Lavalta: Puhdistus (Teatteri Jurkka)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Aliiden luona ei juuri käy vieraita. Kuva: Marko Mäkinen

Puhdistus jymähtää vatsan pohjalle

Teatteri Jurkan pieni lava soveltuu erinomaisesti tiivistunnelmaisille monologeille ja syksyn ohjelmisto onkin keskittynyt niihin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai syyskuussa Hilkka-Liisa Iivanaisen dramatisoima ja ohjaama Puhdistus. Kateuden ja rakkauden teemojen ympärille kietoutuva esitys ei ole kevyt, vaikka se kulkeekin kiemuraisia polkujaan kohti sovitusta.

Olen enemmän tai vähemmän vältellyt Puhdistukseen tutustumista sen kaikissa muodoissa. Osittain välttely on varmaankin johtunut sitä ympäröineestä "palkitun kirjallisuuden aurasta", osittain siitä että olen ajatellut ahdistuvani siitä kauheasti. En vieläkään ole aivan varma, haluanko lukea Puhdistuksen, mutta ehkä minä tämän esityksen rohkaisemana pystyn siihen. Joka tapauksessa esityksestä selviää myös ilman pohjamateriaalin tuntemusta, vaikka hereillä saakin olla henkilöiden kulkiessa tai jopa vain vilahtaessa ohi.

Wanda Dubielin roolityö on intensiivinen ja tiivistää tunnelmaa Jurkan pienellä näyttämöllä entisestään. Dubielin Aliide ei ole mikään leppoisa täti, jonka luokse olisi mukava saapua viettämään iltaa. Hän on epäluuloinen, epävakaa, sisältä rikki. Eturivissä istuessa on hieman levoton olo, vaikka tietää olevansa turvassa. Katkeruus hyökyy aaltoina pienistä eleistä.

Monologimuodossa on ehdottomasti puolensa. Aliiden muistoissa tapahtuu kammottavia asioita, asioita joita ei haluaisi nähdä eikä niitä nyt konkreettisesti tarvitsekaan. Samalla voi sensuroida itse omia kuvitelmiaan, viesti välittyy kyllä riittävän vahvana. Toisaalta omat päänsisäiset kuvat voivat myös olla paljon voimakkaampia, sillä muutama vainoaa minua edelleen usean viikon jälkeen. Tyhjät silmät ja tuijotus porautuvat minuun.

Lavastus on nuhjuinen, tässä talossa ei vieraita käy tai nurkkia turhaan puunata. Olo on kuin katsoisi vanhaa valokuvaa, kulmistaan rypistynyttä ja väreiltään kellastunutta. On melkein mahdollista tuntea kosteiden seinäpapereiden haju ja kuulla jääkaapin humina ja naksunta. Jenni Kääriäisen ja Iivanaisen skenografiaa on helppo kutsua onnistuneeksi.

Kotimatkalla nieleskelen ja ajattelen paljon suolakurkkuja. Niitä syödään esityksessä, ja ne myös tiivistävät siinä vallinneen tunnelman mielestäni hyvin. Minä pidän suolakurkuista, mutta niissä on myös jotain epämiellyttävää. Etikan kitkeryys ja maun kokonaisvaltaisuus on helppo kuvitella. Tyhjään vatsaan en niitä kuitenkaan söisi, sillä ne jymähtävät kitkerinä vatsan pohjalle. Sulattelu vaatii joka tapauksessa aikaa ja jälkimaku on pitkä.

Esityksiä on Jurkassa 3.12. asti.

Lavalta: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 (Teatteri Jurkka)

Milka Ahlroth lukee Proustille (Hanna-Kaisa Tiainen) Proustia. Kuva: Marko Mäkinen

Teatterin taikaa etsimässä

Minä en yleensä käy ensi-illoissa. Se johtuu ihan vain siitä, että haluan nähdä esityksen valmiina ja vaikka ensiesityksissä on oma viehätyksensä, ovat ne silti vasta taipaleensa alussa. Tein kuitenkin lauantaina poikkeuksen, sillä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 oli ensi-illassa Teatteri Jurkassa ja tuntui tärkeältä nähdä esitys heti.

Tämä teksti ei nimittäin tule olemaan objektiivinen, koska se ei voi olla sellainen. Kävin seuraamassa esityksen harjoituksia kahdesti (ks. tämä ja tämä) ja sitä myöten voin vain todeta olevani aivan liian kiintynyt esitykseen ja sen työryhmään ollakseni puolueeton tai ulkopuolinen katsoja. Onneksi voin olla myös onnellinen puolueellinen katsoja, sillä esitys on onnistunut.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ponnistaa Marcel Proustin samannimisen romaanin kolmannesta osasta ja on osa Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen kymmenosaista esitysprojektia. Teoksesta on valittu käsittelyn alle teatteriteema ja nivottu se osaksi sekä tekijöiden omaa että Teatteri Jurkan historiaa. Käsittelytapa on esseemäinen, polveileva ja ajatusprosessia esiintuova, eikä se ojenna valmiita vastauksia, vaan esittää toiveita ja kysymyksiä.

Marcel Proust (Tiainen) saapuu enfin, vihdoin, katsomaan ihailemaansa La Bermaa Racinen Faidra-näytelmässä eikä oikein tiedä, tulevatko hänen massiiviset odotuksensa täytetyiksi. Teatterin etuoikeutetusti teatraalinen haamu (puvustuksesta ja lavastuksestakin vastaava Timjami Varamäki) latelee painavia mielipiteitään siitä, miten teatterissa kuuluu olla ja näytellä. Milka Ahlroth elää ja hengittää rooleissaan suurina teatteridiivoina, jotka käyttävät vaivalla ansaitut rahansa peruukkivekseleihin ja putkiremontteihin. Holkko pohtii, miksi ihmeessä hän kokee joutuvansa madaltamaan ääntään teatterilavalla ja täytyykö suomalaisen miesnäyttelijän käydä armeija. Teatteri tekeminen ja siihen liittyvistä odotukset ja vaatimukset herättävät paljon ajatuksia myös esityksen ulkopuolta esimerkiksi siitä, kuka saa näytellä, millaista on hyvä teatteri ja mikä vaikuttaa teatterikokemukseen.

Aleksi Holkko. Kuva: Marko Mäkinen

Jäin kaipaamaan jollain tavalla joitain harjoituksissa näkemiäni asioita, jotka tulivat viimeisellä viikolla karsituiksi. Niitä ei varmaan osaa kukaan muu kaivata. Ja toisaalta iloitsen valtavasti niistä asioista, jotka oli saatu muutaman päivän aikana viritettyä huippuunsa ja korjatuiksi niin, että osaset loksahtelevat paikoilleen. Teatterin tekemisen taikaa, sekin.

