iina, paikoin ääneen pääsee myös Iinan työnantaja Jalo. Ratkaisu on toimiva ja henkilöt kiinnostavia epävarmuuksineen ja heikkouksineen. Täytyy myöntää, että en oikeastaan pitänyt Akselista tai Iinasta hirveästi, mutta suhtauduin heihin uteliaisuudella: mitä seuraavaksi tapahtuu, miten suhde kehittyy?

Tulevaisuuden Helsinki on Leinon käsissä synkkä paikka. Ihmiset lymyilevät omien kotiensa suojissa eristyksissä. Ruokaa on vähän, köyhyyttä ja kurjuutta paljon. Lapsia ei enää synny, eikä varmuutta tunnu olevan onko syy biologinen vai johtuuko se vain lamaantumisesta. Lukiessa ahdistaa, sillä kirjan maalaama tulevaisuudenkuva ei tunnu mahdottomalta ja tapahtumapaikkana on kaiken lisäksi oma kotikaupunki. Meidän kaupunginosamme taitaa tosin Taivaan maailmassa olla jo metsittynyttä kapinallisten aluetta.

Vastapainona lamaantuneille ihmisjoukoille kirja on myös paikoin todella lihallinen. Kontrasti tuntuu hyppäävän silmille ja tuntuu välillä vähän vaikealtakin lukea, sillä kerronta on niissä kohdissa jotenkin niin paljasta.

Pidin kovasti kirjan lopusta. Vaikka osittain osasin asioita aavistaakin, oli mukana myös muutama yllätys. Tarina myös keriytyi miellyttävällä tavalla kokoon selittelemättä liikoja. Tavallaan olisin halunnut nähdä myös Helsingin ulkopuolelle, mutta toisaalta näin tarina pysyi kompaktina ja jätti tilaa mielikuvitukselle.

Piia Leinon Taivas on oivallinen dystopia. Sen luoma maailma on tuttu, joten siihen on helppo uppoutua, mutta samalla vieras ja pelottavakin. Toivon, että minun ei tarvitse nähdä tämän kirjan kuvaamaa likaista ja surulliseksi muuttunutta Helsinkiä koskaan.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on vain yksi sana ja spefi-haasteesta kohdan dystopiakirja.

Piia Leino: Taivas
Kustantamo S&S, 2018. 250 s.

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Max Brooks: World War Z

Tässä kirjassa ei kylläkään käsitellä dinosauruksia.

Max Brooksin World War Z (2006) on ollut meillä hyllyssä jo vuosikausia, mutta päädyin sattumalta kuuntelemaan sen äänikirjana kun se kirjastossa käteen osui. Pelkäsin etukäteen, että tulisin kammoamaan koko kuuntelu-urakan nurkkien takana lymyäviä zombeja, mutta toisin kävi. Monen lukijan voimin toteutettu äänikirja oli kiinnostava kuunneltava ja olisin voinut tankata sen läpi uudelleen vaikka saman tien.

Teos koostuu haastatteluista, jotka kertoja Max Brooks on koonnut matkustaessaan ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa niin sanottujen zombieruttovuosien (zombie plague) jälkeen. Eri kansallisuuksia edustavat haastateltavat kertovat omia kokemuksiaan niin siviilien, lääkärien kuin sotavoimienkin näkökulmasta siitä, miten tauti ensin havaittiin ja miten se levisi kaoottisesti ympäri maailman aiheuttaen tuhoa ja paniikkia. Kymmenen vuotta sodan jälkeen miljoonia zombieita on edelleen olemassa vaikka taudin pahin leviäminen on saatu talttumaan. Maailman rakenne on kuitenkin radikaalisti muuttunut.

Teos kulki mukanani niin automatkoilla kuin marjapuskia peratessakin ja viihdyin sen parissa erinomaisesti. Haastattelut ovat kiinnostavia ja ääninäyttelijät tekevät loistavaa työtä, sen osoittaa myös äänikirjan julkaisuvuonnaan saama Audie Award. Itse zombeista kerrotaan loppujen lopuksi varsin vähän ja kertojat keskittyvät kertomaan omia tarinoitaan, jotka valottavat epidemiaan liittyvää salailua, järkyttävää sotatilaa ja ihmisten hämmennystä uuden uhkan edessä. Ihmislaji esiintyy teoksessa häkeltyneenä ja itsekkäänä, mutta toisaalta myös selviytymiskykyisenä.

World War Z teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion joko vähintään lukea sen vielä paperiversiona ja miksen vielä kuunnella uudelleen. Tässä nimittäin on laadukas äänikirja. Kokeilkaa, vaikka zombiet eivät kiinnostaisikaan.

Max Brooks: World War Z
Random House, 2007. 14 h.
Useita lukijoita, mm. kirjailija itse.

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Olin viime viikolla Rautatieaseman Pocketshopissa ostamassa kirjoja aivan muuhun tarkoitukseen kuin itselleni. Kirjahimo kuitenkin voitti, ja pyysin henkilökuntaa suosittelemaan minulle jotakin englanninkielistä teosta. Vastaukseksi annettiin Emily St. John Mandelin teos Station Eleven (2014). Enpä arvannut, että suositus voisi mennä niin nappiin.

Maailma on romahtanut parikymmentä vuotta sitten katastrofaalisesti levinneen viruksen myötä. Yhteiskunnan toiminnot ovat keskeytyneet aikoja sitten, öljyä ei ole eikä sähköverkko toimi. Pohjois-Amerikan alueella ihmiset vaeltavat paikasta toiseen, kuten Kirsten ja kiertävä näyttelijäseurue Travelling Symphony, tai asettuvat aloilleen kaupunkien raunioihin yrittäen pärjätä parhaansa mukaan. Kaikki kuitenkin alkaa ennen viruksen saapumista Torontossa, jossa kuuluisa näyttelijä Arthur Leander kuolee traagisesti lavalle esittäessään Shakespearen Kuningas Learia.

Dystooppisesta luonteestaan huolimatta Station Eleven on tavattoman kaunis kirja. St. John Mandelin kirjoitustyylissä on jotain, joka muistuttaa minua suosikistani Jonathan Carrollista. Siinä on jotain hyvin ihon alle menevää, koskettavaa, mutta toisaalta myös yksinkertaisuutta joka pitää teoksen läsnäolevana ja jalat maassa. Rakastin teoksen maailmaa, pienistä palasista vähitellen rakentuvaa kokonaisjuonta, Dr. Eleven -sarjakuvaa (jonka haluaisin lukea, jos se vain olisi mahdollista), Shakespearea, hiekkapölyä, paparazzeja, tyhjyyttä ja ihmisten välistä ystävyyttä.

Jos ei muuta, niin tämä teos muuttaa samantien siihen rakkaiden kirjojen hyllyyn. Pokkari on jo nyt reunoiltaan rispaantunut, kun sitä piti kuljettaa milloin missäkin kassissa, mutta se on sitä myötä sitäkin rakkaampi.

Emily St. John Mandel: Station Eleven
Picador, 2014. 339 s.
Kansi: Nathan Burton

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckettin Genesistä (Tammi, 2009) ehdittiin suositella minulle useampaan otteeseen, ennen kuin se tarttui kirjastosta mukaan kuin puolivahingossa. Ohuehko, alle 200-sivuinen teos houkutti paksujen kirjojen sumassa ja tarjosi lopulta yllättävän lukumatkan.

Anaksimandros pyrkii jäseneksi Valtiota ylläpitävään Akatemiaan ja joutuu siksi osallistumaan monituntiseen suulliseen tenttiin. Tentissä kuulustellaan tarkasti kokelaan erikoistumisalue, joka Anaxin tapauksessa on Valtion historiaan olennaisesti liittyvän Adam Forden elämä. Adam Forde oli rangaistusvanki, joka teloituksen sijaan päätyi viettämään viimeiset elinvuotensa tekoälyrobotti Artin seurassa eristyksissä. Adamin ja Artin keskustelut dokumentoitiin tarkasti ja niissä käsiteltiin muun muassa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Anaxin maailmassa hengissä ovat enää eristetyllä saarivaltiolla elävät. Muun maailman asukkaat ovat oletettavasti kuolleet tauteihin ja mahdolliset saarelle pyrkijät teloitetaan kysymättä. Valtion toiminta on auktoriteettilähtöistä, tarkoin valvottua ja esimerkiksi juuri Akatemiaan pääsy tavattoman vaikeaa.

