Édouard Louis: Muutos: metodi

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Changer: méthode. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2023. 285 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Päätin lukea toisenkin Louisin teoksen heti alkukesään, sillä huomasin että tämän teoksen kansi muistuttaa Väkivallan historian kantta. Goodreadsin vuosihaasteeseen nimittäin tarvitaan kaksi teosta, joilla on samannäköiset kannet. Teokset täydentävät muutenkin hyvin toisiaan. Väkivallan historia on Louisin toinen romaani ja kertoo pääosin ajanjaksosta, jolloin nuori kirjailijanalku on jo muuttanut Pariisiin. Muutos: metodi läpikäy kirjailijan nuoruutta pidemmältä ajanjaksolta, mutta päätyy niinikään Pariisiin.

Yksitellen pyyhin pois jäljet siitä mitä olin aikaisemmin ollut.

Minun on vaikea suhtautua Louisin teoksiin romaaneina, vaikka sellaisiksi ne on luokiteltu. Ne ovat hyvin omaelämäkerrallisia ja kertovat henkilöstä, joka muuttaa kastenimensä Eddy Bellegueulesta Édouard Louisiksi. Tässä teoksessa tarinaa kuljettaa pääosin minäkertoja, joka osoittaa puheensa välillä isälleen, lopussa ystävälleen Elenalle. Välillä kerronta vaihtuu kaikkitietävään, mutta tämä jää lyhyeksi pätkäksi. Kerronnalliset muutokset ovat hyvä veto - ne pitävät lukijan hereillä ja tuovat tarinaan selontekomaisen näkökulman.

Muutos: metodi kertoo nuoren Édouardin ponnisteluista, päätöksistä ja teoista, joiden avulla hän irtautuu kotiseutunsa köyhyydestä, väkivallasta ja näköalattomuudesta kohti kultturellimpaa, intellektuellimpaa ja avarakatseisempaa maailmaa. Ensin hän muuttaa taidelukioon Amiensin kaupunkiin ja sieltä muutaman vuoden päästä unelmiensa Pariisiin. Amiensissa Édouardilla on ystävänään ja tukenaan sivistyneen perheen tytär Elena, kunnes tämä vaihtuu yliopisto-opettaja Didieriin ja deittikokeilujen kautta vaikuttaviin pariisilaisiin ja kansainvälisiin tuttavuuksiin.

Édouard ponnistelee lukemalla, sivistämällä itseään, käymällä elokuvissa ja teatterissa. Hän hakeutuu seuraan, josta hänen kasvulleen olisi hyötyä, ja onnistuu siinä hyvin. En voinut olla ajattelematta häntä opportunistina, joka raivaa tiensä uuteen elämään muita hyödyntämällä, eikä sitä voi olla pohtimatta kirjailija itsekään. Hän toisaalta kertoo aidosta kiintymyksestä useimpiin tapaamiinsa ihmisiin, mutta myöntää myös mahdollisen hyväksikäytön. Näköalattomasta perheestä kotoisin olevalle nuorukaiselle on uskomaton saavutus päästä niin pitkälle, mutta tie ei ole helppo. Kirjoittamisen ideankin hän poimii kohtaamiltaan kulttuuripersoonilta ja kuten tiedämme, sen avulla hän saa kostonsa ja valtavan menestyksen.

Louis tosiaan puhuu itse kostosta, jonka kohteena hänen syntymäkaupunkinsa ahtaine mielipiteineen on. Lapsesta asti kiusatun, hakatun ja parjatun homopojan kohtalo olisi voinut olla hyvin erilainen, mutta Louis on päämäärätietoinen ja sinnikäs. Milloin hän on tarpeeksi kaukana ja turvassa? Riittääkö siihen Pariisi, riittääkö siihen kansainvälinen menestys? Jättääkö lapsuus häneen jatkuvan irtautumisen tarpeen niin ettei mikään riitä? Pelko siitä, että elämä heittää Louisin takaisin köyhään pohjoiseen, kulkee alati rinnalla.

Muutos: metodi herättää paljon empatiaa toisaalta nuorta Édouardia kohtaan, mutta toisaalta minua säälitti myös Elena, joka menettää ystävänsä Pariisille. Romaanissa yhteys säilyy kirjeitse ja viimeistään tästä teoksesta Elena saa lukea, miten tärkeä hän on Édouardille ollut - jos tuollaista Elenaa on ollutkaan, sillä tämähän on tosiaan romaani! Elena on kuitenkin se, kenelle kirjailija puhuu ja kenelle tämä selittää valintojaan ja tekojaan. Isään ruumiillistuu kosto, jota Louis menestyksellään ja romaaneillaan hakee. Vaikka isästä paljastuu pehmeitäkin puolia, edustaa hän sitä miehen mallia, josta kirjailija on eniten saanut kärsiä.

En ole lukenut esikoisromaani Ei enää Eddyä sekä Väkivallan historiaa seurannutta teosta Kuka tappoi isäni, joten se täytyy vielä varata kirjastosta. Naisen taistelut ja muodonmuutokset on pienenpieni romaani, joka kertoo Louisin äidin elämästä, ensin hyvin nuorena vaimona ja äitinä, joka sitten poikansa tavoin uskaltaa riuhtaista itsensä irti huonosta suhteesta ja ympäristöstä. Teokset täydentävät erittäin hyvin toisiaan, ja ovat herättäneet Ranskassa runsaasti keskustelua luokkayhteiskunnasta, joka ei ole kirjallisuudessa näin selkeästi aikaisemmin näkynyt.

Brit Bennett: Äidit

Brit Bennett 2016. Englanninkielinen alkuteos The Mothers. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2023. 297 s. Lainasin kirjastosta.

Voi hyvänen aika, miten tasokas esikoisromaani! En ihmettele, että tämäkin on nyt suomennettu, sillä Bennettin toinen romaani Mikä meidät erottaa oli samoin ihan huippu. Brit Bennett on kirjoittanut Äidit vain 26-vuotiaana, mutta kykenee ilmaisemaan siinä viisautta, jota voi moni kokeneempi kirjailija vain ihailla. Ihan syystä häntä kutsutaan Yhdysvalloissa uudeksi Toni Morrisoniksi.

Nadia on juuri menettänyt äitinsä ja viettää villiä kesää unohtaakseen hiljaisen kodin ja sen surun. 17-vuotiaalla on edessä lähtö yliopistoon, mutta tulevaisuutta varjostavat ajatukset äidin itsemurhasta ja siitä, miten huonosti toisen on voinutkaan tuntea. Mitä äiti on uhrannut tullessaan raskaaksi 17-vuotiaana ja päättäessään pitää lapsen? Mistä äiti on jäänyt paitsi - onko Nadia syy äidin käsittämättömälle teolle? Pikkukaupungin seurakunnassa Nadia tutustuu ikäiseensä Aubreyyn, epätodennäköiseen ystävään, jonka kanssa siteet kantavat vuosia eteenpäin. Myös Aubrey on menettänyt äitinsä, mutta vapaaehtoisesti, paetessaan äidin kotiin tuomia miehiä.

Aubrey mietti, olivatko he ainoat, joista tuntui, etteivät he tunteneet omia äitejään. Ehkä äidit olivat lähtökohtaisesti mittaamattomia ja tuntemattomia.

