Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Pirkko Saisio 2003. WSOY. 269 s. Perheenjäsenen kirjahyllystä. Kuva kustantajan.

Vaikka Saisiolta on ilmestynyt vasta uusi romaani Suliko, nappasin lainaan Punaisen erokirjan heti kun se oli valittu asiantuntijoiden äänestyksessä 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi (Hesarin juttu). En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta muita osia; hänen tuoreempi tuotanto on tutumpaa (Signaali, Mies, ja hänen asiansa sekä Passio). Julkaisen postaukseni tänään osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta - kai tämä romaani on jo moderni klassikko!

En varmaankaan osaa sanoa Punaisesta erokirjasta mitään mitä siitä ei olisi jo sanottu, mutta pidin jälleen kerran siitä, miten pakotonta ja vaivatonta Saision teksti on. Kuka tietää, miten paljon kirjailija viilaa lauseitaan, mutta lopputulos on kuin tekstiä ei olisi viilailtu lainkaan, vaan se syntyisi suoraan täydellisen valmiina. Kerronta on hyvin erilaista kuin vaikkapa lukuromaanin kaltaisessa Passiossa. Punaisen erokirjan kerronta on dialogimaisempaa, katkonaista ja hyvin aukkoista, kuin ajatus. 

Tarina siirtyilee ajassa ja paikassa, 1970-luvun nuoruuden, 1980-luvun alun ja 2000-luvun välillä. Nuori Pirkko muistelee opiskeluaikojaan Teatterikorkeakoulussa, silloisia ystäviään, rakastettujaan ja opettajiaan. Seksuaalinen herääminen vuosikymmenellä, jolloin homoseksuaalisuus on ollut vielä tautiluokituksissa ja juuri ja juuri poistettu rikoslaista, on ollut dramaattisen rohkeaa, ja aiheuttanut Saisionkin perheessä välirikkoja. 

Autofiktiivinen romaani on ollut noin kaksikymmentä vuotta sitten, ilmestyessään, jotain valtavirrasta poikkeavaa. Nythän niitä kirjoitetaan valtavasti. Saisio avaa omien nuoruusvuosiensa kokemusten kautta myös 1970-luvun poliittista ilmapiiriä ja sen näkymistä opiskelijaelämässä. Tiesin toki, että vasemmistolaisuus on ollut silloin vahvaa, mutta Saisio kuvaa hauskalla tavalla, miten senkin sisällä on ollut asenne-eroja ja vahvuusasteita eri opiskelijapiirien välillä. Lesbokulttuurin, opiskelijaelämän ja politiikan kuvausten yhdistelmä on kiehtova ja silmiä avaava, mutta eniten mieleeni on silti jäänyt epävarman, itseään etsivän nuoren naisen ajatukset ja päätökset, oman tien ja omien ihmisten löytyminen vähitellen. Yksityinen kokemus nousee kuuluisan vuosikymmenen yleisiä virtauksia vahvemmaksi.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Eleanor Catton 2023. Englanninkielinen alkuteos Birnam Wood. Suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2024. 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on minulle ihan uusi kirjailija. En enää muista mistä keksin tämän teoksen, mutta se oli pitkään kirjaston varausjonossa, kunnes sain sen juuri joulun alla. Tällä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi!

Mira ja Shelley ovat nuoria aktivisteja, jotka pyörittävät Birnamin metsää, sissiviljelijöiden kollektiivia. Tavoitteena on istuttaa juureksia ja vihanneksia tyhjille tonteille, joutomaille ja asuttamattomille pihoille, ja levittää hyvää. Nelisen vuotta pyörinyt kollektiivi on vakiinnuttanut toimintansa, mutta on vielä varsin pienimuotoinen ja tuntematon aktivistiryhmä. Kunnes yhtäkkisen maanvyörymän vuoksi Korowain kansallispuiston laitamilla sijaitseva maatila jää tyhjilleen ja Mira keksii lähteä selvittämään sen soveltuvuutta viljelyyn.

Tilasta, sen syrjäisestä sijainnista ja mahdollisuuksista on kiinnostunut myös droneilla rikastunut miljardööri Robert Lemaine, joka ottaa heti Miran liikkeet valvontaansa ja tarjoaa tälle yhteistyötä. Sopimus toisi kollektiiville ihan uudenlaista laajuutta ja Lemainelle mahdollisuuden toimintansa peittelyyn. Miran ja Robertin sopimus räjäyttää tunnelman Birnamin metsässä; ulkomailta kotiin palannut Tony haaveilee journalistin urasta eikä usko lainkaan Robertin tarkoitusperiä. Onko Tony oikeassa? Onko Mira liian sinisilmäinen ja myymässä arvonsa?

Kollektiivi lähtee Korowaihin joka tapauksessa ja aloittaa viljelystyöt. Pian tilan alkuperäinen omistaja kuolee epäselvissä olosuhteissa ja Miran ja Shelleyn tiivis ystävyys- ja työsuhde saa kolauksen. Robert ottaa huolehtiakseen nuorten pärjäämisestä, kun taas Tony tunkee itsensä kansallispuiston puolelle ja tekee löydön, jonka paljastaminen tekisi hänestä maailmankuulun. Tietääkö tilan omistajapariskuntakaan tarpeeksi miljärdöörin salaisuuksista, ja onko Birnamin metsä loppujen lopuksi Robertin suoja vai uhka?

Birnamin metsä on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa nuoret aikuiset joutuvat tasapainottelemaan suurten ikäluokkien harrastaman riiston, omien ihanteidensa ja hyvien aikeiden kanssa kapitalististen voimien edelleen hallitessa maailmaa. He joutuvat pohtimaan sitä, myyvätkö he ideologiansa, jos he ottavat rahoitusta vastaan kapitalistilta, ja voisiko Birnamin metsän ihanne laajentua ilman sponsoria. Yhteentörmäyksiä on niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisillakin tasoilla. Kumpi voittaa, oikeamielinen aktivisti, vai rikas voitontavoittelija?

Romaania kuvaillaan takakannessa hyvin henkilövetoiseksi ja siinä on tosiaan panostettu kunkin hahmon luonteenpiirteiden ja taustojen tarkkaan kuvailuun, ja kerrontakin etenee kunkin hahmon näkökulmia vuorotellen. Mira ja Shelley toimivat samojen arvojen puolesta, mutta niin eri tavoin liikkeessä, ettei katkeruudelta ja ehkä kilpailultakaan voida välttyä. Tonyssa kunnianhimo törmää tarpeeseen nöyrtyä ja kuunnella muita. Korowain tilan omistajatkin saavat sivukaupalla tilaa avioliittoineen ja osaamisineen - jos jostakin niin heistä olisi voinut hieman nipistää sivuja pois. Robert Lemainesta on rakennettu ehkä liiankin kylmä ja sosiopaattinen nihilisti, suorastaan stereotyyppinen miljardöörihahmo, mutta asetelma Miran rinnalla toimii hyvin.

Birnamin metsä herättää tietysti aiheellisen huolen siitä, onko hyvillä teoillamme ympäristön eteen mitään väliä, jos maailmaa pyörittää porukka, joka ajattelee vain itseään. Ja tässäkin blogia kirjoittaessani kulutan jonkin maan arvokkaita kaivostuotteita, joten onko omien porkkanoiden kasvattamisessa mitään järkeä, kun asiat laitetaan mittasuhteisiin. Teknologia saa romaanissa melko suurenkin roolin, mikä on nykyaikana hyvä pointti ja painottamisen arvoinen. Arvokas romaani tämä siis on, kun osaa herättää kysymyksiä ja ajatuksia. Ja muutenkin hyvin kirjoitettu, erittäin vetävä, paikoin jännittävä ja tapahtumarikas.

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Nguyen Phan Qie Mai 2020. Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing. Suomentanut Elina Salonen. Sitruuna Kustannus 2022. 348 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia palkintoja voittanut Vuorten laulu on vietnamilaisen kirjailijan Nguyen Phan Que Main esikoisteos. Upeaa, että lukupiiriystäväni valitsi tämän luettavaksemme, sillä Vietnamiin sijoittuvia teoksia en ole lukenut aikaisemmin kuin yhden, eikä Kaakkois-Aasia ylipäätään ole minulle kovin tuttua kirjallisuudesta. 

Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme.

Romaani kertoo yhden perheen tarinan 1930-luvulta noin vuoteen 1980. Samalla se on katsaus Vietnamin levottomuuksiin, josta tunnemme ehkä sen kuuluisan sodan 1960- ja 1970-luvuilta, mutta ainakaan minä en muuta. Valloittajia ja sotia on ollut muitakin, politiikka on ollut hyvin riitaisaa ja Vietnamin etelä- ja pohjoisosat taistelleet verisesti useaan otteeseen. Tarinan kertoja, isoäiti, kuljettaa niin tyttärentyttärensä kuin lukijankin läpi Vietnamin lähihistorian.

Isoäiti joutuu kohtaamaan vainoajia, nälkää ja sairauksia piilotellessaan pienten lastensa kanssa kommunistien hyökkäykseltä. Köyhtyvässä maassa nokkelasti kaupankäynnillä vaurastunut isoäiti nähdään kapitalistina, jonka maat lunastetaan kyläläisille. Lähimpien tuesta huolimatta perheen on paettava, ja pitkän, raskaan pakomatkan vuoksi isoäiti joutuu jättämään osan lapsistaan vieraiden huomaan. On riski, ettei hän näe lapsiaan enää koskaan, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja rohkeus pelastaa perheen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin lapset ovat aikuisia ja osallistuvat sotaan Pohjois-Vietnamin joukoissa. Poliittiset erimielisyydet ovat rikkoa perheen sisäisiä välejä, ja kotiin jääneiden jokapäiväinen toive on saada nähdä sodan vieneet vielä elossa. Isoäiti kasvattaa nyt tyttärensä tytärtä, opastaa tätä kohti nuoruutta ja aikuisuutta, antaa arvokkaita elämänohjeita ja välittää eteenpäin arvostuksen oppineisuutta ja työntekoa kohtaan. Kun sota loppuu ja osa perheenjäsenistä löytää tiensä takaisin kotiin, he ovat muuttuneita, murtuneita, pelkkiä varjoja entisestään.