En tiedä mitä minä tulen muistamaan tästä esityksestä viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ehkä sen, kuinka minua vähän itketti lopussa tai sen, kuinka poistuin lopulta paikalta leivos kädessäni. Tai sen, kuinka nauroin yllätyksille ja palelinkin vähän. Eniten toivoisin, että tämä esitys olisi vuosien kuluttua nimenomaan muisto teatterin asettamista raameista, joista sittemmin on astuttu isosti ulos. Sitä odotellessa aplodit tälle.

Esityksiä on jäljellä huhti-toukokuussa vielä seitsemän.

Kiitokset Jurkalle lipusta esitykseen.

Putoavatko viiksenne, herra Proust? - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ja tekninen läpimeno

Teatterin taika pääsee valloilleen verhojen avautuessa. Myös narulla on osansa tässä esityksessä.

Teknisen läpimenon ilmoitettuun alkuun on aikaa noin kaksikymmentä minuuttia ja Teatteri Jurkassa on täysi toiminta päällä. Takahuoneessa puvustaja Timjami Varamäki leikkaa pukuun tulevia kankaita täyttä häkää ja käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Hanna-Kaisa Tiainen istuu ompelukoneen ääressä. Esitystilassa säädetään valaistusta kohdalleen samalla, kun kuvaaja Marko Mäkinen valmistelee pressikuvien ottoa. Aulassa puolestaan ihmetellään massiivista savukonetta. Ulostuprahtava pilvi ei ole sitä mitä ajateltiin, mutta laitteen toivotaan vain lämmittelevän. Lopulta kaikki on paikallaan ja esitys voidaan aloittaa.

Minut ohjataan istumaan katsomon takariviin, saan edustaa koko sen puolen katsomoa sillä yleisössä ei tänään ole muita kuin minä ja näyttämötekniikkaa ja ääniä säätävät Saku Kaukiainen ja Viljami Lehtonen. Teknisen läpimenon tarkoituksena on siis käydä esitys läpi niin, että varmistetaan valo- ja ääni-iskut ja että näyttelijät ovat oikeilla paikoilla suhteessa valaistukseen. Täytyy myöntää, että olen innostunut. Esityksen teatteriteema kutkuttaa mieltä ja toki myös työryhmän into ja keskittyminen tarttuvat.

Ensimmäisellä puoliskolla pääsen jo varsinaisen esityksen imuun, sillä keskeytyksiä ei juuri tarvita. Katsomisen tunne on kuitenkin erilainen kuin esityksessä, sillä tilanteessa on aivan omanlainen latauksensa. Sekin totta kai vaikuttaa, että katsomossa ei yksinkertaisesti ole muita ja näkökenttäni peittää toisinaan kuvaaja. Keskityn siis tuijottelemaan pieniä yksityiskohtia kuten näyttelijöiden sukkia ja kirjoittamaan itselleni listaa tarkistettavista asioista, jotta voin lauantain ensi-illassa fiilistellä paremmin.

Toisella puoliskolla epäilen näyttämölle ilmestyneen baskerin olevan minun lukioaikaisen taidevaiheeni baskerini tai ainakin sen serkku, nauran vähän ja melkein itkenkin. Keskeytyksiä on enemmän, kun mietitään asemointeja, valoja ja ääniä, joten kokonaiskuva jää vielä minulle hataraksi. Sisältöä en muutenkaan halua sen kummemmin vielä kommentoida, sillä esityksen rytmi ja kerronta pääsevät todella oikeuksiinsa vasta yhtenäisenä versiona.

Tätä tiistaista läpimenoa seuraavana päivänä eli keskiviikkona läpimenoon on tulossa jo katsojia eikä keskeytyksille ole silloin enää sijaa, mutta yleistunnelma tuntuu kuitenkin leppoisalta. Tarvittaviin korjauksiin suhtauduttiin huumorilla ("Voisko nää olla täällä alla?" "Helvetin hyvä!" ja "Käännä päätä kuvaa varten tuohon suuntaan, toinen puoli ei ole vielä valmis"). Tätä kirjoittaessa tämä yleisöllinen läpimeno on itse asiassa jo ollutta ja mennyttä, mikä tuntuu hämmentävältä.

"Nonni. Hyvä. Päästiin loppuun asti." oli joka tapauksessa Aleksi Holkon kommentti, kun läpimeno saatiin pakettiin. Aikaa on kulunut kaksi ja puoli tuntia, valmiin esityksen kestoksi on arvioitu noin kaksi tuntia väliaikoineen. Tästä voi todeta, että tarvittujen keskeytysten määrä oli siis kuitenkin varsin pieni ja suuria yllätyksiä ei ainakaan näin sivustaseuraajan näkökulmasta ollut. Oli myös hauskaa seurata, miten hyvin työryhmä luovi tiensä läpi yllättävistä sattumuksista kuten putoavista viiksistä, sammuvista valoista, oventaaksejäämisistä ja kolisevista tarjottimista. Oma mutu-tuntumani sanoo, että esitys oli oikein hyvällä mallilla suhteessa lähestyvään ensi-iltaan.

Vaikka näin nyt teoriassa koko esityksen, on tämän läpimenon perusteella turhaa sanoa mitään kokonaisvaltaista. Sen uskallan kuitenkin todeta, että olen todella paljon esityksen puolella, sillä siinä oli paljon elementtejä, joista pidin kovasti. Jään odottamaan lauantain ensi-iltaa ja kokonaista versiota. Työryhmälle potkuja perjantain ennakkoon!

Tämä juttusarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Lavalta: Niskavuoren Heta (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Oletettua moniulotteisempi Heta

Olen nähnyt Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta -näytelmän edellisen kerran noin viisitoista vuotta sitten. Muistikuvat ovat hatarat, muistan lähinnä vahvatahtoisen Hetan, uhrautuvanoloisen Akustin ja surullisen Siipirikon. Toissakesänä koin puolestaan Järvenpään teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, jossa Heta näyttäytyi itsepäisenä mutta silti haavoittuvaisena hahmona. Tältä pohjalta oli kiinnostavaa lähteä katsomaan millainen Heta oli tuotu Teatteri Jurkan versioon.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ottavat tekstistä niskalenkin ja luovat kahdestaan lavalle koko näytelmän henkilökavalkadin Henri Tuulasjärven ohjauksessa. Teksti on työryhmän yhdessä sovittama. Ihastuin jo kolme vuotta sitten kolmikon taitoon tuoda lavalle elävä ja hengittävä Lokki ja vaikka Heta osoittautuikin minulle haastavammaksi palaksi, onnistui se silti viehättämään. Suurin kiitos menköön tälläkin kertaa Mettäsen ja Ojalan loistavalle yhteispelille. Hahmot on otettu omiksi ja niiden nahkoihin solahdetaan silmänräpäyksessä. Koskettavin ja täysin oli ehdottomasti Mettäsen kovapintainen Heta, jota ehkä onnistuin viimein oikeasti jollain tavalla ymmärtämään. Toisaalta yllätyin Ojalan Akustista, joka näyttäytyi muistamaani moniulotteisempana ja paljon kiinnostavampana hahmona.

