Paolo Gognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan

Paolo Cognetti 2012. Italiankielinen alkuteos Sofia si veste sempre di nero. Suomentanut Osmo Korhonen. Artemizia edizioni 2019. 205 s.

Lukupiiriystävämme valitsi seuraavaksi kirjaksemme pienen kustantamon romaanin, josta ei kovin moni varmasti ole koskaan kuullut. Hieno valinta, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Cognettin teosta voi varmaankin kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu kymmenestä eri kertomuksesta. Niitä kaikkia yhdistää Sofia, joka syntyy vuonna 1977 Milanossa. Kymmenen keskenään erilaista - tyylillisesti, näkökulmiltaan, pituudeltaan - tarinaa kertovat lyhyestä episodista joko Sofian tai tämän perheenjäsenten elämästä lähivuosikymmeninä.

Mistä episodit sitten kertovat? Tietysti Sofian elämästä eri aikoina, lapsuudesta Lagobellon esikaupunkialueella, hetken jossakin laitoksessa, myöhemmin näyttelijäopinnoissa ja New Yorkissa. Suuressa roolissa on myös hänen vanhempiensa Roberton ja Rossanan avioliitto. Rossanan mielenmyllerrykset, sairaudet ja tempaukset saavat jonkinlaisen selityksen myöhemmin, mutta nekin vaikuttavat Sofian kasvuun nuorena naisena ja tyttönä, joka ottaa etäisyyttä vanhempiinsa jo melko nuorena.

Merkittävä aikuinen on myös Roberton sisko Marta, joka äidin ohella vaikuttaa Sofian valintoihin. Kaksi hyvin erilaista naista kasvattaa tyttöä omista lähtökohdistaan ja omista arvoistaan käsin. Yhdessä episodissa paljastuu yksityiskohta Roberton elämästä, jonka hän pystyy pitämään salassa pitkään kaikilta muilta. Myöhemmin palataan vuosia taaksepäin, kun varhaisteini-ikäinen Sofia viettää lomaa maaseudulla isänsä kanssa. Harvinainen yhdessäolo osoittaa, miten vähään tyytyväinen mies on kompleksisten naisten ympäröimä.

Kuudes episodi vaihtaa kertojanäänen sinä-muotoon, mikä tekee siitä muista erilaisen. Kertoja puhuttelee Sofiaa, joka tutustuu anarkiaan ja fyysisyyteen teatterimaailmassa. Sofia omaksuu opiskeluvuosinaan ajatuksia, jotka vaikuttavat hänen ihmissuhteisiinsa myöhemmin New Yorkissa: Älä kiinny mihinkään. Sen sijaan että menettäisit henkesi, on paljon parempi että kokoat hyvät ideasi, rakkautesi ja harvat rääsysi ja viet ne muualle.

Toiseksi viimeinen kertomus antaa äänen Lagobellon naapuruston nuorukaiselle, joka auttaa Rossanaa talon tyhjentämisessä ja näin lukija oppii päähenkilöstä taas jotain uutta. Vähitellen romaanin edetessä Sofian hahmo saa muodon eikä hänen käyttäytymisensä viimeisessä osassa enää yllätä. Anarkistisen tädin, mielisairaan äidin ja työnarkomaanin isän tyttärestä on tullut nainen, johon muut rakastuvat kovin helposti, mutta joka ei itse kiinnity mihinkään. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpiä tässäkin romaanissa ovat ihmisten välinen kommunikointi, se miten he reagoivat toistensa tekoihin ja sanoihin, ja se miten heidän valintansa tuntuvat muista ihmisistä. Älykäs ja monipuolinen teos rakenteella, josta pidin kovasti.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

Heli Pekkarinen 2023. Avain. 191 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja olisi kannattanut ostaa ihan omaksi, sillä kirjaa lukiessa on pakko merkata kohteita ylös jonnekin. Nyt merkkasin niitä kännykän karttasovellukseen, mutta muistanko enää myöhemmin, miksi. Roomassa asuva "kylähullu" Heli Pekkarinen on kerännyt kirjaksi suosikkikohteensa Italiassa: keskiaikaiset kylät. Niitähän Italiassa tietysti riittää enemmän kuin kirjaan mahtuisi, mutta tämäkin 21 kylän kokoelma on erinomainen ja inspiroiva kattaus.