Kuten usein ennenkin sodasta ja köyhyydestä lukiessa nytkään en voinut olla ihmettelemättä, miten vähällä ihmiset pakon edessä tulevat toimeen. Kommunismin levitessä tilallisilta ei viety pelkästään omaisuutta, vaan heitä tapettiin, heitä jahdattiin - yhtäkkiä kyläläiset jakaantuivat, valtava kauna teki naapureista vihollisia ja raakalaisia. Pystyykö isoäiti unohtamaan kohtaamansa pahuuden, pystyykö hänen tyttärensä hyväksymään veljen valinnan sodassa? Miten monen kohtalo on ollut hiuskarvan ja sattuman varassa?

Olen tosiaan lukenut vain muutaman kaakkoisaasialaisen teoksen, mutta niiden perusteella en ole yllättynyt, miten runollisella tavalla Nguyen Phan Que Mai kertoo kotimaastaan. Isoäidin kertomuksessa ja lapsenlapsen havainnoissa on runsaasti kauniita yksityiskohtia, suloisuutta ja kauneutta. Ne ovat hyvä vastapaino sodille ja vainoille, joiden kuvaamisessa kirjailija ei säästele raakoja yksityiskohtia. Romaani olisi paikoin hyvinkin raadollista luettavaa ilman tasapainottavaa runollisuutta, ja liian imelä ilman rankkaa realismia. Pidin näiden yhdistelmästä kovasti.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto 2024. Otava. 349 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien mukaan kirjasyksy alkaa komeasti Terhi Törmälehdon kolmannella romaanilla, joka voi olla syksyn merkittävin kirja. Minulle se ainakin on, sillä kirjailija on serkkuni ja olen odottanut innoissani jokaista hänen teostaan. Siksi olikin upeaa huomata, miten hyviä arvioita kirja on tähän saakka saanut. Toivon sille runsaasti lukijoita!

Kirjaa lukiessani minua ihmetytti, miten vähän tiedänkään kristillisestä sionismista, ihmisistä jotka rukoilevat ja tekevät töitä juutalaisten ja Israelin hyväksi. Tietämättömyyteni myös harmitti paikoin, sillä on selvää, että kirjailija tuntee teeman hyvin, eikä juurikaan selittele aihepiiriä eikä siihen liittyvää sanastoa lukijalle. Mutta olenkin aina arvostanut romaaneja, joista opin lisää maailmasta ja tämä on juuri sellainen. En pelkästään oppinut sionisteista ja heidän tavastaan ajatella, vaan opin uutta sanastoa, ja tietysti Israelin historiasta ja tilanteesta.

Kirjoitustyötään aloittaessaan kirjailija ei vielä tiennyt, millainen sota Israelin ja Palestiinan välille syttyy, eivätkä sitä vielä kohtaa kirjan päähenkilötkään. Jännitteitä kuitenkin on ilmassa, eikä vähiten siksi, että molemmat odottavat jumalallista merkkiä ja Jeesuksen paluuta. He ovat molemmat Jerusalemissa, Susanna vapaaehtoistöissä, Anu talvilomalla maaliskuussa 2023 ja näkevät maailmanlopun enteitä.

Jotkut israelilaiset unohtavat tehtävän, joka heillä on [---] ennalleen asettaa tämä maa. Israelin historiassa on ollut politiikkoja jotka luulevat, että saavat antaa maata pois. Ja tänäkin päivänä osa Israelin kansasta unohtaa, mitä on. Mutta niiden, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, on valmistauduttava. [---] - Oletko valmis, jos Jeesus palaa nyt? Tietenkin, Susanna ajattalee.

Susanna on palavasieluinen fundamentalisti, lääkäri, joka rahoittaa juutalaisten muuttoa luvattuun maahan. Hänen matkaseuranaan on muita samanmielisiä, kuten kiivasmielinen tanskalainen videobloggaaja. Susanna käy iltaisin puhelinkeskusteluja miehensä ja tyttärensä kanssa, joiden on välillä vaikea ymmärtää naisen vakaumuksellisuutta. Etenkin aviomies - pappi - muistuttaa Susannaa Israelin teoista, jotka ovat ristiriidassa kansainvälisen oikeuden kanssa. 

Saksan opettaja Anu rakastuu heti perille tultuaan juutalaismieheen. Anu etsii itseään ja suuntaa elämälleen ja niinpä viikko miehen kanssa on merkkejä täynnä. Anun usko on lapsenomaista luottamusta johdatukseen ja hän uskoo Jumalan puhuttelevan itseään, mutta viikon lähestyessä loppuaan uskoon etsiytyy myös pelottavia railoja. Onko mies sittenkin eksyttäjä, onko miehen rooli horjuttaa hänen uskoaan, koetella? 

Siinä missä Susanna näkee työn ja taistelun merkityksen luvatun maan eteen, Anun Israelia värittää romantiikka, ihon läheisyys ja seksuaalisuus. Kuten monilla heidänlaisillaan, näilläkin naisilla on halu varmistaa taivasosuutensa, jotta tulee temmatuksi valittujen joukossa. Heidän rinnallaan romaanissa kulkee osuvasti myös enkeli, joka pohtii, mihin hänen varjeluksensa yltää, sillä vaikka meillä kristillinen sionismi saattaa olla melko marginaalista, on pelottavaa ajatella, miten sellainen vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltain politiikassa.

Terhin romaani on heti alusta alkaen vetävä ja koukuttava. Se hengittää kiistanalaisen alueen ilmapiiriä, ilmastoa, luontoa ja kaupunkeja. Niin Jerusalemin kuin Länsirannankin kuvauksissa on yksityiskohtia, jotka tekevät niistä eläviä. Politiikan ja uskonnon tulehtunut yhdistelmä tulee parhaiten esiin ihmisten välisissä keskusteluissa, tai vaikkapa nuorissa, joiden mukaan Susanna lähtee teoksen viimeisenä iltana. Teinit ovat muutenkin romaanissa eräänlaisia sanoittajia, kuten Susannan oma teini, joka kyseenlaistaa, laukoo ja rakastaa. Sanoillaan kirjailija kuvailee teini-ikää hyvin elävällä tavalla ja myös rinnastaa sen Israeliin, maahan joka hakee paikkaansa ja muiden hyväksyntää.

Sanoin, että opin myös kieltä ja kielestä. Siinäkin yksi piirre, mistä romaaneissa pidän. Vieraiden sanojen ja uusien termien ripottelu tekstin lomaan on aina piristävää ja terävöittää katsetta. Niiden vuoksi täytyy olla jopa hieman varpaillaan, mutta sopivalla tavalla. Eikä niitä tässäkään ollut lainkaan liikaa. Yhtä lailla myös Raamatun lainaukset antoivat tekstille täytettä ja intertekstuaalisuutta, julistuksellisuutta ja jopa juhlavuutta. Terhin kieli on ollut muutenkin aina kirkkaan kaunista ja hiottua.

Minua hieman jopa jännitti aloittaa tämä alkusyksyn merkkiteos, sillä se on pelottavan ajankohtainen. Mietin, mitä sellaista Israelista voi kirjoittaa, ettei se aiheuta kiivasta keskustelua - jos sitä nyt ylipäätään tarvitsee vältellä, ei tietenkään tarvitse. Mutta huomasin, miten He ovat suolaa ja valoa onkin johdatusta siihen, millä tavalla kristillinen sionisti ajattelee ja miten hänen vakaumuksensa voi vaikuttaa tekoihin, ja miten vakaumus näkyy maailmanpolitiikassa. Päähenkilöiden kanssa ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä tulenaroista asioista - pyhän maan valtaamisesta, sodasta, juutalaisten omasta tilasta - , sillä he käyvät itsekin jatkuvaa keskustelua niin Jumalan kuin ympäristön kanssa. 

Onnea Terhille upeasta romaanista! Lue, millaisia ovat hänen aikaisemmat teoksensa Vaikka vuoret järkkyisivät ja Taavi.

Adania Shibli: Sivuseikka

Adania Shibli 2017. Arabiankielinen alkuteos تفصيل ثانوي , Tafṣīl Ṯānawī. Otava 2024. Suomentanut Sampsa Peltonen.

Kirjailija olisi ollut suomentaja Sampsa Peltosen haastateltavana Helsinki Litissä toukokuussa, mutta en valitettavasti päässyt sinne. Teoksesta on tullut ajankohtainen sen jälkeen kun Israelin ja Palestiinan välinen sota syttyi - tosin asetelma taitaa valitettavasti olla ikuisen ajankohtainen. Sodan syttymisen vuoksi peruttiin myös tilaisuus Frankfurtin kirjamessuilla, jossa palestiinalainen Adania Shibli olisi palkittu. Silloin viimeistään teoksesta tuli politiikan pelinappula. 

Pieni romaani koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa sijoittuu vuoden 1949 elokuulle eteläisen Israelin autiomaahan lähelle Egyptin rajaa pian sen jälkeen kun Israelin valtio on perustettu ja Israel on vallannut tilaa Palestiinalta. Aavikolla on varuskunta ja sen johdossa mies, jota hämähäkki puree yöllä. Purema tulehtuu, mies on kipeä ja tärisee, häntä huimaa ja kuumekin nousee, mutta hän yrittää pitää varuskunnan johdossaan. Hänen sotilaansa ottavat vangiksi beduiinitytön, jonka he myöhemmin raiskaavat ja tappavat.

Nykyajassa on nainen, joka tajuaa, että beduiinityttö on kuollut päivälleen 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä. Hän alkaa etsiä tietoa tytöstä ja tämän kohtalosta valtiossa, jonka kartat ovat tyystin erilaiset kuin ennen ja jossa tiesulut tekevät matkustamisesta haastavaa. Häntä stressaavat ja hermostuttavat tarkastuspisteet ja dokumentit, joita pisteillä täytyy näyttää. On alueita jonne on rajattu pääsy ja alueita, jonne ei suositella matkustettavan. Vanhojen Palestiinan karttojen ja nykyisten Israelin karttojen välinen huimaava ero alleviivaa kadotettuja ja hävitettyjä kyliä ja asuinalueita.

