J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Oli juhannus ja mökkimatka ja minä, joka unohdin Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Tammi, 2002) kotiin. Onneksi on myös mies, joka suostutteli piipahtamaan Myrskylän kirjastossa, hankkimaan kortin ja lainaamaan kirjan ja niinpä sain viettää taas laatuaikaa Tylypahkan käytävillä.

Sarjan toisessa osassa kotitonttu Dobby yrittää kuumeisesti estää Harrya palaamasta Tylypahkaan, sillä siellä tulee kuuleman mukaan tapahtumaan seuraavana lukuvuonna jotain kamalaa. Harry ei kuitenkaan suostu neuvoa noudattamaan saati eteen pölähtävistä esteistä välittämään, vaan kirjaimellisesti kaahaa koululle Ronin kanssa. Pian alkaakin tapahtua, sillä Harry kuulee murhanhimoisia ääniä koulun seinien sisältä ja lopulta sairaalasiipeen kiikutetaan niin oppilaita kuin kummituksiakin. Koulun väkeä kauhistuttaa, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart ei tunnu säkenöivän hymynsä takana olevan aivan tehtäviensä tasalla ja koulu uhataan sulkea, jos syyllistä hyökkäyksiin ei löydetä.

Minulla on monta vuotta ollut päässäni sellainen ajatus, että Salaisuuksien kammio olisi jotenkin kehno ja hieman tylsä osa sarjassaan. Tämä uudelleenlukukerta kuitenkin pölytti tätä käsitystä, sillä tarinahan oli tavattoman mainio eikä lainkaan tylsä. Koulun käytävillä kuiskaileva uhka, käsittämättömän ärsyttävä ja ihastuttava Lockhart, Ginnyn saapuminen Tylypahkaan ja jännittävä loppunäytös tekevät tästä oikein oivan teoksen. Ehkä oli hyväkin, että edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja toisaalta se, että tietää jo mitä jatkossa tulee tapahtumaan?

Täytyy tosin myöntää, että olin todella yllättynyt siitä että a) kirjassa on niin vähän Hermionea ja b) teoksessa käsitellään koulunkäyntiä Tylypahkassa verrattain vähän. Voi olla, että nämä seikat johtuvat siitä että ne ovat seuraavissa osissa eri tavalla ja velhomaailmaa niin pitkään hengittäneenä tuntuu hassulta, että siitä tuntuu tietävän enemmän kuin mitä luvun alla olevassa kirjassa kerrotaan.

Nyt odotan innolla Azkabanin vangin kimppuun pääsemistä, tavataanhan siinä vihdoin muutamia suosikkihahmojani ja päästään kumartamaan Hiinokalle.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999. 365 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Palasin taas Harry Pottereiden pariin. Osin metsästän taas sitä tunnetta, minkä näiden lukemisesta saa. Luin kirjan ensimmäistä kertaa kuumana kesäpäivänä vuonna 2000, kun en jaksanut pyöräillä kirjastoon. Se oli menoa se. Aktivoitumista auttoi kyllä myös Hyllytontun höpinöitä -blogin käynnissä oleva Okklumeus-lukuhaaste.

Juonta sun muuta en ruodi nyt yhtään, jos tämä tarinan alku pojasta joka eli ei ole tuttu niin kirja auki ja vähän äkkiä. Olen lukenut tämän jo en muista kuinka monta -kertaa, juoni on tuttu eestaas, mutta edelleen se jaksaa ihastuttaa ja koukuttaa.

Jaana Kapari-Jatan suomennos on erinomainen. Olen lukenut Pottereita viime aikoina vain englanniksi, viimeisiä osia en ole tainnut lukea suomeksi ollenkaan. Kieleen oli kuitenkin helppo solahtaa, hymähdellä käännöksille ja sille miten tutulta tämä kuitenkin tuntui.

Aina rakas, aina paras tämä teos. Nyt odotan vain, että pääsisin aloittamaan Salaisuuksien kammion.

Laitettakoon tämä HelMet-haasteeseen jossain päin maailmaa kielletyn kirjan kohtaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi, 1998. 335 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kansi: Mika Launis

Liikkuvaa kuvaa: Aladdin (1992/1993)

Kuva elokuvasta, copyrightit Walt Disneyn siis.