Kuulusteluhuoneeseen sijoittuva tarina rakentuu Anaxin ja kuulustelijoiden välisestä keskustelusta ja hologrammeista, joiden avulla esitellään Adamin ja Artin monimutkaista suhdetta. Loppujen lopuksi itse tapahtumahetkenä tapahtuu todella vähän, mutta keskustelujen kautta lukija saa jatkuvasti uutta tietoa Valtion toiminnasta ja sen synnystä. Samalla huomasin itsekin pohtivani inhimillisyyttä ja sitä, miten raja vaikkapa ihmisen ja koneen välille piirretään. Ei ole aivan helppoa se.

Loppupuolelle Genesis muuttui pelkästään hyvästä ja kiinnostavasta teoksesta hämmentävän hienoksi lukukokemukseksi. Filosofinen pohdinta vei mukanaan ja Beckettin kykyä pyörittää lukijaa on vain ihailtava. Kaikessa lyhykäisyydessään teos avaa kokonaisen maailman, erilaisen kuin omamme mutta jollain tasolla myös kovin mahdollisen.

Muun muassa Suketus virkistyi lukiessaan jotain omasta lukumausta poikkeavaa ja Katri nautti tämän hetken trendistä poikkeavasta dystopiakerronnasta paljon.

Bernard Beckett: Genesis (Genesis, 2009)
Tammi, 2009. 164 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Prahan metrossa ei näkynyt päättömiä mutantteja.

Olen törmännyt Dmitri Gluhovkskin Metro 2033 -teokseen (Like, 2010) useita kertoja sen ilmestymisen jälkeen. Mielestäni olen myös lainannut kirjan kirjastosta ainakin kaksi kertaa, mutta jostain syystä lukeminen ei silloin edes alkanut. Viimeisimmät kehut teoksesta taisin kuulla joltain oppilaaltani, joka luki teosta ennen tunnin alkua hyvin kiinnostuneen näköisenä. Myöhemmin kirjastossa kävi klassiset, kun teos majaili juuri palautettujen kärryssä siinä lainaustiskin vieressä ja kyllähän te tiedätte mitä sitten tapahtuu.

Ei. Ei hän voinut. Ei saanut pysähtyä hetkeksikään, ei saanut levätä. Hänellä ei ollut oikeutta. Tämä ei ollut enää hänen elämänsä, hänen kohtalostaan oli tullut toisten omaisuutta sen jälkeen, kun hän oli suostunut Hunterin ehdotukseen. Nyt oli jo liian myöhäistä. Hänen pitäisi lähteä. Muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ihmiskunta on onnistunut tuhoamaan ydinsodalla maapallon pinnan ja viimeiset selviytyjät elävät Moskovan pimeissä metrotunneleissa. Toimeen tullaan sillä mitä onnistutaan maan pinnalta riskejä uhmaten hakemaan tai tunneleissa itse tuottamaan. Kauppaa käydään pateilla, siis ammuksilla. Asemat on jaettu erilaisten hallintojen kesken, kauppialla on omat ja sotilailla omat asemansa. Suurin uhka ei kuitenkaan ole ihmisten välinen valtataistelu, vaan säteilyn seurauksena syntyneet olennot jotka levittävät kauhua pitkin pimeitä tunneleita.

Nuori Artjom asuu VDNH:n asemalla, jossa asukkaat vuorottelevat vartiovuoroissa tunneleissa ja työssä sieniviljelmillä. Oman aseman suojiin ei kuitenkaan voi enää jäädä, kun Artjom saa erikoiselta Hunterilta erikoistehtävän matkata aivan toiselle puolelle metroa. Vähitellen Artjom tajuaa, että koko metron selviytymisen kannalta hänellä saattaa olla suurempi vaikutus tapahtumiin kuin voisi arvata. Artjom kohtaa tunneleissa ystäviä, vihollisia ja olentoja, joita ei hyvällä tahdollakaan luokitella ihmisiksi.

Oikeastaan Metron juonesta on hankala sanoa paljon mitään, sillä melko nopeasti homma leviää moneen eri suuntaan kuin kirjan metrotunnelit konsanaan. Loppupeleissä teos onnistui yllättämään minut aika perinpohjaisesti. Odotin jonkinlaista ölliäisiä ja väkivaltaa metrotunneleissa -tyyppistä rymistelyä, mutta teos olikin hämmentävän filosofinen ja sisällöltään monipuolinen. Tämä myös teki teoksesta jokseenkin hidaslukuisen, ei välttämättä raskaan, mutta yhtäkaikki keskittymistä vaativan.

Luin kirjaa useamman viikon aikana, sillä iltaisin keskittyminen pimeässä metrossa milloin minkäkin ongelman äärellä herpaantui helposti. Hereillä ollessa tarina kuitenkin piti otteessaan. Gluhovskin ansioksi lukisin, että totuuden ja kuvitelman raja häilyy välillä hienosti ja moneen suuntaan kurkottelusta huolimatta tarina pysyy kasassa. Kovasti olisin kyllä halunnut tietää, mitä muutamalle matkan varrelle jääneelle hahmolle kävi, mutta aina ei voi kaikkea saada.

Positiivinen lukukokemus siis, kannatti uskoa kehujia. Muun muassa Kirjakissa on blogannut tästä ja pitänyt lopun käänteistä paljon kuten minäkin tein.

Onko joku lukenut teoksen jatko-osan Metro 2034? Kannattaisiko se lukea?

HelMetin lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan kirja, jonka nimessä on numero.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (Metro 2033, 2005)
Like, 2010. 591 s.
Suomentanut: Anna Suhonen
Kansi: ?

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)

Schönbrunnin linnan pihalla Wienissä pääsee kokeilemaan taitojaan erilaisissa labyrinteissa. Niissä ei tosin tietääkseni hiippaile Grievereitä.

James Dashnerin The Maze Runner (Delacorte Press, 2007) tarttui lukulistalle Crackedin artikkelista 4 Cliche Things Every Dystopian Young Adult Movie Does. Totta puhuen en ole lukenut koko artikkelia, mutta otin ingressissä mainitut kirjat muistiin. Divergentin ja The Giverin luin jo ja nyt tosiaan lukuvuorossa tämä.

They stood in a vast courtyard several times the size of a football field, surrounded by four enormous walls made of grey stone and covered in spots with thick ivy. The walls had to be hundreds of feet high and formed a perfect square around them, each side split in the exact middle by an opening as tall as the walls themselves that, from what Thomas could see, led to passages and long corridors beyond.

Thomas herää metallisesta laatikosta ja tajuaa, ettei muista muuta kuin oman nimensä. Pian laatikko sitten avautuu ja tyyppi huomaa olevansa kiviseinien ympäröimällä alueella, joka on täynnä suurinpiirtein samanikäisiä poikia kuin hän itse. Siinä sitten selvitellään, että labyrintissa ollaan ja ongelmana on se, että sieltä ei tunnu pääsevän pois koska seinät liikkuvat öisin ja lisäksi käytävillä vaeltelee pelottavia Grievereita. Thomasin perässä paikalle tupsahtaa vielä tyttö, ensimmäinen laatuaan labyrintissa, ja tämän jälkeen tapahtumat alkavat eskaloitua joten ulos pitäisi päästä ja vähän äkkiä.

Sanon tässä ihan alkuun, että The Maze Runner oli oikein viihdyttävää lukemista. Dashnerin teksti rullailee eteenpäin kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Näkökulma on Thomasin, eli lukija on käytännössä aivan yhtä pihalla labyrintin toiminnasta mikä oli omasta mielestäni ihan mukavaa. Toisaalta, ja tässä moni GoodReads-arvioija oli samoilla linjoilla, välillä olisi toivonut että joku olisi etenkin alussa vastannut muutakin kuin että äläpä kysele.

Jännää oli joka tapauksessa lukea ja muutamana iltana tuli valvottua vähän liian myöhään kun ajattelin että luenpa vielä pari sivua. Ja kivaa oli myös se, että käytännössä kaikki hahmot olivat poikia kun tuntui että aika monessa on nyt ollut niitä tyttöjä. Paitsi että The Giverissa oli poika.

En sitten tiedä oliko tämä ehkä vähän pitkitetty ja loppu jätti meikäläisen kysymysmerkiksi, mutta eiköhän tuo kakkososa The Scorch Trialskin tule luettua. Nälkäpeli-vertaus kannessa kyllä pisti tympimään, koska ei tässä mielestäni nyt niin hirveästi mitään samaa ollut. Paitsi että dystopia ja että porukkaa kuolee jonkun verran, mutta samanlainen Battle Royale -meininki kyllä puuttui. Mutta mainoskikka kai sitten sekin.