Lukupiiriystäväni peräänkuulutti eilen romaaneja, joissa naisten välistä ystävyyttä kuvattaisiin pelkästään ystävyyden ja sen ystävyyden merkityksen kautta ilman miesten aiheuttamaa draamaa - tai ilman draamaa ylipäätään. Tässä romaanissa draama syntyy Lukesta, entisestä urheilijalupauksesta, jota kumpikaan tytöistä ei voi olla sivuuttamatta omalla tavallaan. Nadia päättää 17-vuotiaana ettei hän ole vielä valmis äidiksi, hän ei halua uhrata opintoja, joihin hänen äitinsä ei koskaan päässyt. Muutama vuosi myöhemmin Aubrey puolestaan kamppailee mahdollisen lapsettomuuden kanssa. Luke haluaa isäksi, mutta joutuu luopumaan muista unelmistaan. 

Kahden nuoren välinen ystävyys on haurasta ja sen kuvaus kaunista, ja sille annetaan romaanissa hyvin tilaa. Se tuo lohtua Nadian suruun ja opettaa Aubreylle oman kehon kunnioitusta. Siinä missä Aubrey pakenee väkivaltaa ja rikkonaisuutta, Nadia pakenee ennakko-oletuksia, roolimalleja ja surua. Nadian elämässä äidin mysteeri on ja pysyy, kun taas Aubrey tekee äitiinsä selkeän pesäeron. Usein ärsyynnyn romaaneista, joissa en pääse nuorten päähenkilöiden kanssa samalle aaltopituudelle, esim. Sally Rooneyn teoksessa Keskusteluja ystävien kesken, vaikka tunnistaisinkin heissä paljon tuttua. Brit Bennettin romaanien nuorten päähenkilöiden kanssa tätä haastetta ei ole ollut, vaikka he eivät tutuilta tuntuisikaan.

Romaanin nimi Äidit viittaa myös seurakunnan iäkkäisiin äiteihin, jotka saavat välillä kertojan roolin. He tarkkailevat yhteisöä omasta viitekehyksestään ja tekevät tarinasta kokonaisemman. He edustavat eräänlaista ikuista äitiyttä ja naiseutta, iättömyyttä ja ajattomuutta, kokemuksia joita naisilla on miesten maailmassa ollut aina. Luken äiti puolestaan on määrätietoinen nainen, jonka päätös vaikuttaa kaikkiin kolmeen nuoreen peruuttamattomalla tavalla. Tekisi mieli sanoa romaania myös kasvukertomukseksi, sillä niin paljon ehtii tapahtua ja niin paljon tytöt kokevat niiden muutaman vuoden aikana, josta romaani kertoo. Ystävyyden lisäksi tarinassa on aimo annos rohkeutta, myötätuntoa, salaisuuksia, vastuunottoa ja sitoutumista. 

Ihmisen ihonväri voisi olla yksi teema, jota pohtia tässä, mutta totean vain lyhyesti että siihen ei Bennettin romaanissa juurikaan viitata, ja silti ymmärsin valtaosan - ellei kaikkien - kirjan hahmoista olevan värillisiä. On upeaa, että ihonväriä ei alleviivata, mutta silti sen suomat mahdollisuudet tai yhteiskunnan asettamat esteet tulevat näkyviksi. Mikä meidät erottaa käsittelee värillisyyttä ihan omalla tavallaan, siinä siis aiheesta enemmän!

Romaanista myös blogeissa Lumiomena ja Raijan kirjanreppu. 

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskynen 2023. Tammi. 184 s. Lainasin kirjastosta.

En ole lukenut aikaisemmin Markku Pääskysen teoksia. Luin kansiliepeestä että Niin kaunis on maa on jo hänen yhdestoista romaaninsa, ja koska se teki suuren vaikutuksen, luen varmasti häneltä jonain päivänä jotain muutakin; esimerkiksi Hyvä ihminen vaikuttaa arvioiden mukaan mielenkiintoiselta. 

Pariskunta Onni ja Aliina ovat ystävystyneet toistakymmentä vuotta sitten toisen pariskunnan, Marian ja Tuomaksen, kanssa. Pariskunnat ovat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa toistensa kanssa, Marian ja Tuomaksen lapsi on ollut usein Onnilla ja Aliinalla hoidossa, ja vaikuttaa siltä että he ovat toistensa parhaat ystävät, tuntevat toisensa parhaiten. Siksi ei ole mitenkään valtava yllätys, kun Maria ja Tuomas eivät erään illanvieton jälkeen palaakaan kotiinsa eivätkä vastaa viesteihin eivätkä puheluihin. He katoavat.

Katoaminen vaivaa tietysti kovasti ja se ei jätä rauhaan varsinkaan minäkertoja Onnia. Mitä on tapahtunut Tuomakselle ja Marialle, jotka lähtivät Onnilta ja Aliinalta myöhään perjantai-iltana taksilla kotia kohti? Onni käy läpi Tuomaksen ja Marian elämää, elämäntyyliä, varallisuutta, valintoja, ristiriitaisuuksia, pakkomielteitä ja luonteenpiirteitä. Pariskunnat ovat viettäneet usean lomaviikon yhdessä ulkomailla, jonne Tuomaksella ja Marialla on ollut tapana karata talvikuukausiksi. Etenkin siellä Tuomaksen ailahteleva luonne on aiheuttanut konflikteja, pahaa mieltä ja hämmennystä.

Onnin kerronnassa Tuomas saakin suuren roolin. Onnin on punnittava miesten välistä ystävyyttä, Tuomaksen itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, ja omaa rooliaan suhteessa, jossa toinen on niin hallitseva. Naisten välinen ystävyys vaikuttaa syvemmältä ja tasapainoisemmalta, mutta Tuomaksesta paljastuu lukijalle jatkuvasti lisää hankalia ominaisuuksia. Niin Onninkin kuin varmasti kenen tahansa on vaikea joskus määritellä, miksi roikumme suhteissa, joissa ei ole vastavuoroisuutta. Mikä kiehtoo ihmisessä, josta paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, mutta josta ei halua luopua.

Pidin kovasti Pääskysen tiiviistä ilmaisusta ja romaanin varsin rajatusta teemasta. Tarina ei rönsyile lainkaan, vaan pitäytyy hyvin uskollisesti aiheensa ympärillä silloinkin kun kertoja palaa menneeseen ja yrittää löytää tapahtuneelle selityksen. Kerronnassa on välillä myös otteita Tuomaksen unista, vakavasti mielensä kanssa kamppailevan miehen sekavuudesta, mutta Pääskysen romaani ei yritäkään diagnosoida eikä asettaa Tuomasta minkään otsikon alle (nykyajalle hyvin epätyypillisesti?). Hyvin rajattu romaani kertoo miehestä sen, minkä kertoo ja lukija voi itse päätellä loput ja pohtia vaikkapa, voiko pahuus olla synnynnäistä. Lyhyt teos on nopea lukea, mutta se jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Amman lukuhetki ja Raijan kirjareppu. Helmetin haasteessa romaani sopii kohtiin 17 (ärsyttävä henkilöhahmo), 24 (tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin) ja 29 (kirjassa valehdellaan). Seinäjoen kaupunginkirjaston 2024 lukuhaastetta varten tästä löytyy ainakin anteeksiantamista, katkeruutta ja vihaa. 

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Annastiina Heikkilä 2022. WSOY. 411 s. Oma ostos.

Suomalais-ranskalaisen Lean ja algerialaistaustaisen Anissan ilta reiveissä Nantesissa päättyy Anissan poikaystävän Darion kuolemaan. Poliisin rynnäkkö nuorisojoukkoon on ylimitoitettu ja nuoret tippuvat virtaavan joen vietäväksi. Lea selviää, mutta Dario ei. Pariisissa opiskeleva Lea lähtee takaisin opintojensa pariin, kun taas Anissa jää sekasortoisten ajatustensa kanssa kotiin. Hän kanavoi surunsa syyllisen etsimiseen ja rankaisemiseen, sillä näyttää siltä, ettei poliisi kohtele kaikkia tasa-arvoisesti. Nuorukaisen kuolema painetaan villaisella samaan aikaan kun mahdollinen syyllinen pääsee urallaan eteenpäin.

