Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman 2009. Ruotsinkielinen alkuteos Skynda att älska. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2023. 229 s. Ostin omaksi.

Tämä on rakastamani kirjailijan viides suomennettu teos, mutta oikeassa järjestyksessä hänen ensimmäisensä. Schulmanin ensimmäiset kolme romaania, Kiirehdi rakkain, Unohda minut ja Polta nämä kirjeet ovat vahvasti autofiktiota, ja kertovat kirjailijan suhteesta hänen vanhempiinsa sekä isovanhempien avioliitosta. Kiirehdi rakkain on näistä kuitenkin selkeimmin omaelämäkerrallisin, ainakin minun mielestäni. Kaksi viimeisintä teosta, Eloonjääneet ja Malman asema, ovat romaaneja, joissa niissäkin on aineksia kirjailijan perhesuhteista.

Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään paremmin. Jos olisin lukenut Kiirehdi rakkaimman ensin, olisin saanut kuvan lähes täydellisestä perheestä, mutta kun tiedän mitä Schulman kertoo myöhemmin äitisuhteestaan Unohda minut -teoksessaan, on lähes kutkuttavaa seurata, miten tässä esikoisromaanissa keskitytään puhtaasti isään, ja äiti persoonineen, kipuiluineen ja muutoksineen jätetään tarkoituksella seuraavan romaanin päähenkilöksi.

En tiedä miksi olen niin levoton selatessani papereita ja miksi sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Allan Schulman on saanut kolme poikaa Lisetten kanssa hyvin kypsällä iällä niin että Alexin lapsuutta leimaa isän vanhuus. Isä yrittää viettää poikiensa kanssa paljon aikaa varsinkin perheen kesämökillä niin kuin kuka tahansa isä, mutta ikääntyminen on väistämätöntä. Melko nuorena pojat joutuvat huomaamaan, miten roolit kääntyvät päälaelleen ja heidän on huolehdittava isästä äidin apuna. 

Isä on haastatteluissa todennut aikoinaan, miten valtavan onnekas hän on toisesta mahdollisuudesta saada jälleen perhe. Välit lapsiin ovatkin hyvin lämpimät ja teoksesta huokuu rakkaus. Herkkä ja tarkkaavainen Alex viettää isänsä kanssa paljon aikaa, seuraa tämän tekemisiä niin työssä kuin vapaa-aikanakin, pitää tälle seuraa ja salakuljettaa isälleen rapuja hoivakotiin. Siinä missä teos on tutkielma isän ja pojan välisestä suhteesta tai isästä sellaisena kuin Alex hänet muistaa, se on yhtä lailla myös kertomus vanhenemisesta ja kuolemasta. Isän poismeno on ollut niin rankka asia, että kirjailijalla on mennyt vuosia pystyä palaamaan mökille tai isän työhuoneeseen. Hän on yrittänyt olla muistelematta isäänsä, mutta joutuu toteamaan terapiaistuntojen jälkeen, että surutyötä on pakko alkaa tehdä. Kiiruhda rakkain on sitä mitä parhaimmillaan.

Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Esikoisromaani on mielestäni tyyliltään enemmän perinteistä kerrontaa verrattuna myöhempiin teoksiin, joissa teksti on vähäeleisempää, ilmavampaa ja paikoin hyvin ytimekästä. Isän kaipuu tekee tekstistä täyteläisempää ja kuvailevampaa kuin mitä seuraavat teokset ovat. Ilmeisesti kirjailijan tyyli on myöhemmin hioutunut särmikkäämmäksi. Noissa jälkimmäisissä romaaneissa on jotain, mikä raaputtaa sydäntä, liikuttaa muistoja ja suorastaan pelkäsin lukiessani, mitä ne kaivavat minusta esiin. Minulle Kiirehdi rakkain ei siis ollut kirjailijan paras teos - ehdoton ykkönen on Unohda minut - mutta upea silti ja lähes täydet pisteet sekin ansaitsee. Odotan kovasti, mistä hän seuraavaksi kirjoittaa!

Jaana Nikulan suomennos on loistava, kuten aina. Hyvää kääntäjää osaa arvostaa ja kaivata usein vasta kun sellainen ei osu kohdalle. Tämän jouduin toteamaan vasta erään toisen teoksen osalta, mutta siitä myöhemmin. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon. Goodreadsin haasteessa laitan sen kohtaan 51: A book published in 2023. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten tästä löytyy 18: Liikuntakyvyn menetys.