Elokuvateatteri Orion ja KAVI tekevät kulttuuritekoja viikottain näyttämällä vanhoja elokuvia järkevillä lippuhinnoilla. Tällä hetkellä käynnissä olevassa Vesa-Matti Loiri 70 vuotta -sarjassa näytettiin luonnollisesti myös vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn animaatioelokuva Aladdin. Jos joku nyt ei tiennyt, niin Loirihan ääninäyttelee elokuvassa Hengen roolin ja sen verran hyvin, että on saanut siitä Disneyltä erityismaininnan. Kaiken muun lisäksi Aladdin kuuluu omaan Disney top 3 -listaukseeni, joten lähdimme tätä klassikkoa katsomaan äidin (joka on suuri Aladdin-fani) ja miehen (sama juttu) kanssa.

Tuhannen ja yhden yön tarinoihin löyhästi perustuvassa tarinassa köyhä katupoika Aladdin löytää suurvisiiri Jafarin tahattomalla avustuksella taikalampun Ihmeiden onkalosta. Lampusta löytyy Henki ja Hengeltä saatavilla kolmella toivomuksella Aladdinin olisi mahdollista päästä naimisiin ihanan prinsessa Jasminen kanssa. Naimakumppanin kun pitää tietenkin olla prinssi. Ja kuten ehkä tiesittekin tämä ei Jafarin mielestä ole kovin hyvä juttu, hän kun haluaisi lampun ja tietysti myös sulttaaniksi, joten mutkia on matkassa mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Elokuvan loppuessa ensimmäinen ajatus oli, että enpä muistanut tämän elokuvan olevan näin hyvä. Siis tottahan toki se on ilmestynyt siihen "vanhaan hyvään aikaan" kun animaatiot olivat hienoja ja plaaplaa, mutta että silti näin hyvä. Ensinnäkin Aladdinin muistin olevan enemmän vässykkä, mutta lopussahan jätkä oikeasti näyttää olevansa se hiomaton timantti. Ja Jasminessa oli enemmän potkua kuin muistin, vaikka naimisiin ollaankin menossa kahden päivän tuntemisen jälkeen. Kuitenkin neiti oli sitä mieltä, että ei nyt ihan kenen kanssa tahansa voi mennä vihille ja pompöösit kosiomiehet ovat arvottomia.

Suomidubbausta ei ole muutenkaan turhaan palkittu, sillä se tosiaan on hyvä. Vesa-Matti Loiri, kuten tuolla alussa mainittiin, vetää roolissaan hyvin vertoja alkuperäisen ääniraidan Robin Williamsille. Lisäksi Jafarin kylmänä äänenä kuultava Jarkko Rantanen ja vähintään yhtä mainio Seppo Pääkkönen Jagona, siinä vasta parivaljakko. Oli myös ilo nähdä elokuvasta sensuroimaton versio, uudella dvd:llä ensimmäisessä kappaleessa hiki käy kainaloon vaikka alkuperäisessä se menee korvat pois leikataan aina muukalaisten, se luo kotoisen tunnelman. Ihan turha poisto.

Muutenkin oli hienoa nähdä nimenomaan se vanha versio kelavaihtoineen ja toisinaan epätasaisine kuvineen, oli siinä tunnelmaa. Kiitos Orion, kiitos KAVI. Se on kuin yööö...

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com

Tuija Lehtinen oli minulle ala-asteikäisenä ja vielä teininäkin tärkeä kirjailija. Lainasin kirjastosta niin Mirkat, Laurat kuin Katuhaukatkin. Ja sitten olivat tietysti punkkari-Sarasta kertovat kirjat. Kun Kirsi teki ensin kokoomapostauksen Lehtisen koko tuotannosta ja Suketus vielä luki kolme vuotta sitten ilmestyneen Sara-sarjan päätösosan, päätin ottaa syksyn projektiksi lukea koko sarjan uudelleen. Kirjan löytäminen oli yllättävän vaikeaa, sillä kirjaa löytyi (kovakantisena) Helmetistä vaivaiset 16 kappaletta ja varaushommiin oli ryhdyttävä. Pienen odottelun jälkeen kirjastoon kolahti kuitenkin sara@crazymail.com (Otava, 1998).