The Maze Runnerista tulee muuten leffa, Suomen ensi-ilta näyttäisi olevan 24.10. Labyrintti näyttää olevan sen verran hienonnäköinen, että tämänhän voisi jopa jonakin viikonloppuna viihdykkeekseen katsoa.

Kirja sopii myös oivallisesti Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)
Delacorte Press, 2007. Lukemani versio Chicken House, 2013. 384 s.
Kansi: Paul Young

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)

Omanlaisensa outolintu tämä kasuaari.

Myönnetään. Kun nyt on lukenut suhteellisen paljon erilaista nuorille suunnattua dystooppista meininkiä, ei Veronica Rothin Divergent (Katherine Tegen Books, 2011; suom. Outolintu) välttämättä hyppää sieltä esiin mitenkään erikoisena. Täytyy kuitenkin myöntää myös se, että kirjan lukeminen flunssaisena oli todella mukavaa.

"Beatrice, your results were inconclusive," she says. "Typically, each stage of the simulation eliminates one or more of the factions, but in your case, only two have been ruled out."

Divergentin maailmassa ihmiset on jaettu ryhmiin, jotka he valitsevat täyttäessään 16 vuotta. Beatrice, kirjan sankaritar, on elänyt tähän asti vaatimattomassa Abnegation-ryhmittymässä, mutta soveltuvuutta mittaavat testitulokset tuntuvat osoittavan aivan muualle. Varmaan sitten arvaattekin, että Beatrice, sittemmin Tris, päätyy vaihtamaan ryhmittymäänsä ja kohtaa täten uusia haasteita. Eikä yhteiskunta tietenkään pyöri vain nätisti taustalla, vaan riveissä kuohuu ja aika tuntuu kovin epävarmalta.

Ei tämä siis mikään suora Nälkäpeli-kopio ole, vaikka välillä meininki samankaltaista onkin. Trisissä on ainakin ajoittain mukavaa sähäkkyyttä ja miespäähenkilöksi päätynyt Four on varsin symppis tyyppi, vaikka välillä ehkä hieman yksioikoinen. Divergentin maailma kyllä näin jälkifiilistelynä on aika suppea, lähinnä tässä pyöritään yhdessä kaupungissa ja maan alla, mutta ehkäpä seuraavissa osissa päästään vähän laajentamaan horisontteja.

Toimintaa oli joka tapauksessa tarjolla roppakaupalla, samoin väkivaltaa. Ei nyt mitenkään kovin graafista kylläkään, mutta mustelmista ja murtuneista luista kärsi yksi jos toinenkin eikä henkistä väkivaltaa mitenkään jätetty huomiotta. Kirjan keskiössä pohdittiinkin paljon sitä, millaista on oikea rohkeus ja miten omat pelkonsa voisi voittaa.

Flunssatyypiltä siis hyvät pisteet tälle, ja olihan tämä näin muutenkin varsin mainiota luettavaa. Ei valittamista, eiköhän nuo loputkin osat tule jossain välissä raahattua lainastosta kotiin.

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)
Katherine Tegen Books, 2011. 487 s.
Kansi: Joel Tippie

Aldous Huxley: Brave New World (suom. Uljas uusi maailma)

Tulipahan tartuttua vaihteeksi spefi-klassikkoon lukupiirin innoittamana. Kesäkuun luettavaksi valikoitui Aldous Huxleyn Brave New World (1932). Innostuin kovasti, sillä kirja oli valmiiksi jo lukulistalla, mutta jotenkin homma unohtui ja aloitin lukemisen vasta päivää ennen lukupiiriä. Hyvin ehti kuitenkin, viimeiset sivut luin lukupiiripäivänä Makkaratalossa ihmismassan keskellä.

"My good boy!" The Director wheeled sharply round on him. "Can't you see? Can't you see?" He raised a hand; his expression was solemn. "Bokanovsky's Process in one of the major instruments of social stability!"
Major instruments of social stability. 
Standard men and women; in uniform batches. The whole of a small factory staffed with the products of a single bokanovskified egg.

Brave New World esittelee ylpenä hienon uuden tulevaisuuden, utopistisen onnellisen maailman joka näin lukijan näkökulmasta vaikuttaa enemmän dystopialta. Ihmisten onnellisuus on tärkeintä ja siksi esimerkiksi lisääntyminen on muutettu tehdastuotantomuotoon ja myös ihmisen asema päätetään etukäteen. Alfa-tyypeille annetaan vähän parempia troppeja ja unessa syötetyn hypnopedian avulla syötetään sopivanlaisia arvoja. Sama tehdään myös esimerkiksi Delta-tyypeille, mutta näille ihmisille riittää että he kokevat tylsän työnsä mielekkääksi eivätkä koe minkäänlaista tarvetta kehittyä tai edistyä elämässään. Niin ja tietysti näihin alempiin ihmisluokkiin porukka tehdään hienolla geeniteknisellä kloonausmenetelmällä, sillä mihinkäs sitä vaihtelua tarvittaisiin.

Kirjoitin tähän äsken kappaleellisen juonireferaattia, mutta sitten totesin että enpä kirjoitakaan. Sanotaan kuitenkin että molemmat kirjan pää-päähenkilöt (Bernard ja Johnny) ovat välillä todella rasittavia ja välillä todella sympaattisia. Ja että kirja on todella hienosti kirjoitettu, koska se ei tunnu yli kahdeksankymmentävuotiaalta vaan voisi ihan hyvin olla uudempi. Paitsi että lentohärveleinä ehkä olisi jotain muuta kuin helikoptereita.

O Brave New World.

Joka tapauksessa Huxleyn kuvaama yhteiskunta on kammottava ja samalla todella kiinnostava. Kun yhteiskunnan toimimisen kannalta tärkeää on onnellisuus, varsin häilyvä käsite, on kaikki sen jäsenet tietysti ehdollistettava tietynlaiseen onnellisuuteen ja ruokkia sitten tätä käsitystä. Huxleyn maailmassa onnellisuutta edistävät esimerkiksi vapaat suhteet ja se, että kaikenlaisista taidemuodoista ja estetiikasta pitäminen on täysin turhaa. Aika ikävä maailma, sanon, itse otan mieluummin välillä vähän onnettomuutta ja valitsen itse mitä luen.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa, kun kirjan lukemisesta on jo viikko ja on tässä sitten sekin, että koska keskustelimme tästä jo lukupiirissä en osaa oikein enää sanoa mitään. Muutenkin varmaan jo lainasin piiritoverien ajatuksia tässä vahingossa. Mutta sanotaan näin, että Brave New World ei kammottavuudellaan ehkä lisännyt elämäni onnellisuutta, mutta oli varsin huikea lukukokemus. Suosittelen.

 Siina luki myös, piti ja pohti kirjan utopia-aspektia kivasti.

Samalla tulee raksittua kesäkirjabingosta klassikkoruutu ja 101 spefin helmeä -listasta tämä kirja.

Aldous Huxley: Brave New World
Harper Perennial Modern Classics, 2006. (alunperin julkaistu 1932) 259 s.
Kansi: Gregg Kulick

Lauren Oliver: Delirium (Delirium #1)

Lauren Oliverin Delirium (Hodder, 2011) valikoitui luettavaksi vakoilemalla oppilailla luettavana olleita kirjoja. Muutama nuori neiti kertoi kirjan olevan varsin hyvä, joten varailin alkuperäiskielisen itselleni kirjastosta.

Ninety-five days, and then I'll be safe. I'm nervous, of course. I wonder whether the procedure will hurt. I want to get it over with. It's hard to be patient. It's hard not to be afraid while I'm still uncured, thought so far the deliria hasn't touched me yet.

Lena odottaa täysi-ikäisyyttä kuin kuuta nousevaa. 18 vuotta täytettyään ihmiselle tehdään jonkinlainen aivokirurginen toimenpide, jolla päästään eroon erittäin vaarallisesta taudista: rakkaudesta. Amor deliria nervosa on määritelty ihmisille kohtalokkaaksi ja niinpä yhteiskunta pyrkii suojelemaan jäseniään tältä mahdollisimman tarkasti. Populaation säilymisen takaamiseksi on toki sitten kehitelty tehokas parittamisprosessi. Tämän lisäksi maan rajat on suljettu tartuntavaaran vuoksi ja kaupunkien välinen yhteydenpito on myös laitettu minimiin.

