Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen
Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.
Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.
Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.
Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.
Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.
Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.
Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.
Like, 2018. 549 s.
