Joutokummussa ahdistava muovi ja roska saavat uuden elämän

Minimesenaatti tutustuu T2+R kollektiivin PLAY-teokseen.

Toisinaan on hyvä laajentaa seikkailuhorisonttia pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja niinpä hyppäsimme minimesenaatin kera junaan ja suuntasimme kohti Tampereen Finlaysonin aluetta. Vooningissa pääsee tutustumaan vielä viikon ajan Joutokumpuun, jossa toisen roskat näyttäytyvät näyttelykävijälle aarteina. Yhdentoista taiteilijan luomat, kertakäyttökulttuurista ponnistavat installaatiot ja taideteokset ihastuttivat koko seuruettamme paikan päällä ja saivat aivot raksuttamaan kotimatkalla.

Pääosin kierrätysmateriaalista valmistetut teokset kutsuivat pariinsa kokeilemaan ja ihmettelemään. Satuimme paikalle hiljaisena hetkenä, joten saimme kuljeskella näyttelytilassa vapaasti ja tutustua teoksiin omaan tahtiimme. Myös minimesenaatti nautti vapaudestaan ja tutki teosten lisäksi innolla myös tilan arkkitehtuuria. Lapsen uteliaisuuden perässä tulikin loppupeleissä tutustuttua teoksiin monesta eri tasosta, mikä varmasti toi myös omaan näyttelykokemukseen lisää sisältöä. Esimerkiksi Anne Roinisen teoksessa Varjot vallitseva tunnelma tuntui itsestäni jopa hieman ahdistavalta, mutta pienihminen porhalsi tilassa iloista rataansa ja ihmetteli teosta antaumuksella.

Joutokumpu oli siis mitä oivallisin kohde vauhdikkaasti konttaavan, uteliaan taaperon kanssa. Kun kaikkiin teoksiin sai koskea, ei tarvinnut olla jatkuvasti sydän syrjällään siitä että pienet kätöset ovat kokeilemassa jotain turhan raisuin ottein. Toki joitakin haasteita tuli vastaan, minimesenaatti oli nimittäin esimerkiksi sitä mieltä, että aikuisnäkökulmasta varsin matalalle ripustetun kaihtimen alta oli mahtavaa ryömiä.

Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -teoksen liepeillä oli mukavaa konttailla.

Kiinnostavimman teoksen tittelin minimesenaatilta sai tilassa viimeisenä oleva T2+R kollektiivin PLAY-teos. Itse lattialla olleet lelut jaksoivat kiinnostaa hetken, mutta paras osio oli tietenkin midipiano, jonka säätimillä sai luotua jos jonkinlaisia valoilmiöitä teokseen. Ilmeisesti teos on ollut laajalti pienempien näyttelyvieraiden suosiossa, enkä ihmettele. Itse vaikutuin eniten Eero Erkamon Merellä ilman aurinkoa -teoksesta, jossa soutulaitetta soutamalla saa eteensä ilmestymään ihmeellisen, suhisevan meren. Minimesenaatin mielestä pimeässä tilassa ollut teos taisi tosin olla hieman pelottava.

Jos PLAYn kimpussa kulutettua aikaa ei lasketa, taisimme nautiskella pisimpään Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -instaallation kuukuppipuun varjossa. Teos ilahdutti minua hirvittävästi, se oli visuaalisesti näyttävä ja kommentoi tärkeää aihetta. Lisäksi tila olisi ollut oivallinen eväiden syöntiin ja näyttelyyn tosiaan saisi tuoda omat syömiset mukanaan. Me tyydyimme tällä kertaa kuitenkin vain kahviin.

Retki Tampereelle oli siis kokonaisuudessaan todella onnistunut. Taidekokemuksen kruunasi pyörähdys Pikku Kakkosen leikkipuistossa ja mukaan hankitut Pyynikin munkkikahvilan munkit. Lämpimät kiitokset Mysteeri Co.:lle lapsiperheystävällisen ja riemukkaan näyttelykokonaisuuden luomisesta!