Mä olin Sara Niinistö, 16 v. ja pärjäsin hemmetin hyvin ilman muita ihmisiä. Heti, kun mä saisin vähän rahaa kasaan, mä häipyisin täältä kauas pois.

Punkkarityttö Sara kuskataan äidin ja isäpuolen toimesta Jyrki-enon hoiviin johonkin kaupunkipahaseen pieleen menneen ysiluokan ja jengitouhujen vuoksi. Tavoitteena on, että Sara saisi taas elämän syrjästä kiinni, suorittaisi kymppiluokan ja keksisi itselleen järkevämpää tekemistä.

Sara on tietenkin eri mieltä ja alkaa välittömästi punoa suunnitelmia, joiden avulla saisi kerättyä tarpeeksi rahaa vähintäänkin maasta poistumiseen. Suunnitelmia sotkevat niin kiukkuinen mummo, rasittavat sukulaiset, runoja rustaileva Mona Lisa sekä kymppiluokan kuningas Rauski. Siedettävää arjesta toisinaan tekevät solvausten vaihtaminen mummon kanssa, Oilimaija-tädin hermojen kokeilu sekä netissä surffailu. Keskustelupalstalta Sara löytää punk-aatetta julistavan Markin, joka vaikuttaa juuri sellaiselta kundilta johon Sara haluaisi tutustua.

Siinä vaiheessa, kun Mark viestitti, että PUNK FOREVER, mun sisimmässä hytkähti. Mä mietin kiivaasti sopivaa vastausta, kun ovi rämähti auki.

Minun täytyy myöntää, että kirjalla on minulle suhteellisen suuri nostalgia-arvo ja siksi onkin hankala sanoa siitä mitään objektiivista. Toki on niin, että osa hahmoista on varsin yksiulotteisia ja Sara oikeastaan välillä aika ärsyttävä, mutta kyllä tämä kaltoinkohdellun teinin elämä silloin aikoinaan upposi. Soittaahan Sara kaiken lisäksi samaa soitintakin kuin minä, siis poikkihuilua. Myöntää kyllä täytyy, että muutaman kerran myös hymisin ääneen kirjan huumorille, etenkin Oilimaijalle ja mummolle.

Aika on jossain määrin ajanut kirjan ohitse. 1990-luvun lopussa netti on vielä uusi ja ihmeellinen asia (siis sinne piti silloin vielä soittaa, ajatella, onko siitä vain kymmenisen vuotta) ja Saran sanavarastossa vilahtelevat sujuvasti kimmat ja pikkarit. Opus on muutenkin kirjoitettu "teinikielellä" ja itse asiassa Saran puhekielisyys teki välillä lukemisesta vähän hidasta. Teininä tämä oli varmaan tosi siistiä.

Jäi tästä nostalgiamatkasta silti sen verran hyvä fiilis, että luen ehdottomasti loputkin kolme osaa. Ajoittaisesta angstisuudestaan huolimatta Sara on ihan kipakka tapaus ja koska en ihan tarkkaan loppuosien juonikuvioita muista on ihan kiinnostuksenkin vuoksi hauska lähteä tälle reissulle.

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com
Otava, 1998. 251 s.
Kansi: Christel Rönns

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja hurjat hevoset

Uskaltaisin väittää, että varmasti aika moni minun ikäluokkaani kuuluva ja vanhempikin on lukenut nuoruudessaan Carolyn Keenen Neiti Etsivä - kirjoja. Itse omistan näitä opuksia edelleen useita, sillä ostin niitä joskus ala-asteikäisenä kirjastojen poistomyynnistä. Susan Nostalgian jäljillä - haaste antoi hyvän tekosyyn kurkistaa taas näitä kirjoja. Pistin miehen valitsemaan minulle kirjan, ja luettavaksi päätyi Neiti Etsivä ja hurjat hevoset (Tammi, 1990; The Mystery of Misty Canyon 1988).

- Minun tekisi totisesti mieli nähdä Raju, hän tunnusti Georgelle, kun tytöt kävelivät takaisin päärakennukselle vaihtaakseen vaatteita päivälliselle.
- Arvasin sen, George sanoi ja virnisti hellästi. - Pidä vain mielessäsi, että River Heightsin kuuluisa Neiti Etsivä on lomalla. Ei arvoituksia, muistatko? Niin me sovimme.