Täytyy silti myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla minua ärsytti hahmojen koomisuus. Piereskelevä Akusti ei sopinut hahmosta luomaani mielikuvaan, kierosilmäinen rovasti hämmensi ja muutenkin teksti vaikutti muuttuneen mystiseksi hupinäytelmäksi. Tämänhän pitäisi olla hyvänen aika draamaa, onnettomia ihmisiä ja surullisia kohtaloita!

Ja olihan siinä lopulta niitäkin, niinkin paljon että kurkkua kuristi. Toisella puoliskolla koomiset elementit tuntuivat jäävän yksi kerrallaan pois ja lopulta lavalla oli vain perinnönjaossa täysin murtunut Heta. Kontrasti hihityttävään alkuun oli massiivinen ja erittäin toimiva. Jos läpi näytelmän oltaisiin kahlattu tuskastuneina, ei loppu varmasti olisi ollut niin voimakas. Esityksen näkemisestä on jo monta viikkoa, mutta edelleen sen tehokas loppukuva kouraisee jotain sisälläni.

Eiköhän ole siis niin, että jatkossakin tulen saapumaan ilolla katsomaan tämän kolmikon tekemisiä. Tämän voi ottaa toiveena: haluan ja kaipaan lisää tällaisia klassikkotulkintoja ja -tuuletuksia. Ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti siltä, että todella haluaisin myös lukea Wuolijoen näytelmät.

Esityksiä teatteri Jurkassa 13.4. asti.

Kiitokset lipusta Teatteri Jurkalle.

Lavalta: Nora (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

He, jotka lähtevät

Jo väliajalla löydän itseni räpyttelemästä silmiäni. Olen juuri todennut esityksen olevan aivan helvetin hyvä ja saman tien silmiin tulvii kyyneliä. Hemmetti. Olen Teatteri Jurkan Noran ensi-illassa ja katsomossa istuessani minun tekee mieli itkeä vähän lisää. Esitys pureutuu naisen rooleihin ja rajoihin, ihmisyyteen ja kaipuuseen olla vapaa asetetuista oletuksista.

Kehikkona on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jossa kolmen lapsen äiti ja vaimo Nora lopulta pakkaa tavaransa ja jättää perheensä. Lähteminen tuntuu hurjalta ratkaisulta, mutta Noraa voi myös ymmärtää. Miltä tuntuu, kun oma ihmisyys on yhtäkkiä toisarvoista ja itsensä pitäisi määritellä vain vaimona ja äitinä? Minne katoaa ihminen? Miksi aina pitää syödä marenkia? Ääneen päästetään myös muita "perheensä hylänneitä" naisia, joiden minuus ei ole mahtunut äitiyden ahtaisiin raameihin.

Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen, molemmat pienten lasten äitejä, sanovat ääneen asioita, joista puhumista yleensä vältellään. Tuntuu, että äitiyskuplassa pitäisi hehkua iloa ja autuutta, tehdä loputtomia hiekkakakkuja ja ylistää äitiyden riemua, mutta asia ei aina ole niin yksinkertainen. Aina ei jaksa ja vaikka lapsi olisi suunnattoman rakas ja toivottu, on oman elämän mullistus välillä lamauttava. Olenko enää mitään muuta kuin äiti? Onko väärin haluta tehdä töitä? Kuka minä olen? Mitä tehdä, kun jatkuvasti sisuskaluja jäytää pelko lapsen kuolemasta ja itse on vain lamaantunut?

Toisaalta esityksessä on myös voimaa. Maton alta voi löytää omat rajansa, seksuaalisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa, joskus alhaalta kuuluu sulkeutuvat ulko-oven ääni ja se on parempi niin. Alma Lehmuskallion ohjauksessa Kemppi ja Salminen saavat valua hikeä ja räkää, tanssia vapautuneesti, syödä ainakin kaksi rasiallista rusinoita kerralla ja olla myös pirun hauskoja. Huumori on itseironista, ilmavaa, vapauttavaa.

Nora on sirpaleinen ja poukkoileva, mutta se tekee esitykselle oikeastaan hyvää. Rauhallisemmat osiot antavat aikaa ajatella ja miettiä, välillä päästetään höyryjä ja huudetaan. Teki mieli huutaa itsekin että helvetti näitä yhteiskunnan asettamia odotuksia ja päänsisäisiä mörköjä tai ihan vaan huutaa sanoitta. Huutaa, huutaa ja huutaa.

Kiitos Noran työryhmä. Tämä oli hieno ja tärkeä. Junassa nieleskelin ja yritin olla parkumatta. Nyt itkettää, kun kirjoitan tätä ja samalla on hyvä, parempi olo. Kiitos, että sanoitte ääneen. Kiitos, että teitte.

Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.

Lavalta: Putkinotko (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Vielä kerran Putkinotkoon

Joel Lehtosen Putkinotko on kotimainen klassikkoteos, jota en ole vieläkään saanut luetuksi vaikka olen tammikuusta asti niin uhonnut. Seurasin Teatteri Jurkan Putkinotkon harjoituksia tammi-, helmi- ja maaliskuussa ja reilu viikko ensi-illan jälkeen pääsin viimein katsomaan valmista teosta. Tuomo Rämön ohjaama ja dramatisoima esitys vie vierailemaan kesäiseen Putkinotkoon, jossa ihmisten halut ja unelmat törmäävät todellisuuden kanssa välillä turhankin kovaa.

Esityksen alkaessa olen lamaantua. Kun on seurannut esityksen valmistumista kolme kuukautta ja ajatellut sitä todella paljon, tuntuu jopa vähän vaikealta nähdä se vihdoin edessään valmiina. Huomaan jopa vähän vastustelevani ja kestää jonkin aikaa että pääsen ylipäänsä esityksen imuun mukaan. Hahmot tuntuvat liian karrikoiduilta, huomaan tarkkailevani liikaa, miettiväni että mitä on jätetty ja mitä otettu pois. Onneksi tunne irrottaa pian otteensa ja pääsen esityksen maailmaan. Oikeastaan tuntuu, että esityksen alun tarkoitus oli huijata minua katsojana. Kaikki alkaa näennäisen kevyesti, koomisestikin, ja lopulta suunnataan yllättävän synkkiin syvyyksiin.