Kuvien lisäksi kustakin kylästä on houkuttelevia kuvia ja kirjan alkuun on tietysti Italian kartta. Eniten Pekkarisen valitsemia kyliä on Italian keskiosissa, mutta mukana on myös upeita kyliä ihan pohjoisesta läheltä Alppeja, ja kaksi sisilialaista kylää. Jokaiseen kylään tuntuu mahtuvan hirmuinen määrä historiaa. On roomalaisten, arabien, kreikkalaisten tai bysanttilaisten valtaamia kyliä, Italian yhdistymisen aikainen ensimmäinen pääkaupunki, unohdettuja vuoristokyliä, eurooppalaisen postilaitoksen syntykylä, rikkaan ruotsalaisen elvyttämä kylä...

Historian lisäksi Pekkarinen on löytänyt lähes jokaiseen kylään tarinan, jossa saattaa olla hitunen historiaa, tai sitten ei. Esimerkiksi erään kylän linnoituksessa tuomiotaan kärsinyt valekreivi liittyy tarinan mukaan itsensä Marie Antoinetten timanttikaulanauhaan. Keskiaikaisissa kylissä on lähes poikkeuksetta paljon kirkkoja suhteessa niiden kokoon - pienin kylistä on vain 0,12 neliökilometriä - tai asukaslukuun. Lähes kaikkien kylien rakenne on säilynyt sellaisenaan keskiajalta lähtien, vaikka osaa niistä on toki kunnostettukin. 

Pekkarisen valitsemissa kylissä ei välttämättä ole paljonkaan palveluita, sillä ne eivät kaikki ole suurten turistimassojen tiedossa. Jos siis suuntaa matkansa näihin kyliin, kannattaa varautua siihen, ettei lounasta löydy ainakaan loma-aikojen ulkopuolella. Pieniä kahviloita, leipomoita, ravintoloita ja museoita kuitenkin löytyy useimmista. Tärkeintä ovatkin kauniit kujat, toisiinsa nojaavat vanhat talot, kyliä kiertävät muurit ja näköalat, sillä useimmat keskiaikaiset kylät on rakennettu korkealle. Julkisilla ei aina pääse ihan perille asti eikä kaikissa kylissä saa ajaa autolla. Mukana kannattaa siis olla hyvät kengät.

Laitoin itselleni karttasovellukseen muistiin ainakin Montemeranon Toscanassa, Tellaron Liguriassa lähellä kuuluisampaa Cinqueterran aluetta, romanttisen Orta San Giulion Piemontessa, taidemuraaleistaan tunnetun Dozzan lähellä Bolognaa ja kauniin Monforte d'Alban lähellä Lounais-Ranskaa. Nyt sitten pitää selvittää, miten saan edes osan kylistä kierrettyä yhden Italian-matkan aikana!

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.

Ella Kanninen: Minun Italiani - pieniä tarinoita amoresta zuccheroon

Ella Kanninen 2020. Tammi. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Matkakirjoja on kiva lukea silloin tällöin ja joskus ne vaikuttavat matkasuunnitelmiinkin. Korona-aikana niillä on ihan uudenlainen merkitys, kun ulkomaille matkustaminen on jäänyt vähiin tai jopa kokonaan pois. Ella Kannisen kolmas teos Minun Italiani ei ole varsinainen matkakirja, mutta Italiaan suuntaavalle erinomainen opas italialaiseen kulttuuriin.

Kirja koostuu luvuista, jotka on nimetty aakkosittain ja joihin Kanninen on valinnut omasta näkökulmastaan keskeisiä italialaisia ominaisuuksia ja kulttuurisia piirteitä, kuten Feste, Lingua italiana, Nonni tai Zucchero. Teemoja on kiva lukea vaikkapa yksi kerrallaan, niitä ei ole pakko lukea järjestyksessä ja - kuten minä tein - välillä voi vaikkapa hypätä jonkin vähemmän mielenkiintoisen yksityiskohdan yli.

Valtaosa Kannisen esittelemistä italialaiseen arkeen ja juhlaan liittyvistä teemoista on toki mielenkiintoisia! Erityisesti pidin ihmisten välisestä kommunikoinnista, sukupolvien välisistä siteistä, naapurien välisestä kanssakäymisestä ja ruokakulttuurista. Täytyy muistaa, että Italia on pitkä maa ja ominaispiirteet ja makutottumukset vaihtelevat kovasti etelän ja pohjoisen, rannikon ja vuoriston välillä. Italia on saanut vaikutteita monesta suunnasta mutta on myös vahvasti oma itsensä. Monessa esimerkissä loistaa Kannisen oma kotimaakunta Toscana.