Ihanneyhteiskunta rullaa siis oikein mainiosti ja kaikki ovat ainakin näennäisen tyytyväisiä. Lukuun ottamatta sitä, että Lenan maine on tahrautunut itsemurhan tehneen äidin vuoksi. Ja että Lenan arviointipäivänä laboratorioihin kohdistetaan terrori-isku, jonka aikana hän näkee pojan. Ymmärrätte varmaan, että yhtäkkiä turvallinen ja valmiiksi määritelty tulevaisuus testeillä valitun puolison kera ei näytäkään Lenasta enää niin houkuttelevalta.

Idean tasolla Delirium on oikein mainio kirja. Yhteiskunta on sopivan kieroutunut, taustalla häilyvät metsissä kapinallisina elävät Invalidit ja muuta mukavaa. Tarinalla on kuitenkin käynnistymisvaikeuksia ja ehdin pitkästyä moneen kertaan ennen kuin toiminta todella alkaa kirjan loppumetreillä. Alussa toki oli vähän yritystä, mutta keskikohdassa junnataan ja toistetaan.

Tämä oli mielestäni kovin harmillista. Olisin kovasti tahtonut pitää Deliriumista mutta kun ei niin ei. Seuraava osa jäänee siis ainakin näillä näkymin lukematta. Oliver kyllä kirjoittaa mainiosti eli tekstin tasolla hommassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Osaisiko joku kertoa, että kannattaako jatkoa lukea? Lähteekö tarina käyntiin?

Opus on myös suomennettu nimellä Delirium: Rakkaus on harhaa (WSOY, 2011).

Niina piti kirjasta huomattavasti enemmän kuin minä, Katri oli päässyt kirjan makuun hitaan alun jälkeen.

Lauren Oliver: Delirium (Delirium #1)
Hodder, 2011. 408 s.
Kansi: Doreen Killfeather

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin (Teos, 2013) on keikkunut lukulistallani heti ilmestymisestään. Nyt se vihdoin tuli sopivana hetkenä vastaan kirjaston bestseller-hyllystä. Kirja tulikin sitten loppupeleissä hotkittua varsin nopeaan tahtiin.

Nielen lähes purematta. Tiedän että jalapenon scovillet ovat säälittävät, se maistuu suussani suunnilleen suolakurkulta, mutta pelkkä tieto siitä että noissa rouskuvissa viipaleissa on kapsaisiinia saa käsien tärinän lievenemään. Parin minuutin kuluttua Kellarin sysimusta vesi on vetäytynyt hivenen alemmas, se loiskuu nyt juuri ja juuri aivojeni tulvarajan alapuolella. Jalapenojen antama niukka potku on haalea, harmaansininen, kuuloalueen rajoilla himertävää tähtien välistä kohinaa.

Vanna on eloi, domestikoitu nainen, jonka tehtävä on olla maskoille eli miehille mahdollisimman viehättävä ja ilahduttava kumppani. Paitsi että Vanna ei ole aito eloi, vaan morlokki jolla vain sattuu olemaan platinanvaaleat kiharat ja hoikat sääret. Vanna elää kaksoiselämää esittäen tyhjäpäistä eloista ja diilaa chiliä luotetun Jaren kanssa. Chili on Vannalle henki ja elämä, se on ainoa mistä saa sellaiset fiksit että suru kadonneesta sisaresta Mannasta hiipuisi.

Auringon ydin antaa äänen sekä Vannalle että Jarelle, Vannalle myös Mannalle kirjoitettujen kauniiden ja surullisten kirjeiden muodossa. Tarinaa rytmitetään myös katkelmilla lehtiartikkeleista ja sanakirjanpätkillä, joissa kirjan maailman taustaa valotetaan. Suomen eusistokraattinen tasavalta ajaa luonnollisesti asukkaidensa etuja muun muassa kieltämällä kaikki nautintoaineet ja eristämällä ihmiset kieltämällä matkapuhelimet ja tietokoneet. Ovelaa.

Kirjan alku oli pureva ja maistuva. Ensimmäisen sivun vieraannuttavasta splat-äänestä huolimatta kiinnostuin Vannan tarinasta, samoin chileistä. Sinisalon kehittämä maailma on jälleen kerran hienosti rakennetty ja ajatuksiaherättävä. Tarina jaksoikin kantaa loppuun asti, mutta jotenkin koin käsittelyn jäävän loppupeleissä jotenkin pintapuoliseksi. Elementeissä olisi ollut vielä paljon sellaista, josta olisin kaivannut lisää tietoa, ja toisaalta lopun ratkaisu tuntui jotenkin helpolta. Olisin kaivannut jotain enempää, lisää tulisuutta, lisää potkua. Ehkä kirjassa oli scovilleja minun toleranssilleni liian vähän.

Kuitenkin Auringon ydin on mainio kirja. Se on laadukas romaani, jossa esitetään (jälleen kerran) pelottavia ja kiinnostavia ajatuksia. Se saa myös halajamaan chiliä ja toivomaan, että Sinisalo kirjoittaa vielä monta kirjaa.

Arja nautti miljoonien scovillejen edestä ja Morre ei voi moittia kirjaa mistään.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013. 336 s.
Kansi: Miika Immonen

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Siri Kolu puhui tulevasta kirjastaan niin mainiosti viime vuoden Finnconissa, että nappasin kirjan kirjamessuilta mukaani. Pelko ihmisessä (Otava, 2013) kertoo ihmisyydestä, epidemian ja vieraan pelosta. Ja onhan siinä, tietysti, myös rakkautta.

Nyt olen taas ehjä ja paikallaan. Aina välillä unohdan, että mitään on tapahtunut. Kun muut puuhastelevat toisissa huoneissa ja kirjoitan tai luen yksin, saatan liikauttaa halkaani ja huomata miten laukku, jota halusin jalalla vähäsen siirtää, sinkoutuu huoneen poikki. Tai että kyykistyn ja käännyn valmiina hyppyyn jo ennen kuin tulija avaa huoneen oven. 

P-virus riehuu maailmalla ja aiheuttaa influenssaoireiden jälkeen sairastuneissa erikoisia muutoksia. Koska sairaudelle ei tunnu löytyvän parannuskeinoa, sovelletaan ikiaikaista menetelmää: poissa silmistä, poissa mielestä. Pihmiset rahdataan asumaan kolkkoon Luolaan, jossa yhteisö ei voi selvitä ilman ulkopuolista ruokakuljetuksia tai sähkönjakelua. Kuten varmaan ymmärrätte, ei tilanne ole kovin herkullinen. Kertojina toimivat sisarukset Petri ja Pilvi sekä Tuomas. Pilvistä pidin eniten, sairastuneesta ja Luolaan lukitusta, toisaalta Petrin kapinallisuus ja samaistettavuus oli kiinnostavaa.

Tarinan alkuvaiheessa vastustin sen imua ja mietin, että onkohan tästä kirjasta nyt mihinkään. Pikku hiljaa kuitenkin koukutuin ja viimeiset luvut piti lukea nopein sivukääntelyin. Myös tarinan kanssa limittyvä West Side Story kiinnosti minua ensimmäistä kertaa, se ei nimittäin kuulu suosikkimusikaaleihini.

Musikaalin ohella tekstissä sirkuttavat twitterit ja luolan teinit kaipaavat facebookia ja instagrammia. Ne ankkuroivat tarinan selkeästi tämänhetkiseen aikaan, mikä lisää samaistuttavuutta nyt, mutta mietin miten käy kirjalle vuosien kuluttua. Käytetäänkö sosiaalisen median palveluja silloin enää ja onko kirja siten jo vanhentunut? Vaikka eivät ne niin suuressa osassa olleet. Ajankohtaisuutta tuo myös epidemian pelko ja influenssakohut, ne tuskin ovat ihmiskunnan lähihistorian aikana poistumassa mediakuvastostamme.

Hämmennystä ja ilahdusta aiheuttivat myös kirjan tapahtumapaikat. Hetki meni, ennen kuin tajusin että tarinassa esiintyvät vesitornit ja kosket ovat minun asumishistoriaani kuuluvia paikkoja. Hiekkaharjun vesitorni, jonka lähistöllä Petri kävelee, näkyy ylhäällä olevassa kuvassa.

Pelko ihmisessä oli kiinnostava lukukokemus. Odotukseni olivat hieman erilaiset, mutta lopputuloksena ei suinkaan ollut pettymys. Suosittelen.