Pariisissa Lea kamppailee epävarmuutensa kanssa. Hän opiskelee eliittiyliopistossa, jossa vauras nuoriso tietää miten missäkin tilanteessa käyttäydytään. Yksi heistä, Raphaël, kiinnostuu kuitenkin Leasta ja niinpä Lea alkaa omaksi yllätyksekseen viihtymään opiskelukaverinsa seurassa. Nuori mies tasapainoilee konservatiivisen kasvatuksen, poliittista keskustelua kannustavan ilmapiirin ja vallankumouksellisten ajatusten ristitulessa. Anissaa ärsyttävät Lean vauraat ystävät ja akateeminen ympäristö; hän haluaisi ystävänsä hyödyntävän kontaktejaan vääryyksien oikaisemiseen. Korruption, poliisiväkivallan, algerialaistaustaisten kohtaaman rasismin ja ylipäätään vanhojen rakenteisen poistamiseksi.

Koristeellisen oven yläpuolelle oli kiinnitetty Ranskan tasavallan tunnus. Liberté, Égalité, Fraternité. Hetken mielijohteesta Lea otti kauniista talosta valokuvan. Hän pyöritteli samalla mielessään tunnuslauseen viimeistä sanaa. Veljeydestä puhuttiin aika vähän, tai ainakin vähemmän kuin vapaudesta ja tasa-arvosta, hän pohti. Saati sisaruudesta ---

Romaanin kerronnassa vaihtelevat Anissan ja Lean näkökulmat. Pinnalla kulkee rajat ylittävä ystävyys, joka joutuu kovalle koetukselle, kun nuorten erilaiset maailmat törmäävät toisiinsa. Pinnan alla on suuria asioita, joihin heidän on tahoillaan vaikea olla sekaantumatta. Anissa joutuu syytteeseen laittomasta uhkasta pyrkiessään paljastamaan eliitin vallankäyttöä. Lea yrittää alkuun pysyä erossa radikaaleista unelmista, mutta löytää kuitenkin itsensä kirjoittamasta esseetä, jonka kimmokkeena on Anissan perheen traaginen tarina. 

Anissan ja Lean nykyhetken rinnalla romaanissa pääsee ääneen myös vuonna 1962 päiväkirjaa kirjoittava Anissan isoäiti Rahma. Pienen pojan äiti on puolisoineen päässyt Algeriasta Ranskaan, joka ei otakaan puolellaan taistelleita algerialaisia avosylin vastaan. Harkit sijoitetaan vuosiksi alkeelliselle leirille, jossa Anissan isä menettää puolet perheestään. Harkien eli Ranskan puolella Algerian-sodassa taistelleiden muslimien epäreilun kohtelun on nostanut valokeilaan vasta Macron - vuosikymmeniä liian myöhään. Arvet näkyvät vielä Anissan perheessä. 

Anissa oli Rahman puolesta vihainen ja halusi ymmärtää, miten kaikki tuo kauheus oli ollut mahdollista. Päiväkirjan merkinnät tuntuivat loppuneen kesken ja hän toivoi, että Rahman kirjoituksia löytyisi lisää. Anissa halusi tietää, miten Rahman tarina jatkui. Hän halusi tietää isoäitinsä elämästä kaiken mahdollisen.

Toimittajana Ranskassa työskentelevän Heikkilän esikoisromaanissa on runsaasti mielenkiintoisia teemoja. Juoni etenee välillä kuin dekkarissa: tapahtumien kulkua selvitetään, syyllisiä etsitään ja vastapuolet kiristävät toisiaan. Teos ottaa upealla tavalla kantaa syrjiviin rakenteisiin, joita Ranskassa mitä ilmeisimmin on tarve tuulettaa ja kyseenalaistaa. Harkien ja algerialaissiirtolaisten historia on traagisuudessaan mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, sillä vastaavaa maahanmuuttajien kohtaamaa epätasa-arvoa on varmasti missä vaan. 

Vapaus valita kohtalonsa on myös romaani ystävyydestä ja siitä miten se aikuistumisen kynnyksellä uhkaa rikkoutua. En malttanut olla ajattelematta, oliko romaanissa ehkä vähän liikaakin tasoja ja tematiikkaa, sellaista monille esikoisromaaneille tyypillistä runsautta, joka aiheutti pientä ähkyä lukiessa. Nytkin kirjoittaessani joudun hieman kaivelemaan muistiani, että romaanin osaset linkittyvät varmasti oikealla tavalla yhteen. Kokonaisuus pysyi runsaudesta huolimatta melko hyvin kasassa, ja pidin siitä että Heikkilän teos oli jotenkin ihanalla tavalla perusromaani. Se ei yrittänyt olla mitään kokeellista eikä erikoista, se ei kikkaillut kielellä, vaan se antoi Lean, Anissan ja kiehtovien teemojen nousta keskiöön.

Jos Heikkilä jatkaa romaanien kirjoittamista, luen varmasti seuraavankin! Tästä myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 45: Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 17: A book set in 2000. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten siitä löytyy 12: maastamuutto.

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy 2020. Englanninkielinen alkuteos Migrations. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2021. 345 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Frannyllä on aina ollut taipumus lähteä kävelemään, kadota hetkeksi, olla liikkeessä. Hän rakastaa myös merta ja ui päivittäin, mutta jostain syystä hän kokee syvää häpeää ja tuntee, ettei osaa olla maailmassa. Hän kokee myös juurettomuutta ja palaa siksi Galwayhin etsimään äitiään. Muuttaako yllättävä rakastumineen Nialliin, sitoutuminen toiseen ihmiseen Frannyn mielenmaisemaa, vai onko hänen jälleen lähdettävä?

Kaksitoista vuotta myöhemmin Franny löytää Pohjois-Amerikasta laivan ja miehistön, joiden mukana hän aloittaa vaivalloisen matkan kohti Etelämannerta, sinne missä lapintiirat käyvät kääntymässä joka vuosi. Maailmasta ovat kadonneet lähes kaikki suuret nisäkkäät ja linnut. Muutama kalastusalus sinnittelee vielä, mutta kalaakaan ei juuri ole. Seuratessaan viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa Franny antaa laivan kapteenille Ennisille mahdollisuuden viimeiseen suureen kalasaaliiseen, mutta samalla hän toteuttaa myös Niallin toiveen.

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite.

Teoksen alkuperäinen nimi Migrations viittaa sekä muuttolintujen että Frannyn liikkeisiin ja tapaan olla, kun taas suomennos kertoo enemmän siitä dystooppisesta maailmasta, jossa he elävät. Eläinkato on surullista ja järkyttävää, ja on toinen kirjan teemoista, joka tekee tarinasta epätoivoisen ja raskaan. Katoa korostavat ihmisten väliset jännitteet, kuten Frannyn kohtaaminen anopin häkkilintujen luona, tai hänen suhteensa kalastajiin, jotka ovat menettämässä elinkeinonsa. Toinen tarinaa painava teema on Frannyn raskas mieli, syyllisyys ja levottomuus. Hänen menneisyydestään paljastuu vähitellen lisää asioita, jotka selittävät pakonomaista matkaa, kuristavia yöunia ja kyvyttömyyttä saada otetta elämästä.

Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasta yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.