Etenkin ensimmäinen osa on hyvin vähäeleinen ja etäännyttävän tunteeton. Välillä teksti on piinallisen tarkkaa ja kerronta hidasta, kun mies järjestelee tavaroitaan huolellisesti tai kertoja kuvailee ympäristön yksityiskohtia. Toisessa osassa naisen hermostuneisuus ja jännitys luo omanlaisensa tunnelman. Kahden aikatason tarinoissa on myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Mies vapisee infektion vuoksi, nainen stressistä ja pelosta. Mies on piinallisen järjestelmällinen, kun taas nainen korostaa omaa huolimattomuuttaan. Molemmissa tarinoissa taustalla räksyttää koira. 

Teos tuo Israelin ja Palestiinan välisen lähihistorian askeleen lähemmäksi kuin lehtiuutiset. Se on aiheuttanut Saksassa skandaalin, sillä se kuvaa israelilaissotilaat raakalaisiksi ja koska palkinnonjakotilaisuuden peruminen nähtiin Israelin puolustamisena. Romaani on rohkea ja juuri sellainen, jota tarvitaan palestiinalaisten äänten kuulemiseksi. Lisää blogeissa Jorman lukunurkka ja Kirsin Book Club. 

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Juli Zeh 2021. Saksankielinen alkuteos Über Menschen. Suomentanut Anne Kilpi. Kustantamo Huippu 2023. 424 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Luin Hesarista tämän kirjan arvostelun syksyllä ja päätin heti, että se kannattaa ostaa lahjaksi perheenjäsenelle. Näin pääsin itsekin lukemaan sen jonottamatta. Kirja on ollut ilmestymisvuonnaan Saksan myydyin kovakantinen teos ja arvostelumenestys. Hienoa, että Kustantamo Huippu on ottanut sen listoilleen; en olekaan aikaisemmin tällaisesta kustantamosta kuullut - enkä sen puoleen kirjailijastakaan, vaikka hän on Saksan merkittävimpiä nykykirjailijoita.

36-vuotias Dora muuttaa Berliinistä maalle pieneen Brackenin kylään, josta hän on ostanut vanhan talon. Korona on juuri sulkenut ihmiset sisätiloihin, etäälle toisistaan, eikä Dora jaksa kuunnella miehensä alati yltyvää saarnaa ilmastonmuutoksen puolesta. Dora on kyllä samalla puolella, mutta kokee parisuhteensa täysin näivettyneeksi ja kaipaa yksinoloa.

Maalla hän tarttuu toimeen ja ryhtyy muokkaamaan vanhaa pihamaata. Ennen pitkää hänen on tehtävä tuttavuutta naapureiden kanssa, halusi hän tätä tai ei. Pihamuurin toisella puolella asuva Gottfried Proksch eli Gootti tunkeutuu Doran elämään tuomalla tälle huonekaluja ja valtavan huonekasvin kolkkoon taloon. Gootin pieni tytär tekee myös tuttavuutta, ystävystyy Doran pienen Roope-koiran kanssa eikä mene kauan kun Dora huomaa elävänsä rinnakkaiseloa tunnetun kylänatsin kanssa.

Kuin vastapainoksi äärioikeistolaiselle Gootille, naapurustossa asuu myös miespari, joka työllistää siirtolaisia tilallaan. Naapurusten arvot ja kannat eivät voisi olla kauempana toisistaan, ja Dorakin joutuu kamppailemaan tunteidensa kanssa. Toinen puoli hänestä viihtyy Gootin ja lapsen kanssa, kun taas toinen puoli vihaa miehen menneisyyttä, mielipiteitä ja humalaisia kannanottoja. Gootti on kuitenkin se, joka saa Doran mielen keskittymään hetkeen ainaisen puntaroinnin ja ajattelemisen sijaan.

Yli-ihmisissä on monta mielenkiintoista ja ajankohtaista teemaa. Se näyttää kaupunkilaiselle, ettei maaseutu ole välttämättä sellainen idylli kuin moni ajattelee. Romaani yhdistää herkullisella tavalla hyvin erilaisia ihmisiä erilaisine taustoineen ja maailmankuvineen. Se ei asetu kuplaan vaan tarkoituksella poksauttelee sellaiset olemattomiin. Se onnistuu hieman avaamaan näkymää sinne, mistä löytyy syy äänestää äärioikeistoa herättämättä kuitenkaan sympatiaa. Kylänatsi kavereineen ei sellaista ansaitse, mutta ihmisyyttä se ei heistä vie.

Romaani on kirjoitettu korona-aikana ja siinä onkin toinen teema, jolla herkutellaan. Zeh'n tyyli on raikkaan satiirinen: on niitä jotka saarnaavat rajoitusten puolesta, on niitä jotka näyttelevät noudattavansa niitä ja niitä, jotka vähät välittävät. On ihmisiä jotka asettuvat koronan yläpuolelle ja tilanteita, jotka sotivat kaikenlaista logiikkaa vastaan. Keskeiseen rooliin romaanissa nousee Doran lääkäri-isä, eräänlainen yli-ihminen hänkin. Huoli ilmastonmuutoksesta riehuu taustalla, ensin Doran miehen puheissa, sen jälkeen mediassa, jota nainen alkaa vältellä rauhoitellakseen omaa mieltään. Tuntuu, että kaikkeen on vain äärimmäisiä näkökulmia; siinäkin yksi osuva nosto nykyajasta.

Mietin lopuksi myös pihamuuria Doran ja Gootin välillä. Ei liene sattumaa, että nimenomaan Berliinin lähellä eletään muurin molemmin puolin, ja että muurin toiselle puolelle on henkisesti pitkä matka. Muuri ikään kuin symboloi Doran ja Gootin ystävyyttä. Se on paikka joka erottaa ja peittää, mutta se myös kutsuu illan viimeiselle tupakalle ja hätätilanteessa sen yli on helppo loikata. Merkittävä hahmo on myös Gootin pieni tytär Franzi, joka omalla läsnäolollaan maadoittaa Doran, saa muistelemaan omaa lapsuutta ja suhdetta vanhempiin.

Satiirisen otteen, ilkikurisen huumorin ja rohkeitten ajankohtaisten teemojen lisäksi Yli-ihmisissä on lempeyttä, joka etenkin loppua kohden voimistuu. Hetken mietin, että meneekö se imelyyden puolelle, mutta hömppää tästä ei saa tekemälläkään, siihen romaani on ihan liian älykäs ja monisäikeinen. Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista! Sitä on kovasti kehuttu myös blogeissa Amman lukuhetki, Donna mobilen kirjat ja Tuulevin lukublogi. 

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.

Leïla Slimani: Toisten maa

Leïla Slimani 2020. Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 325 s. Lainasin kirjastosta. 

Trilogian avausosa pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään. Ranskalais-marokkolainen kirjailija singahti esikoisromaanillaan Adèle (2015) suoraan marokkolaisten ja ranskalaisten kirjallisuuspalkintojen voittajaksi. Olen lukenut hänen romaaneistaan Kehtolaulun. Jännäri oli hyvin kirjoitettu, mutta kun luin tästä tosielämään pohjautuvasta trilogiasta, kiinnostuin kirjailijasta lisää.

Elsassilainen Mathilde rakastuu nuoreen marokkolaissotilaaseen toisen maailmansodan loppumetreillä ja lähtee tämän vaimona Välimeren eteläpuolelle. Siellä nuortaparia odottaisi oma maatila, mutta pettymys on suuri, kun he saapuvat perille. Aminen isältään perimä tila on kuivalla maalla, talo on surkea ja kaiken lisäksi kaukana lähimmästä kaupungista. Sinne he kuitenkin jäävät, perustavat perheen ja tekevät kovasti töitä. Mathilde ei kehtaa myöntää pettyneensä, vaan kirjoittaa kirjeissään eksoottisesta maasta, sen lämmöstä ja ihmisistä. Nuori äiti ja vaimo tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Vähitellen hän kuitenkin myöntyy realiteeteille, ei jää surkuttelemaan osaansa, vaan tukee miestään tämän ponnistellessa oliivipuiden, maatilan ja sen töiden kanssa, ja löytää elämälleen merkityksen.

Hento kiharatukkainen Aicha, Mathilden ja Aminen tytär, käy koulua kaupungissa ja rukoilee kristittyjen jumalaa. Pieni ja ujo tyttö ei saa läheisiä ystäviä, mutta viihtyy koulussa ja seuraa perheensä elämää tarkkaavaisesti. Tytön näkökulma tuo Mathilden ja Aminen tarinaan omanlaisensa kulman, hieman jännitystä ja ihmetystä, mutta myös lapsenomaista ajankulkua ja hämmennystä. Perheen sisällä kulttuurit törmäävät niin ruoanlaitossa, juhlapyhien aikana kuin naisen aseman omaksumisessakin. Väkivallalta ei vältytä, eikä sairauksilta. 

Tuntuu, ettei Marokossa ole kukaan täysin kotonaan. Berberien ja arabien maassa asuu valtavasti ranskalaisia ja muitakin eurooppalaisia, joiden kaupunginosia ihaillaan, mutta jännitteet ovat jatkuvasti pinnan alla. Naiset elävät pääosin miesten maailmassa; Mathilde ei kuitenkaan alistu kuten niin moni paikallinen nainen, eikä Amine ota sellaista miehen asemaa kuin hän voisi. Heillä on eurooppalaisia ystäviä ja onhan Amine viettänyt useita vuosia sodassa Ranskan puolesta. Aminen nuorempi sisar Selma koettelee rajojaan ja viettää vapaa-aikaansa vaarallisen lähellä katastrofeja.