Raijaa kirja ei sykähdyttänyt vaikka se lukemisen arvoinen olikin ja Jussi K. Niemelä analysoi kirjaa varsin seikkaperäisesti.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava, 2013. 285 s.
Kansi: Safa Hovinen

Hugh Howey: Siilo

Hugh Howeyn Siilo (Like, 2013) alkoi pomppia silmille joskus viime syksynä sekä blogeista että erilaisista mainoksista. Päätin siis ryhtyä mainonnan uhriksi ja hankin opuksen jostain Elisa Kirjan -tarjouskampanjasta Nookiin luettavaksi.

Jahns tunsi väristyksen selässään jo pelkästä ajatuksesta. Elämästä ulkomaailmassa. Lapsuudessa iskostetuista opeista ei päässyt irti. Ehkä Jumala kuulisi hänen ajatuksensa ja kantelisi hänestä. Hän kuvitteli itsensä puhdistuspukuun, ja tuo mielikuva oli turhan tuttu. Hän näki sielunsa silmin päällään olevan joustavan ruumisarkun, johon hän oli tuominnut niin monia.

Maapallon pinta on muuttunut asumiskelvottomaksi. Ilmakehässä on hapen sijaan myrkyllisiä kaasuja ja tuulet tuovat mukanaan vain hiekkaa. Pieneksi käynyt ihmiskunta asuu maan pinnan alle upotetussa monikerroksisessa siilossa ja pyrkii tulemaan toimeen miten parhaiten taitaa. Ulkomaailmaa tuijotetaan kameroiden kautta ja linssit puhdistetaan vain, kun joku tekee niin pahan rikoksen että saa puhdistustuomion ja joutuu ulos siilosta. Tai, poikkeuksellisesti, haluaa itse ulos.

Luettuani kirjasta ensimmäisen luvun, olin täysin koukuttunut Howeyn luomaan klaustrofobiseen maailmaan. Valitettavasti kuumeinen sivujen kääntely hidastui loppua kohden vähemmän innostuneeksi. Tarina kyllä jaksoi kantaa, mutta todennäköisesti minulle lukuformaatiksi olisi sopinut paremmin se alkuperäinen. Tämä romaanina julkaistu Siilohan koostuu viidestä pienoisromaanista ja niihin jaoteltuna en olisi ehkä alkanut väsyä siilojen ahtauteen.

Siilon tarinaa kuljetetaan useamman kertojan kautta. Ääneen pääsevät muun muassa luotettava mutta surullinen seriffi Holston, neuvokas koneenkäyttäjä Juliette sekä jo vanhuuttaan elävä ja rakastettu pormestari Jahns. Omia suosikeitani olivat Holston ja Jahns, molemmat omalla tavallaan periksiantamattomia. Kirjan loppuosaa hallitsee päämäärätietoinen Juliette, jonka edesottamuksista oli kiinnostava lukea mutta johon en kiintynyt aivan yhtä paljon.

Täytyy joka tapauksessa nostaa hattua Howeylle. Siilo on monikerroksisuudessaan hurjan monimutkainen ja hienosti suunniteltu. Suljettu elinympäristö on viritetty toimimaan niin, että tiivis ihmisyhteisö saa tuotettua siellä kaiken tarpeellisen. Lisääntymisen yrittäminen on sallittu vain arpajaisten voittajille, jotta populaatio ei kasvaisi liian suureksi. Lisäksi kaikkea toimintaa kontrolloidaan niin lainvalvonnan kuin IT-osastonkin toimesta.

Huomasin myös kiintyväni kirjan henkilöhahmoihin ja toivovani heille hyvää. Useamman kerran Howey vetäisi maton jalkojeni alta ja kolautin pääni siilon metallisiin portaisiin. Pirullista, mutta toimivaa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että lopussa pää alkoikin olla aika maitohapoilla rappusten kiipeämisestä.

Olen kuitenkin sen verran utelias, että varmaan jossain vaiheessa tulee nuo loputkin osat luettua.

Booksy kuvaa tätä lajissaan päteväksi tekeleeksi, Pihi nainen jäi odottamaan innolla seuraavaa suomennosta ja Niina T. suosittelee opusta erittäin lämpimästi.

Hugh Howey: Siilo (Wool, 2011-2012)
Like, 2013. 573 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: tietoa ei löytynyt

George Orwell: Vuonna 1984

Pikkukoira valvoo sinua.

Kaikkihan sen tietää, tämän kirjan, siis George Orwellin Vuonna 1984 (WSOY, 2008). En ollut, syystä tai toisesta, lukenut sitä vielä mutta kun satuin unohtamaan laukkukirjani (sattumoisin Teurastamo 5) eräänä päivänä kotiin oli täysin välttämätöntä käydä työpaikan kirjastosta lainaamassa jotain. Ihastuttava kirjastolaisemme auttoi minua kaivamaan hyllyjen kätköstä Orwellin ja niinpä viimeistelin opuksen jouluaaton aikana.

Huoneisto oli seitsemännessä kerroksessa, ja kolmekymmentäyhdeksänvuotias Winston, jolla oli oikean nilkkansa yläpuolella säärihaava, kulki verkkaista tahtia ja lepäsi monta kertaa matkalla. Joka porrastasanteella häntä tuijottivat hissikuilun vastakkaisesta seinästä julisteen jättiläiskasvot. Se oli kuva, jonka katse tuntui seuraavan kulkijan liikkeitä. ISOVELI VALVOO SINUA luki alla.

Winston Smith työskentelee totuusministeriössä Lontoossa, Oseanian pääkaupungissa. Hänen tehtävänään on korjata historiaa niin, että se vastaisi puolueen tavoitteita. Aamuisin hän herää teleruudussa näkyvään venyttelytuokioon. Oseania on vuorotellen sodassa Itä-Aasiaa ja Euraasiaa vastaan. Omien ajatusten esittäminen on tuomittavaa. Kaikesta huolimatta Winston on varma siitä, että salainen Veljeskunta, vastarintaliike, on olemassa. Tai sitten hän on vain hullu. Mutta joka tapauksessa Winston toivoo, yrittää salata ajatuksensa puolueelta, tekee työnsä ja vielä kaiken kukkuraksi rakastuu, vaikka sitäkin pidetään kerrassaan pöyristyttävänä. Puoluetta vastaan on kuitenkin kapinoitava, edes omassa mielessä.

Orwellin luoma tulevaisuudenkuva on synkkä ja harmaa. Ihmiset on valjastettu poliittisen koneiston osiksi. Talous pidetään kurissa tuottamalla mahdollisimman paljon sotaan liittyviä tarvikkeita, kulutustavaroista on jatkuva pula. Vain puolueen sisäpiirin jäsenillä on erikoisoikeuksia. Prolejen, puolueeseen kuulumattomien, elämäntapaa paheksutaan. Kaikkia valvotaan. Kapinoivat viedään rakkausministeriöön tai sitten he vain katoavat. Yhteiskunta ei ole kaunis paikka elää.

1984 pujottelee politiikan syövereissä, nostaa eteeni mätiä päätöksiä ja kiemuraisia päättäjiä. Se näyttää yhden ihmisen vastarinnan mahdotonta vastustajaa vastaan. Tekee mieli heiluttaa lippua Smithin puolesta, vaikka tuntuukin siltä että minua tarkkaillaan. Pienet rauhanhetket suojassa teleruuduilta tuntuvat myös minusta autuaallisilta.

Tuntuu siis kurittomalta sanoa, että olin jotenkin hämmentynyt kirjan lopussa. Mies kielsi tosin minua kirjoittamasta että miksi ja se on ehkä ihan hyväkin, enemmän olisin ollut itse kiukkuinen siitä jos olisin osannut odottaa mitä tapahtuu. Että siinä mielessä kyllä aika hyvin, että en ole onnistunut saamaan selville tästä kirjasta vuosien saatossa oikeastaan mitään muuta kuin että Isoveli valvoo.

Ja vaikka tuossa nyt jupisinkin, niin onhan tämä oivallinen kirja kertakaikkiaan. En olisi uskonut jaksavani lukea montaa sivua poliittista propagandaa, mutta niinpä jaksoin. Orwell on mainio kirjoittaja, jolla on taito hyppysissään. Klassikon maine myönnettäköön ilolla tälle opukselle.

George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four, 1949)
WSOY, 2008. 330 s.
Suomentanut: Raija Mattila
Kansi: Liisa Holm ja Heikki Kalliomaa

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos, 2011) on keikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Pidin paljon Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta ja olin kuullut kehuja myös tästä uudemmasta, onhan siinä kaiken lisäksi hieman biologia-näkökulmaakin. Helsingin Sanomien Lukijoiden sata suosikkia -äänestyksessä Enkelten verta kapusi sijalle 91.