Hurjissa hevosissa Neiti Etsivien tyttökolmikko Paula Drew, George Fayne ja Bess Marvin ovat lähteneet lomalle Callowayn hevoslomatilalle Sumulaaksoon. Ystävykset ovat päätyneet farmille Georgen äidin lapsuudenystävän kutsumana; tyttöjen on määrä auttaa keittiötöissä ja vastineeksi he saavat majoituksen ja osallistua muiden vieraiden kanssa ratsastukseen.

Callowayn tila on kuitenkin pulassa; talon isännän kuoltua tämän tytär Tammy, entinen rodeotähti, alkoi pitää tilasta huolta mutta rahatilanne oli jo mennyt huonoksi. Tammy päättää aloittaa rodeouransa uudestaan voittaakseen suuren palkinnon. Tähän tarvitaan hänen hevostaan Kiertäjää, joka on paholaisen maineen saaneen Raju-hevosen kaksonen. Tyttöjen saavuttua tilalle, alkaa tapahtua kummia: Raju katoaa mystisesti ja joku selvästi sabotoi tilan toimintaa. Ei mitenkään yllättävästi Paula alkaa tutkia asiaa ja seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Muistelin, että Neiti Etsivät ovat todella nopeita lukea, ja että tapahtumat ovat äärimmäisen ennalta-arvattavia. Veikkaukset osuivat oikeaan, eikä tämä liene yllätys kenellekään, vaikkei sarjaa olisikaan lukenut. 131 sivuisen kirjan luki muutamassa tunnissa, tapahtumat etenivät nopealla tahdilla eikä hahmokehitystä ollut käytännössä laisinkaan. Johtolangatkin olivat melkoisen ilmeisiä, vaikka jotain yritystä olikin tehty hämäyksen suuntaan.

Muistan olleeni hämmentynyt kuullessani vuosia myöhemmin, että kirjoja ei todellakaan ole kirjoittanut Carolyn Keene - niminen henkilö, vaan kustannusyhtiö Stratemyer Syndicate palkkasi eri kirjoittajia kirjoittamaan sarjaan teoksia. Myöhemmin Statemeyer Syndicate myytiin Simon & Schuster, Inc.:ille, joka on myös tämän opuksen kustantaja. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen aloittamaan wikipedia-sivustolta. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että Neiti Etsivän nimi on jostain kumman syystä käännetty Nancysta Paulaksi. Tiedä sitten mikä juju siinäkin on ollut.

Suosittelen kevyeksi välipalaksi. Flunssapäivään tämä sopi oikein mainiosti, mutta en varmaan pystyisi lukemaan näitä niin monia peräkkäin kuin joskus ala-asteikäisenä (myös silloin nämä olivat parasta mahdollista sairastusluettavaa, joskus oikein toivoin olevani kuumeessa että saisi jäädä kotiin lukemaan näitä).

Tämä on myös viimeinen kirja, jolla osallistun Susan hauskaan Nostalgian jäljillä - haasteeseen. Alunperin minun oli tarkoitus lukea tähän myös ala-astesuosikkini, Eric Knightin Lassie palaa kotiin, mutta jääköön se nyt sitten odottelemaan vuoroaan vielä. Yhtä kaikki haasteen suorittaminen oli äärimmäisen hauskaa, kiitos Susa!

J.K.Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (suom. Harry Potter ja viisasten kivi)

Raskaammanpuoleisia romaaneja luettuani käännyin tutun ja turvallisen puoleen; kaivoin omasta hyllystäni esiin Harry Potter and the Philosopher's Stonen (1997; Tammi 1998). Pottereiden lukemisesta on taas kulunut jo muutama vuosi mutta niiden pariin on aina mukava palata. Minä taidan nimittäin olla sitä pottersukupolvea, vaikka en termistä juuri pidäkään.

Luin tämän ensimmäistä kertaa muistaakseni kesällä 1999 kun en jaksanut lähteä kirjastoon ja tämä sattui löytymään pikkuveljeni kirjahyllystä. Olin vähän epäileväinen mutta sitten se oli menoa; ihastuin täysin vaikken enää ollutkaan sen ikäinen että olisin voinut odottaa kirjettä Tylypahkasta.