Tommi Eronen loihtii näyttämölle taiten kaikki esityksen hahmot. Katsojaa ohjaavat kullekin hahmolle kuuluvat esineet, esimerkiksi huivit ja hatut, jotka tarvittaessa myös toimittavat itsessään hahmon virkaa. Pidän erityisesti voimakastahtoisesta ja yhteiskunnan ylenkatsomasta Rosinasta, joka yrittää pitää elämänsä kantimissaan ja perheensä hengissä käyttäen tarpeen mukaan myös laittomia keinoja. Hirvittävän vaikuttava on myös vain muutaman kerran esiintyvä Saara ja erityisesti kohtaus sirkuksessa on hienosti toteutettu. Ovat näytelmän miehetkin kiinnostavia, etenkin Juutaksesta avautuu monia puolia, mutta jotenkin erityisesti nämä naiset sykähdyttivät.

Mielessäni en voi olla vertailematta Erosen ja esitykseen aiemmin kiinnitetyn Tiina Weckströmin luomia hahmoja. Roolitöitä ei voi luonnollisesti arvottaa suhteessa toisiinsa, onhan kyseessä kaksi aivan erilaista näyttelijää, mutta on kiinnostavaa miten hahmojen ydin on nähdäkseni kuitenkin säilynyt samankaltaisena läpi intensiivisen harjoitusprosessin. Eronen luo omat hahmonsa melko pienesti, kasvonilmeillä ja eleillä, ja se toimii hyvin.

Esitys etenee väläyksittäin jättäen paljon tapahtuvaksi myös kohtausten välisiin hetkiin. Minusta on miellyttävää, että niin paljon jätetään katsojan itse täydennettäväksi, luotetaan ja annetaan tilaa ajatella. Kontekstistaan irrotettuina kohtaukset voi käsittää koomisina, sketsimäisinäkin, mutta minulle ne näyttäytyivät loppupeleissä melko surullisena kokonaisuutena. Huonommassa asemassa olevaa on lupa nöyryyttää, mutta huolensa on huipullakin. Erityisesti kyvyttömyys todella sanoittaa omia halujaan ja päästää irti oravanpyörästä, hengähtää, tuntuu olevan hahmoille vaikeaa.

Saku Kaukiaisen valosuunnittelu ansaitsee erityiskehut, se saa Jurkan pienen esitystilan elämään ja muuttumaan kauniisti. Alun pehmeä tähtitaivas on mykistävä ja Putkinotko kylpee kesän kirkkaassa, pehmeässä valossa. Kaupunki on terävä, teollisesti valaistu, aivan oma maailmansa. Yhdessä Jani Orbinskin luomien äänimaisemien ja musiikin kanssa valot tekevät esityksestä jotain enemmän. Paljon voi näyttelijä tehdä ja välittää, mutta kyllä taiten tehdyt valot ja äänet nostavat tätä esitystä korkeampaan arvoon.

Lisäksi ilahdun esityksessä pienistä asioista. En tiedä, ovatko Erosen jalkapohjat tarkoituksella likaiset, mutta se sopii kesätunnelmaan oivallisesti. Muttisen venematka ja nerokkaasti käytetty hiustenkuivaaja hymyilyttävät. Viimeisistä harjoituksista muistan myös pulman, kun erinäiset asiat eivät tahdo pysyä halkoihin ripustettuina, nyt ne pysyvät.

Jurkan Putkinotko tuntuu ajattomalta, vaikka se sijoittuu jonnekin sisällissodan alkulaukausten tienoille. Teemat ovat hyvin tätä päivää: eriarvoisuus yhteiskunnassa on puhuttava aihe ja kommunikointi puolten välillä ja niiden sisälläkin on vaikeaa. Teos myös tarkentaa kiinnostavasti hahmoihinsa, esittää heidät kaikki inhimillisinä ja rikkinäisinä. Kaikki haluavat jotain, eivätkä osaa aivan välittää toiveitaan ympärilleen tai sitten ympäristö murskaa ne välittömästi. Toiset selviävät iskuista paremmin kuin toiset.

Putkinotko on Jurkan ohjelmistossa 24.5. asti.

Kiitokset Teatteri Jurkalle lipusta esitykseen ja koko yhteistyöprojektista.

Making of Putkinotko: Loppukiri!

Tommi Eronen ja tekemisen meininki.

Helmikuun alun harjoitusten jälkeen on tapahtunut paljon, kuun lopussa nimittäin tiedotettiin Tiina Weckströmin jäävän pois Putkinotkosta terveydellisistä syistä ja tilalle astuisi Tommi Eronen. Tässä vaiheessa ensi-iltaan oli aikaa enää vajaa kuukausi. Näistä lähtökohdista olikin sitten kiinnostava painella harjoituksiin katsomaan, miltä toiminta näytti kolme päivää ennen ensi-iltaa.

Edellisenä päivänä oli tehty viimeiseksi läpimeno ja päivän harjoitukset aloitettiin sen läpikäynnillä. Paikalla oli koko työryhmä eli Erosen lisäksi ohjaaja Tuomo Rämö, äänisuunnittelija Jani Orbinski ja valosuunnittelija Saku Kaukiainen. Kahvikuppia eteen ja purkamaan. Palaverissa päätettiin muun muassa vetää tekstistä vielä mutkia suoriksi, karsia ja selkeyttää. Lisäksi pohdittiin yksittäisiä teknisiä ratkaisuja, kuten miten saada tietty ääni kuulostamaan siltä kuin se tulisi kauempaa. Uusi kellopelikin pitäisi hankkia (ja se muuten hankittiin, katsokaa vaikka!).

Palaveria ja harjoituksia seuratessa ihmettelin, miten porukka voi olla niin rauhallinen. Itse olisin varmaan ollut ihan solmussa ensi-illan ja vielä lähempänä olevan ennakon hengittäessä niskaan, mutta Jurkan lavalla viilattiin kohtauksia näennäisen rauhallisesti. Todettakoon Erosen toisaalta pohtineen, voisiko Rosina puuhissaan sitaista kattoon hirttosilmukan ja esimerkiksi teknistä läpimenoa kaipailtiin valojen ja äänten osalta, mutta läpärille luvattiin löytää aika ja hirttosilmukatkin jätettiin askartelematta. Sitä en tietenkään tiedä kuinka tiiviisti Putkinotkon urhot aikovat viettää aikaansa esitystilassa, eiköhän siellä tässä loppuviikolla kulu tunti jos toinenkin. Lienevätköhän siellä tälläkin hetkellä?

Ehdin seurata alkukohtauksen hahmottelua, osittain samaa mitä näin helmikuussa ensimmäisellä harjoitusvierailullani. Väistämättä mielessäni vertailin Weckströmin ja Erosen roolityöskentelyä, hahmot kyllä tunnistaa mutta kummallakin on ihan omanlaisensa tatsi tekemiseen. Roolihahmojen rakentamista jaksan hyvin seurailla tuntikausia, onhan se nyt mielenkiintoista katsella ammattilaisia työssään.