Kauniita yksityiskohtia romaaniin tuovat herkkä kerronta ja tietysti linnut, mutta myös ihmisten väliset siteet. Niallin ja Frannyn välinen rakkaus on poikkeuksellista ja luo toivoa. Toivoa tarinaan tuo myös Frannyn ja kalastusaluksen miehistön välille hiljalleen syvenevä yhteys, periksiantamattomuus ja luottamus, joka vie yhteenotoista, väkivallasta ja myrskyistä huolimatta Frannyn ja Ennisin lopulta sinne, missä on vielä satoja lapintiiroja.

Maailmalla menestynyt teos rinnastuu omassa mielessäni ihan ensimmäiseksi Maja Lunden trilogian teoksiin Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Blogiarkistosta nostin tähän myös nämä niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvat, luontokatoa käsittelevät teokset: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Emma Puikkosen Lupaus.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Raijan kirjareppu. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 35: Kirjassa on oikeudenkäynti. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 27: Two books with the same word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy 16: Kartano. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 25: Kirja käsittelee tasa-arvoa.

Naistenviikko: Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan 2015. Englanninkielinen alkuteos One. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 439 s.

Hyvää Saaran päivää! Kuten olen monesti kehunut, lukuhaasteet saavat lukemaan teoksia, joita ei muuten ehkä valitsisi. Tämän vuoden Helmet-haasteesta opin uuden terminkin, säeromaani. Sellainen on Sarah Crossanin Yksi. Nuorten kirjallisuutta edustava teos, joka on kirjoitettu säkeiksi kuin romaanin mittainen runoteos ikään. Tunnustan, että hieman epäillen suhtauduin siihen alkuun, mutta onneksi tajusin rakenteen hienouden heti ensimmäiseltä sivulta. Ihailen myös sitä, miten Kaisa Kattelus on saanut säkeet toimimaan niin hienosti käännöstyössä.

Romaani kertoo siamilaisista kaksostytöistä Tippista ja Gracesta. Grace on heistä tarinan kertoja. Tytöt ovat lääketieteellinen ihme, eläneet 16-vuotiaiksi asti. Heidän on aika siirtyä kotiopetuksesta normaaliin lukioon ja kouluunmeno jännittää tietysti hirveästi. Tuijotuksen määrä olisi loputon. Tässä kohtaa tarinaa minulle tuli vahvasti mieleen R. J. Palacion romaani Ihme, jonka päähenkilö Auggie on vastaavanlaisen haasteen edessä. Koulutie alkaa peloista huolimatta hyvin, mutta kouluvuoteen mahtuu runsaasti muita huolia.

Huolista pienimmältä saattaa kuulostaa se, että Grace rakastuu. Ihanaahan se olisi, jos sisko ei olisi hänessä lantion kohdalta kiinni. Tytöt ovat realistisia eivätkä tavoittele kuuta taivaalta, mutta silti. Teini-ikäisillä on haaveensa. Kotona on tiukkaa rahasta eikä isän mieli meinaa kestää työttömyyttä. Pikkusisaren tanssiharrastus on vaarassa eikä hän taida syödä tarpeeksi. Onnekasta on kuitenkin se, että tytöt saavat ystäviä ja ehtivät kokea monia merkittäviä hetkiä ennen kuin heidän terveytensä romahtaa.

Crossanin nuoret päähenkilöt ovat ihanan reippaita, sanavalmiita ja fiksuja. Grace ja Tippi ovat yksi, mutta samalla kaksi hyvin erilaista persoonaa. He ovat vahvoja yhdessä, tukevat toisiaan ja kantavat huolta toisistaan. Romaani kannustaa hyväksymään erilaisuutta ja näkemään tavallisuutta siellä, missä sitä eniten kaivataan. Mikään ei ole teini-iässä niin kamalaa kuin joukosta poikkeaminen. Teoksen loppuun lukija tarvitsee nenäliinoja, sillä tyttöjen on tehtävä raastavan vaikea päätös, joka muuttaa molempien loppuelämän.

Erinomainen teos myös niille (nuorille), joille lukeminen on haaste. Crossanin (ja Katteluksen) teksti on helppolukuista ja säkeet antavat mahdollisuuden hengähtää, kerrata tai ihan vaan nauttia sanoista. Romaanista ovat kirjoittaneet postauksen myös Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen ja Yöpöydän kirjat. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii siis kohtaan 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Tässä muita Saaran nimipäivään sopivia teoksia:

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Kesävuoden dekkarit, tässä Musta hevonen

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Salminen: Katrina

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper 2015. Englanninkielinen alkuteos Etta and Otto and Russell and James. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua. Lainasin kirjastosta.

Olipa kerta kaikkiaan ihana tarina! Ja olisinko tähän kirjaan tarttunut ilman Helmet-haastetta? Tarvitsin nimittäin kirjan, jonka kannessa on kuu, haastekohta 28. Sellaiseksi kuvan taivaankappaleen voi kai tulkita. Kannesta löytyy muitakin tarinaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia, kuten pellavankukkia, peltoja ja James.

Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen. Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan. -Otto.

Emma Hooperin kauniisti ja jopa hieman lapsekkaan selkeällä kielellä kirjoittama romaani kertoo Ettasta, Otosta ja Russellista, kolmesta kahdeksankymppisestä, joilla on yhteinen historia ja pitkä elämä. Muistiaan vähitellen menettävä Etta lähtee pitkälle kävelylle kohti merta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Matkaa itärannikolle on Saskatchewanista yli 3000 kilometriä. Onneksi mukana on osan matkasta James. Kotiin jäävä Otto alkaa rakentaa jotain uutta ja molemmat niittävät mainetta tahollaan.

Ettan kävellessä palataan romaanissa kolmikon nuoruuteen, vuosiin jolloin Etta oli opettaja, Otto sodassa Euroopassa ja Russell viljeli maata. Sota-aika oli odottamista ja pelkoa, menetyksiä ja tyhjyyttä, mutta myös rakkautta ja kirjeenvaihtoa. Väliin jää kuusikymmentä vuotta, jotka lukija voi täyttää haluamallaan tavalla. Sijoittaisin teoksen ehdottomasti myös Helmetin haastekohtaan 6, sillä rakkausromaanikin tämä on, ihan selvästi, omalla vähäeleisellä ja varovaisella tavallaan. Kolmikon elämät kietoutuvat toisiinsa ja kuolemassakin he ovat toisiaan lähellä.

Täytyy vain muistaa hengittää.

Teoksessa on lempeää viisautta, joka viipyy ihmisten välisessä mutkattomassa ja hellässä vuorovaikutuksessa, sanattomassa viestinnässä ja tietynlaisessa viattomuudessa, johon on helppo ihastua. Sarkasmi ja pessimismi sikseen! Joskus tekee hyvää olla onnellinen pienistä asioista ja vähään tyytyväinen, ja vaikka romaani antaa runsaasti tilaa myös puutteelle ja köyhyydelle, se ei jää vellomaan ikävään. Etta ja Otto ja Russell ja James hymyilyttää, ehkä se on vähän hassukin, ja vaikka sitä olisi helppo lukea nopeasti, ei halua että se loppuu kovin pian. Koskettavakin se on, sillä kahdeksankymmenen vuoden ikä tuo haurautta ja ikivanhat muistot sekoittavat ajatuksen. Vanhuus on muistamista ja unohtamista, monessa eri ajassa elämistä, todellisen ja epätodellisen sekoittumista.

Hooper on rakentanut tarinan mukavalla tavalla vuorottelevista palasista menneessä ja nykyhetkessä. Tärkeä osa kerrontaa ovat kirjeet Euroopan sodasta Ettalle ja takaisin Otolle. Dialogi on aina hyvin vähäeleistä, eikä sitä ole pelkästää ihmisten välillä. Kirja sopii siis myös erittäin hyvin haastekohtaan 39: Ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kertova kirja. Jokainen voi itse päätellä, onko James kojootti vai jotain muuta. Loppua kohden tekstinpalaset lyhenevät kauniilla tavalla, kunnes on aika antaa periksi.