Marokossa kasvaa 1950-luvun alussa nationalismi, jolle Aminen nuorempi veli Omar omistautuu. Syrjäisellä maatilalla uutisista ei aina tiedetä eikä niitä aina vaivauduta lukemaankaan, mutta maan tuleva itsenäistyminen Ranskasta ei voi olla tuntumatta. Ympärillä kiehuu vähitellen enemmän ja enemmän, ja uskon että Slimanin isoäidin tarinassa politiikalla tulee jatko-osissa olemaan vielä suurempi rooli. Vaikka romaani sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, siinä on paljon ajankohtaista ja tavallaan ikuista, niin yhteiskunnan kuin yksittäisten ihmistenkin tasolla.

Slimanin kerronta on sutjakkaa ja hengittävää, ja Lotta Toivonen tekee suomentajana takuuvarmaa työtä. Romaanissa on miellyttävä tasapaino yksityisiä ajatuksia, haaveita, monenlaisia inhimillisiä tunteita ja yleistä ajankuvaa. Slimani ei takerru yksityiskohtiin, vaikka niitäkin on kivasti mausteena. Näkökulma on miehiä selvemmin Mathilden ja Aichan kokemuksissa, yllättävissä tilanteissa, pulmissa tai kohtaamisissa, joista pitää selvitä. Slimani on myös taitavasti rajannut romaaninsa muutamaan vuoteen. Se tuo rauhaa kerrontaan; vaikka elämässä tapahtuu paljon, romaaniksi tapahtumia ei ole liikaa.

Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia

Yannick Lahti & Matti Mörttinen 2023. Into. Lainakirja. Kuva kustantajan.

Toukokuun alussa valitsimme lukupiirin seuraavaksi kirjaksi jotain erilaista. Olemme lukeneet tietokirjallisuutta muistaakseni ainoastaan kaksi kertaa aikaisemmin noin kahdeksan vuoden aikana ja nekin olivat elämäkertoja, joten olikin korkea aika lukea jotain tällaista. Ehdottaja itse on yhteiskunnallisesti valveutuneempi kuin minä, joten hän varmasti osaisi analysoida kirjaa laajemmalla perspektiivillä, mutta mennään nyt minun havainnoillani ja lukupiirissä esille nousseilla huomioilla.

Pidin siitä, miten monipuolisesti teos perehtyy populismin piirteisiin. Yllätyinkin hieman, miten monesta näkökulmasta asiaa voi katsoa. Ihan ensin määritellään tietysti mitä populismi on ja miten se on syntynyt. Historiallinen aspekti oli mielenkiintoinen ja tavallaan aika yllättäväkin monen lukupiiriläisen mielestä. Ilmiöt olivat tuttuja, mutta niistä ei ollut aikaisemmin puhuttu populismina. Kirjoittajat muistavat myös koomiset yksityiskohdat, hahmot ja heidän ilmaisunsa, mikä teki lukemisesta välillä suorastaan hauskaa. 

Kieli-ihmisenä kiehtovaa oli populismi viestinnän näkökulmasta, se mitä viestinnässä pitää ottaa huomioon, jotta kuulijat kiinnostuvat ja heidät saadaan samalle puolelle. Puolen valinta onkin populismissa keskeistä; jako "meihin" ja "muihin" on ehdottomasti yksi merkittävimmistä keinosta houkutella äänestäjiä. Populistilla on aina vihollinen ja uhkakuva, joita pelkäämällä mielikuva "meistä" vahvistuu. Populismissa luodaan mielikuvaa "kansasta", jonka vihollisia ovat useimmiten eliitti ja maahanmuuttajat, mutta tarvittaessa muutkin tahot ja ilmiöt, kuten fenimismi tai ilmastonmuutos.

Populisteja eivät haittaa ristiriidat ja epäloogisuus ja siitä oli kivasti esimerkkejä. "Sopivat argumentit valitaan sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat kulloistakin poliittista tarvetta". Populismi mielletään usein osaksi oikeisto(radikalismi)a, mutta teos valaisee hyvin, ettei populismi itsessään ole aate, vaan keino (lähes) minkä tahansa asian ajamiseksi. Lahden ja Mörttisen teoksessa on erilliset luvut muun muassa populismin suhteesta tieteeseen, uskontoon ja sukupuoleen, joiden kautta löytyy lisää herkullisia esimerkkejä ristiriidoista ja epäloogisuudesta!

Teos päättyy tulevaisuusanalyysiin, jonka mukaan emme ihan vielä pääse eroon Trumpista. Muutenkin tämä hemmo on teoksessa hyvin esillä, eikä ihme, hänestä riittää anekdootteja ja varoittavia esimerkkejä. Mutta on muitakin, ihan kotosuomalaisia poliitikkoja sadan viime vuoden varrelta ja nykypäivästä. Lahti ja Mörttinen ovat kirjoittaneet ihailtavan selkokielisen teoksen, jonka teema avautuu erittäin hyvin, vaikkei olisi aiheesta aikaisemmin lukenut tai sitä pohtinut. Suosittelen!

Tiina Lehikoinen: Punelma

Tiina Lehikoinen 2022. Like. 350 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni valitsi mielenkiintoisen teoksen keskusteltavaksemme seuraavaan kokoontumiseen. Lehikoinen itse määrittelee Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen teoksensa "esseihtiväksi romaaniksi". Mitään vastaavaa en ole koskaan lukenut! 

Teoksen lähtökohtana on Eino Leinon romaani Jaana Rönty (1907), jonka nimihenkilön kanssa se käy dialogia. Kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii hyvin. Punelma on kuin perusteellinen tutkielma, joka läpikäy köyhään väestönosaan, maalaisiin ja erityisesti naisiin ja heidän ruumiiseensa liitettyjä asenteita, kieltä ja representaatiota ylipäätään. Samalla sen romaanipuoli puhaltaa eloa ja lihaa siihen Jaanaan, josta Leino kirjoitti ja joka olisi saattanut elää reilut sata vuotta sitten muuttaessaan Kainuusta Helsinkiin.

Sinusta kirjoitetuissa tulkinnoissa työläislehtien ääniä ei ole juuri noteerattu.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu antaa tekstille ilmaa, se herättää historian henkiin ja avaa silmiä uusille näkökulmille. Miten silloinen politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja kirjalliset konventiot ovatkaan kaventaneet Jaanan hahmon, ja samalla typistäneet niin monet muutkin työläisnaiset tiettyyn muottiin, josta emme varmasti ole vieläkään ihan päässeet täysin eroon. Vaikka työläiskirjallisuuden perinne on Suomessa varsin vahva, Lehikoinen näyttää lukuisin esimerkein, millaiseen kerrontaan työväestöstä kertovat ovat sortuneet.

Puute ei tehnyt sinua tyhmäksi, vaan turhautuneeksi, pettyneeksi ja nälkäiseksi. Ja vihaiseksi.

En valitettavasti onnistu blogissa imitoimaan Lehikoisen tekstien upeaa asettelua, joka erottelee tutkimuksen ja Jaanalle osoitetun puhuttelun kauniisti toisistaan. Teoksen romaanipuolessa on runollisuutta, joka on kuitenkin kieleltään niin kirkasta, että sen sanoma on selvä: Jaanan kaltaisen suuren väestönosan kohtaama eriarvoisuus herättää ärtymystä ja surua, suorastaan vihaa. Lehikoinen on jakanut romaaninsa pieniin lukuihin, jotka käsittelevät teemaa hieman eri näkökulmista, kuten kieli, maaseutu, naisen ulkonäkö tai vaikkapa Leinon poliittinen tausta.

Punelma on sukellus vuosisadan takaiseen yhteiskuntaan, historiallisiin tekijöihin, politiikkaan ja yhteiskuntaluokkiin. Se kertoo, millainen asema eri taustoista tulevilla ihmisillä - erityisesti naisilla - oli, ja miten historiallinen päätös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta muutti valta-asetelmia pysyvästi ja antoi massoille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Punelmassa on vahvasti punainen ääni, sillä olihan Jaanakin mukana mielenosoituksissa. Se kertoo, millaisissa olosuhteissa Jaanan kaltainen nainen on elänyt ensin lapsuutta ja nuoruutta maaseudulla muiden palvelijana ja omistuksessa, sitten Helsingin kaduilla, edelleen muiden palvelijana ja ruumiina.

Minulle hyvin valaisevaa oli muun muassa se, millä tavalla naisten yhteiskunnallinen luokka on vaikuttanut naisasialiikkeen ja feminismin alkuaikojen asenteisiin. Kaikki eivät nimittäin olisi mielellään suoneet uusien laajenevien oikeuksien koskevan ihan kaikkia naisia, vaikka mm. Minna Canth ajoi työläisnaistenkin asiaa. "Feministinen ruumiinavaus" onkin toinen Lehikoisen itsensä teoksestaan käyttämä määritelmä. 

Kyytiä saa myös Eino Leinon tapa hyväksikäyttää romaanihenkilöään osana sen ajan henkeä, osana runebergiläistä ihmisryhmien ja seutujen kuvausta, moneen kertaan toistettua kerrontaa, jossa mm. syrjäseutujen ihmisillä on tietty asema ja älyllinen vajavaisuus, tai josta tunnemme maakuntiin liitetyt stereotypiat. Miten vahvasti nämä edelleen vaikuttavat ajatuksiimme ja asenteihimme? Lehikoinen, kuten kuka tahansa maalta kaupunkiin muuttanut, on törmännyt niihin vielä nykypäivänäkin.

Punelmasta olisi vielä paljon muutakin sanottavaa, kuten vaikkapa pohdinta taiteen tehtävästä tai sen vastaanotosta. Se on hyvin laajalti ajatuksia herättävä teos, jonka rakenne on ihailtavan kokeellinen ja toimiva. Lehikoinen on löytänyt kaunokirjallisuuden hämäristä naispolon, jonka kautta hän avaa lukijoiden silmät näkemään, miten kaltoinkohdeltuja ja väärinkirjoitettuja muut kuin etuoikeutetut ovat olleet. 