Lavastus näyttää jo valmiilta ja hienolta. Halkoja löytyy jos jonkinlaista, on pinoa, katosta riippuvaa yksittäistä versiota ja jonkinlaisiksi karmeiksi aseteltuina. Vähän tulee kyllä myös mieleen jonkinlainen suomidesignhelvetti, esimerkiksi kattoon ripustettavista halkorimpsuista voisi alan liikeessä saada hyvät rahat. Kattoon on viritelty myös upea tähtitaivas ja olipa nurkassa yhdet jouluvalotkin, niitä en vielä nähnyt tositoimissa. Halkonaureskelustani huolimatta näyttää hyvältä. Irtonaista tarpeistoa näin osittain, siinä on Rämön mukaan pyritty siihen että esineistö ei olisi liikaa menneisyydessä kiinni jottei esitystäkään sinne liiaksi sijoitettaisi.

Katossa loistavat tähdet.

Aikamoista. Tätä kirjoittaessa ensi-iltaan on jäljellä kaksi yötä. Se on aika vähän, mutta kyllä minulla on kova luotto tähän tiimiin. Itse ehdin katsomaan valmista esitystä vasta vähän myöhemmin ja odotan kovasti pääsenkö vihdoin näkemään sokean kanan, miten koira liikkuu tässä versiossa, mikä ihme on "teenjuonti ja koira -jakso" ja miltä ne biisit valmiina kuulostavat. Ja kiinnostaa myös, että mitä tässä ylipäätänsä käy, en ole nimittäin vieläkään saanut sitä kirjaa luettua. Ehkä ensi-illan kunniaksi rykäisen?

Mietiskelin eilen illalla tätä projektia ja on myönnettävä olon olevan hieman haikea. Teatterientusiasti minussa hihkui riemusta, kun pääsi seuraamaan projektin valmistumista näin läheltä ja tarkkailemaan ammattilaisia työssään. Kiitos Jurkan poppoolle, että kutsuitte meidän mukaan ja olitte niin mukavia! Minimesenaatti jäänee kaipaamaan myös yhtä parhaista päikkäripaikoistaan eli Jurkan mukavaa takahuonetta.

Lopuksi todettakoon vielä kerran, että menkää nyt ihmeessä katsomaan tätä esitystä. Ensi-ilta on tosiaan 17.3. ja esityksiä on 24.5. asti.

Tekstisarja tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Making of Putkinotko: Taivaalta tippuva maitotonkka ja lennossa editoitavat kohtaukset

Käsikirjoituksen viilausta. Taustalla Tuomo Rämö ja Tiina Weckström.

Helmikuu koitti ja samalla on taas aloitettu Putkinotkon harjoitukset Teatteri Jurkassa. Ensi-iltaan on noin puolitoista kuukautta aikaa. Minä olen edellisten harjoitusten jälkeen onnistunut lukemaan vasta kahdeksan lukua kirjaa, tavoitteena on saada se luettua tässä kuussa. Hiippailen torstaiaamuna vauvan kanssa sisään henkilökunnan ovesta ja painun saliin katsomaan jo täydessä käynnissä olevia harjoituksia. Mitäköhän on luvassa?

Paikalla treeneissä ovat ohjaaja Tuomo Rämö, näyttelijä Tiina Weckström ja äänisuunnittelija Jani Orbinski. Yhteispeliä on kiinnostava seurata, sillä toiminta vaikuttaa varsin tasaveroiselta ja ehdotuksia tulee kaikilta. Muun muassa lennossa tapahtuvaa äänisuunnittelu oli mielenkiintoista tarkkailtavaa.

Tällä kertaa näytelmää harjoitellaan Putoamisen taidon lavasteissa, mutta osa Putkinotkon rekvisiitasta on jo paikoillaan. Aivan täysin niihin ei selvästikään ole vielä totuttu, sillä esimerkiksi halossa roikkuva pieni maitotonkka rämähtää yllättäen alas kun sitä roolihahmon toimintaa hakiessa läpäyttää. Tämäkään ei toisaalta ollut huono asia, sillä tonkan putoamisen seurauksena pohdittiin, voisiko sitä ehkä sittenkin käyttää tässä kohtauksessa juuri näin ja miten se vaikuttaisi muuhun toimintaan. Näillä näkymin idea tosin hylättiin, mutta kokeilu oli kuitenkin kiinnostava.

Parin tunnin aikana, jotka olin paikalla, ehdittiin harjoitella kahta kohtausta. Viimeksi sain tutustua enemmän Rosinaan, tällä kertaa näin lavalla pääasiassa Juutasta ja Muttista. Minua viehättää kovasti, miten pienillä jutuilla hahmot muuttuvat Weckströmin käsittelyssä toiseksi. Tällä kertaa käytössä on tosin kaikenlaista pienrekvisiittaa kuten piipun virkaa toimittava lusikka ja hattu, mutta pääasiallisesti hahmot muuttuvat ruumiinkielen kautta. Muttisesta olen kirjoittanut ensivaikutelmana kovasti kuplassa elävä ihminen ja Juutaksesta vähän reppana mutta aika symppis. Muttisen hahmo tosin saa jo yhdessä kohtauksessa kovasti syvyyttä, sillä ei hän ehkä ollutkaan siellä kansallisromanttisessa kuplassaan niin tiiviisti kuin aluksi ajattelin.

Kohtaukset muuttuivat parin tunnin aikana melko radikaalisti ja hioutuvat varmasti vielä lisää ensi-illan lähestyessä. Tekstikatkelmien järjestystä muuteltiin, repliikkejä poistettiin ja tunnelmaa säädettiin. Esimerkiksi Muttisen kohtauksen ensimmäinen versio oli aikamoista kohellusta ja draamaa, mutta piakkoin se jo näyteltiin kuumottavan vakavasti. Samalla oli hauska havainnoida, miten musiikkivalinnalla saatiin korostettua tunnelmaa entisestään.

Ihailen työryhmän keskittymiskykyä. Kökötän tyytyväisenä salin nurkassa ja siinä saankin ihan rauhassa istua ja ihmetellä, olo on kuin jonkinlaisella teatterin kummituksella. Vauvakin herää jossain vaiheessa ja siirrymme aulan puolelle tarkkailemaan. Vauvalla olisi kovasti kommentoitavaa ohjaukseen, mutta onneksi salin puolella kyetään edelleen keskittymään itse asiaan eikä lattiantasosta kuuluvaan hihkuntaan.