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukuneuvoja, Lumiomena ja Leena Lumi.

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu Tuominen 2019. WSOY. 408 sivua. Luin BookBeatista.

Tätä tuoretta kotimaista dekkaria olen nähnyt kehuttavan viime aikoina ja ensi alkuun ajattelin, että olkoon, taas yksi uusi teos sankkaan dekkarien joukkoon. Mutta Kirsin kirjanurkan suosituksesta otin kirjan matkalukemiseksi, ja wau! Tässä onkin Tuomiselta tuotos, jota kannattaa kehua ja ylistää! Tukalat päivät La Riojan 37 asteen helteessä menivätkin varsin rattoisasti.

Verivelka aloittaa Delta-sarjan, joka sijoittuu Poriin. Komisario Jari Paloviita ryhmineen saa selvitettäväksi Ahlaisissa sattuneen puukotuksen. Pitkään mökissä ryypänneestä porukasta yksi on kuollut, yksi piilottelee kuusen alla. Paloviidalle on järkytys, kun hän kuulee kyseisten henkilöiden nimet. Lapsuusmuistot virtaavat vauhdilla mieleen, mutta hän ei paljasta työkavereilleen mitään. Alkaa murhatutkinta, jossa Paloviidan osuus on vähintäänkin epäilyttävä.

--- kaikki oli jo liikkeessä, natisi a huojui. He olivat Antin kanssa astuneet kosmisen kohinan tuolle puolelle, ja täällä kohina oli niin voimakasta, että se sattui korviin. Se suorastaan huusi ja oli niin täynnä menneisyyden ääniä, että Paloviita pelkäsi räjähtävänsä.

Paloviidan läheisin lapsuudenystävä Antti ei saanut kasvaa niin ehjässä kodissa kuin Jari, ja poika lähetettiin pois 13 vuoden iässä. Lasten ystävyys jäi katkolle, mutta metsään jäi yhteinen muisto. Tuominen kuvaa poikien lapsuutta ja alkavaa nuoruutta kauniin koskettavalla, mutta hyvin realistisella tavalla. On kalareissut ja pyörät, ensi-ihastumiset ja vahva usko siihen, että siteet kestävät loppuelämän. Ystävyyden ja kasvun kuvaus on hienoa luettavaa ja Verivelkaa onkin verrattu mm. Stephen Kingiin.

Valitettavasti on myös perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, joilla molemmilla on yhteys nykyisyyteen. Koulussa on vuotta vanhempi poika, joka ei voi sietää hintelää Jaria. Kun väliin osuus se kaikista ihanin tyttö, tapahtuu jotain, jonka seurauksia Paloviita kantaa sydämessään lopun elämäänsä. Ahlaisten surmayö nostaa kaiken taas pintaan. Ne vahvalta tuntuneet siteet haurastuivat joskus traumojen ja surun vuoksi, mutta kestävätkö ne kuitenkin erilaisista lähtökohdista ja aikuisuuden valinnoista huolimatta? Paloviidan on punnittava, kumpi on tärkeämpää, ystävyys vai virkavelvollisuus.

Tuomisen kerronta kumartaa perinteiselle dekkarille, jossa poliisityö on keskiössä. Verivelassa se on kuitenkin jännittävällä tavalla värittynyttä Paloviidan omien motiivien vuoksi. Kahden aikatason kerronta pitää mielenkiinnon pakottavalla tavalla yllä. Hahmot, kuten vaikkapa Paloviidan työtoverit, ovat erittäin hyvin rakennettuja, eikä kaikki ole sitä miltä aluksi näyttää. Salaisuuksia ja piiloteltavaa on paljon, muttei kuitenkaan niin että fokus häiriintyisi. Loppukin jää kutkuttavalla tavalla hieman avoimeksi. Tuomisen kerrontaa ja tekstiä täytyy muutenkin kehua; se on paikoitellen todella vangitsevaa. Teoksen monipuolisuuden vuoksi kirjaa voi suositella niillekin, jotka eivät dekkareita yleensä lue.

Ajatukset yrittävät tarttua ohuisiin säikeisiin, mutta ne pakenevat kosketuksen tieltä ja niiden tilalle aukeaa vain tyhjiä kuiluja. Jossain polskahtaa kala, lokki kiljahtaa.

Verivelasta myös näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjasta kirjaan ja Rakkaudesta kirjoihin.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo 2018. Gummerus. 376 sivua. Oma ostos.

Tuuleen sai huutaa niin paljon kuin keuhkoista lähti mutta puhuri heitti sanat takaisin, monesti nurin käännettyinä niin että hyvät ja tärkeät ajatukset olivat muuttuneet pilkaksi. 

Rytisalon toinen romaani on herättänyt (ainakin sosiaalisessa mediassa) keskustelua siitä, millä tavalla ja millaista fiktiota kirjailija saa kirjoittaa historiallisista henkilöstä. En lähde puimaan asiaa tässä sen enempää, totean vain omalta osaltani, että romaani on fiktiota, vaikka sen tietyt reunaehdot olisivatkin faktaa. Näin ollen romaanin henkilöistä tai tapahtumista ei välttämättä kannata vetää yhteyttä todellisuudessa eläneisiin henkilöihin. Rytisalo avaa omaa kirjallista prosessiaan kirjan jälkisanoissa mm. näin: Minun Minnastani tuli tällainen, todellisen maailman historiallisesta Minna Canthista en enää tiedä.

Nimensä mukaisesti Rouva C. on avioliittoromaani ja keskittyy Minna Johnsonin ja Ferdinand Canthin parisuhteeseen, sen sävyihin, tasa-arvoon ja tilaa antavaan rakkauteen, jota riitti alusta loppuun. Se kertoo nuoresta omapäisestä ja omanarvontuntoisesta naisesta, joka pettyy ensimmäisen seminaarivuotensa lopulla Jyväskylässä ja on vähällä jäädä kauppa-apulaiseksi isänsä yritykseen Kuopioon. Yhteys älykkääseen lehtoriin kuitenkin palaa ja syttyy vähitellen rakkaudeksi. Opinnot jäävät joka tapauksessa kesken ja menee jonkin aikaa ennen kuin kotioloista, synnytysten, talonrakentamisen ja epävarmuuden keskeltä työntyy esiin se Minna, josta me kaikki olemme niin ylpeitä.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

Romaanissa Ferdinand on se täydellinen aviopuoliso, joka mahdollistaa rohkean ja tulisieluisen maailmanparantajan ilmaista mielipiteensä ja olla esillä. Kuka tietää, millaista Minnan elämä olisi ollut vanhakantaisemman ja perinteisemmän miehen rinnalla. Luonnontieteilijänä Ferdinand on ihanan utelias ja luotsaa perhettään maalaisjärjellä, jaksaa Minnan rinnalla tämän masennuskaudet eikä pelkää uudistuksellisten mielipiteiden aiheuttamia puheita. Sillä niihin Minna törmää, menettää ystävänsäkin, epäilee kykyään vaikuttaa naisten asemaan, mutta ei anna periksi. Köyhyydestä noustaan vain, jos tytötkin pääsevät kunnon kouluun, jos piioille opetetaan biologian ja taloudenpidon perusasiat, ja jos miehet saataisiin kauemmaksi alkoholin kurimuksesta. Raskaaksi tulemiseen vaaditaan kaksi, useimmiten vain yhden halu, mutta nainen on se, joka kantaa seuraamukset. On niin paljon, johon Minna haluaa vaikuttaa.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla ---

