Aloitin Henkka Hyppösen opuksen Sehän on ihan hyvä (Otava, 2003) ensimmäistä kertaa jo vuoden alussa. Kirja jäi silloin syystä tai toisesta kesken, mutta nyt kun se tuli kotona vastaan päätin lukea koko teoksen uudelleen. Sehän on ihan hyvä koostuu lyhykäisistä luvuista, jotka käsittelevät milloin mitäkin elämänaluetta: parisuhdetta, politiikkaa, koulua, tasa-arvoa, ravintoa ja niin edelleen.
Meillä kaikilla on kohtalo, jota emme voi paeta. Päädymme vääjäämättä sille alalle, johon liittyvä vamma tai ongelma meillä on. Selkäkivuista kärsivistä tulee fysioterapeutteja, mielenterveysongelmista kärsivistä psykiatreja ja alkoholiongelmaisista mäkihyppääjiä.
Opus on kevyt lukea, niin fyysisesti kuin henkisesti, vaikka herättää se myös ajatuksia ja laittaa miettimään ikuisia kysymyksiä (miksi iltapäivälehtien otsikoissa jokainen asia on skandaali?). Hyppönen kirjoittaa nasevasti ja napakasti käyden toisinaan keskustelua oman tekstinsä kanssa.
>>Hienoa Henkka, sä olit hakenut tähän uutta kepeyttä hyppysanoilla.>>
Älä jaksa puuttua pikkuasioihin.
Aivan kaikesta en Hyppösen kanssa ole täysin samaa mieltä, mutta en kuitenkaan kokenut provosoituvani, lähinnä pohtivani leppoisasti omia näkökantojani. Ehkä se onkin parasta tehdä tällä tavalla, lempeähkön huumorin sävyttämänä, miettiä vakavia ja sitten niitä täysin turhanpäiväisiä asioita. Mutta miten voikin olla niin vaikea vaikka kampaajalla sanoa suoraan, jos hiukset menivät omasta mielestä pilalle? Ja miksi tuntuu siltä, että on jotenkin hankalaa löytää järkevää kasvisruokaa mistään (vaikkei se nyt varsinaisesti, etenkin nykyään, ole)?
Kun ensin riidellään oikein kunnolla ja sanotaan toisesta asioita, joita ei edes tarkoiteta, luulisi että molemmilla olisi parempi olla jos asiat selvitettäisiin. Pyydetään anteeksi, suukko päälle ja sitten sovintoseksit. Mutta ei. Joillakin ihmisillä on kyky löytää riidan päätteeksi ne levyt, joiden tekijätkin ajautuvat levyjä kuunnellessaan itsemurhan partaalle. Heidät pelastaa maine tai rojaltit, mutta niitä pariskunnan toisia osapuolia ei pelasta mikään, kun stereoissa soi Nazarethin Love Hurts.
Kirja on huumorilla (ja itseironialla) höystetty ja tyrskin useamman kerran ääneen tätä lueskellessani. Suosittelen kirjaa lämpimästi Hyvät ja huonot uutiset -sarjasta ja näppäristä mielipideteksteistä pitäville. Sopii pieniksi herkkupaloiksi, mutta ei onnistu myöskään totaalisesti puuduttamaan vaikka lukisi pitempäänkin.
ps. Yläkuvassa olevan sydämenmuotoisen kananmunan valmistusohjeet täältä.
Otava, 2003. 127 s.
Kansi: Anja Reponen
Kannen kuvat: Aleksi Niemelä