Teoksesta myös blogissa Reader, why did I marry him?, jonka kirjoittajalle teos oli blogia henkiin herättävä kokemus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii kohtaan 6: A book where books are important. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 2, vaikkei kirjoja mainitakaan takakannessa mutta kansiliepeessä kyllä! Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 30: Valtion itsenäistyminen. PIKI-kirjastojen Pienessä poliittisessa lukubingossa ruksaan tällä kohdan Itsellesi tärkeää yhteiskunnallista aihetta käsittelevä kirja.

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama 2021. WSOY. 556 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon napannutta Meri Valkaman teosta on lähipiirissäni odotettu niin kovasti, että valitsimme sen yksimielisen innokkaasti seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Moni odottaa sitä joululahjaksi, ja minäkin ostin sen Helsingin kirjamessuilta itselleni joululahjaksi, mutta enpä malttanut odottaa enää vaan luin jo! 

Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman heitä? Vilja kaivoi laukustaan nipun kirjeitä, päällimmäisenä viimeisin. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? 

Kolmikymppinen Vilja alkaa isänsä kuoleman jälkeen selvittää, mitä tapahtui Berliinissä, jossa hän eli lapsuutta 1980-luvulla. Toimittaja-isän Margot-nimiseltä naiselta saamat kirjeet kiehtovat salaperäisyydellään. Niissä käytetään peitenimiä ja niitä kirjoittaa nainen, jolla on kova kaipuu miehen ja pienen Kastanjaksi kutsumansa tytön perään. Kun Vilja tajuaa yhteyden itsensä ja kirjeiden välillä, hän lähtee Berliiniin lapsuutensa kotikulmille.

Romaanissa vuorottelevat Viljan kerronta vuonna 2011 ja hänen vanhempiensa näkökulmat Itä-Berliinistä 1980-luvulta. Välillä luetaan Margotin lähettämiä kirjeitä. DDR:n nopeasti etenevät tapahtumat kumuloituvat vuoteen 1989, jolloin muuri murtuu ja Viljan isä jättää yhden elämänvaiheen taakseen. Markus uskoo vankasti sosialismiin ja tapaa naisen, joka haluaisi uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Viljan äiti Rosa kipuilee turruttavassa perheenäidin roolissa ja pakenee arkea ystävänsä Uten luokse, kun avioliitto alkaa rakoilla. Ute onkin ensimmäinen ihminen, jonka Vilja löytää Berliinistä vuonna 2011, ja salaisuuksien vyyhti alkaa vähitellen purkautua.

Valkama on kirjoittanut teoksen niin vetävällä tavalla, että välillä jännittää kuin lukisi dekkaria. Veri ei ole suinkaan aina vettä sakeampaa, ja 1980-luvun Saksaan on jäänyt jotain, minkä Vilja haluaa ehdottomasti löytää, äitinsä kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Viljan on pengottava arkistoja, purettava peitenimiä, kolkuteltava ovilla ja matkustettava Ukrainaan saakka, jotta hän saa tietää, mitä perheessä tapahtui. Vähitellen hän ymmärtää myös sen, miten lapsen on mahdollista unohtaa, jos asioista ei ole saanut koskaan puhua. Muistoissa on säilynyt kuitenkin myskintuoksu ja lomat merenrannalla, jotain mistä kukaan perheessä ei puhu. Miksi Viljan ja äidin välit ovat niin tulenarat ja miksi räväkkyyttä kaipaavasta äidistä on tullut niin kireä ja tavanomainen?

Sinun, Margot on erinomaista luettavaa niille, jotka rakastavat poliittista historiaa ja aatteen paloa. DDR:n henki on voimakkaasti läsnä ja Valkama on tehnyt hyvää taustatyötä niin arkisten kuin jännittävienkin yksityiskohtien kanssa. 1980-luvussa on myös paljon Suomesta tuttuja piirteitä. Tarinassa yhdistyvät upealla tavalla yhteiskunnallinen ja yksilötason murros, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty. 

Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa. Valkama on kirjoittanut kauniin rakkaustarinan, jonka rinnalla kulkee aikuiseksi kasvaneen lapsen rakkaudenkaipuu. Lapset ovat suuressa roolissa molemmilla aikatasoilla, kun Vilja ajautuu aikuisten pelinappulaksi, ja kun hän itse punnitsee tunteitaan puolisonsa pientä tytärtä kohtaan. Viljan nykyelämän puoliso ja tämän työ niin ikään toimittajana jäävät ehkä hieman irrallisiksi muuten hienosti punotusta kokonaisuudesta.

Saamansa palkinnon lisäksi minuun vetosi kriitikko Suvi Aholan kommentti siitä miten hänelle paksut romaanit saattavat tuottaa tuskaa, mutta tätä lukiessa sitä ei edes huomannut. Ei todellakaan! Ainoa paksuuden aiheuttama ongelma on kirjan fyysinen koko/muoto - ehkä erilaisella ladonnalla, kevyemmällä kansimateriaalilla ja paperilaadulla olisi saanut aikaiseksi käsiin miellyttävämmän kirjan. Mutta se oli siis pieni ongelma! Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill 2016. Englanninkielinen alkuteos The Nix. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2017. 716 s. Sain kirjan kaveriltani.

Nix on menestysteos muutaman vuoden takaa ja Nathan Hillin tarinankerronnan taitoja on ylistetty kovasti. Nix onkin vaikuttava teos. Kuten olen ennenkin sanonut, minulla on haasteita hyvin paksujen romaanien kanssa, mutta Nix oli melko vaivaton selättää. Hillin tyyli on perusteellista ja muistuttaa monia pitkän linjan yhdysvaltalaisia, paksuista romaaneistaan kuuluisia kirjoittajia, kuten vaikkapa Irvingiä tai Franzenia. Lukeminen ei kuitenkaan ollut vaivatonta fyysisesti, sillä raskaan kirjan pitäminen käsissä nukkumaan mennessä oli suorastaan hankalaa! 

Mitä paksuun romaaniin sitten mahtuu? Tekisi mieleni sanoa, että ihan kaikki Yhdysvaltain lähihistoriasta ja nykypäivästä, mutta eihän näin tietenkään ole. Nix on tarina äidistä ja pojasta, ja heidän vaiheistaan 1960-luvulta vuoteen 2011. Tapahtumapaikkoina ovat mm. Keskilännen pikkukaupunki, Chicago ja New York. Tarina lähtee liikkeelle, kun collegessa kirjallisuutta opettavan Samuelin äiti Faye päätyy uutisotsikoihin hyökättyään republikaanipoliitikon kimppuun. Äiti ja poika eivät ole tavanneet toisiaan vuosikymmeniin. Mitä äiti on tehnyt nämä vuodet ja miksi hän lähti kotoa Samuelin ollessa vasta yksitoista?

Fayen nuoruus 1960-luvun lopulla kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jota nuoren haaveiden, vanhempien toiveiden, pikkukaupungin paineiden ja perinteiden välillä on aina ollut. Faye lähtee opiskelemaan Chicagoon, tutustuu siellä poliittisesti aktiivisiin opiskelijoihin, muttei kuitenkaan jää suureen kaupunkiin, vaan palaa kotiin, menee naimisiin kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja lopulta jättää perheensä. Faye on täynnä ristipaineita, eikä Samuel vuosikymmeniä myöhemmin tapaa ollenkaan sellaista äitiä, josta hänellä on muistot. Samuelin oma elämä entisenä kirjailijalupauksena on yhtä alamäkeä, ja äidin löydyttyä katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Vuoden 1968 Chicagossa eskaloituu opiskelija-aktivismi, vapauden huuma sekä konservatiivien ja liberaalien väliset näkemys- ja toimintaerot. Kun Samuel saa tietää äitinsä osallisuudesta tapahtumiin, se horjuttaa hänen tulkintaansa hänen omasta lapsuudestaan ja lähellä olevista ihmisistä. Samalla kun hän selvittää äitinsä historiaa, hän läpikäy lapsuutensa ystävyyssuhteita, ensirakkautta, norjalaisen isoisänsä menneisyyttä ja omia valintojaan. 

Romaaniin mahtuu luokka- ja tuloeroja, idealismia ja kapitalismia, yllättävän ajankohtaisia teemoja poliisiväkivallasta, nettipelaamisesta ja syrjäytymisestä. Sukupolvien väliset erot ovat räikeitä etenkin yliopistossa ja suhteessa mediaan. Samuelin ja Fayen lisäksi Hill antaa tarinassaan runsaasti tilaa muun muassa miehelle, joka on antanut elämänsä roolipeleille, opiskelijatytölle jonka moraalikäsitys on vähintäänkin vinksahtanut ja hippiradikaaliin ihastuneelle poliisille. Henkilökavalkaadi on rikas ja upean elävästi kirjoitettu, eikä onneksi liian runsas. Ihan lopussa paljastuu tosiasioita myös Fayen Norjasta lähteneestä isästä. Hänen kertomuksensa näkeistä ja haltioista vaikuttavat tyttären elämään yllättävän pitkään.

Nix on tavallaan ihan mieletön siinä, miten paljon siihen mahtuu yhteiskunnallisia virtauksia ja henkilökohtaisia valintoja. Eikä se siltikään ole mikään ähkypakkaus, vaan tarinat pysyvät hyvin kasassa, ja lopuksi yksittäiset langanpäät sidotaan yhteen. Loppuratkaisuissa ja paljastuvissa yksityiskohdissa on paljon suorastaan uskomattomalta tuntuvia seikkoja, mutta Hill tekee koko romaanin ajan selväksi, ettei mikään ole mahdotonta, kunhan tarina vain kerrotaan oikealla tavalla.

Teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Amman kirjablogi.

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978 - 1984)

Riad Sattouf 2014. Ranskankielinen alkuteos L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1884). Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2015. 158 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Riad Sattouf on kirjoittanut ja piirtänyt neliosaisen sarjakuvaromaanin lapsuudestaan Lähi-idässä. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän vaaleakutrinen lapsi herättää huomiota ensin Gaddafin Libyassa, sitten al-Assadin Syyriassa. Perhe muuttaa yliopistotutkinnon suorittaneen isän työn perässä, ja lapsen silmin tarkkaillaan hämmentyneinä, miten erilaisia maailmat ovat.