I hope you're pleased with yourselves. We could all have been killed - or worse, expelled. Now, if you don't mind I'm going to bed.

Jos tämän opuksen juoni on jollekulle vielä tuntematon, niin lyhyesti näin: 11. syntymäpäiväänsä asti Harry Potter on elänyt tavallista elämää tätinsä perheessä, kunnes saa tietää olevansa velho ja vielä kuuluisa sellainen ollessaan jo vauvana osallisena pimeyden lordin, Voldemortin, tyrannian kaatumiseen. Harry pääsee opiskelemaan Tylypahkan (Hogwarts) noitien ja velhojen kouluun, jossa hän ensimmäisen vuoden aikana oppii lisää niin taikuudesta kuin ystävyydestä ja pahuudestakin.

Henkilökohtaisesti tämä on minusta varsin mainio, hm, nuorten fantasiateos. Toki olen jäävi sanomaan, kun olen näiden kirjojen parissa siirtynyt ala-asteelta yläasteelle ja lukioon, mutta silti. Tässä on seikkailua, ystävyyttä ja myös ihan mielenkiintoista pohdiskelua hyvän ja pahan olemuksesta.

Tätä on myös mielenkiintoista lukea jälkimmäisten osien valossa, sillä seitsemän kirjaa on rakennettu niin että aina selviää vähän jotain uutta ja hahmot saavat lisää syvyyttä. Toisaalta myös kirjojen teemat ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi ja raskaammiksi kirjasarjan edetessä, joten tavallaan oli hyvä kasvaa kirjojen ilmestymistahdin mukana kun jännemmät asiat eivät enää tuntuneet niin pahoilta kuin olisivat ala-asteikäisinä voineet. Äitini ei muuten esimerkiksi pystynyt lukemaan viidettä teosta, koska Harrylla oli siinä niin paha murrosikä, siis samaan aikaan kun veljeni kärsi tästä samasta "vaivasta" meillä kotona.

Täysin puolueellisesti nyt siis hihkun tämän kirjasarjan puolesta. Ensimmäiset suomennokset olivat mielestäni ihan kelvollisia (ja Kaparilla on ollut työtä velhomaailman ilmaisujen kääntämisissä!), mutta viimeisistä suomennoksista en osaa sanoa yhtään mitään, sillä omistan itse opukset ainoastaan englanniksi (kun eihän niitä suomennoksia enää neljännen osan jälkeen jaksanut odottaa!).

Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Satu kuunteli tämän vähän aikaa sitten ja Jori on lukenut tämän viime vuoden lopulla.

Luettu osana Totally British: Children's Britain- sekä Nostalgian jäljillä -haastetta.

Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär

Huvituksen puute iski yllättäen joten päätin kanavoida lukutarmoni Susan nostalgiahaasteen aloittamiseen ja kaivoin hyllystä esiin Laura Honkasalon nuortenkirjan Metsästä tuli syöjätär (WSOY, 2000). Muistan teoksen tehneen minuun suuren vaikutuksen joskus yläasteikäisenä ja Bulevardi-sarja, jossa kirja julkaistiin oli muutenkin siihen aikaan niin sanottua kuumaa kamaa.


Hän ei halunnut puhua itsestään. Hän ei halunnut puhua avioeroista. Koko sana oli liian surullinen, se tuoksui samalta kuin vanhat valokopiot. Tai hiilipaperi. Ensin ihmiset liitettiin yhteen ja sitten heidät erotettiin, se oli liian kummallista.


Linnean (niin, miksiköhän minä samaistuin tähän teininä?) elämä mullistuu kuusivuotiaana, kun isä löytää itselleen uuden naisen, Saidan, syöjättären, ja ottaa avioeron Linnean äidistä. Saida on kuin paha, kaunis kuningatar joka haluaa Linnean omaksi lapsekseen. Linnean kaksosveljeä Pekoa ei uuteen perheeseen haluta.