Vitsi ootan että millai tää on valmiina! lukee muistikirjassani epämääräisillä harakanvarpailla. Lukee siellä toisaalta myös, että sellaisena ihan perusteatterina ja monella näyttelijällä tämä voisi olla ihan helvetin tylsä. Kirja on nimittäin mielestäni välillä turhankin hidastempoinen ja maalaileva kuvauksissaan, vaikka ihmiset ja teemat ovatkin kiinnostavia. Onneksi on dramatisointi ja mahdollisuus tehdä toisilla tavoilla.

Odotan kiinnostuksella, miltä esitys näyttää maaliskuun alussa kun taas reissailen Jurkkaan harjoituksia katsomaan. Silloin ei olekaan enää kuin pari viikkoa ensi-iltaan, joten saa nähdä ovatko kohtaukset jo kutakuinkin lopullisessa muodossaan ja miltä nämä tänään harjoitellut kohtaukset näyttävät. Saadaankohan silloin jo treenata omissa lavasteissa? Otettiinko sitä maitotonkkaa lopulta kohtaukseen mukaan? Ja kuinkakohan monta perunaa Rosina ehtii harjoituskauden aikana kuoria? Palataan asiaan maaliskuussa.

Putkinotkon ensi-ilta Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Making of Putkinotko: Biisien viilausta ja hahmojen hahmottelua

Tiina Weckström harjoittelee Putkinotkon lauluja.

Joel Lehtosen Putkinotko soittaa päässäni kelloja vain vaimeasti. Tästä alunperin vuosina 1919-1920 julkaistusta teoksesta ollaan joka tapauksessa tekemässä Teatteri Jurkassa päivitettyä versiota Tuomo Rämön ohjaamana ja jos kerran tarjotaan mahdollisuutta päästä seuraamaan sen harjoituksia, niin minähän lähden vauva kainalossa seuraamaan harjoituksia. Maaliskuussa ensi-iltaan tulevan esitys lupaa keskittyä muun muassa tänäkin päivänä valitettavan yleiseen tahallaan väärinymmärtämiseen riihipaitanostalgisoinnin sijaan.

Omat ennakkotietoni Putkinotkosta rajoittuivat tosiaan vähän nolosti siihen, että yksi lukioni äidinkielenluokka oli sen niminen. Pohjatyöskentelynä matkasin Jurkan teosesittelyn kautta Wikipedia-artikkeliin ja latasin kirjan Project Gutenbergistä lukuun, siitä oli hyvä aloittaa. Parikymmentä sivua ehdin teosta ennen Jurkkaan pölähtämistä lukea ja se oli teostiivistelmän ohella sen verran hyvä perehdytys, että pysyin treeneissä kärryillä.

Esityksen harjoittelu oli aloitettu jo ennen joulua ja käyntikerrallani olivat ohjelmassa ensimmäiset musiikkitreenit sitten joulutauon. Hiippailin paikalle kesken treenejä, joten pahimmat pölyt oli ilmeisesti ehditty karistella ja teoksen lauluja harjoiteltiin täyttä häkää. Äänisuunnittelija ja musiikin tehnyt Jani Orbinski sääti juuri erään kappaleen tempoa kohdalleen näyttelijä Tiina Weckströmin ideoiden pohjalta.

Promokuvan ja esittelytekstin perusteella odotin ehkä jotain taistolaislauluhenkistä räimettä, mutta sainpa tämänkin ajatuksen heittää romukoppaan. Voi toki olla että sellaistakin on, sillä kaikkia biisejä en kuullut, mutta kuulemani perusteella tunnelma vaihtelee kiinnostavasti hilpeästä herkempään. Odotan kovasti, miltä esimerkiksi Hurja-koiran vänkä kappale tulee lopulta näyttämään tanssisooloineen.

En ole aiemmin ollut katsomassa monologin harjoittelua, joten tämä projekti on siitäkin näkökulmasta kiinnostava. Toki Weckström kokeneena näyttelijänä ohjaa myös itseään, mutta odotan mielenkiinnolla varsinaisten näytelmäharjoitusten seuraamista. Intensiivistä meno ainakin on, kun samaa kohtausta tai tällä kertaa laulua ehditään viilata ja pohtia keskittyneesti pienellä porukalla. Tämän kerran harjoituksissa muun muassa pohdittiin sitä, voiko hahmon kadottaa, jos laulukorkeutta muuttaa ja voisiko kappaleiden esittäjähahmoja vielä viilata, kunhan ajatus säilyy.

Vaikka näissä harjoituksissa ei vielä paljoa tapahtunut ja lavastuksenakin olivat vielä Kikka Fan Clubin hempeät verhot, olen jo nyt paljon kiinnostuneempi esityksestä kuin aamulla esitykseen tutustuessani. Kirjasta olen lukenut lähinnä paljon kansallisromanttishenkistä luontokuvausta, mutta vähitellen esiteltävät hahmot vaikuttavat siltä että heistä voi saada teatterilavalla paljon irti.

Mihin  tästä siis jatketaan? Mikä mahtaa olla keskusteluissa useaan otteeseen mainittu härveli? Mistä Muttisen vene saapuu? Mikä on kanan lopullinen kohtalo? Nukkuuko vauva seuraavallakin kerralla kiltisti ja kyllästyykö hän kuulemaan äidin laulamaa versiota eräästä Rosinan kappaleesta? Nämä asiat ehkä selviävät, kun reissaan harjoituksiin taas helmikuussa. Pysykää messissä!

Putkinotko ensi-illassa Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Lavalta: Snap - leipää ja sirkushuveja (Teatteri Jurkka)

Teatteri Jurkan ja improvisaatioporukka Riskiryhmän Snap - leipää ja sirkushuveja -esityksen ja #Teatterikritiikin syventävän jatkokurssin innoittamana tässä teille blogin ihkaensimmäinen vloggaus.

Menikö metsään vai pysyikö tiellä, katsoisitko toistekin? Kommentit tervetulleita, kiitos!

Lavalta: Niin kauas kuin omat siivet kantaa (Teatteri Jurkka)

***

1.11.2016 Niin kauas kuin omat siivet kantaa -monologin vierailu Teatteri Jurkassa.

Tämä "teksti" on Jurkan #Teatterikritiikin syventävälle jatkokurssille tehty kokeellisen kritiikin kurssitehtävä.

Lavalta: Ilta Emmin kanssa (Teatteri Jurkka)

Kuva: Aino Ojanen

Viuhtomiseen verhottu henkilökuva Emmi Jurkasta

Hopeanhohtoiset hansikkaat välkkyvät valokiilassa, kun Erkki Saarelan tulkitsema Emmi Jurkka pelmahtaa lavalle. Ilta Emmin kanssa vietetään vahvasti muistojen vietävänä, pianisti Eero Ojanen ottaa kiinni Emmin sanoista ja antaa koskettimien tuoda ilmoille Mustalaisruhtinattaren sävelet. Emmi täyttää koko lavan laajoilla liikkeillään, eturivissä on turha edes ajatella nuokkumista sillä kumarassa istuva saisi äkkiä heilahtavan käden nenäänsä. Lähellä ne heiluvat raajat käyvät joka tapauksessa monta kertaa. 