Isä olisi panarabialaisen aatteen puolestapuhuja, mutta politiikka ja uskonto ovat vaikea yhdistelmä. Etenkin kun ympäristön ihmiset ovat niin vähän kouluja käyneitä ja kuuntelevat uskollisesti hallitsijoitaan. Isä haluaa kasvattaa pojastaan tulevaisuuden arabin. Riadin ensimmäisten vuosien aikana se ei ainakaan ole helppoa... pitää lukea pidemmälle, sillä ensimmäisen teoksen päätyttyä tarina on vasta alussa. Millainen kasvaa pojasta, jonka äiti ja isä edustavat eri kulttuureja, ovat tottuneet erilaisiin kasvuympäristöihin ja yhteiskuntiin? Mihin maahan perhe lopulta päätyy asumaan ja miksi?

Tulevaisuuden arabi 1 on voittanut heti alkuunsa vuoden parhaan albumin palkinnon 2015. Enkä ihmettele, sillä Sattouf käsittelee tapoja, kulttuuria, asenteita, politiikkaa ja henkilöpalvontaa reippaan rohkealla tavalla. Lapsen näkökulma tuo kerrontaan aitoa ihmetystä ja kykyä kyseenalaistaa asioita aikuista suoremmin. Mukana on mustaa huumoria ja sarkasmia silloinkin kun lähellä tapahtuu kamalia asioita.

Kuvissa ja teksteissä on vahvasti mukana tunnetta, hajuja, väkeviä sanoja ja värejä (vaikkei varsinaisia värejä juuri käytetäkään). Albumi aloittaa tarinan perheestä ja sen jäsenten sopeutumisesta yhteiskuntaan, joka tuntuu ottavan vain askeleita taaksepäin. Sattouf kuvaa miten eri tavoin perheensisäinen hierarkia tai kommunikointi voi ilmetä, mitä sanomattomat sanat tai väärin asetettu kenkä voi tarkoittaa. Moni asia jää näin ensimmäisen osan jälkeen ihmetyttämään, mutta tätä pitää tosiaan jatkaa pidemmälle. Teoksesta tulee mieleen Marjane Satrapin Persepolis-albumit - Sattoufilla on samanlainen kyky kirjoittaa ja piirtää esiin se olennaisin, hämmästyttävin ja joko hirvein tai hauskin. Kokonaisuus on kulttuurihistoriallisesti opettavainen ja merkittävä. Juuri näin opimme ymmärtämään ihmisten erilaisia taustoja.

Tulevaisuuden arabista myös näissä blogeissa: Luettua elämää ja Oksan hyllyltä. Lukuhaasteissa tämä sopii moneen: Helmetissä kuittaan tällä kohdan 32: Kirja on alunperin julkaistu kielellä jota en osaa. Seinäjoen kirjaston haasteessa kohta 7: Kirja kuvaa merkittävän tapahtuman aikaa. PopSugar Reading Challenge: A fiction or non-fiction book about a world leader (ei pääosassa mutta jatkuvasti taustalla kuitenkin). Maailmanvalloitusta varten saan tästä Libya-pisteen, seuraavasta osasta sitten Syyrian.

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen 2019. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomalaistaustaisen siirtolaisperheen poika Kaarle rakastaa ajatusta lentämisestä, hyppää kokeilumielessä vajan katolta ja pääsee tapaamaan Atlantin ylittänyttä kaimaansa, Charles Lindberghiä. Lama koettelee perheen toimeentuloa Amerikassa ja niinpä sosialistinen Neuvosto-Karjala vetää puoleensa. Isovanhemmat jäävät Amerikkaan, kun Kaarlen perhe suuntaa kohti työläisen paratiisia.

Petroskoissa on kuitenkin vastassa valtavasti työtä, kehnot asuinolosuhteet, jatkuva kyttääminen ja kyräily. Kaarle, sittemmin Gennadi, pääsee kuitenkin kokeilemaan oikeita siipiä ja lentämään oikealla koneella suomalaistaustaisen komissaarin avustuksella. Pojan lahjakkuus on ilmeistä, mutta tarvitaan sota ennen kuin hän pääsee takaisin ilmaan. Yksi epäonninen junamatka erottaa nuoren pojan perheestä, vie hänet kauaksi Siperiaan nälän ja ainaisen pakkasen armoille. Pojan mukana kulkevat taskussa lentokirja, lapsuudenystävän kirjoittama runo, muistot kuumeeseen kuolleesta pikkusiskosta, intiaani Kolme Arpea, isän mekaniikkataidot ja Janne-sedän ool rait.

Maailmaan palasi värit, sininen, keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestasi mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Tulisiipi pääsee vielä lentämään, mutta vuodet sitä ennen ovat raskaita, eivätkä Neuvostoliiton kylmän sodan vuodet anna lupausta todellisesta vapaudesta. Koskisen Finlandia-ehdokas on mielenkiintoinen romaani toiveikkuudesta, selviytymisestä ja oman tien löytämisestä. Mitä kaikkea sosialismin houkuttelemat, työnteon ja elannon perässä muuttaneet perheet ovatkaan saaneet kokea. Millaista selviytymisvaistoa ja sinnikkyyttä on vaatinut pärjätä olosuhteissa, joissa niin moni on epäoikeudenmukaisesti lahdattu ja viety pois. Koskinen valottaa yhden perheen ja pojan kautta sitä aikakautta, jota Stalinin mielipuoliset vainot leimasivat.

Rikkaruohoja piti kitkeä jatkuvasti, niistä ei tullut loppua koskaan.

Tulisiipi jakautuu kolmeen osaan, josta etenkin toinen on rankkaa luettavaa. Vaikka toiveikkuus välillä kuoleekin, löytyy ankarasta elämästä pieniä valon pilkahduksia, veljeyttä ja kykyä selviytyä. Unelma lentämisestä ei kuole, se pitää hengissä. Muutenkin Koskisen teksti on mukavaa luettavaa ja vie mukanaan alusta loppuun. Nautin ajatuksen väljyydestä ja kauniista yksityiskohdista, jotka nostavat rankan elämän yläpuolelle. Silmäkulmakin kostuu, niin paljon nuorukainen joutuu jättämään taakseen tahtomattaan.

En osaa sanoa, onko romaanissa Lindberghin lisäksi muita todellisia henkilöitä, mutta ihan lopussa paljastuu toinenkin kuuluisuus. Kaarlen ja tämän lapsuudenystävän Lindan elämässä sekoittuvat kiehtovalla tavalla suomalaistausta, amerikkalaisuus sekä nuorten kyky kasvaa ja sopeutua mihin tahansa olosuhteisiin, hyödyntää niitä ja pärjätä minkä tahansa maan passin kanssa. Häikäilemätönkin täytyy kovassa maailmassa olla. Muisto nälästä ja vaarasta seuraa mukana sittenkin kun on jo turvassa.

Tulisiivestä myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Kirjassa lennetään. Seinäjoen kirjaston aikamatkahaasteessa tämä sopii kohtaan 1940-luvulle sijoittuva kirja, ja edellisvuoden maahaasteeseen laitan tästä Neuvostoliiton. PopSugar Reading Challenge: A book that won an award in 2019 (Suomalaisen kirjakaupan vuoden kirja).

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen 2010. Englanninkielinen alkuteos Freedom. Suomentanut Raimo Salminen. Siltala 2013. Pokkarissa 634 s. Sain kirjan ystävältä.

Franzenin romaani pursuaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon asiaa ja tarinaa, että suosittelen käyttämään aloitukseen runsaasti aikaa ja keskittymistä. Jos ajatuksen antaa herpaantua, tippuu kärryiltä jo muutaman rivin aikana. Tahti rauhoittuu välillä lyhyiksi hetkiksi, mutta minulta kesti poikkeuksellisen pitkään saada teoksesta sellainen ote, että pystyin välillä edes nauttimaan siitä. Vapaus antaa lopulta aika paljonkin, mutta ihan helpolla se ei lukijaansa päästä.

Vapaus on tarina perheestä ja ihmissuhteista, lapsuuden vaikutuksista ja oman elämän rakentamisesta. Se on paljon muutakin, mutta tästä nyt ensin. Keskeisimmät henkilöt, Walter ja Patty Berglund, löytävät toisensa nuorina ja ovat pitkään avioliitossa, saavat kaksi lasta. Elämä saattaa välillä näyttää ulospäin idylliseltä, mutta intohimot, ideologiat, ahkeruus tai tekemisen puute, rakkauden nälkä ja erimielisyydet ajavat heitä erilleen. Walterin paras ystävä, muusikko Richard Katz näyttelee merkittävää roolia molempien elämässä. Lasten aikuistuessa suhteet ja tasapaino muuttuu, siinä missä toinen löysi itsensä jo nuorena, toinen etsii itseään pitkään, eikä katkeruuksilta vältytä.

Walterin vahva, idealistinen halu suojella luontoa hivuttautuu vähitellen muiden teemojen rinnalle. Se nivoutuu politiikkaan, valtapeleihin, rahaan ja ennen kaikkea nuoreen Lalithaan, jonka merkitys miehen elämässä on varsin suuri jonkin aikaa. Raha ja kunnianhimo - tai sen puute - pyörittävät omia varsin amerikkalaisia kuvioitaan, ja näkyvät mm. perheen pojan Joeyn riskialttiissa sotkuissa, Walterin ideologisissa myönnytyksissä, Pattyn perheen varallisuudessa tai vaikkapa Richardin kivikkoisessa menestyksessä. Vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, amerikkalainen yksilönvapaus, lintujen vapaus muuttaa ja pesiä rauhassa - romaanin nimi toistuu useissa teemoissa pitkin matkaa.