Rouva C. on ihastuttavaa luettavaa. Rytisalo kirjoittaa kaunista tekstiä, jota on vaivaton lukea ja joka vie heti mennessään. Vaikka kyseinen avioliitto onkin varsin täydellinen, on tarinassa runsaasti tasapainottavaa tulta ja vastoinkäymisiäkin. Minnan tahto puskee läpi, mieli on välillä musta eikä ikääntyminen ole helppoa. Ja kun on kyseessä Rouva Canth, ei yhteiskunnalliselta otteelta voi välttyä. Romaani avaa mielenkiintoisia yksityiskohtia luokkaeroista, asumisen tasosta, säätyläisten asenteista, pukeutumisesta ja - tietysti - eri-ikäisten tyttöjen ja naisten asemasta, siitä mikä on kenellekin soveliasta ja hyväksyttyä käytöstä. Minna rikkoo rajoja niin että paukkuu. Avioliittokuvauksen lomassa kulkee mukana Minnan ystävyyssuhde samaan aikaan seminaarin aloittaneeseen Floraan ja se, millä tavalla suhde kestää asenne-erot. Flora on kuin peili, jossa nuori Minna näkee ensin itsensä, mutta vuosia myöhemmin jotain aivan vierasta.

---he oliva tässä yhdessä, nuoret rouvat, luentosalin penkeiltä lehtoreiden rouviksi repäistyt, lupauksensa rikkoneet ja Cygnaeuksen pettäneet tytöt, joiden piti tehdä jotain ihan muuta kuin lapsia.

Kirja on ollut blogimaailmassa(kin) kamalan suosittu. Tässä muutama esimerkkipostaus: Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirjan pauloissa.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre 2013. Ranskankielinen alkuteos Au revoir là-haut. Suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva 2015. Pokkarissa 546 sivua.

Näkemiin taivaissa alkaa ensimmäisen maailmansodan lopusta, ihan niistä viimeisistä päivistä, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Rintamalla odotetaan jo sodan hiljenemistä, mutta Albert Maillard tempautuu tapahtumaketjuun, joka on viedä hänen henkensä. Pari päivää myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa syyllisyyden- ja toisaalta kiitollisuudentuntoinen nuorimies hoivaa pahasti kasvoistaan vammautunutta Édouard Péricourtia. Vuotta myöhemmin tämän sisko Madeleine nai komean Henri d'Aulnay-Pradellen tietämättään, että miehen toimet sodan viime hetkillä ovat vaikuttaneet hänen veljensä kohtaloon.
Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä oli tuntunut kuin hän joka päivä häviäisi sitä vähän kerrassaan. 

En kerro juonesta tämän enempää, etten paljasta mitään olennaista, vaikka kaikkihan tämän ovat jo kai lukeneet. Keskityn sen sijaan kuvailemaan tarkemmin, mikä tästä romaanista tekee minun mielestäni niin upean. Enkä muuten ole ainoa; romaani on saanut palkintoja ja ylistyksiä niin Ranskassa kuin meilläkin. Pierre Lemaitre on uskomattoman taitava kertoja, mutta väittäisin, että hänen tyylissään on jotain samanlaista sadun taikaa, jota löytyy Ranskasta muutenkin. Tämän romaanin lukijat nauttisivat yhtä lailla vaikkapa Fred Vargasin dekkareista kuin Anthony Doerrin historiallisesta, niin ikään sota-ajan Ranskaan sijoittuvasta romaanista (jälkihuomautus: Doerr ei olekaan ranskalainen, vaan Yhdysvalloista!).

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eletään aikaa, jolloin luokkajako oli hyvin selkeä, kaikkine yksityiskohtineen. Romaanin kohtalopari, Albert ja Édouard, ovat lähtöisin hyvin erilaisista oloista, eikä se voi olla vaikuttamatta heidän eikä muidenkaan tapaansa käyttää rahaa, puhutella muita, pukeutua - köyhyys tai varallisuus lyö leiman lähes kaikkeen, mitä romaanin ihmiset tekevät tai miten he ajattelevat. Räikeintä on tietysti vähävaraisen naisen asema verrattuna niihin yläluokkaisiin ukkoihin, jotka kopeloivat kyselemättä, pitävät sitä oikeutenaan. Raha tai sen puute aiheuttaa niin julkeutta, omahyväisyyttä ja suorastaan rikollista käytöstä, kuin myös alistumista, häpeää ja vihan tunnetta.

Sodan jälkeen eletään myös aikaa, jolloin kaikkea on vähän, mutta sodasta olisi toivuttava. Lemaitre on hyödyntänyt historiallisia lähteitä luodessaan valheiden ja petoksen verkoston, jossa kekseliäisyydellä ja rohkeudella pimitetään rahat hallitukselta, kunnilta tai yksityisiltä rahoittajiltakin tilanteessa, jossa kaikki ovat halukkaita pystyttämään muistopatsaita, -laattoja tai jopa monumentteja rakkaitten vainajiensa kunniaksi. Uskomaton tarina, eikä edes kovin fiktiivinen!

Ranskalaiskirjailijoilla on ihme kyky kuvailla hahmojaan ihanan herkullisin tavoin. Niin on tässäkin romaanissa. On ujo nuorimies, joka tahtomattaan ajautuu onnettomuuksiin eikä saa sanaa suustaan, reppana jota on helppo käyttää hyväkseen ja joka hädissään pissaa housuihinsa; vauraan perheen vesa joka morfiinihöyryissään pukeutuu koristeellisiin naamioihin ja höyheniin, tanssii hotellin käytävillä tai korisee kammottavilla kurkkuäänillään. On päättäväisen itsevarma, raskaana oleva, petetty vaimo; menetystä sureva, aiemmin niin tunteeton isä, sekä kukkoilija, nousukas, joka ei tunne mitään rajaa kerätessään omaisuutta. Niin ja tietysti se virkamiesten ja poliitikkojen kirjavan epämiellyttävä joukkio, ympäripyöreät ääliöt, jotka ajattelevat vain itseään eli mainettaan. Värikylläisen kielen taitavasti kääntämisestä suurkiitos suomentajalle!

Vielä on seikka, jota rakastan näissä ranskalaisissa ja joka on varsin vähäpätöinen, mutta minulle merkittävä mauste: ranskan kieli. Nautin suunnattomasti siitä, miten saan välillä muotoilla huulilleni vaikeita ranskankielisiä nimiä, kuten rue Caulaincourt, Saint-Vizier-de-Pierlat, Eugène Larivière, Lèopoldine Péricourt tai vaikkapa Léon Jardin-Beaulieu. Iloa pienistä yksityiskohdista, joista Lemaitren romaanissa riittää muutenkin kuin nimissä. Näkemiin taivaassa on dekkarimainen ja koukuttava, runsas ja rikas, monitasoinen ja kiehtova.

Sain siis vihdoin luettua teoksen joka on lämmittänyt hyllyäni pari vuotta. Helmet-haasteessa kirja kuittaa toiseksi viimeisen kohdan, 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (löytyy äänikirjana ja elokuvana). Lisää arvioita löytyy vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Hurja Hassu Lukija ja Annelin kirjoissa.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen 2017. Valomerkki. Otava. 252 sivua.

Aloitin tämän kirjan kanssa jo syksyllä, mutta jostain syystä päivä ei ollut oikea, enkä jaksanut teoksen masentunutta päähenkilöä lainkaan. En kuitenkaan luovuttanut, vaan yritin viikonloppuna uudelleen. Nyt hetki oli sopiva ja oikein tunsin, miten romaani lähti vetämään. Lopulta lukaisin sen parissa päivässä ja uskon, että intensiivinen uppoutuminen olikin paras keino. Muuten tarina olisi saattanut jäädä ohueksi.

