Kari Hotakainen: Tarina

Kari Hotakainen 2020. Siltala. 268 s. Kirja on kaverilta lainassa. Kuva kustantajan.

Vanhastaan kirjallisuus ja suullinen kerronta ovat olleet tapa kertoa tarinoita, ja ovat sitä edelleen, mutta tarinoita luodaan muutenkin ja muuallakin. Kerromme jatkuvasti tarinaa siitä, mistä olemme tai mistä kansamme on lähtöisin, mietimme tarkkaan mitä kirjoitamme työhakemukseen ja millaisen päivän kuvaamme Instaan. Media ja some ovat tietysti täynnä tarinoita, joilla ei ole välttämättä todellisuuden kanssa mitään yhteistä.

Hotakainen vie tarinan merkityksen vielä pidemmälle. Luomalla tarpeeksi mielenkiintoisen tarinan itsestään saa mahdollisuuden nousta parempiin piireihin, saa asunnon arvostetulta alueelta. Näitä hakemuksia, eli tarinoita, edeltää kuitenkin yhteiskunnallinen muutos, jossa maaseutu on autioitettu kokonaan ja ihmiset ovat muuttaneet Kaupunkiin. Kaupunki ei meinaa kestää muuttovirtaa eikä asuntoja riitä kaikille. Osa muuttajista asuu parakeissa, osa hylätyissä kauppakeskuksissa, osa pienissä vuokra-asunnoissa. Töitäkään ei ole kaikille, koulutuksen merkitys on laskenut, mutta mielikuvien ja sanan voima on edelleen vahva. 

Hotakaisen lakoninen tyyli pääsee parhaiten esiin hahmojen - hakijoiden - kirjoittamissa tarinoissa itsestään. On välinpitämättömyyttä, taparikollisuutta, masennusta ja tyytymättömyyttä, mutta miksipä ei olisi. Muutos on ollut liian nopeaa. Politiikka on mielikuvia ja vilppiä, vahvoja puheita ja itsepetosta. Media määrittelee ja luokittelee niin ihmiset kuin alueetkin. Tarinan maailma on tavallaan hyvin tuttu ja lähellä meitä, jopa mahdollinen. Se lähentelee hullua tositeeveetä, dystopian kaltaista eloonjäämiselokuvaa ja satiirista näkemystä siitä, mihin olemme menossa.

Romaanin tunnelma onkin paikoin suorastaan vihainen. Sitä voimistavat kirjailijan pitkät virkkeet, jotka vimmaisesti listaavat muutosta, epäkohtia tai ominaisuuksia. Varsinkin kirjan alku meinasi uuvuttaa tiiviillä ja seikkaperäisellä selonteolla siitä, miten Tarinan yhteiskunta oli muuttunut. Tekstiä olisi ehkä pitänyt nautiskella pienissä paloissa, mutta kerronnan vimmaisuus ei antanut sille lupaa. Yhteiskunnan nopea muutostahti ja sen vinoutuneisuus olivat siirtyneet taitavasti kirjan sivuille ja lauseisiin, ja niinpä lukemisestakin tuli liian nopeaa.

Tarinassa on paljon herkullisia ykstyiskohtia, kuten muutama hakemuksen kirjoittaja, nimensä muuttanut julkkishahmo, presidentin hermot tai vaikkapa metsänlaidasta Virkistysalueelle leviävät eläimet. Sitten oli valitettavasti myös yksityiskohtia joista en saanut tarpeeksi irti, jotka tuntuivat irrallisilta ja turhilta kokonaisuuden kannalta. Takakannessa luonnehditaan Hotakaisen tyyliä pitelemättömäksi, ja sen kyllä alleviivaan. Tähän romaaniin hän on saanut suoltaa paljon kaikkea sellaista, mikä nykymaailmassa inhottaa, ärsyttää ja huolestuttaa, ja vaikkei Tarina mielestäni ole Hotakaisen tuotannon parhaasta päästä, olen huolenaiheista ihan samaa mieltä. 

Kirsin Book Clubissa ja Amman kirjablogissa myös ajatuksia Tarinasta. Kiitos kirjasta Taunolle ja Elinalle!

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen. 2016. Kristallipalatsi. Tammi. 345 sivua.

Se näyttäisi ihastuttavalta kuvissa,
hän silkkimekossa ja korkokengissä.
Lukijat katsoisivat, rakastaisivat.
Kaikki olisi hetken täydellistä.

Kukapa meistä ei rakastaisi peukkuja ja tykkäyksiä? Onko bloggaajaa joka ei ilahtuisi pienestä kommentista postauksen jälkeen? Onko sosiaalinen media muokannut tapaamme kokea ja elää? Onko nykyään mainetta ilman sosiaalista mediaa?

Lifestylebloggaaja Dora G. miettii tarkkaan, miltä kaikki näyttäisi kuvissa, miltä hän näyttäisi. Dora ottaa päivittäin kuvia kauniista hetkistä, upeista asetelmista ja lisää kuviin hieman utua, siloittaa ihoa tai lisää valoa. Hän tietää kaiken sisustuksen ja muodin trendeistä. Kaupungin suloisimmista liikkeistä tarttuu mukaan kasseittain merkkivaatteita, purnukoita ja niitä hetkiä, joissa hän elää täydellisen kevyttä ja ihanaa elämää ystävänsä tai miehensä kanssa. Ja ne kukat! Kuvassa on oltava kukkia, liljoja tai anemoneja. Lukijat kehuvat häntä ja hän rakastaa lukijoitaan. Doran potentiaali on huomattu myös kustantamossa, joka olisi halukas julkaisemaan bloggaajalta kirja. Doran mielestä se ei ole temppu eikä mikään, mutta miksi hän siirtää aloittamista?

Kirjan minäkertoja on tutkija, joka perehtyy Oscar Wilden ajatuksiin toistasataa vuotta aikaisemmin. Wilden tavasta luoda julkisuutta ja mainetta löytyy yllättävän paljon yhtäläisyyksiä nykypäivän performatiivisuuteen ja hedonistisuuteen. Tutkijalla on lapsuuden kautta yhteys Doraan, jota hän puhuttelee, jolle hän kirjoittaa ja jonka kanssa hän haluaisi jakaa kaiken. Lontoon Chrystal Palace oli aikoinaan esikuva kasvihuoneille, myös Helsingin kasvitieteelliselle puutarhalle, jossa tutkijan isä oli töissä ja jossa tutkija ja Dora viettivät lapsuutensa upeimmat hetket eksoottisten kukkien, lumpeiden ja perhosten seassa. 

Doran varjona tarinassa liikkuu Pauliina, nuori nainen joka hallitsee muodin, muttei rahankäyttöä. Pauliina haluaisi olla kaikkea mitä Dora on tai mitä Dorasta on tullut, sillä Pauliinan lapsuudessa on jotain mitä hän peittelee ja yrittää kaikkensa olla muistamatta. Vai onko kuitenkin niin, että Dora peittelee eikä suostu muistamaan? Tutkijan johdolla Kristallipalatsin rinnakkaiset tarinat ja episodit alkavat vähitellen kietoutua toisiinsa, sekoittua ja paljastaa yhteyksiä. Äänet eivät olekaan enää niin selkeitä, ääriviivat alkavat sumeta ja mielikuvat puuroutua. "En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle."

Otin Kristallipalatsin käteeni hieman epäröiden, sillä pelkäsin sen olevan niin kiinni tässä kuvia rakastavassa some-ajassa, etten saisi siitä otetta. Toisin kuitenkin kävi. Hakkaraisen kudelma lähti vetämään saman tien. Toisaalla on Doran luoma virtuaalinen maailma, arjen näytelmä ja täydelliset hetket kamerassa, kauneuden, taiteen ja estetiikan ylistys. Toisaalla on kertojien psyyke, jonka hauraus on kuin säröilevää jäätä armottoman kevätauringon alla. Ei tarvita paljonkaan enää painetta, kun se pettää ja menneisyys pääsee pilaamaan kaiken. 

Olet rakentanut itsesi pala palalta, kuin monimutkaisen koneen, jonka jokainen mutteri ja ruuvi ja piuha pitää tuntea täydellisesti ennen kuin ne uskaltaa kytkeä yhteen. Yksikin väärä kytkentä ja kone säväyttää sähköiskun, tapaa rakentajansa. 

En mahda sille mitään, mutta kerronta toi välillä mieleeni Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Teokset ja tarinat ovat sinänsä tyystin erilaisia, mutta upeiden yksityiskohtien runsaus ja niissä viipyminen, sekä tutkijan tapa puhutella toisaalta Doraa, toisaalta lukijaa, toi mieleeni sen, millä tavalla Kankimäki kertoi näkemästään ja lukemastaan lukijalle. Molemmista teoksista löytyy historiallinen hahmo ja yhteys nykypäivään. Oscar Wilden mukaan ottaminen antoi Kristallipalatsin asetelmalle syvyyttä ja perspektiiviä, mielenkiintoa. Uuden minäkuvan luominen ja julkisuuteen nouseminen ilman ns. muita saavutuksia ei olekaan puhtaasti nykyajan ilmiö. Wilde oli ensimmäinen, jolle kuuluisuus ei ollut uran lopputuote vaan sen laukaisija. Hän oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä.

Hakkaraisen tekstiä on miellyttävä lukea, enkä tarkoita pelkästään kukkien ja kasvimaailman kauneutta tai blogipostausten suorastaan ironisen täydellistä sanojen asettelua. Hakkarainen luo herkullisen kontrastin pinnallinen runsauden ja vaikkapa dialogeissa ammottavien aukkojen välille. Siinä on jotain ihailtavaa, fiksua. Tarinoissakin on aukkoja ja vaikka hahmot paljon ajattelevatkin, täytyy lukijan yhdistellä ja päätellä itse, sillä onko kertojiin luottamista? Kokonaisuus on kiinnostava eikä kirjaa ollut kovin helppo laskea käsistään yön tullen.

Lisää kirjan herättämistä ajatuksista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Pieni kirjasto ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä kirjailijaa on innoittanut mm. Oscar Wilden teos Dorian Grayn muotokuva. Nyt muuten hauaisin lukea sen!  

Kumpi on lopulta todellisempaa, se mikä tapahtuu keholle vai se mikä tapahtuu mielille? Ihminen rakentaa omaa tarinaansa ja lopulta elää sitä niin kovin vähän.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen. 2016. Eurooppalaiset unet. WSOY. 178 sivua.

Eurooppalaiset unet olisi saanut olla Finlandia-palkintospekuloinneissa vahvemmin esillä. Voittaja oli minulle hyvin mieleinen, mutta jos olisin lukenut Puikkosen teoksen aikaisemmin, olisin liputtanut hänen puolestaan. Eurooppalaiset unet on jotain, mitä harvemmin tulee vastaan. Sillä ei ole alkua, sillä ei ole loppua. Se on taidokas kudelma keskenään hyvin erilaisista ihmisistä ja tapahtumista, hyvin erilaisissa oloissa ja todellisuuksissa, silti samassa Euroopassa.

Me ollaan osa, me ollaan yhtä lailla keskellä.

Unenomaisessa romaanissa on mahdollisuus tapahtua mitä vaan. Se on muistikuvia ja välähdyksiä viime vuosikymmenten Euroopasta. Hahmot Albaniasta Ruotsiin, Turusta Lontooseen nivoutuvat vähitellen toisiinsa ja luovat maailmasta jatkumon, jossa suuntaa on vaikea ennustaa, mutta jollaisen joku on aloittanut. Episodiromaani yhdistelee lähihistorian faktaa tarinoihin, jotka risteävät toistensa kanssa ajallisesti, paikallisesti ja ideologisesti.

Omassa todellisuudessaan elää rekkakuski Toma, joka ottaa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen. Miesten tiet erkanevat, myöhemmin palataan rampaantuvaan perheenisä-Johannekseen, joka näkee silmillään syvemmälle kuin muut. Erilaista todellisuutta elää somalipakolainen Fadumo, joka tuodaan pakettiauton tavaratilassa kylmään Suomeen. Hän kouluttautuu hierojaksi ja saa asiakkaakseen Johanneksen. Fadumon tyttärestä, Immistä, kasvaa kansainvälisesti menestyvä kirjoittaja, todellisuuden muokkaaja. 1990-luvun Kosovossa paetaan metsään ja jalkapallo-otteluihin. Yksi pakenijoista päätyy vuosikymmeniä myöhemmin samaan työpaikkaan Immin kanssa Lontooseen. Yksi vaikuttavimmista tarinoista on kuitenkin se, missä Berliinin muuri erottaa perheenjäsenet toisistaan 28 vuoden ajaksi. Kun yksin itäpuolelle jäänyt äiti pääsee tyttärensä luokse länteen, on vaikea pidätellä kyyneleitä.

Berliinin muurin  ja Kosovon sodan lisäksi Eurooppalaiset unet kahlaa Lech Walesan uran alkuvaiheiden ja Eyjafjallajökullin purkauksen kautta vuoteen 2027, dystooppiseen Eurooppaan, jossa pelkomme luonnonkatastrofeista, valvonnasta, bioteknologiasta ja sosiaalisen median vallasta ovat tulleet toteen. Viimeisin episodi on toinen, mikä vaikutti minuun vahvasti. Maailma on täynnä itsekkyyttä, kovuutta, opportunismia ja kiusaamista, mutta Immin elämässä tulevaisuudessa välkähtää lupaus valosta, mahdollisuuksista, joiden ansiosta teos päättyy kauniin toiveikkaalla tavalla. Puikkosen romaanin yhteiskuntakriittisyys on samaan aikaan ajankohtaista ja ajatonta, ja vaikka se koostuu episodeista, se näyttää että historiankulku on jatkumoa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

On myös niin ettei yhtään voi tietää mitä tapahtuu. Jos jokin alkaa niin se voi lähteä mihin suuntaan tahansa, ei sitä kukaan hallitse.