Pitkään Italiassa asunut ja siellä töitä tehnyt Kanninen tuntee hyvin myös miten italialainen yhteiskunta toimii. Lukujen sekaan mahtuu runsaasti esimerkkejä byrokratiasta ja sen aiheuttamasta arkisesta joustavuudesta, pitkään miesten hallitseman maan seksismistä, ylipäätään suhteiden merkityksestä  työmarkkinoilla ja asioinnissa, naisten ja varsinkin isoäitien tekemästä mittaamattoman arvokkaasta kotityöstä ja loistavasta terveydenhoitojärjestelmästä. On siis seikkoja jotka meistä ovat ehkä vanhanaikaisia, ja seikkoja joissa emme olekaan parhaimmasta päästä.

Yksi kiehtovimmista teemoista on kauneuden käsite bellezza. Termi on suomalaista käännöstään paljon laajempi ja kattavampi. Se vaikuttaa sopivana pidettyyn käyttäytymiseen, pukeutumiseen, ruokailuun, arkkitehtuuriin, nautintoon... käsite, jonka merkitys on valtava, ja josta matkailijan ja kulttuuriin perehtyvän on ehdottomasti oltava tietoinen.

Kannisen teos laajentaa horisonttia ja on hyvin mukavaa luettavaa, sillä kirjailijan tyyli on leppoisa ja jutteleva. Samantyyppisiä teoksia voisin jatkossa mielelläni lukea muistakin maista ja kulttuureista. Italia on täynnä kuuluisia matkakohteita, mutta se miten ihmiset ajattelevat, toimivat ja käyttäytyvät, on vaihteeksi paljon mielenkiintoisempaa luettavaa. Kirjassa on myös valokuvia, jotka elävöittävät tekstiä ja esittelevät kauniita maisemia ja arkkitehtuuria. Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjat kertovat.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Jhumpa Lahiri 2018. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo. Suomentanut Helinä Kangas. Tammi 2020. 148 s. Lainasin kirjastosta. 

Lahirin aikaisemmat teokset Tämä siunattu koti, Kaima, Tuore maa ja Tulvaniitty tekivät minuun suuren vaikutuksen ja uskallan sanoa, että ne muovasivat lukemistoani ja tietysti sitä kautta maailmankuvaani. Lahirin sukujuuret ovat Intian Bengalissa, mutta hän on kasvanut Yhdysvalloissa. Maahanmuuttajaperheen ja nuoren naisen kokemuksia ruotivat teokset ovat olleet avartavaa lukemista. Missä milloinkin on kuitenkin hyvin erilainen ja olen siitä hieman hämmentynyt.

Italiaan vuonna 2013 muuttanut Lahiri on opiskellut rakastamansa kielen ja kirjoittaa nyt ensimmäistä kertaa italiaksi. Samalla kerronta on muuttunut ilmavammaksi ja terävämmäksi. Sivuja on vähän ja ne on täytetty väljästi. Poissa ovat bengalilaiset mausteet, esiäitien arvomaailma ja uuden maailman konfliktit. Kuin lukisin ihan eri kirjailijan teosta!

Nimensä mukaan romaani koostuu katkelmista mistä milloinkin. Omaa elämäänsä pohtiva nimetön päähenkilö on milloin kotonaan, kahvilassa, kadulla, piazzalla, milloin illallisella tai yksikseen. Näistä tuokiokuvista koostuvat romaanin pienet luvut. Niitä yhdistää arkinen toiminta, arkiset havainnot ja usein toistuvat kontaktit. Tunnelmaltaan luvut ovat hieman melankolisia, sillä päähenkilö kokee olevansa melko yksinäinen. Välillä hän pohtii suhdetta vanhempiinsa ja sitä, mitä he ovat hänelle jättäneet, miten hänen elämänsä eroaa heidän elämästään ja arvoistaan. Mukana - ainakin ajatuksissa - on myös mies, ystävä, mahdollinen rakastaja.