Rakkaus on ehkä kuitenkin teemoista vahvin, niin perheenjäsenten välillä, parisuhteissa kuin intohimossa omaan asiaankin. Franzen kuvaa sitä teini-iän himon, fyysisen riippuvuuden, keski-ikän kompromissien, uutuudenviehätyksen ja pitkäikäisten siteidenkin kautta. Rakkaus on kaunista ja kestävää, mutta myös fyysistä, repivää ja kostonhimoista. Vapaus antaa ihmisten olla keskenään täysin erilaisia, vailla yhteisymmärrystä, vailla kykyä tulla toimeen, mutta erilaisin kytköksin kiinni toisissaan kuitenkin. Se näyttää, miten ihminen voi muuttua ja ottaa vaikutteita, ja miten sitä on mahdotonta ennustaa. Lukijakin saattaa ensialkuun ihastua johonkin romaanin hahmoista, tuntea välillä häntä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä, mutta koko ajan ymmärtäen, sillä piirteet ovat pääosin hyvin inhimillisiä ja tuttuja.

Nyt, kirjan luettuani, en tiedä johtuuko tyytyväisyyteni siitä että romaani olisi sittenkin ollut aika hieno, vai siitä, että sain sen luettua. Oli miten oli, on kiva että kirja herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Tuskastumisen ja suoranaisen turhautumisen voitti lopulta jokin hento punainen lanka, jonka löysin. Uskon, että tämä kirja herättää lukupiirissämme keskustelua enemmän kuin moni muu! Kirjasta lisää blogeissa Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Järjellä ja tunteella.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak 2016. Englanninkielinen alkuteos Three Daughters of Eve. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummeruksen pokkari 2019. 484 sivua. Oma ostos.

Eevan kolme tytärtä käsittelee isoja asioita moneen suuntaan muuttuvassa maailmassa. Keskiössä on usko ja siihen liittyvä epävarmuus, määrittely siitä kenen uskosta puhutaan ja millä tavalla sen annetaan vaikuttaa arkeen ja politiikkaan. Ja kun uskosta puhutaan, nousee olennaiseksi myös se, missä olosuhteissa lapset kasvavat ja kenen ajatuksia he toistavat. Shafakin kotimaa Turkki on ollut viime aikoina(kin) kovan kuohunnan alla ja se näkyy tässäkin teoksessa, alkuun taustalla mutta loppua kohden myös tapahtumissa.

Noudattipa hän islamin sääntöjä tai ei, hänen suhteensa siihen ei ollut päättynyt. Hän eli epätietoisuudessa koko ajan. Jatkuvasti. Ikuisesti. Hän kuului hämmentyneisiin, jos heihinkään.

Shafakin romaanin päähenkilö on Peri, joka lähtee vuonna 2000 opiskelemaan Istanbulista Oxfordiin. Oxford on Istanbuliin verrattuna kuin toinen maailma, mutta uskon kysymyksiin sielläkin törmää. Itse asiassa aiheesta tulee niinkin keskeinen, että Peri ilmoittautuu kurssille, jonka nimi on Jumala. Uskossaan epävarma Peri tutustuu kahteen muslimitaustaiseen tyttöön, vahvasti uskovaan Monaan ja uskaliaaseen Shiriniin. Kolmikko on hyvä esimerkki siitä, miten helposti niputamme muslimitaustaiset yhteen vaikkei siihen olisi mitään syytä. Tyttöjen kautta Shafak avaa myös keskustelua naisen asemasta ja siitä, kenen näkökulmasta asiaa tarkastelemme: eurooppalaisen kristityn, feministin, muslimifeministin...?

Peri taistelee sisäisten ristiriitojen kanssa. Niitä kumpuaa hänen kotikasvatuksestaan ja kulttuuritaustastaan, kotona vaietuista asioista, jotka aiheuttavat repivää kaksijakoisuutta. Niitä aiheuttaa myös yliopistomaailma ja ihastuminen karismaattiseen professori Azuriin. Vuonna 2016, kun Peri on jo aikuinen, perheellinen nainen, hänen mieltään vaivaa syyllisyys, jotain mitä hän jätti tekemättä aikoinaan Oxfordissa. Aikuinen Peri näkee myös sen muutoksen Turkin politiikassa, josta kuulemme uutisista.

Opiskelijaelämä Oxfordissa täyttää Perin vastuilla ja epävarmuudella siitä, mihin hänen kykynsä riittävät. Kaksikymppisten tyttöjen ajatusmaailma on tyypillisen ideologinen, romanttinen, kapinallinen ja tavallaan vielä kypsymätön - samalla kun he käsittelevät järkyttävän syvällisiä ja älykkäitä kysymyksiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta heidän mieleensä. Nuoruuden ehdottomuus, omanapaisuus ja ihastumiset kuuluvat asiaan, ja tasapainottavat sopivalla tavalla sitä suurten teemojen käsittelyä, joka muuten tekisi kerronnasta raskaan.

Shafakin teksti on minun makuuni melko melodramaattista, hyvin koruilevaa ja suorastaan romanttista. Sen mystiikassa näkyy todennäköisesti kirjoittajan kulttuuritausta, enkä pidä sitä tietenkään huonona, se vain on hyvin selkeästi läsnä. Mieleeni tulee esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónin teokset, joissa kieli on samankaltaista. Shafakin teemat ovat kuitenkin tasapainottavasti tätä päivää ja hyvin realistisia, ja avaavat maailmaa taas yhden luvun verran lisää.

Eevan kolme tytärtä käsittelee teemoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja kiehtovia hengästyttävyyteen saakka. Kuten hyvin usein romaaneissa, päähenkilö on ulkopuolinen tarkkailija, joka tasapainottelee ristiriitaisten näkemysten ja henkilöiden keskellä. Nuoruus tuo romaaniin myös jotain sellaista, mikä etäännytti minua, ikään kuin Perin kahteen Oxfordin-vuoteen olisi pitänyt mahduttaa koko se tunteiden ja kokemusten skaala, joka hänen tilanteessaan olisi mahdollista. Viihdyin 1980-luvun ja vuoden 2016 Perin seurassa paremmin.

Hän oli ollut lapsesta saakka tunnontarkka arkistonhoitaja, piinallisten muistojen säilyttäjä. Muistaminen oli hänen tehtävänsä, velvollisuutensa, joka hänen oli täytettävä loppuun saakka, vaikka hän aavisti, että niin raskas kuorma lannistaisi hänet vääjäämättä jonakin päivänä.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Kirjankansibingossa tällä voi kuitata kohdan Nainen. Maailmanvalloitusta varten valloitin nyt Turkin, ja koska kirja on omasta hyllystäni, osallistuu se Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsie 2017. Englanninkielinen alkuteos Home Fire. Suomentanut Kristiina Drews. Gummerus 2018. 301 sivua. Kirjastosta.

Tässä on nyt sellaista kirjallisuutta, jolle täytyy antaa täydet pisteet. Shamsien tuorein teos toimii kaikilla tasoillaan lähes täydellisesti. Se on erittäin ajankohtainen ja ajattelemaan pakottava, mutta myös hyvin rakennettua draamaa ja jännitystä. Joka veljeään vihaa onkin voittanut vastikään Women's Prize for Fiction -palkinnon. Enpä ihmettele. Nyt tuntuu ihan pöljältä, että jätin jo ensisivuilta kesken Shamsien Kartanpiirtäjän, ihan vain siksi etten pystynyt tihrustamaan pokkarin liian pientä tekstiä. No olisin vaikka lainannut kovakantisen!

Romaanin asetelma on saanut kansiliepeen mukaan inspiraation Sofokleen Antigone-tragediasta, mutta koska en kyseistä tragediaa tunne, ei siitä sen enempää. Joku joka sen tuntee, saisi kirjasta vielä minuakin enemmän irti. Asetelma on kuitenkin sellainen, että Pashan sisarukset ovat kasvaneet kolmestaan sen jälkeen kun heidän äitinsä kuoli ja isänsä hävisi jihadistitaistelijana maailmalle. Sisaruksista vanhin, Isma, on lähtenyt Britanniasta Yhdysvaltoihin jatko-opiskelijaksi. Hän on joutunut nuoresta lähtien huolehtimaan kaksosista, Aneekasta ja Parvaizista. Siskosten välit katkeavat, kun Parvaiz päätyy konfliktialueelle Syyriaan. Mitä pakistanilais- ja muslimitaustainen nuorimies tekee yllättäen sodan keskellä? Onko hän siellä isänsä vai terrorismin vuoksi?

Päivän mittaan hän pysähtyi yhä useammin kesken jonkin vähäpätöisen toimen [---] ja tunsi kaiken vääryyden, oman elämänsä valheellisuuden.

Teos antaa äänen vuorotellen kullekin sisarukselle. Isma on se järkevä huolehtija, joka jää helposti kauniimman pikkusiskonsa varjoon. Niin nytkin, kun Britannian sisäministerin Karamat Lonen poika Eamonn rakastuu Aneekaan. Vasta 19-vuotiaat kaksoset ovat niin ehdottomia kuin nuoret voivat olla ja tiukasti kiinni toisissaan. Omapäinen Aneeka ei kuitenkaan hoksaa, mikä on viemässä hukassa ollutta Parvaizia kohti pelottavaa valintaa. Oman osansa kirjassa saavat sisarusten lisäksi myös Eamonn ja hänen isänsä Karamat, sillä perheiden menneisyydessä on lause, joka yhdistää suvut katkeralla tavalla toisiinsa.

Hän oli käyttänyt muslimitaustaansa hyväksi voittaakseen ja torjunut sen, kun siitä alkoi olla hänelle haittaa.

Shamsien teos herättää tietysti kysymyksen siitä, millä tavalla hallituksen pitäisi suhtautua niihin kansalaisiin jotka lähtevät jihadistisotureiksi, etenkin jos nämä haluavat tulla takaisin. Shamsie rakentaa tapahtumille monisyisen, monikulttuurisen ja eettisesti ajatuksia herättävän taustan. Muslimiväestö siinä missään mikään muukaan väestönosa ei ole homogeeninen massa, jossa kaikki ajattelisivat samoin, kun juuretkaan eivät ole samat. Tämä tulee hyvin esille kirjan eri osissa.