Joutokumpuun ehtii vielä retkelle tällä viikolla. Viimeinen aukiolopäivä on lauantai 3.11. ja tarkemmat tiedot löytyvät täältä.

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

Lavalta: Remote Helsinki (Rimini Protokoll / Korjaamo Stage)

Yhteiskuva lauman kanssa.

Seuraan opasteita kohti Hietaniemen haustausmaan taiteilijakukkulaa, allekirjoitan vastuuvapauspaperin ja saan korvilleni kuulokkeet. Tihkusateisessa perjantai-illassa on alkamassa Rimini Protokollin ja Alexander Weinsteinin Remote Helsinki, joka on osa Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia. Kun kaikki ovat saaneet kuulokkeensa, on aika aloittaa kierros tekoälyn ohjaamana.

Suuri osa elämyksen hienoutta on sen yllätyksellisyys, joten en aio avata kierroksen tapahtumia sen tarkemmin. Joka tapauksessa liikumme ympäri Helsinkiä maan päällä, sen alla ja lopulta ylläkin. Hyvät kävelykengät tekevät kierroksesta mukavamman. Lisäksi ei tarvitse yhtään huolestua, että joukosta voisi eksyä tai joutuisi tekemään jotain yksin. Laumana ollaan, laumana tehdään.

Esitys on jossain määrin osallistava, mutta kuulokkeet korvillaan on kuin omassa kuplassaan. On turvallinen olo ja jotenkin lauman mukana kulkeminen antaa rohkeutta tehdä. Toki voi heittäytyä vähemmänkin, ei siitä kukaan rankaise. Hauskaa oli myös seurata kuplan ulkopuolella olevien, siis täysin tavallisten ohikulkijoiden reaktioita, hämmentyneitä katseita, hymyjä, epäileviä vilkaisuja olan yli.

Tekisi mieli kovasti kertoa ja analysoida suosikkikohtiani. Sanottakoon nyt kuitenkin vain, että katsomossa oleminen oli avartavaa, loppuhuipennus kosketti ja tekoälyn sanomiset jättivät mietittävää. Esityskonsepti oli mahtava ja tällaiseen osallistuisi mielellään myös muissa paikoissa, samanlainen kierros on jo toteutettu muun muassa Moskovassa, Antwerpenissä ja Milanossa. Odotan myös kiinnostuksella alkavatko samankaltaiset esitykset yleistyä kaupunkikuvassa, en pistäisi pahakseni.

Remote Helsinki toi lopulta mukanaan kevyemmän olon. Paikoin esitys on surumielinen, ehkä vähän uhkaavakin, mutta lopulta mieltä lämmittää että on ollut hetken osa laumaa ja vaikka kaikki tämä on ohimenevää, on sitä silti ollut läsnä hetkessä. Tehnyt joukon mukana, hymyillyt, katsonut tuntematonta hetken silmiin.

Esityksiä on kesän loppuun asti, liput ostetaan etukäteen esimerkiksi Tiketistä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Reverie (Gnab Collective / Mad House)

Hetkiä Emma Suomisen kuvaamista videoista. Kuva: Saara Autere

Ei kahta ilman kolmatta, viime perjantain esitysiltaan kuului myös Gnab Collectiven Reverie -videoinstallaatioesitys. Esitys alkoi vasta kymmeneltä, väsymys painoi yhä enemmän, mutta tämä oli todella esitys jonka tahdoin nähdä ja jälleen kannatti jaksaa vielä vähän. Reverie (tila tai tunne, jossa ihminen vaipuu haaveisiinsa) oli kosketusta, läsnäoloa, lähtemistä ja tulemista, odottamista ja uskaltamista.