Sillä loppujen lopuksi ympäristöllä ei ole mitään merkitystä: tilalla, valolla, seinillä. Ei ole väliä, olenko aurinkoisen vai sateisen taivaan alla, vai kesällä kirkkaassa vedessä. Junassa vai autossa, lentokoneessa pilvien keskellä, jotka ovat hajallaan kuin meduusaparvi. En pysy paikoillani vaan olen alituisessa liikkeessä, odottamassa perillepääsyä, palaamista, pois lähtemistä.

Pienistä katkelmista piirtyy herkkä kokonaisuus ja kuva minäkertojan elämästä. Liike on tärkeää, kertoja on jatkuvasti siirtymässä paikasta toiseen, mutta kiire hänellä ei kuitenkaan ole. Kotona on askeettisempaa. Kotikortteleissa on paljon toisteisuutta ja tuttuja kasvoja, ja muuallakin voi törmätä ystävällisiin ihmisiin ja mielekkäisiin yksityiskohtiin. Kirjoitin muutama vuosi sitten Lahirin tekstistä  (Tuore maa) näin: Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa.

Jotain samaa löysin tästä uudestakin romaanista: rauhallisuutta, pinnanalaista liikettä ja arjen valintoja. Miniromaania oli mukava lukea, mutta en silti pysty nostamaan sitä Lahirin aikaisemman tuotannon tasolle. Ihailtavaa on kuitenkin sekä se, että hän on rohkeasti kirjoittanut hyvin erilaisen romaanin että se, että hän on kirjoittanut sen vieraalla kielellä. Ja tietysti ymmärrän uudistumistarpeen, onhan sekin liikettä.

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön!

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet

Donna Leon 1999. Englanninkielinen alkuteos Fatal Remedies. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2002. Pokkarissa 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän dekkarin myötä sanon hyvästit tämänvuotiselle Helmet-lukuhaasteelle. Olen nähnyt yllättävän vähän tuntemattomien ihmisten lukevan kirjoja (kohta 26) - toivottavasti joku kännykkää käyttävistä lukee e-kirjaa tai kuuntelee äänikirjaa! - joten minulla ei ole ollut kuin kaksi teosta joista valita. Eräässä pubissa nuori nainen luki Donna Leonia. Teoksen nimeä en nähnyt, mutta päätin että riittää, kunhan haen kirjastosta jonkin kappaleen Leonin lukuisasta tuotannosta.

Ensi alkuun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut Leonia italialaiseksi. Ihmettelin hetken, miksi hän on kirjoittanut englanniksi, mutta sitten tarkistin faktat. Kirjailija on toki asunut pitkään Italiassa ja nimenomaan Venetsiassa, jonne hänen Guido Brunetti -sarjansa sijoittuu. Kohtalokkaat lääkkeet on uskoakseni sarjan kahdeksas teos.

Juonesta en ajatellut kertoa muuta kuin että tapahtumissa on tiiviisti mukana Brunettin vaimo Paola, epäilyttävän matkatoimiston taustalla vaikuttava liikemies ja hänen toimensa, jotka yltävät yllättävän laajalle. Dekkarissa edetään varsin pitkälle ennen kuin Brunetti kumppaneineen pääsee oikeille jäljille, ja sen jälkeen tarina eteneekin hyvin nopeaa niin että lopussa tulee jo liiankin hätäinen fiilis. Alkupuolen tekstissä nautin verkkaisemmasta tahdista ja Brunetin maailmasta kauniissa Venetsiassa.

Ehkäpä itse juonta mielenkiintoisempana pidinkin Leonin kuvailemaa italialaista yhteiskuntaa. Kirja on 20 vuotta vanha, mutta uskon että moni siinä vaikuttava piirre on edelleen voimissaan. --- hän meni sillankorvassa olevaan baariin syömään tramezzinon ja juomaan lasillisen viiniä ja odotti että muut palaisivat lounaalta. Työpäivien rytmissä näkyy pitkä lounastauko ja jopa pienet iltapäiväunet ennen kuin kolmen maissa palataan muutamaksi tunniksi takaisin töihin. Myöhään illalla syödään toisen kerran, usein ulkona tai ystävien luona.