Emmi liikkuu lavalla helmat heiluen ja hyppien, vähän šokeeratenkin, eläen omalla tavallaan valovoimaisesti teatteridiivan elkein. Kerronnan punainen lanka katoaa aika ajoin anekdoottien ja kaupunkien sumaan, mutta ei se haittaa. Emmin nauru palauttaa kaikki taas tähän hetkeen, tähän tilaan. Mielessä vilisevät kuvat Kansallisteatterin tyhjästä päänäyttämöstä, ahtaista asunnoista, pettyneestä ilmeestä kun puoliso onkin jo käynyt lunastamassa illan kassan.

Todellista Emmiä tuskin lavalla kuitenkaan nähdään, tai ainakaan Emmiä haavoittuvaisimmillaan. Aidot tunteet ja huolet tavataan sivulauseissa ja omatuntoa kolkuttavissa kummitteluissa, mutta ne sivuutetaan pian remahtamalla nauruun. Kaikilla on kuitenkin oltava hauskaa, kaikkien on viihdyttävä, ja siksi juoruilemme lähinnä hauskoista asioista pyöräyttäen rannetta vielä kerran viettelevästi. Olennaista on pitää yllä mielikuvaa Emmi Jurkasta, joka ei miesten jalkoihin jäänyt ja joka halusi perustaa juuri omanlaisensa huoneteatterin. Ymmärrän häntä, ei tässä mitään olla ruikuttamaan tultu vaan kertomaan mihin sitä naisihminen halutessaan pystyy. 

Emmin nauru jää takaraivooni kaikumaan, voi tyttö kuule voin kuvitella hänen sanovan ja raapaisevan tulta sikariinsa. Kaikenlaista sitä voisi kertoa, elämästä ja pettymyksistä, rakkauksista, kädet heiluen. 

***

Teksti on kirjoitettu harjoituksena Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin syventävä jatkokurssi -kurssille.

Kirjoitimme kurssilla myös harjoituksena näytelmästä lyhyen, tietylle medialle suunnatun tekstin. Oma kohteeni oli Image, alla kyseinen teksti.

***

Historia keskustelee nykypäivän kanssa

Teatteri Jurkan Ilta Emmin kanssa nojaa vanhaan teatteriperinteeseen ja historian siipien havinaan. Oman aikansa kulttuurivaikuttaja Emmi Jurkkaa esittää herkullisesti pitkän linjan teatterintekijä Erkki Saarela. Antaako pyöriskely menneisyyden tomuissa kuitenkaan nykykatsojalle yhtään mitään?

Päältä katsoen esitys on vanhanaikainen: lavalla on näyttelijä, piano ja sen soittaja. Mies naisen vaatteissakaan ei ole enää mikään uusi tai šokeeraava juttu.

Toisaalta esitys avaa ikkunan menneisyyteen, päästää vertaamaan. Tänä päivänä nainen voi olla teatteritaiteen professori, asia jota monologin Emmi tosin paheksui, aiemmin naisnäyttelijä sai tyytyä viittauksen aviopuolison kautta tai siihen, että ensi-iltakassa oli jo lunastettu. Johonkin on siis päästy, ehkä jopa eteenpäin.

Kaiken maailman kokeellisuuden ja immersiivisyyden aikana Ilta Emmin kanssa uskaltaa myös radikaalisti luottaa vanhaan ja hyväksi todettuun, ehkä jopa farssimaiseen ilmaisuun. Tekniset kikkailt ovat minimissä, keskiössä on näyttelijän oma osaaminen. Ottakaapa siitä mallia, teakilaiset.

Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!

Lavalta: Bonnie & Clyde (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Pakko päästä pois

Esityksen päätyttyä on käveltävä läheiselle puistonpenkille ja vedettävä hetki henkeä. Teatteri Jurkan ennakossa nähty Bonnie & Clyde sai minussa aikaan fyysisen reaktion: itketti, sydän tykytti ja oksetti. Nykyaikaan siirretty epätoivoinen ja hurmoksellinen pankkiryöstäjäkaksikon pakomatka arjen rutiineista kohti ryöstösaaliita ja horisonttia vei minut täysin mukanaan.

Essi Räisäsen ja Iida Hämeen-Anttilan versioinnissa Bonnien ja Clyden katseet kohtaavat dinerissa ja tavallisena alkanut ilta muuttuu silmänräpäyksessä pakomatkaksi kaikesta. Pankit ja huoltoasemat ryöstetään, kaikki haalitaan mukaan eikä minnekään voi pysähtyä, sillä silloin elo alkaa tahmata. On pakko jatkaa eteenpäin, painaa kaasu pohjaan ja tehdä huonojakin päätöksiä. Mikään ei voi palata ennalleen.

Jurkan intiimi ja paahteinen teatterihuone sopii Bonnien ja Clyden tarinalle erinomaisesti. Auton runko täyttää lähes koko lavan, sen ympärillä, sisällä ja yllä pyörii kaikki. Paljon muuta lavastusta tai rekvisiittaa ei tarvita ja mihin tarvittaisiinkaan, kun Essi Hellén ja Markus Järvenpää täyttävät karismallaan tilan ääriään myöten.

Järvenpään olen nähnyt lavalla aikaisemminkin ja vakuuttunut, Hellén pääsi puolestaan yllättämään suoralla katsellaan, hyvällä lauluäänellään ja kaikin puolin joustavalla osaamisellaan. Keskinäinen kemia toimii parin välillä kuin häkä. Lumoa lisää silmiäsärkevän hämmentävä puvustus. En muista nähneeni aikaisemmin yhtä kammottavia sukkia kuin Järvenpään jaloissa, mutta toisaalta ne sopivat loistavasti Hellénin paitaan.

Jurkan tulkinta pankinryöstäjäkaksikon hullusta todellisuuspaosta tuntuu ajankohtaiselta eikä se johdu vain siitä, että tarina on kuljetettu tähän hetkeen. Kaipuu päästä jonnekin, halu saada jotain irti tästä elämästä ja pelko siitä, että tien päästä ei löydykään unelmaa ovat tunteita joihin voi samaistua minä aikana tahansa. Bonnie & Clyde latasi rintalastaan lippaallisen luoteja ja jätti haukkomaan henkeä, tällainen teatterikokemus muistuttaa miltä tuntuu olla elossa.

***

Olen tällä hetkellä mukana Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssilla ja kävimme katsomassa esityksen koko ryhmän kanssa. Tämä teksti on ensimmäinen kurssille kirjoitettu sellainen, mutta edustaa yhtä kaikki omaa mielipidettäni ja fiilistäni esityksestä.