Saida ja isä asuvat idyllisesti maalla, haluaisivat Linnean huoltajuuden itselleen ja rakentavat omaa, suljettua maailmaansa. Lapsille ei avioerosta pahemmin puhuta, ainakaan suoraan. Isä ja Saida kyselevät jatkuvasti mitä pahaa heistä taas on puhuttu ja polttavat oikean äidin antamat vaatteet ja tavarat. Joskus Saida toisaalta on myös maailman kaunein nainen, jota Milli-Molli eli Linnea Saidan nimeämänä, saa kutsua äidiksi. Oma äiti ei jaksa puhua asiasta lainkaan, vaan hän vain istui siellä kädet litteinä polvien välissä ja kyyneleet tipahtelivat polville.

Hämmentynyt ja omalaatuinen lapsi palaa vielä aikuisiän kynnykselläkin todellisuutta satujen maailmaan. Linnea kuvittelee olevansa maahisten lapsi, noiduttu, ryöstetty, hän ei kuulu tähän maailmaan ja siksi hän ei osaa olla niin, että kaikki olisivat onnellisia. Hän ei halua puhua kenellekään tuntemattomasta surusta, joka asuu niin syvällä ettei sitä uskalla ottaa esiin. Paitsi sitten, kun Linnea vihdoin päättää selvittää niitä suuria kysymyksiä, joista ei koskaan puhuttu.

Honkasalo kirjoittaa kauniisti ja maagisesti, hyvin kypsästi. Mietin, olenko voinut tosiaan teini-ikäisenä ymmärtää tätä täysin; kaikkea sitä pinnan alla vellovaa kipua ja hämmennystä, ihmisten monia puolia. Muistan vain, että osui ja upposi sillä avioerolapsi olen minäkin, tosin en onneksi ole ollut näin railakkaassa riepotuksessa kuin mitä tässä esitettiin.

Moni tunne oli silti tuttu. Hämmennys siitä, kun koteja oli kaksi. Se, miten molemmissa paikoissa tehtiin asioita eri tavalla. Hämmennys, kun ei aina tiennyt ketä uskoa. Onneksi näitä asioita on myöhemmin puhuttukin.

Metsästä tuli syöjätär liikkuu pienen kuusivuotiaan Linnean näkökulmasta 19-vuotiaan melkein aikuisen yliopisto-opiskelijan maailmaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Saidan näkökulmasta, Saidan joka halusi perustaa täydellisen uusioperheen ja olla vapaa taiteilija, mutta ei osaa aina peittää katkeruuttaan omasta lapsuudestaan. Suru velloo sukupolvesta toiseen.

Tämä nuortenkirja luotaa jopa raadollisesti sitä todellisuutta, mikä avioerolapsia ja uusioperheitä voi pahimmillaan voi kohdata. Keskinäistä vihanpitoa, lasten manipulointia ja jopa heidän kaappaustaan, kun huoltajuus ei mennytkään niin kuin haluttiin. Toisaalta on myös iloa; mattoparvekepiknikkejä opiskelukavereiden kanssa, yhteisiä leikkejä kaksosveljen kanssa, piirustuksia, jotka piilotetaan siniseen ruukkuun.

"Lapset ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuiset luulevat", Linnea tuumi. "He kuulevat sanan sieltä, toisen täältä ja päättelevät kaikenlaista. Minä olisin halunnut kuusivuotiaana, että kaikki olisi ollut minun vikani niin että äiti ja isä eivät olisi syytelleet toisiaan."


Nostalgia-näkökulmasta Metsästä tuli syöjätär on kestänyt aikaa oikein hyvin. Kansi on minusta edelleen kiehtovalla tavalla todella pelottava ja kirjaan sopiva. Kieli on kypsää ja kerronta vaihtelua maagisen ja reaalimaailman välillä. Sanoisin, että tämä kirja oli minulle ehkä jopa suurempi lukukokemus nyt kuin kymmenen (!) vuotta sitten.

En yleensä lainaa takakansitekstejä, mutta tämä lause summaa tämän kirjan mielestäni hyvin: Sadunomaisten ainesten värittämä tarina kertoo vuosista, jolloin tytär kasvoi, oppi ja ymmärsi.

(ainoastaan yksi asia minua häiritsi; kirjassa nimittäin mainitaan yhdessä kohtaa lastenpiirretty Tom ja Jerry ja väitetään Jerryn olevan se kissa vaikka se on hiiri!)