Leon tuo sarkastisella tavalla esille sen, miten paljon italialaiset ottavat/ovat aikoinaan ottaneet (?) vapauksia verojen maksun suhteen. Joskus hänestä tuntui että Italiassa kuka hyvänsä sai anteeksi minkä tahansa hirmuteon vain sanomalla että se oli tehty verotussyistä. Tee selvää perheestäsi, ammu koirasi, polta naapurisi talo: kunhan vain sanot tehneesi sen verotuksellisista syistä, yksikään tuomari tai yksikään valamiehistö ei tuomitse sinua. Mietin myös sitä, ovatko kirjassa kuvatut naisten roolit osittain jo hieman vanhanaikaisia - ainakin pohjoismaisiin dekkareihin tottuneen näkökulmasta. Toisaalta Brunetti itse osaa potkia niitä vastaan!

Ihan lempidekkaristeihini ei Donna Leon tällä teoksella yllä, vaikka sympaattisesta Brunettista taisin hieman tykätäkin. Venetsian kapeilla kujilla, campoilla ja kanavilla oli kuitenkin viihdyttävää kulkea. Kännykän karttaohjelma oli ahkerassa käytössä ja Italiaan tekee mieli! Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jokken kirjanurkka ja Paljon melua kirjoista.

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen 2018. Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 189 sivua. 

Olipa kiva lukea lähes peräkkäin kaksi tuoretta teosta taiteilija Ellen Thesleffistä. Fiktiivisiä molemmat, mutta yhtymäkohtia on ja molemmista tunnistaa sen saman periksiantamattoman oman tiensä kulkijan, naisen joka puski eteenpäin miesten maailmassa. Siinä missä Kati Tervon Iltalaulaja kertoo Thesleffin viimeisestä kesästä Muroleessa, Ellen on kokoelma fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä Firenzen vuosilta.

Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä.

Firenze oli Thesleffille koti, muusa ja ystävä. Se oli inspiraation lähde monille muillekin taiteilijoille, mutta tuskin monikaan on viettänyt siellä niin monta talvea kuin Ellen. Hänellä oli siellä mukanaan välillä iso osa perheestä, siskoja ja äiti, veljet kävivät kylässä ja taiteilijaystäviä tavattiin ravintola Lapissa. Gerda-siskon kanssa Ellen taisi lopulta asua suurimman osan ajastaan, sillä kumpikaan ei mennyt naimisiin. Ellen tarvitsi yksinoloa eikä varmasti ollut ihan helpoin asuinkumppani, mutta perhe ymmärsi taiteilijan tarpeet. Apurahat mahdollistivat taiteentekemisen, ja merkittävä rooli oli myös vanhemmilla, jotka olivat alusta pitäen uskoneet tyttärensä taiteellisiin lahjoihin ja kannustaneet omalle tielleen, paheksuvista sukulaisista tai yhteiskunnasta huolimatta.

Kaikki on taistelua, kauneuskin. Kun maalaa, on unohdettava kaikki, ei silloin voi ajatella vastaanottajia, odotuksia, perhettä, sitä että maha kurnii, että edelliset maalaukset teilattiin arvosteluissa. Taide ei ole tapa hakea hyväksyntää. Taide on totuus.

Molemmat lukemani romaanit maalaavat kuvan Ellenistä, joka uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, hieman rämäpää, joka pukee halutessaan housut jalkaansa ja ajaa tukkansa lyhyeksi, väittelee miesten kanssa ja tekee kaikkensa jotta saa maalata. Millään muulla ei ole väliä. Ellen ajautuu työnsä kanssa usein sellaiseen flow-tilaan, että hän unohtaa syödä, eikä siihen aina oikein ole rahaakaan. Firenzessä Ellen myös rakastaa englantilaista teatteritaiteilija Gordon Craigia, jolla tosin on muitakin naisia. Jos Gordon järisyttää hänen tunteitaan, niin tekee myös kaikki se taide ja kauneus, joka on Firenzessä jokapäiväistä.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Romaanit Ellen Thesleffistä luovat uskoa ja tekevät kamalan hyvän olon. Naisessa on jotain uskomattoman ihailtavaa. Siksi käytän tämän romaanin Helmetin haastekohtaan 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Molemmat Ellen-romaanit tuovat arkeen pientä juhlaa ja luksusta, sillä niiden lyhyet päiväkirjamerkinnöt tai luvut ovat kuin kevyitä mutta merkityksistä painavia siveltimenvetoja. Ellenin rakkaus sekä taiteeseen että Firenzeen ja Muroleeseen nostavat arjen yläpuolelle. Vaikka kovasti Ellenistä nautinkin, olisin kaivannut viimeisiin vuosikymmeniin lisää täytettä, lisää yhteiskunnallista draamaa, lisää niitä hitaita hetkiä nuoruuden Firenzessä, sillä ihan kuin kirjan lopussa olisi ollut turhan kiire saada romaani kansiin ja päästä vuoteen 1939. 

