Hän ei halunnut puhua itsestään. Hän ei halunnut puhua avioeroista. Koko sana oli liian surullinen, se tuoksui samalta kuin vanhat valokopiot. Tai hiilipaperi. Ensin ihmiset liitettiin yhteen ja sitten heidät erotettiin, se oli liian kummallista.
Linnean (niin, miksiköhän minä samaistuin tähän teininä?) elämä mullistuu kuusivuotiaana, kun isä löytää itselleen uuden naisen, Saidan, syöjättären, ja ottaa avioeron Linnean äidistä. Saida on kuin paha, kaunis kuningatar joka haluaa Linnean omaksi lapsekseen. Linnean kaksosveljeä Pekoa ei uuteen perheeseen haluta.
Saida ja isä asuvat idyllisesti maalla, haluaisivat Linnean huoltajuuden itselleen ja rakentavat omaa, suljettua maailmaansa. Lapsille ei avioerosta pahemmin puhuta, ainakaan suoraan. Isä ja Saida kyselevät jatkuvasti mitä pahaa heistä taas on puhuttu ja polttavat oikean äidin antamat vaatteet ja tavarat. Joskus Saida toisaalta on myös maailman kaunein nainen, jota Milli-Molli eli Linnea Saidan nimeämänä, saa kutsua äidiksi. Oma äiti ei jaksa puhua asiasta lainkaan, vaan hän vain istui siellä kädet litteinä polvien välissä ja kyyneleet tipahtelivat polville.
Hämmentynyt ja omalaatuinen lapsi palaa vielä aikuisiän kynnykselläkin todellisuutta satujen maailmaan. Linnea kuvittelee olevansa maahisten lapsi, noiduttu, ryöstetty, hän ei kuulu tähän maailmaan ja siksi hän ei osaa olla niin, että kaikki olisivat onnellisia. Hän ei halua puhua kenellekään tuntemattomasta surusta, joka asuu niin syvällä ettei sitä uskalla ottaa esiin. Paitsi sitten, kun Linnea vihdoin päättää selvittää niitä suuria kysymyksiä, joista ei koskaan puhuttu.
Honkasalo kirjoittaa kauniisti ja maagisesti, hyvin kypsästi. Mietin, olenko voinut tosiaan teini-ikäisenä ymmärtää tätä täysin; kaikkea sitä pinnan alla vellovaa kipua ja hämmennystä, ihmisten monia puolia. Muistan vain, että osui ja upposi sillä avioerolapsi olen minäkin, tosin en onneksi ole ollut näin railakkaassa riepotuksessa kuin mitä tässä esitettiin.
Moni tunne oli silti tuttu. Hämmennys siitä, kun koteja oli kaksi. Se, miten molemmissa paikoissa tehtiin asioita eri tavalla. Hämmennys, kun ei aina tiennyt ketä uskoa. Onneksi näitä asioita on myöhemmin puhuttukin.
Metsästä tuli syöjätär liikkuu pienen kuusivuotiaan Linnean näkökulmasta 19-vuotiaan melkein aikuisen yliopisto-opiskelijan maailmaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Saidan näkökulmasta, Saidan joka halusi perustaa täydellisen uusioperheen ja olla vapaa taiteilija, mutta ei osaa aina peittää katkeruuttaan omasta lapsuudestaan. Suru velloo sukupolvesta toiseen.
Tämä nuortenkirja luotaa jopa raadollisesti sitä todellisuutta, mikä avioerolapsia ja uusioperheitä voi pahimmillaan voi kohdata. Keskinäistä vihanpitoa, lasten manipulointia ja jopa heidän kaappaustaan, kun huoltajuus ei mennytkään niin kuin haluttiin. Toisaalta on myös iloa; mattoparvekepiknikkejä opiskelukavereiden kanssa, yhteisiä leikkejä kaksosveljen kanssa, piirustuksia, jotka piilotetaan siniseen ruukkuun.
"Lapset ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuiset luulevat", Linnea tuumi. "He kuulevat sanan sieltä, toisen täältä ja päättelevät kaikenlaista. Minä olisin halunnut kuusivuotiaana, että kaikki olisi ollut minun vikani niin että äiti ja isä eivät olisi syytelleet toisiaan."
Nostalgia-näkökulmasta Metsästä tuli syöjätär on kestänyt aikaa oikein hyvin. Kansi on minusta edelleen kiehtovalla tavalla todella pelottava ja kirjaan sopiva. Kieli on kypsää ja kerronta vaihtelua maagisen ja reaalimaailman välillä. Sanoisin, että tämä kirja oli minulle ehkä jopa suurempi lukukokemus nyt kuin kymmenen (!) vuotta sitten.
En yleensä lainaa takakansitekstejä, mutta tämä lause summaa tämän kirjan mielestäni hyvin: Sadunomaisten ainesten värittämä tarina kertoo vuosista, jolloin tytär kasvoi, oppi ja ymmärsi.
(ainoastaan yksi asia minua häiritsi; kirjassa nimittäin mainitaan yhdessä kohtaa lastenpiirretty Tom ja Jerry ja väitetään Jerryn olevan se kissa vaikka se on hiiri!)