Viisikymppisen masentuneen kirjailijan mieli, se mikä alkuun työnsi kauemmaksi, olikin loppujen lopuksi kirjan parasta antia. Meillä on varmasti jokaisella lähipiirissä joku enemmän tai vähemmän masentunut tai ahdistunut henkilö, ja ainakin minulle teki todella hyvää päästä tällaisen mielen sisään vähäksi aikaa, kun usein tuntuu, ettei sinne ole kovin helppoa päästä, eikä siksi ole aina helppoa ymmärtää.

Anita on niin väsynyt ahdistukseensa, että hän suunnittelee jo tämän maailman jättämistä. Avukseen tai tuekseen hän pyytää lähimpiä ihmisiään - ei mikään pieni pyyntö. Onko niin, että luovuutta vaativa, itsenäinen työ kirjailijana on omiaan vain pahentamaan ahdistusta? Koko ajan pitäisi jaksaa puolustaa ja perustella tekemisiään ja saavutuksiaan niin itselleen kuin maailmalle. Joka päivä pitäisi saada jotain aikaan, jottei jää kelkasta. Uuden romaanin aloittaminen on Anitalle aina se masennuskausien pahin vaihe, mutta vähitellen, hyvin hitaasti mutta vähitellen kuitenkin, sieltä alhosta päästään ylöspäin.

Mua pidetään vahvana naisena mutta oikeesti mä oon vinkulelu.

Romaani käsittelee mustia ajatuksia, masentuneen alakuloa ja näköalattomuutta Härköselle tyypilliseen tapaan, eli mustan huumorin ja nasevan dialogin voimin. Anitan ahdistus tulee liki ja ympäröi nojatuolini, mutta sen kanssa pystyy elämään, kun sanat ovat kohdillaan, ja kuten jo sanoin, loppua kohti helpottaa. Härkönen nostaa esille myös masennuksen taustoja, kuten huonoja ihmissuhteita ja lapsuudessa koettua julmuutta, naisen asemaa. Miten meitä kasvatetaankin niin kilteiksi, muita miellyttämään, kykyjämme epäilemään!

Valomerkki sopii hyvin Tuijata-blogin lanseeraamaan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Anita on tehnyt kirjailijan uraa varsin menestyksekkäästi jo kolmekymmentä vuotta, mutta tulot ovat silti niukat ja epätasaiset, apurahoista pitää taistella mediaseksikkäämpien nuorten toivojen kanssa, somettaminen ei innosta vaikka pitäisi, eikä ympäristöllä oikein ole hajua siitä, millaista itsekuria työ vaatii. Helmet-haasteessa kuittaan sillä kohdan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 14: Fire (kannessa on savua).

Muissa blogeissa: Tuijata, Järjellä ja tunteella sekä Rakkaudesta kirjoihin.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa. 2003. Japaninkielinen alkuteos Hakase no Aishita Sûshiki. Tammi 2016. Suomentanut Antti Valkama. 286 sivua.

Mistähän johtui, että arkisiin sanoihin tuli jotenkin romanttinen sävy, kun ne liitettiin matematiikkaan? Ystävällinen lukupari ja alkulukukaksonen kyllä olivat täsmällisiä ilmaisuja, mutta niissä oli myös häivähdys ujoutta, kuin ne olisivat astuneet ulos keskeltä runoa.

Niitä japanilaisia kirjoja, joita olen lukenut, tuntuu yhdistävän jokin salaperäinen rauha ja vähäeleisyys. Niin on myös Professorin ja taloudenhoitajan laita. Tarinaa kertovalle taloudenhoitajalle ja tämän kymmenvuotiaalle pojalle päivittäiset vierailut muistisairaan professorin luona muodostuvat merkittäviksi ja muuttavat heidän loppuelämäänsä. Yhteiseen puoleen vuoteen mahtuu runsaasti arjen pieniä iloja, hämmästystä ja lämpöä, mutta myös suuria tunteita, kuten surua ja pelkoa. Silti kerronta on niin arkista, eleetöntä ja levollista, että tarinan painoa on vaikea käsittää.

Kertoja on siis välitysfirman kautta saapuva taloudenhoitaja, jonka tehtävänä on laittaa eläkeikäiselle, entiselle matematiikan professorille lounas, käydä kaupassa, huolehtia asunnosta ja tarjoilla vielä illallinen ennen työpäivän päättymistä. Professori on menettänyt onnettomuuden vuoksi muistinsa vuonna 1975, ja joutuu aloittamaan alusta aina 80 minuutin välein. Jo usea taloudenhoitaja on saanut valituksen ja joutunut lähtemään, mutta kertojamme viehättyy vähitellen matematiikkaneron innostuneesta tavasta yhdistellä arjen lukuja ja luennoida niiden taustoista. Kun professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on 10-vuotias isätön poika, joka joutuu pärjäämään itsekseen useita tunteja koulupäivän päätteeksi, vaatii hän poikaa taloonsa viettämään nuo iltapäivän hetket.

Kolmikon arki rullaa omassa rauhassaan. Professori auttaa poikaa matematiikan kotitehtävissä ja kannustaa tätä ratkomaan niitä enemmänkin. Sivusta seuraava taloudenhoitaja rakastuu itsekin matematiikan salaperäiseen kauneuteen, sen loputtomalta tuntuviin polkuihin ja vastausten varmuuteen. Professori jumaloi poikaa, jolle hän on antanut nimen Juuri, koska pojan päälaki on kuin neliojuuren merkki, joka ketään syrjimättä sulkee sisäänsä minkä luvun hyvänsä, ja antaa sille selvän hahmon. Vaikka miehen on opeteltava tämäkin seikka aina uudelleen, tuntuu kuin hänen, pojan ja taloudenhoitajan välille syntyisi unohduksen ylittävä side. Kolmikkoa yhdistää rakkaus baseballiin, jota he kuuntelevat radiosta. Siinä missä professori kykenee johdattamaan naisen ja pojan matematiikan runollisuuteen, saa poika elämäänsä aikuisen miehen ja tämän kyseenalaistamattoman rakkauden.

Yhden levollisen sunnuntaipäivän mittainen romaani on pinnalta kevyt ja leppoisa, mutta pinnan alla on voimakkaita tunteita ja vahva virta, jotka pitävät otteessaan. Lempeä ja hieman ehkä surumielinen tarina on täynnä hoksaamisen iloa ja kohteliasta kiitollisuutta. Lukemisen jälkeen on levännyt ja rauhallinen olo, vaikka välillä päähenkilöiden kiinnostus baseballiin häiritsi omaa mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Toki sillä oli kokonaisuudelle oma merkityksensä, mutta minulle se jäi etääksi. Toisin oli matematiikan kanssa; en todellakaan ymmärtänyt kaikkia kaavoja ja ratkaisuja, mutta romaani pystyi välittämään niiden kuuluisan kauneuden. Sympaattinen romaani, jonka en kuitenkaan usko jäävän kovin vahvasti mieleeni.

Yoko Ogawa on japanissa arvostettu kirjailija, ja Professori ja taloudenhoitaja hänen tuotannostaan tunnetuin. Sen pohjalta on tehty elokuva, joten kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Lisää kirjasta blogeissa Ullan Luetut kirjat, Lumiomena, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

Louise Erdrich: Pyöreä talo ja Kansojen juurilla -haasteen koonti

Louise Erdrich. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Round House. Yhdysvallat. Basam Books 2013. Suomentanut Laura Lahdensuu. 448 sivua.