Kuningatar on kuollut.
Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Mehiläishoitaja Orvo hoitaa pesiään pieteetillä ja rakkaudella. Elämä Toivonojalla on suhteellisen rauhallista, Eero-poika asuu muualla mutta ilmoittelee itsestään säännöllisin väliajoin. Hiljainen elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun siihen isketään säröjä toisensa jälkeen: mehiläispesät tyhjenevät työläisistä ilman syytä eivätkä eräänä iltana lähistöllä vilkkuneet hätävalot välittäneet iloista viestiä.

Enkelten verta oli helppolukuinen ja pohjattoman kiinnostava joskin pelottava katsaus lähitulevaisuuteen. Mehiläisten pesäkato on todellinen ongelma maailmalla ja Sinisalo on listannut lähteensä asianmukaisesti. Itse en varmasti kykenisi pölyttämään edes oman puutarhamme kukkakasveja, siinä jäisivät omenat saamatta. Ja tuskin evoluutiokaan ehtisi niin nopeasti tuomaan tilalle uutta niin tehokasta pölyttäjälajia. Tai jos toisikin, niin hunajaa tuskin enää mistään tulisi.

Sinisalo tuo Eeron blogien kautta esiin voimakkaasti myös eläinten oikeuksia ja pohtii lihansyöntiä. Näkemykset tuntuvat aluksi radikaaleilta ja jopa ahdistavilta, mutta aktivistikuoren alla tuntuu kiiltelevän asiallinen näkemys siitä, miten tätä planeettaamme ja sen asukeita voisi kohdella. Ajatukset jäävät päähän pyörimään.

Kahden eliöyksilön kaikin tavoin rakkaudelta näyttävä parisidos: laumadynamiikkaa, tai ehkäpä suorastaan jonkinlainen automaattinen feromonitunnistus siitä, että geenit sopivat yhteen ja tuottavat optimoituja jälkeläisiä.
Mutta abstrakti, inhimillinen, humaani, oikea rakkaus? Ehei, nehän ovat herra paratkoon eläimiä!

Tuttuun tapaansa Sinisalo tuo kirjaan vielä oman, hieman yliluonnollisen elementtinsä, joka kaikesta huolimatta tuntuu pohjattoman luonnolliselta. Mehiläisiä koskevaa mytologiaa pohditaan monelta kantilta ja Orvolle alkaa vähitellen selvitä, mitä mystisesti katoaville mehiläisille oikein tapahtuu. Ratkaisu on pölyttäjien kannalta onnistunut, mutta ihmiskunnalle se ei kaunista tulevaisuutta lupaile.

Loppujen lopuksi Enkelten verta oli minulle kirja ihmisyydestä ja jopa rakkaudesta. Siitä, kuinka joskus joutuu tekemään niin vaikeita valintoja että tuntuu kuin sisällesi iskettäisiin tikari. Ja silti tiedät syvällä sisimmässäsi tekeväsi oikein.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011. 275 s.
Kansi: Hannu Mänttäri ja Miika Immonen

Suzanne Collins: Mockingjay (Hunger Games #3)

Mockingjay (Scholastic Inc, 2010) päättää Suzanne Collinsin mainion Hunger Games -trilogian. Kuten niin monella muullakin kolmososalla (kuten esimerkiksi Sormusten herra tai Inheritance Cyclen [poikkeuksellisesti] neljäs osa), sen tehtävänä on toimia sarjan päättävänä sotakirjana. Kaikki, mikä ensimmäisessä ja toisessa kirjassa on tapahtunut, on johtanut kohti tätä hetkeä.

Another force to contend with. Another power player who has decided to use me as a piece in her games, although things never seem to go according to plan. First there were the Gamemakers, making

me their star and then scrambling to recover from that handful of poisonous berries. Then President Snow, trying to use me to put out the flames of rebellion, only to have my every move become

inflammatory. Next, the rebels ensnaring me in the metal claw that lifted me from the arena, designating me to be their Mockingjay, and then having to recover from the shock that I might not want the wings. And now Coin, with her fistful of precious nukes and her well-oiled machine of a district, finding it‘s even harder to groom a Mockingjay than to catch one. But she has been the quickest to determine that I have an agenda of my own and am therefore not to be trusted. She has been the first to publicly brand me as a threat.

Mockingjayssa kapinalliset ovat saaneet rivinsä kuntoon ja valmistautuvat hyökkäämään Capitoliin ja syöksemään presidentti Snow'n alas vallasta. Katniss palaa halusta päästä mukaan taisteluun, mutta johtajilla on muita suunnitelmia: hänestä leivotaan kovaa vauhtia Mockingjayta, kapinan symbolia. Ja koska symbolia ei myöskään ole syytä menettää, ei Katniss juurikaan pääse niihin paikkoihin joihin haluaisi vaan päätyy tekemään mainoksia tv-ryhmän kanssa.

Sodan lisäksi käsitellään toki myös päähenkilöiden kasvamista. Katniss on siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän on edelleen yhtä reipas ja omapäinen kuin edellisissäkin osissa, mutta myös harvinaisen inhimillinen ollessaan erehtyväinen ja haavoittuvainen. Tämä henkilösuhteiden kehittyminen lienee myös yksi syy, miksi kirja ei ole nauttinut niin suurta suosiota kuin edelliset osat. Collinsilla olisi mahdollisuus käyttää helppoja (ja toivottuja?) ratkaisuja, mutta ottaakin toisen reitin.

Lisäksi kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa keskityttiin enemmän ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa, on kolmannessa osassa päähenkilönä koko Panemin tulevaisuus. Jos lukija ei perusta strategisisista palavereista tai hitaista etenemisistä kaupunkien raunioissa, ei tämä kirja luonnollisestikaan sytytä.

Collinsin teksti vetää myös tässä viimeisessä osassa, vaikka tyylilaji onkin hieman erilainen. Erityisesti lopun lukeminen unenpöpperöisenä (kun kesken ei voinut jättää) oli hieman haastavaa, kerronta kun oli hyppelehtivää ja hektistä eikä henkilömenetyksiltä säästytty.

Vaikka loppu ei ollut ehkä sellainen kuin minä(kään) haluaisin, on se varsin ovela. Sen kun voi, ainakin minun ja miehen mielestä, tulkita useammalla tavalla.

Opuksen lukeneet myös mm. Jossu ja Katri. Riina pohtii tekstissään koko trilogiaa (sisältää muutamia spoilereita).

Yläkuvan on ottanut Tuomas.

Suzanne Collins : Mockingjay
Scholastic Inc, 2010. 458 s.
Suomennettu : Matkijanärhi (WSOY, 2010)

Suzanne Collins: Catching Fire (Hunger Games #2)

Yöpöydälle majoittunut huojuva kirjapino lykkäsi Suzanne Collinsin kirjoittaman The Hunger Gamesin jatko-osan, Catching Firen (Scholastic Inc, 2009) lukemista tähän asti. Miesparkaa armahdin sen verran, että hän sai tarttua kirjaan ensin ja sen jälkeen toisaalta kärvistellä kun ei voinut puhua kirjasta kanssani. Minäkään en viitsi pilata kenenkään lukukokemusta spoilaamalla, joten yritän pysyä juonesta käytännössä hiljaa.

If it were up to me, I would try to forget the Hunger Games entirely. Never speak of them. Pretend they were nothing but a bad dream. But the Victory Tour makes that impossible.

Sen verran nyt lienee kuitenkin selvää kun toinen osa sarjassa on, että Katniss on selvinnyt nälkäpelistään hengissä. Elo ei kuitenkaan ole auvoista ruusuilla tanssimista, sillä Capitol ei ole lainkaan tyytyväinen Katnissin puuhiin ja alkaa laittaa kapuloita rattaisiin. Tahtomattaan Katniss päätyy osaksi suurempaa kuviota, josta hänellä ei aiemmin ollut aavistustakaan. Valtion tarjoama uhka ei myöskään ole ainut ongelma nuoren naisen elämässä, sillä samalla hän joutuu myös pohtimaan omaa asemaansa ystäviensä ja perheensä keskellä.

"I didn't mean to start any uprisings," I tell him. 
"I believe you. It doesn't matter. Your stylist turned out to be prophetic in his wardrobe choice. Katniss Everdeen, the girl who was on fire, you have provided a spark that, left unattended, may grow to an inferno that destroys Panem,", he says.

Minäkään en aloittaessani tiennyt kirjan juonesta mitään, ainoastaan sen että toista osaa oli moitittu ensimmäistä huonommaksi. Tavallaan ymmärrän. Lainaan nyt miestäni sanoessani, että ensinnäkin tätä toista osaa ei voisi olla ilman ensimmäistä ja kolmatta, vaan sille on lykätty tämä keskimmäisen lapsen osa. Lisäksi opus ei enää keskitykään Katnissin kiivaaseen taisteluun elämästä (vaikka sitäkin tässä on), vaan painopiste siirtyy enemmän politiikkaan ja siihen, mitä Capitolin kulissien takana tapahtuu.

Tästä huolimatta ja tämän vuoksi minä pidin Catching Firesta paljon. Olennaisinta oli ehkä ymmärtää, että sen on välttämättä oltava erilainen kuin edeltäjänsä. Collins kirjoittaa taitavaa ja eteenpäinvievää tekstiä ja hahmot ovat kiinnostavia, Katniss edelleen pippurinen ja vilpitön kuten ensimmäisessäkin osassa. Kirja myös osasi yllättää minut monta kertaa, mitä pidän erittäin positiivisena piirteenä.

Ihan pikkuisen tosin harmittaa, että näin Hunger Games -elokuvan ennen tämän lukemista. Elokuva nimittäin on selvästi tehty jatko-osat mielessä ja siinä näytetään jo sellaisia juttuja, jotka lukijalle realisoituvat vasta tässä toisessa kirjassa.

Mockingjay on minulla nyt kesken ja jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.

Myös ainakin Marjis on lukenut tämän mainion jatko-osan.

Suzanne Collins: Catching Fire.
Scholastic Inc, 2009. 472 s.

Suzanne Collins: The Hunger Games (suom. Nälkäpeli)

Matkalle mukaan otettu opus unohtui matkasta suunnatessani junareissulle Italiassa ja akuuttiin hätään piti tietysti käväistä juna-aseman kirjakaupassa. Mukaan tarttui Suzanne Collinsin The Hunger Games (Scholastic Inc, 2008). Lähdin lukemaan kirjaa melko kevein odotuksin, vaikka kirjaa onkin moneen otteeseen ja monen eri henkilön toimesta kehuttu. Enkä muuten pettynyt. Vaikka Hunger Games lienee suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, on se silti kirjoitettu hyvin ja koukuttavasti. 

I lift my chin and stand as straight as I can. The cylinder begins to rise. For maybe fifteen seconds, I'm in darkness and then I can feel the metal plate pushing me out of the cylinder, into the open air, For a moment, my eyes are dazzled by the bright sunlight and I'm conscious only of a strong wind with the hopeful smell of pine trees,
Then I hear the legendary announcer, Claudius Templesmith, as his voice booms all around me.
"Ladies and gentlemen, let the Seventy-Fourth Hunger Games begin!"

Entisen Pohjois-Amerikan alueella sijaitseva Panemin valtio on jaettu 12 alueeseen, joita hallitaan pääkaupunki Capitolista käsin. Jotta kansa pysyisi ruodussa ja kunnioittaisi valtaapitäviä järjestetään joka vuosi suuret Hunger Gamesit, joissa kaksi osanottajaa jokaiselta alueelta kilpailee suorassa tv-lähetyksessä kuolemaan saakka. Kilpailuun osallistuminen ei suinkaan ole vapaaehtoista, vaan jokaisen ikäkriteerit täyttävän henkilön nimi laitetaan arvontaan mukaan. Vain yksi voi voittaa ja voittajalle sekä hänen edustamalleen alueelle on luvassa mainetta ja kunniaa.

Katniss Everdeen on 16-vuotias metsästystaitoinen ja neuvokas nuori tyttö. Kun hänen pikkusisarensa nimi vedetään arpajaisissa ilmoittautuu Katniss hänen tilalleen ja matkaa leipurinpoika Peetan kanssa kohti Capitolia ja hurmeisia kilpailuja. Itse kilpailut ovat jännittävät ja veriset ja muistuttavat lukijaa sekä Battle Royalesta (jota en kyllä aio katsoa tai lukea) sekä vähän myös takavuosien Schwarzenegger-elokuvasta The Running Man.

Collins on rakentanut tarinalleen mielenkiintoiset puitteet ja Panemin synnystä ja politiikasta olisi lukenut mielellään lisääkin. Toivon, että jatko-osissa tähän seikkaan paneuduttaisiin enemmän. Myös henkilöt ovat mielestäni onnistuneita määrätietoisesta Katnissista moraaliseen Peetaan unohtamatta muita kilpailijoita ja heidän ympärillään pyöriviä sivuhahmoja.

Lueskelin itse kirjan juna- ja lentomatkojen aikana ja vaikutuin kirjasta todella paljon. Collinsin teksti rullaa eteenpäin napakasti ja henkilöhahmoihin on vaivauduttu lisäämään syvyyttä enemmänkin. Onnistuipa kirja yllättämäänkin muutamaan kertaan ja huomasin kirjaa lukiessani tsemppaavani kilpailijoita ja paheksuvani Capitolin valtaapitäviä. Selviytymistarinan sekaan on nivottu näppärästi niin ystävyyttä, inhoa, luottamusta kuin pelkoakin.

Suosittelen tätä "keveäksi" ja koukuttavaksi matkalukemiseksi, mutta varoitan etukäteen että lukijalle saattaa tulla tarve saada jatko-osa käsiinsä mahdollisimman pian (itsehän tilasin jo toisen osan). Ja elokuvankin voisi katsoa, sekin on kuulemma todella hieno.

Jousipyssyllä on tähtäillyt myös muun muassa Suketus (joka ei ihan tälle lämmennyt), noora (joka vaikuttui enemmän elokuvasta mutta piti myös kirjasta) sekä Sara (johon opus upposi kuin kuuma veitsi voihin).

Suzanne Collins: The Hunger Games
Scholastic Inc., 2008. 384 s.

Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmisen esikoisteos Äidinmaa (Tammi, 2012) lyö vaihtoehtoisen todellisuutensa vasten lukijan kasvoja ja pakottaa pohtimaan: mitä jos näin kävisi? Äidinmaassa ollaan jossain tulevaisuudessa, ajassa jossa maapallolla on tapahtunut erilaisia väestönkasvuun ja ympäristöongelmiin liittyviä katastrofeja. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä, vaan maassa, joka ennen oli Suomi, ovat myös valtarakenteet kääntyneet päälaelleen ja aluetta kutsutaan nykyään Vapaiden kansalaisten sisarusliitoksi eli Äidinmaaksi. Miehiä ei tässä yhteiskunnassa arvosteta, vaan heidät on alennettu koiraiksi, hyljeksityiksi olennoiksi.

Gaia, Diana, Kali, Tellervo.
Neito, soturi, äiti, eukko.
Athene, Artemis, Hekate, Hestia.
Pimeä maa, valkea maa,
vettesi elävä kohtu,
ytimesi tuli ikuinen koti.

Teoksen toisena kertojana on Anna-Liisa, joka työskentelee koirasvahtina. Hän elää pienessä naisheimossa rakastamansa Belindan, Eleonooran ja nuoren Maria-Teresan kanssa. Heimoissa kaikki jaetaan, myös rakkaus, sillä pariseksuaalisuutta pidetään täysin luonnottomana ja jopa hävettävänä asiana, vähintäänkin yhtä pahana kuin koiraisiinsekaantumista. Anna-Liisan myötätunnon herättää koiras jota hän vahtii. Kirjan toinen kertoja on vanha koiras Benjamin, joka vielä hatarasti muistaa ajan kun sanoja isä ja poika sai vielä käyttää ja kun hänellä oli vain yksi äiti.

Lukemisesta on tätä kirjoittaessani jo jonkin aikaa ja tarinan yksityiskohdat jo hieman haalistuneet, mutta tunnelma on helppo palauttaa mieleen. Salminen kirjoittaa tunteella ja pakottaa lukijankin uppoamaan synkän yhteiskunnan syvyyksiin. Tummia sävyjä luovat niin piiloteltu väkivalta, jollain tavalla nyrjähtäneen oloinen seksuaalisuuskäsitys kuin koiraiden huonot olot - jos koiraalla ei ole työlupaa, ei vaihtoehtoina ole oikeastaan kuin huoraus. Äidinmaa on ruma, raaka ja pelottavan kiehtova, teräväkulmainen. Onneksi välistä löytyy myös hitunen empatiaa ja jopa rakkautta, muuten teos olisi voinut olla jopa liian rankka.

