Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.
***
Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.
Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen
Lainattu kirjastosta.
***
Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.
Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.
Sammakko, 2016. 67 s.
Omasta hyllystä.
***
Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.
Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari
***
Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.
Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti
Lainattu kirjastosta.
Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.
***
Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!
Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa
Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Veera Antsalo: Imago
Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:
Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?
Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit
Vaivalla luotu imago kuormittaa
eikä post alfa kiinnosta
jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia
oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut