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Överlevarna. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2021. 288 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Eloonjääneillä Alex Schulman jatkaa tosipohjaisten romaaniensa sarjaa. Polta nämä kirjeet (2018) kertoi kirjailijan isovanhemmista ja Unohda minut (2016) pojan ja äidin välisestä suhteesta. 

Tässä romaanissa kolme aikuista veljestä matkustaa kesämökille järven rannalle äitinsä tuhkat mukanaan. Romaani rakentuu nykyajasta, jota kertoja kerii takaperin auki, matkapäivän illasta edellispäivän iltaan pojista keskimmäisen, Benjaminin silmin. Päivästä kertovien lukujen väliin jätetään Benjaminin lapsuusmuistoja kronologisessa järjestyksessä. Vähitellen muistot saavuttavat matkapäivän ja tarina päättyy.

Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin, vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.

Eloonjääneet on kuvaus perheen sisäisistä suhteista, erityisesti Benjaminin ja äidin, ja siinä mielessä muistuttaa paljonkin Unohda minut -romaania. Benjaminista tuntuu, että vanhempien kuoleman jälkeen paljon on jäänyt kertomatta, välit ovat lapsuuden jälkeen viilenneet, eikä hänellä ole vastauksia asioihin, joista on päätetty olla puhumatta. Lapsuuden leikit kesämökillä järven rannalla päättyivät, kun jotain tapahtui sähkömuuntajakopilla. Mökille ei palattu enää koskaan ennen kuin äiti pyysi kirjeessään ripottelemaan tuhkansa järveen. Muistaako Benjamin, mitä oikeasti tapahtui? Miksi hän itse antoi sen tapahtua, ja onko hänelle annettu koskaan anteeksi?

Selviytyä lapsuudesta on sanapari, jota Benjamin käyttää usein pohtiessaan suhdetta vanhempiinsa ja veljiinsä. Hän on veljeksistä se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään vanhempiaan. Vanhempien huomio ja hyväksyntä on tärkeää eikä herkkä lapsi voi olla huomaamatta, jos läheisyyteen tulee särö, sen katkaisee vääränlainen katse tai lause. Silti Benjamin on yksi pojista, osaa härnätä isoveljeään ja kutitella pikkuveljeltään pissat housuun. Se mikä tekee hänestä herkän, on etenkin äidin ailahteleva mieliala ja vanhempien alkoholin käyttö mökki-iltoina.

Äidin kirjeessä - joka paljastetaan lukijalle vasta ihan romaanin viimeisillä sivuilla - on asioita, jotka Benjaminin olisi ollut hyvä kuulla jo lapsena, mutta kuten äiti pyytää anteeksi, ei heidän perheessään ollut kykyä keskustella. Unohduksiin pakotetut asiat vievät aikuisen mieheen kylmään mereen ja terapiaan. Millä tavalla perheen sisäinen dynamiikka vaikuttaa aikuisten veljesten välisiin, jo hieman väljähtäneisiin suhteisiin, ja minkälaisia tunteita mökillä purkautuu? 

Benjamin seisoo järvenrannassa kuivattu niittyleinikkikimppu kädessään. Veljet seisovat vierellä. Nils kantaa uurnaa. Se on raskas ja hän kohentaa kaiken aikaa otettaan. Kasvoilla on yhä hämmästyneempi ilme, aivan kuin äidin paino olisi tullut hänelle yllätyksenä.

Eloonjääneet on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta silti itsenäinen romaani, eikä näiden teosten lukujärjestyksellä ole väliä. Romaaneissa teksti on ilmavaa ja se avautuu kauniisti. Schulmanin (ja taitavan suomentajan Jaana Nikulan käsissä) hengittävä teksti on hyvää vastapainoa tarinalle, joka on painavaa häpeästä, syyllisyydestä, epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. Schulman kuvaa herkän pojan ja syvästi ahdistuneen aikuisen miehen tuntoja upealla tavalla. 

Perheen sisäisistä suhteista paljastuu sivu sivulta aina vaan lisää kiehtovia yksityiskohtia, jotka ovat karmivalla tavalla tuttuja, tunnistettavissa ja varmasti läsnä monessa perheessä. Ne ovat pienen pieniä, vihjeenomaisia ja ohimeneviä, mutta kauaskantoisia ja itsetuntoon vaikuttavia. Miten Schulman osaakin kirjoittaa niistä niin taitavasti! Hienoviereisestä romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig. Suomentanut Raija Rintamäki. Nemo 2017. Luin BookBeatista. Kuva Otavan.

Ruotsalainen Alex Schulman on tullut viime vuosina tunnetuksi autofiktiivisistä teoksistaan, joista etenkin Polta nämä kirjeet on ollut hyvin suosittu ja äänestettiin Blogistaniassa vuoden 2020 parhaaksi ulkomaiseksi romaaniksi. Kävin googlaamassa Unohda minut -teoksen taustoja, ja vaikka esimerkiksi Anna-lehden haastattelun perusteella on selvää, että teos pohjautuu hyvinkin tarkkaan kirjailijan omiin muistoihin ja ihmissuhteisiin, se luokitellaan romaaniksi. Unohda minut käsittelee kirjailijan äidin alkoholiongelmaa, kun taas Polta nämä kirjeet kertoo hänen isovanhempiensa myrkyllisestä suhteesta. Sen luen varmasti ihan pian!

Alexin äiti Lisette juo paljon - liikaa - mutta asiasta ei ole koskaan puhuttu perheessä. Äidin humalainen välinpitämättömyys syöksee Alexin kohti paniikkikohtauksia ja alakuloa. Kun Alex ottaa asian puheeksi, äiti katkaisee välit poikaansa. Kun äiti ei lupauksestaan huolimatta pysty hoitamaan lapsenlastaan, pojan on pakko valita omien lastensa ja äitinsä välillä. Äidin ailahtelevainen käyttäytyminen hallitsee aikuisen pojan elämää. Pojan sisällä taistelee totuuden ja suojelemisen välinen ristiriita, eikä hän pääse itse kasvamaan aikuiseksi.

Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni. Tahtoisin kysyä häneltä siitä kerrasta, kun menin häntä vastaan soratielle ja hän ajoi ohitseni. En halua syyttää häntä mutta haluan kertoa, kuinka surulliseksi tulin, ja haluan tietää miksi hän teki minulle niin. Ja tahtoisin että hän kertoisi oman versionsa elämästään.

Kun Alex oli pieni, hänen ja äidin välinen suhde oli vahva ja kaunis, ja paluu tuohon rakkauteen kummittelee aikuisen miehen mielessä. Vähitellen äiti muuttui, hän alkoi sulkeutua ja suhde lapsiin kärsi. Kun isäkään ei pystynyt käsittelemään ilmeistä ongelmaa, otti pieni Alex tehtäväkseen suojella äitiä ja peitellä totuutta. Joka kerta, kun äiti raivostui tai varsinkin kun hän sivuutti lapsensa täysin, Alexin sisällä särkyi jotain. Pojan hiljainen suru kantaa aikuisuuteen saakka. Mitä hän on tehnyt väärin? Koskaan ei myöskään keskusteltu siitä, millainen äidin oma lapsuus oli. Oliko hänetkin sivuutettu ja siirretty perheen ulkopuolelle?

Lyhykäisyydestään huolimatta romaani on ihailtavan kokonainen ja ehjä. Se on Alexin ja Lisetten ympärille muodostuva kupla, jonka ulkopuolelle jäävät melkein kaikki muut. Kirjailija ei esimerkiksi käsittele teoksessaan sitä, miten alkoholismi on mahdollisesti vaikuttanut hänen veljiinsä. Hänen isällään on romaanissa toki rooli, samoin vaimolla, jonka osuus tapahtumien kulkuun on merkittävä. Silti Alex ja Lisette ovat keskiössä alusta loppuun. Pidin tällaisesta ratkaisusta rajata tunteet ja kokemukset käsittelemään lähes yksinomaan äitiä ja lasta. Se tekee lopputuloksesta hyvin henkilökohtaisen ja koskettavan.

Alexin hätä on ilmestä ja tunnelma on surullinen, sillä aiheen käsitteleminen on hänelle hirvittävän tärkeää. Schulmanin teksti on kuitenkin useimmiten hyvin vähäeleistä, varsin toteavaa ja paikoin jopa ytimekästä. Tyyli mahdollistaa sen, ettei lukija muserru mukana silloin kun Alexin oma romahdus on lähellä. Vähäeleisyyden rinnalla kulkee siellä täällä kauniita yksityiskohtia, kuten kuvaus kynttilänjaloista ja heinänkorresta suussa, äidin ja pienen pojan vartaloiden yhteensopivuudesta tai veljen kauniista silmistä. Teeman ja tyylin välinen tasapaino on uskomattoman hieno ja onnistunut. Kääntäjä Raija Rintamäki on tavoittanut tunnelman upealla tavalla.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club. Olen onnellinen että tämä valittiin lukupiiriimme luettavaksi, sillä nyt tiedän että luen Schulmanin seuraavatkin teokset. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 45: Pohjoismainen kirjailija. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa kohta 21: A book whose title and author both contain the letter "u".