Sitten olin raottanut silmiäni. Näin vieläkin isän kasvot sellaisina kuin silloin. Kyyneleet vääristivät ne hahmottomiksi, niin etten tunnistanut häntä lainkaan. Kasvot olivat kirkasta, valuvaa vettä, jonka yksityiskohdat eivät erottuneet, mutta olen melko varma, että hän hymyili lempeää, kerrankin pilkallisuudesta riisuttua hymyä.

Äidinmaa ei ole hauska kirja, taitava se sen sijaan on. Naisvaltainen yhteiskunta on ujutettu ovelasti niin kielenkäyttöön kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kaatuneiden muistopäivä on vaihtunut kantaneiden muistopäiväksi. Paikoin kieli on rönsyilevää, jopa ajatusvirtamaista. Tämä oli ehkä kirjan haittapuoli, sillä ahmiessani kirjaa eteenpäin oli näihin kohtiin hankala keskittyä. Suuren kiitoksen annan sen sijaan lyhyille historiakatsauksille, jotka kirjaan oli liitetty: vaikka aina oikeutesi eivät riitä kaikkien tietojen lukemiseen selvensivät nämä katsaukset sekä ennen Äidinmaan nousua edeltäneitä tapahtumia että syvensivät tietämystä syrjintään perustuvasta hallinnosta.

Peili olisi pitänyt takavarikoida, särkeä heti, mutta en voinut lakata tuijottamasta kuvajaistani. Olin oman itseni lumoama ja unohdin, kuinka väärin sellainen oli. --- Oliko tuo kaunis nainen?

Kirja on kiinnostava myös biologian näkökulmasta. Yhteiskunta, jossa lisääntymiseen tarvitaan lisääntymislupa ja jossa käytetään erilaisia geeniseulontoja ei nyt näin suoraan sanottuna kuulosta kovin hyvältä. Tokihan tässä olisi nyt ratkaisuja väestönkasvuun ja näin pois päin, mutta luonnollisuus touhusta on kyllä kaukana.

Naisvihaajaa Salmisesta on turha yrittää leipoa, sillä mistään naisvastaisuudesta tässä ei mielestäni ole kysymys. Minulle pääasiaksi nousi pikemminkin se, miten valta ja kansalaisten  arvotus voi korruptoida mielen, niin hallitsijan kuin kansalaisenkin. Hyvistä ajatuksista voi loppupeleissä tulla synkkiä lopputuloksia. Ja toki on myös se kysymys, että mikä tekee meistä naisia, mikä miehiä, mikä meistä tekee ihmisiä. Todella kiinnostava kirja, vahva esikoinen.

Tytöt ovat tyttöjä.

Kiellettyihin peileihin ovat katsoneet myös Minna (johon kirja vaikutti niin paljon, että lähes vei yöunet), Suketus (joka kuvailee kirjaa arviossaan todella mainiosti), Tuulia (joka ei yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta ja vaikuttui kovasti) sekä Norkku (joka ei ihastunut täysin mutta oli lukemisestaan tyytyväinen).

Jan Salminen: Äidinmaa
Tammi, 2012. 392 s.
Kansi: Saku Heinänen.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja (Teos, 2012) vie lukijan tulevaisuuteen, jossa napajäätiköt ovat sulaneet, monet mantereiden osat veden alla ja makeasta vedestä suuri pula. Tulvan mukana on kadonnut myös suuri määrä tietotaitoa ja moni entisajan esineistä makaa muovihaudassa vailla selkeää käyttötarkoitusta. Toisaalta vanhan teknologian tilalle on keksitty myös uutta, kuten auringoenergialla toimivia helivaunuja ja viestimiä.

"Maailma muuttui", hän oli sanonut. "Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan."
"Mitä sinä uskot?" olin kysynyt.
Hän oli ollut pitkään hiljaa ja sanonut sitten: "Uskon, että ilman ihmisiä maailma ei olisi sama kuin se on nyt."

Tarinan keskiössä on Noria, nuori nainen, joka on valmistumassa isänsä jalanjäljissä teemestarin arvostettuun ammattiin. Teemestarit ovat veden vartijoita ja vanhan tradition ylläpitäjiä. Epävakaassa tilanteessa oleva maailma ei kuitenkaan voi pysyä uomissaan, vaan muutos on väistämätön. Vesitilanne kiristyy ja armeija tiukentaa otettaan kyläläisistä: vesirikoksista epäillyiden oviin ilmestyy pahaenteisiä sinisiä ympyröitä ja pihoille ruosteenruskeita tahroja. Toisaalta on myös toivoa ja iloa, salaisuuksia,  ystävyyttä tekniikkaa taitavan Sanjan kanssa ja yllättäviä löytöjä muovihaudalta.

Vesi on aina ollut mielestäni kiinnostavin elementti juuri sen muuntuvaisuuden, mutta samalla myös pysyvyyden vuoksi. Vesi voi riehua aaltoina, tulla alas lempeänä sateena ja roikkua sumuna maiseman yllä. Sen ääni voi rauhoittaa, mutta samalla siinä on jotain vähän pelottavaa. Kaiken tämän muun lisäksi se on elämän edellytys, kuten Teemestarin kirjakin osoittaa: ilman vettä ei kovinkaan moni elollinen kykene säilymään hengissä, ei ainakaan loputtomiin.

Tuntuu jollain tavalla väärältä sanoa, että Itärannan luoma maailma on kiehtova sillä se on samalla vaarallisen todellisen oloinen. Puhdas vesi on monelle itsestäänselvyys, toisille sen saaminen on työn ja tuskan takana. Tulevaisuudessa todennäköisesti yhä useampi tulee kuulumaan jälkimmäiseen ryhmään. Se on pelottava ajatus.

Vedellä ei ole alkua tai loppua, eikä niitä ole myöskään teemestarin liikkeillä hänen valmistaessaan teetä. Jokainen hiljaisuus, jokainen pysähdyskin on osa virtausta, ja jos liike näyttää taukoavan, tämä johtuu vain siitä, etteivät ihmisen aistit riitä sen havaitsemiseen. Virtaus ainoastaan kasvaa ja vähenee ja muuttuu, kuin vesi rautapadassa, kuin elämä.

Taitavasti kirjoitettu esikoinen veti minut välittömästi maailmaansa ja sai todella välittämään siitä, mitä Norian kylän asukkaille ja Norialle itselleen tapahtuu. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Skandinavian alueelle, jonnekin lähelle Kuusamoa, on pohjoismaisiin perinteisiin tuotu itämaista tyyneyttä, joka näkyy myös tekstissä. Kieli on jollain tavalla syvän rauhallista, kuin joen pinta jonka alla kuohuvat nopeat, jopa petolliset virtaukset.

Teoksen loputtua jäin kaipaamaan jatkoa, toivomaan että tarina olisi vielä hieman pitempi. Toisaalta olin onnellinen, että Itäranta oli osannut lopettaa teoksensa juuri niin kuin lopetti. Vaikka Teemestarin kirjalle ei jatkoa saataisikaan toivon todella, että Itäranta kirjoittaisi vielä monta kirjaa. Lupaan lukea ne.

Teeseremoniaan ovat osallistuneet myös ainakin Kuutar (joka myös piti Itärannan luomasta dystopiasta), Liisa (joka vakuuttui Itärannan kertojankyvyistä), Booksy (joka kuvaa tätä piinkovaksi kamaksi suomalaisessa scifikentässä), Katja (joka povaa kirjalle mahdollisia palkintoehdokkuuksia), Johnny (jonka mukaan teos saa lukijan ajattelemaan tulevaisuutta realistisesti), Elma Ilona (jonka teki mieli keskustella kirjasta), Riina (joka pureutuu enemmänkin kirjan teemoihin), Maria (joka myös odottaa Itärannalta lisää), Morre (joka ei aivan lämmennyt mutta piti kirjan lopusta), Raija (joka uskoisi kirjan pärjäävän myös ulkomaisilla markkinoilla), Ahmu (joka suosittelee tätä tuoreesta ja erilaisesta kotimaisesta tuotannosta kiinnostuneille), Minna (joka osuvasti kuvaa tätä jatkoksi Risto Isomäen Sarasvatin hiekalle) sekä Suketus (joka ahmi kirjan parissa illassa ja pohtii teoksen dystopiakuvausta hienosti). Että lukekaapas, tekin jotka ette yleensä sci-fiin tarttuisi.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja.
Teos, 2012. 265 s.
Kansi: Ville Tiihonen.