Valkoisen kankaan rajaamassa tilassa seisovat Jasmiina Sipilä ja Inari Virmakoski, me tulemme samaan tilaan ja asetumme kuka minnekin. Esitys yhdistelee videota, ääntä ja esiintyjien olemista ja elämistä siinä hetkessä. Monimediainen esitystapa toimii hämmentävän hyvin, tuntuu luontevalta seurata kankaalta samaan aikaan Emma Suomisen upeita videoita ja Sipilän ja Virmakosken liikettä. Romulus Chiciucin musiikki täydentää hienosti kokonaisuutta, lisäksi hänen puuhailunsa dj-pöydän takana toimii jonkinlaisena vastapainona esityksen tietylle rauhalle ja keveydelle.

Mitään tyhjentävää en osaa esityksestä sanoa, ehkä neuvoisin teitä vain katsomaan tämän esityksen teaser-videon. Reverien jälkeen olo on yksinkertaisesti kevyempi, parempi. Menisin uudelleen, eteen- ja taaksepäin.

Olen myös onnellinen, että näin lopulta tämän Gnab Collectiven päätöksentekoa käsittelevän trilogian kokonaisuudessaan, se oli hieno. Hamlet Private oli tunnelmaltaan intiimi ja henkilökohtainen, Polku vei tekemään päätöksiä ja kävelemään ja lopulta Reverie oli siihen loppuun kuin hengähdys, huokaus, näin se meni ja näin on hyvä.

Lavalta: 2341 AD: (A journey from the future) (Juha Valkeapää, Renzo van Steenbergen & Emer Värk / Mad House)

Kuva: Jana Solom

Kaikkea sitä pääsee kokemaan, mietin, kun kävelen tyhjää valkoseinäistä tunnelia pitkin kohti esitystilaa. Tila tuntuu autiolta, vaikka tiedän että edessäni on juuri kävellyt edellinen katsoja ja seuraava tulee jo kintereillä. Olemme kaikki menossa katsomaan Juha Valkeapään, Renzo van Steenbergenin ja Emer Värkin audiovisuaalista installaatioesitystä 2341 AD: (A journey from the future).

Esityssalissa katsojat ohjataan istumaan säkkituoleille ja ohjeistetaan laittamaan kuulokkeet päähän. Olen salissa ensimmäisten joukossa, joten hetken saa odotella kaikkien saapumista yksitellen paikalle. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä luureista kuuluva suhiseva äänimaisema ja edessä näkyvät valot ja varjot riittävät oikein hyvin. Saatoin itse asiassa nukahtaakin muutamaksi hetkeksi, oli miellyttävää.

Kyseessä on siis vuoteen 2341 sijoittuva installaatioesitys. Ihmiskunta on kadonnut ja esitys tarkastelee sitä, mitä on jäänyt jäljelle. Äänien, valojen ja heijastusten kautta tutkitaan elementtejä ja ihmetellään maailmaa. Välillä katsellaan rapistuvaa betonia, kuunnellaan veden pulputusta, ihmetellään sähköä. Minä huomaan pohtivani sitä onko kaikki muukin elävä kadonnut, ajatellut karhukaisia ja mietin, mahtaako missään olla mitään ääntä jos ei ole ketään kuulemassa, sillä äänen havaitsemiseen tarvitaan aistija.

Nautin esityksessä suunnattomasti, vaikka välillä vähän pelottikin katsella yläpuolella roikkuvaa metalliputkea ja kuunnella suhinaa. Oli ihanaa, että ei tarvinnut olla lainkaan sosiaalinen, siis ettei tarvinnut edes katsoa toisia ihmisiä näyttämöllä ja tulkita ilmeitä ja eleitä. Sai vain katsoa kattoon ja seiniin heijastettuja asioita, kuunnella, antaa ajatusten vaeltaa, pysähtyä siihen hetkeen.

Vaikka maailmanlopun meininki ei ehkä kuulosta levolliselta, oli 2341 AD:ssä jotain tavattoman rauhoittavaa. Itse olisin mieluusti jäänyt äänimaiseman keskelle säkkituoliin makoilemaan, ulosmennessä reaalimaailma aistiärsyketulvineen tuntui aivan liian meluisalta kokemuksen jälkeen. Lisää tällaista, kiitos.

Esityksiä on jäljellä vielä kolme, suosittelen lämpimästi.