Alkuun minulla oli - ei vaikeuksia, jotain muuta, ehkä omaa kömpelyyttä - päästä kelkkaan, mikä saattoi johtua osittain siitä, että Puikkosella on omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Se hyödyntää puhekielisyyttä, hahmojen välisiä persoonallisuuseroja, eikä selittele lukijalle mitään. Mahdolliset aukot on täytettävä itse. Ja vaikka alkuun kompuroinkin, tällaista tyyliä arvostan kovasti! En halua, että ajatukseni kirjoitetaan valmiiksi täyteläisillä virkkeillä. Haluan tehdä ajatustyöni itse ja juuri siihen Puikkonen antaa mahdollisuuden.

Teos on huomattu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kujerruksia, Kannesta kanteen ja Reader, why did I marry him?

Pekka Hiltunen: Onni

Pekka Hiltunen. 2016. Onni. WSOY. 395 sivua. 

Onni on yksi kiihkeimpiä romaaneja pitkään aikaan. Vahvasti ajankohtainen teos, joka pohtii työelämän murrosta, median roolia, julkisuuden kipeyttä ja tietysti rakkauden vaikeutta. Päähenkilö Oskari on nelikymppinen toimittaja, joka painii ammattiylpeytensä kanssa. Miten voi tehdä kunnon journalismia, jos kukaan ei halua enää lukea perusteellisesti taustoitettuja juttuja? Toimituskunta harvenee järkyttävää tahtia ja vain harvat avainhenkilöt pysyvät kelkassa. Onko Oskarilla rahkeita ja tarpeeksi muuntautumiskykyä ollakseen yksi avainhenkilöistä?

Työhaastattelussa Oskarin on paljastettava psykologille huijaavansa. Hän ei pysty pitämään sisällään kaikkea sitä pelkoa, ahdistusta ja vihaa, jota alan muutokset ja keski-ikä tuovat mukanaan. Keskustelu psykologin, Emman, kanssa venyy myöhään yöhön saakka. Emmalla olisi tarjota Oskarille ratkaisuja, mutta tällä ei ole kanttia myydä itseään ja periaatteitaan. Sohvalla istuessaan Oskari kertoo Emmalle myös menneisyydestään ja perheestään.

Menneisyydessä, ja vieläkin, on Tuulikki, tuo tuhannen mulkun tyttö Rovaniemeltä, jonka missio elämässä olisi pelastaa kaikki homot epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Seksityöläiseksi ajautuneen räväkän naisen elämä ei mene ihan käsikirjoituksen mukaan, eikä heistä Oskarin kanssa tule paria, vaikka alku onkin loistava. Yhteys Oskariin on kuitenkin se, mikä pelastaa Tuulikin - ja lopulta tämä saa olla mukana todistamassa kaunista homoliittoa valtameren toisella puolen.

Jos Tuulikilla on roolinsa Oskarin elämässä, kuka sitten on Roady Runner? Muinainen koulukaveri, joka elää omassa kuplassaan matkalla kohti supertähteyttä musiikin evankelistana. Surkuhupaisa, supliikki hahmo on vienyt näkemyksen omasta erinomaisuudestaan niin pitkälle, että elää sitä täysillä, eikä näe tilanteessaan mitään säälittävää. Ei ennen kuin Oskari sanoo sen ääneen.

Rakkaus musiikkiin ja julkisuuteen, vimma ahdasmielisyyden poistamiseksi, rakkaus omaa työtä kohtaan. Rakastaminen ja periaatteet tekevät elämästä kiihkeää, mutta myös haavoittuvaista. Oskarilla, Tuulikilla ja Roadylla on kullakin tapansa etsiä onnea, mutta miten he pärjäävät kovassa maailmassa? Onni herättää isoja kysymyksiä nykymaailman menosta, vahvoista ja heikoista. Jos Tuulikki päätyy huoraamaan, onko suuren mediatalon pinnallinen toimittaja loppujen lopuksi sen paremmassa asemassa? Onni kärjistää ja provosoi, mutta pistää ajattelemaan ja sanoo ääneen sen, mikä on jo monien huulilla.

Hiltusen tekstiä on ilo lukea. Se on - käytän taas samaa adjektiivia! - kiihkeää ja nopeatempoista, räväkkää ja älykästä. Kirjailijan työ toimituspäällikkönä näkyy romaanin slangissa ja yritysmaailman monipuolisessa ruotimisessa. Tuulikin pohjoinen murre ja Roadyn hervoton itsekeskeisyys tuovat riemukasta vastapainoa Oskarin pessimismille ja maailman kovuudelle. Monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan rönsyile eikä vahvoista aiheista huolimatta repeile liitoksissaan, vaan pysyy hallitusti kasassa. "Onnin kanssa lukija pääsee sukeltamaan erilaisiin maailmoihin", kuten Krista toteaa. Arjakin postasi Onnista, eilen. Vahva suositus!