Tämän ajakohtaisen uskonnollis-poliittisen tasapainottelun lisäksi romaanissa on tosiaan myös se draamapuoli, josta mainitsin. Ei niin etteivätkö suru ja huoli Parvaizin lähdöstä ja poliitiisesta valtapelistä jo pelkästään olisi riittävää draamaa! Siihen punoutuu kuitenkin myös vastaleimahtaneita muita tunteita, vanhemmuutta ja puuttuvan isän kaipuuta. Jos jotain pientä miinusta on haettava, täytyy sanoa, että tarinan loppu on ehkä liiankin dramaattinen, mutta tehokas sekin. Shamsien teksti ei itsessään taiteile kauneudella tai taidokkailla koruilla, vaan huokuu älyä ja ilmaisu on tiivistä. Näin tapahtumien dramatiikka on helpompi niellä. Kokonaisuus on tasapainoinen, rikas ja monipuolinen. Sujuvasta kielestä kiitos myös suomentaja Kristiina Drewsille.

Olen aina ihaillut kirjoja, jotka pystyvät imaisemaan itseensä samalla kun opettavat jotain maailmasta. Joka veljeään vihaa on juuri sellainen. Kirjasta myös blogeissa Reader, why did I marry him?, Kulttuuri kukoistaa ja Tarukirja.

Marjane Satrapi: Persepolis 2. Kotiinpaluu

Marjane Satrapi 2004/2005. Ranskankielinen alkuteos Persepolis 3 - 4. Suomentanut Taina Aarne. Like 2007.

Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani jatkuu siitä, mihin Persepolis 1 päättyi. Teini-ikäinen tyttö saapuu yksin Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat tämän lähettäneet opiskelemaan ranskalaisessa koulussa. Marjanen on vaikea asettua aloilleen. Onhan hän hirveän nuori vielä ja viihtyisää majapaikkaa on vaikea löytää, mutta suurin ongelma on se, ettei hän tunnista enää itseään. Itävaltalaiskavereiden tiedot Iranista ovat vähäisiä, eikä Marjanella ole tarpeeksi vahva itsetunto jotta hän jaksaisi ylläpitää omaa kulttuuriaan maassa joka on niin kovin erilainen. Nuoren tytön on jopa muututtava fyysisesti lapsesta aikuiseksi ilman perhettä. Marjanen identiteetti ja psyyke ovat niin kovalla koetuksella, että hän ostaa 18-vuotiaana liput takaisin kotiin.

Teheran ei kuitenkaan ole enää sitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Sodan runtelemassa maassa on naisten oikeudet nipistetty minimiin, ja vaikka Marjanen vanhemmat ovat hyvin vapaamielisiä ja sallisivat tyttärensä elää omaa elämäänsä, ei ympäristö salli sitä. Paha olo vain kasvaa. Opinnot yliopistossa piristävät kuitenkin elämää. Taideaineiden laitoksella on tytöilläkin hetken ajan vapaampaa kuin muualla, mutta kiristyvän fundamentalistisen ilmapiirin vuoksi on oltava enemmän ja enemmän varuillaan. Opintojen jälkeinen elämä Euroopassa alkaa taas houkutella.

Kirjoitin Persepolis 1:stä näin: Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis 2 jatkaa samaan tyyliin. Fundamentalistinen politiikka ja naisiin kohdistuvat vaatimukset ovat todellakin absurdeja ja Marjane potkiikin niitä vastaan ihailtavan uhmakkaasti. Satiirin keinoin painostusta jaksavat ne jotka eivät ole ihan vielä valmiita luovuttamaan. Siinä missä ensimmäinen osa jaksoi olla vielä poliittisesti syvällinen, on kakkososa jo selkeästi lannistuneempi. Sen näkee etenkin Marjanen äidin kutistuneesta olemuksesta. Lakonisen humoristinen on ylipäätään tapa, jolla Satrapi tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen, oli se sitten lapsellinen anarkismi lukioiässä tai vaikkapa keino oppia näkemään miltä nainen hunnun alla näyttää.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siinä varmaan piilee tämänkin sarjakuvaromaanin vahvuus ja vaikuttavuus. Kertojan ääni tulee tutuksi niin sanoin kuin kuvinkin. Satrapin piirustustyyli on yksinkertaisen selkeä ja annankin parin kuvan kertoa lisää:

Lisää blogeissa Sanoissa ja sivuilla, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä. Helmetin haasteessa Persepolis 2 osuu kohtaan 4: Kirjan nimessä on jokin paikka. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 39. A book with a form of punctuation in the title. Ja tietysti osallistun tällä Sarjakuvahaasteeseen!

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Fishermen. Atena 2016. Suomentanut Heli Naski. 336 sivua.

Nigerialainen tarinankerronta on ilmeisesti omaa luokkaansa, sillä niin vahvasti se on ollut esillä viime vuosina. Kuten moni muukin, Chimamanda Ngozi Adichieta luen aina mielelläni ja viime vuonna tutustuin arvostettuun Chinua Achebeen, jonka perilliseksi Obiomaa kehutaan ja jota hän itse asiassa siteeraa Kalamiehissä muutaman kerran. Toivon kovasti, että muistakin Afrikan maista kirjailijat saisivat kansainvälistä mainetta, sillä uskon että tällainen tarinankerrontaperinne on vahvasti afrikkalainen juttu.

Se mikä yhdistää Obiomaa ja Adichieta, on Yhdysvallat, jossa he molemmat asuvat. Monilla (ylempään) keskiluokkaan kuuluvilla nigerialaisilla on ollut mahdollisuus opiskella englanniksi ja hankkia ns. länsimainen akateeminen koulutus, usein joko Yhdysvalloista tai Britanniasta. Siinä missä Adichie kirjoittaa usein Amerikkaan lähtevistä tai siellä jo asuvista nigerialaisista, on Amerikka Obioman kalamiehille ja heidän isälleen vasta haave jota tavoitellaan.

Kalamiehet on kertomus neljästä veljeksestä, Ikennasta, Bojasta, Obembesta ja Benistä ja heidän vaikesta vuodestaan 1996, kun heidän isänsä lähtee työkomennukselle kaukaiseen kaupunkiin ja jättää vaimonsa yksin kuuden lapsen kanssa. Ei mene montakaan viikkoa, kun isän varjo ja jokapäiväinen kuri hellittävät otteensa ja pojat kirmaavat vaaralliselle joelle kalaan. He ehtivät nauttia kielletystä hedelmästään kuusi viikkoa, ennen kuin äiti saa tietää. Kun isä viikonloppuna käy kotona, saavat pojat nahavyöstä takamuksilleen eikä joelle ole enää paluuta.

Isän kurilla ja äidin rukouksilla ei ole kuitenkaan toivottua vaikutusta, sillä kaupungissa vaeltava hullu, Abulu, on langettanut pahaenteisen ennustuksen Ikennan, vanhimman veljen ylle. Ennustus tekee Ikennasta vihaisen ja katkeran, eristää hänet nuoremmista veljistään ja langettaa joukkion ylle epävarmuutta ja surua. Vihanpito leviää, eikä lopulta kukaan neljästä pojasta ole turvassa Abulun kiroukselta. Perhettä koettelee vuosi, jonka aikana rakkaita kuolee ja katoaa, usko tulevaisuuteen sammuu ja äidin mielenterveys horjuu.

Silloin isä painoi päänsä kämmeniinsä ja itki. Minulle valkeni ensimmäisen kerran, että isä, meidän isämme, vahva mies, ei pystynyt auttamaan minua; hänestä oli tullut kesytetty kotka, jolla oli murtuneet kynnet ja vino nokka.

Obioma kirjoittaa tarinaa neljästä pojasta nuorimman, Benin, äänellä. Tekstissä heijastuu vahva suullinen kertomaperinne, se polveilee ja haaroittuu, unohtuu välillä kertomaan yksityiskohtia sivujuonteista tai ympäristöstä, mutta pysyy hallitusti kasassa. Ainekset ovat monipuolisia: historiallisia ja kuviteltuja tapahtumia, kristinuskoa, taikauskoa ja vanhoja tapoja. Kukin luku on nimetty metaforilla. Näiden (usein eläinten) kautta Ben kuvailee läheisiään tai heidän tuntemuksiaan ja ikään kuin sitoo heidän olemuksensa maailmaan ja sen ilmiöihin. Alkuun erikoiselta tuntuva keino, jonka kuitenkin huomasin toimivan hyvin loppua kohti, ja joka toistaa perheen tapaa käyttää runsaasti metaforia puheessaan.

Viha on iilimato:
     Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Jos Benin perhe joutuu kamppailemaan vihan, pelon ja surun kanssa, on romaanissa paljon hyvyyttä, rakkautta, hellyyttä ja optimismiakin. Hyväntuulisesti alkava perheromaani muuttuu vähitellen synkäksi ja traagiseksi tarinaksi, jossa koston teema ja poikien kokema vääryys tasapainottelevat moraalisten kysymysten kanssa. Perheensisäisten kysymysten, kuten isän, miehen tai vanhimman veljen roolin, lisäksi romaani käsittelee muitakin mielenkiintoisia teemoja. Mikä on esimerkiksi (taika)uskon rooli, kun ihminen kamppailee moraalinsa kanssa? Millä tavalla Nigerian levoton poliittinen tilanne vaikutti lopputulokseen tai perheiden elämään ylipäätään?

Monessa kohtaa olisin halunnut kääntää tapahtumien suuntaa. Tuntui, etten kestä enää, eivätkä nämä pojat varsinkaan voi kestää enää yhtään enempää. Niin armoton, likainen ja väkivaltainen kuin Benin tarina onkin, Kalamiehet on vivahteikkuudessaan ja monipuolisuudessaan myös kaunis ja paikoitellen lapsekkaan suloinen ja arkinen. Vaikka kerronnan polveilevuus ei ihan minun makuuni ollutkaan (Mene jo asiaan!), täytyy ihailla sitä, miten Obioma on säilyttänyt taitonsa tarinoida ja kirjoittanut siitä maailmanlaajuisesti ylistetyn esikoisromaanin!

Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin (2) kirjablogissa kehuttu, (20) kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, (23) käännöskirja, (40) kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista ja (42) esikoisteos.

Kirjasta lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi ja Kirja vieköön!