Sekava ja epäoikeudenmukainen lainsäädäntö, joka hidastaa tai jopa estää oikeuden toteutumista reservaateissa sattuvissa raiskaustapauksissa, on yhä olemassa. Useampi kuin joka kolmas alkuperäiskansoihin kuuluvasta naisesta raiskataan elämänsä aikana. 86 % tekijöistä on muita kuin alkuperäiskansoihin kuuluvia miehiä. (Louise Erdrich)

Pyöreän talon tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Dakotaan, vuoteen 1988. Pääosassa on 13-vuotias Joe, joka elää vanhempiensa, ystäviensä ja Ojibwa-heimonsa kanssa reservaatissa, joihin Yhdysvallat ajoi suurimman osan alkuperäisväestöstään 1800-luvulta alkaen. Joen äiti raiskataan, tämä masentuu ja vetäytyy sänkyynsä. Menee päiviä, viikkoja, ettei hän halua puhua tapahtuneesta mitään.

Silloin oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli noussut portaat, ja makuuhuoneessa alkoi olla tunkkaista. Ilma oli raskaana hänen hengityksestään kuin hän olisi imenyt siitä kaiken hapen. Hän piti kaikki verhot alhaalla. Halusin laskea voileivän pöydälle ja juosta karkuun. Mutta hän pyysi minua istumaan.

Joen siirtyminen huolettomasta, onnellisesta lapsuudesta kohti aikuisten epäoikeudenmukaista maailmaa alkaa, kun hän tajuaa, että hänen täytyy itse selvittää mitä äidille tapahtui. Hän joutuu kantamaan sisällään salaisuuksia ja vihaa, jotka ajavat häntä kohti peruuttamatonta tekoa, jotta oikeus tapahtuisi. Kesään sijoittuvat tapahtumat sisältävät kuitenkin paljon muutakin: on poikien kolttosia, juhlia, kiinnostusta naisten muotoihin, keskusteluja papin kanssa, isoisän tarinoita, unia ja joutoaikaa.

Pyöreä talo on hyvin vaikuttava romaani. Se ei ole pelkästään kertomus oikeuden vääristymistä reservaatissa. Se ole pelkästään 13-vuotiaan pojan vimmaa ymmärtää syitä ja seurauksia tai klassinen kuvaus lapsuuden lopusta. Se on samalla ja ennen kaikkea erittäin inhimillinen tarina tiiviin yhteisön elämästä, historiasta, ikivanhoista uskomuksista ja vallan vääristymistä. Pyöreä talo on hirvittävän monipuolinen teos, josta jää päällimmäisenä mieleen ystävyyden ja rakkauden valtava voima ja merkitys keskellä ravisuttavia tapahtumia ja turhautumista.

Louise Erdrich on Yhdysvalloissa palkittu kirjailija, mutta minulle täysin uusi tuttavuus. Hänen tapansa kertoa on ilmavaa ja helppoa lukea, mutta samalla ihailtavan älykästä. Kerronnan rytmi sallii niin nopeita kuin rauhallisiakin jaksoja, ja Joen tarve selvittää tapahtunut pitää lukijankin mukanaan. Vivahteikkaan, suorastaan koomisen, mutta syvästi humaanin hahmogallerian lisäksi tarinaa sävyttää lakoninen huumori, joita ilman tapahtumien ylle jäisi liian musta pilvi.

Pyöreä talo on sellainen romaani, joita soisi löytävänsä useamminkin. Minulle on sitä ikävä jo nyt! Lue myös, mitä Lumiomenan Katja on siitä kirjoittanut. Osallistun teoksella Kansojen juurilla -haasteeseen, jonka kokoan tässä samalla kasaan omalta osaltani:

Eniten minua kiinnostaa tien Suketuksen emännöimä Kansojen juurilla -haaste päättyy siis alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Vähimmäistavoitteeksi emäntä asetti kolme alkuperäiskansoista kertovaa tai alkuperäiskansojen edustajan kirjoittamaa kirjaa. Oman tavoitteeni asetin neljään teokseen, jotka olivat:

• Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
• Louise Erdrich: Pyöreä talo
• Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
• Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit  

Lisäksi hoksasin, että voisin laskea mukaan myös Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset, jossa keskeisessä osassa ovat nykyisen Namibian pohjoisosan alkuperäiskansa ovambot noin sadan vuoden takaa. Niinpä tavoitteeni ylittyikin!

Kiitokset Suketukselle hienosta haasteesta! Haasteen ansiosta luin teoksia, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä huomiotta. Nyt tiedän maailmasta taas hieman enemmän!

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Michael Cunningham. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Snow Queen. Gummerus 2014. Suomentanut Raimo Salminen. 289 sivua.

"Minä odotan koko ajan... jotain."

Barrett odottaa suurta rakkautta saapuvaksi, jotain mikä tekisi hänen elämästään täydempää. Kukaan hänen poikaystävistään ei ole vielä jättänyt häipymättä. Hän on veljeksistä se, josta odotettiin jotain suurta, jotain akateemista ja hienoa. Keski-ikää lähestyessään hän huomaa kuitenkin asuvansa veljensä nurkissa ja myyvänsä T-paitoja ystävänsä putiikissa. Rakkauselämää vaille hän on silti löytämässä tyytyväisen tasapainon.

Barrettin vanhemman veljen, Tylerin elämä rakentuu kahden asian ympärille. Musiikki ja syöpää sairastava vaimo. Hänen suurena tavoitteenaan on säveltää parantava laulu rakkaalleen ja lyödä läpi musiikkimaailmassa. Siinä missä Barrett odottaa rakkautta, Tyler odottaa inspiraatiota. Onko kuitenkin niin että kokaiini vie häntä aina vain vahvemmin?

Lumikuningattaren päähenkilöveljeksissä on jotain hukkaanheitettyä, jotain sellaista mitä kukaan ei kai odottanut. He ovat tavoiteltuja, sivistyneitä, pidettyjä - silti samalla tuntuu kuin elämää valuisi sormien läpi, ote puuttuu, tavoitteet ovat liian haaveellisia.

Cunningham käsittelee kirjassaan monia keski-ikään ehtineelle tuttuja teemoja, nuoruuden vimman ja kauneuden katoamista, pettymyksiä, miellyttämisen tarvetta ja sairautta, jopa kuolemaa. Kantavana teemana on kai oman tien löytämisen vaikeus, kasvu omaksi itsekseen. Tarina rakentuu ajatusten ja muistojen varaan. Barrettin ja Tylerin hahmot ystävineen analysoivat tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisiaan ja hiljaisuutta hyvin tutulla tavalla. Siksi on kai ihme, miten asetelma ja henkilöt jättivät niin kylmiksi. Ajoittain huumehöyryisen Tylerin ajatukset tai Barrettin takertuminen yöllisen valoilmiön mahdollisiin merkityksiin ei saanut minua takertumaan teokseen vaan ennemminkin harppomaan sen läpi.

Lumikuningattaressa on kuitenkin paljon kaunista ja Cunninghamilla on ihmeellinen kyky sanallistaa sumeatkin ajatukset niin että niistä tunnistaa itsensä. Tarina ankkuroituu ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten Yhdysvaltojen silloisiin presidentinvaaleihin, eikä hahmojen ylianalysoinnista onneksi puutu itseironiaa. En voinut olla rakastamatta Cunninghamin Tunteja (kukapa ei voinut?!) ja rakkaiksi jäivät myös hänen seuraavat teoksensa Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Sen jälkeen tapahtui jotain, eivätkä Säkenöivät päivät ja Illan tullen enää tehneet vaikutusta. Odotan edelleen... jotain!

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Katja, Leena ja Kaisa Reetta. Omaa laiskuuttani taidan kuitata tällä Helmetin Marilyn-kohdan, sillä hänet mainitaan kirjassa pikaisesti.