Lavalta: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Ihminen on surussaan kovin yksin

Teatteri Jurkan intiimiin teatteritilaan on kevään ensimmäiseksi ensi-illaksi tuotu monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika, joka perustuu Joan Didionin samannimiseen palkittuun teokseen. Omaelämäkerrallisessa tarinassaan Didion käsittelee tai ainakin yrittää käsitellä surua, joka kumpuaa puolison äkillisestä kuolemasta samaan aikaan kun pariskunnan tytär makaa sairaalan teho-osastolla huonossa kunnossa.  

Didion on jäänyt yhtäkkiä kovin yksin ja vaikka sairaalan sosiaalityöntekijä määrittelee hänet loistotyypiksi, ei selviäminen ole niin yksinkertaista. Pyörteet vievät nykyhetkestä muistojen syövereihin ja jatkaminen tuntuu vaikealta, kun kaikki on niin sekaista. Kristiina Halkola esittää Didionia kuulaasti ja kirkkaasti. Teksti ei ole mitenkään helppo, sillä asiaa, vuosilukuja ja nimiä, on paljon ja haastavan siitä tekee myös sen henkilökohtaisuus. 

Tarinassa kierretään kehää puolison kuoleman ympärillä tapahtunut kieltäen, toivoen että jos asiat järjestää juuri oikein eikä kenkiä heitetä pois palaa hän lopulta takaisin. Vaikka surusta ja sen aiheuttamista tuntemuksista puhutaan paljon, ei sitä silti juuri tuoda yleiselle tasolle lukuunottamatta toteamusta siitä, että tämä tapahtuu kyllä hyvä yleisö teillekin ellei ole jo tapahtunut. Halkolan kerrontaa kuuntelee silti mielellään, lämmintä ääntä ja tunnetta sanojen takana.

Johanna Freundlich on ohjaamisen ohella myös puvustanut ja lavastanut näytelmän. Halkolalle puetut valkoiset vaatteet näyttävät keveiltä ja niiden ilmavuus toistuu lavaa reunustavissa riippuvissa kankaissa. Pelkistetystä ilmeestä huolimatta lava tuntuu täydeltä: on tuolia, metallista kaariporttia, printteriä ja pöytää. Tilaa täytetään myös Rene Ertomaan säveltämillä musiikkikatkelmilla, jotka tuntuvat symboloivan vaihdoksia tunnetiloissa ja joutumista aina vain uusiin pyörteisiin.

Haastavuudestaan huolimatta Maagisen ajattelun aika jää päähän pyörimään eikä hellitä otettaan. Surun henkilökohtaisuus korostuu ja saa solahtamaan niihin omiin pyörteisiin ja menetyksen tunteisiin. Tärkeistä ihmisistä on hyvä pitää kiinni kun voi, sillä arkinenkin hetki voi olla se viimeinen.

***

Näytelmän katsominen oli osa Teatteri Jurkan bloggareille järjestämää Lue, koe, kirjoita! -haastetta, jossa luettiin kaksi Didionin kirjaa, päästiin Katri Kekäläisen pitämälle teatterikritiikin intensiivikurssille ja lopulta katsottiin näytelmä ja kirjoitettiin siitä. Kiitos Jurkalle hienon kokonaisuuden järjestämisestä, oli ilo olla mukana!

Lavalta: Faust - eli Mefistofeleen maaginen teatteri (Teatteri Jurkka)

  Kuva: Stefan Bremer

Teatterivuosi lähtee näemmä käyntiin syyskaudella aloittaneilla. Tällä kertaa suuntana oli Teatteri Jurkka ja jo monen kehuma Faust - eli Mefistoleen maaginen teatteri. Hengästyähän siinä sai ja ihastua, jopa niin paljon että kaksi viikkoa lähes tauotta yskinyt mies ei köhäissyt kummankaan puoliajan aikana kertaakaan.

Faust kärsii jonkinlaisesta maailmantuskasta ja turhuudesta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Onneksi paikalle rientää Mefistofeles, itse Paholainen, joka lupaa äärikokemuksia ja suuria tunteita seuraavaksi 24 vuodeksi jos saa vain Faustin sielun lopulta itselleen. No mikäs siinä, nimi sopimukseen ja matkaan. Ja äärikokemuksia sieltä tulee, todellakin, lumoutumista kauniiseen Gretcheniin, inspiraatiota ja mainetta, mutta ei ilmaiseksi, tietenkään. Ohjaaja Laura Jäntti on koostanut esityksen tekstin erilaisista Faust-aiheistoista ja moniaalle kurottava tarina onnistuu sivupolkujensa kanssa pysymään hienosti kasassa ja herättämään ajatuksia niin elämästä kuin teatteristakin.

Valovoimaisin persoona lavalla on kyllä se pimein, Tiina Weckströmin esittämä Paholainen siis. Mikä katse ja läsnäolo, tuollaisen lumovoiman läheisyydessä nimensä paperiin kirjoittaisi varmaan moni muukin kuin Faust. Tapani Kalliomäki esittää Faustia hyvällä sykkeellä, hikoilee ja tuskastuu, juoksee ja roikkuu, on hyvin inhimillinen. Pia Andersson on puolestaan ihastuttavan viaton Gretcheninä, suloinen ja herkkä. Lyhyesti sanottuna kova näyttelijäkaarti, minulle uusia tuttavuuksia muttei toivottavasti jäänyt viimeiseksi kerraksi.

Tiina Weckström Mefistofeleenä. Kuva: Stefan Bremer

Hyvien näyttelijöiden lisäksi myös visuaalinen kokonaisuus on onnistunut. Pientä huonetta käytetään hyväksi monipuolisesti, vaikka lavastusta ei olekaan paljon. Tilaa jaetaan erilaisin verhoin, ovia avataan tarpeen mukaan, hienoja toteutuksia lavastaja Kati Lukalta. Kovin ihailin myös erilaisia näyttäviä valotrikkejä, kyllä elävä tuli aina hätkähdyttää lavalla. Hieno kokonaisuus.

Oli siis jo aikakin käydä tutustumassa Teatteri Jurkkaan! Olen teatterin ohi kulkenut ties kuinkako monta kertaa ja mainoksiaan tutkaillut, mutta en ole saanut ryhdyttyä toimeen. Nyt tuli onneksi tuuppaus takaa, kaveri oli lähdössä työharjoitteluun ulkomaille ja järjesti läksiäisensä Faustin merkeissä. Kiitos siis K, jos tätä luet, tästä kimmokkeesta ja ihan mahtavaa reissua!

Faustin ehtii vielä nähdä, esityksiä on maaliskuun puolenvälin tienoille.