Hankoniemen haahkat.
Toisinaan kirjat ottavat oman aikansa. Aloitin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokirjan (Like, 2004) elokuussa 2014 ja ihastuin. Silti luin teoksen loppuun vasta nyt aloitettuani sen uudestaan tämän vuoden tammikuussa. Luin teosta lähes matkan rytmissä, noin yhden päivän kirjoituksen kerrallaan hampaita pestessäni. Siinä rauhoittui ja tuli harjattua riittävän pitkään, tosin joskus keskittyessä istuin kylpyhuoneessa harja suussani mutta entäs sitten.
Vuonna 1997 Kyllikki Villa lähti rahtilaivalla Suomesta kohti Etelä-Amerikkaa. Matkapäiväkirjan sijaan Villa puhui päivittäin tuntemuksiaan ja kokemuksiaan mikrokaseteille, sittemmin ne litteroitiin ja editoitiin tämän matkapäiväkirjan muotoon. Ikää tällä matkalla Villalla oli jo 73 vuotta ja vanhuus alkoi painaa päälle, paljon päiväkirjassa pohditaankin omaa jaksamista ja ikääntymistä. Toisaalta on myös iloa ja uskallusta, seikkailunhalua sen kaiken varovaisen liikkumisen ja olemisen taustalla, riemua siitä että saa olla laivalla ja löytää luotettavan taksikuskinsa taas vuosien jälkeen.
Itseä lukiessa jotenkin lohdutti se, kuinka kehon haurastumisesta huolimatta sitä voi lähteä yksin rahtilaivalle ja pärjätä. Nähdä delfiinejä, ihmetellä sitä kuinka jokaisessa satamassa tuntuu tulevan viivytyksiä, uida kansialtaassa aamun koitossa ja ottaa illalla pienen lasillisen konjakkia. Ja kaiken lisäksi voi lähteä seikkailuillekin, vaikka ensin epäilyttäisi että jaksaako ja pystyykö.
HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan matkakertomus.
Like, 2004. 333 s.