Osallistun Ellenillä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen. Goodreadsin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: A book with a warm atmosphere (centered on family etc.). Kirjasta lisää blogeissa Luettua elämää, Lumiomena ja Leena Lumi.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante 2012. Italiankielinen alkuteos Storia del nuovo cognome. Suomentanut Helinä Kangas. WSOY 2017. 508 sivua.

En enää hahmota, mihin ensimmäinen kirja päättyi ja mistä tämä toinen alkoi. Niin mainiosti tarina jatkuu, niin hyvin ensimmäisen kirjan tapahtumat palautuivat mieleeni heti kun aloitin uuden. Kakkososan teemana on kuitenkin nuoruus, päähenkilömme Lenú ja Lina ovat 16-vuotiaita. Romaanin alkua värittää vahvasti kiista Linan suunnittelemista kengistä, jotka hänen tuore aviopuolisonsa Stefano on myynyt Solaran veljeksille. Päätöksellä on välitön vaikutuksensa Lilan avioliitolle, suhteelle jonka tämä on Lenún mielestä sitonut liian nuorena, liian hätiköidysti.

Avioliitto, perheen perustaminen, vaimon rooli - arvot, jotka niin monelle köyhän napolilaiskorttelin tytöistä ovat edelleen ensisijaisia. Kertojamme Elena on kuitenkin niitä harvoja, jotka pääsevät jo nuorena opintielle. Näin tyttöjen välille alkaa vähitellen kasvaa kuilu, joka vuosien myötä välillä syvenee, välillä se paikataan umpeen. Linallakin olisi ollut lahjoja, ehkä jopa Lenúa enemmän, mutta hän jää silti ilman koulutusta. Jos Lila oli lapsena raisu, on hänen nuoruutensakin valtavia ylä- ja alamäkiä. Väkivallan kierre jatkuu kotona, katkeruus ja kostonhimo syövät suhdetta, eikä nuori vaimo tule raskaaksi. Älynsä ja rohkeutensa ansiosta Lina kapuaa kuitenkin kotikortteleiden vaikuttajaksi ja kietoo kaksi liikettä omistajineen pikkusormensa ympäri. Samaan aikaan Elena käy lukiota, tutkii antiikin kirjallisuutta ja opettelee keskustelemaan yleiskielellä. Ystävyys ei voisi olla mutkikkaampaa. Kesä Ischialla on käänteentekevä molemmille tytöille, kun he rakastuvat samaan mieheen.

Yhteenkuuluvuuden tunne ei ole kuitenkaan hävinnyt, kun vuosia myöhemmin yliopistosta valmistunut Lenú löytää ystävänsä makkaratehtaasta haalarit päällä. Ferrante Napoli-sarja on kiehtova katsaus 1960-luvun elämään Italiassa. Luokkaerot ovat valtavia ja vaikka Elenalla on mahdollisuus kivuta ylöspäin, se ei käy kivuitta. Nuori nainen kärsii jatkuvaa alemmuuskompleksia ja epäilee kykyjään suoriutua maailmassa jossa niin monella muulla on perhetausta apunaan. Häntä ahdistaa aina vaan enemmän vierailla kotikortteleissa, jossa juuri mikään ei ole muuttunut. Vanhempien on vaikea tukea lahjakasta tytärtään, sillä tämän maailman on niin vieras. Usein Elenan ja kodin välinen ero konkretisoituu kielessä, murteessa ja yleiskielessä. Kuten 1960-lukuun kuuluu, Elenakin tutustuu vasemmistoliikkeeseen ja poliittiset aatteet leimaavat keskusteluja.

Paitsi ajankuvaa, Napoli-sarja on myös - ja ehkä ennen kaikkea - tarina ystävyydestä, rakkaudesta, rakastumisista, ensimmäisistä kokemuksista, ihmissuhteista ja siteistä. Korttelin nuoret ovat kiusallisen perillä toistensa tekemisistä, valitsevat puolisonsa pienestä piiristä, ottavat yhteen, juonittelevat, kostavat ja rakastavat tulisesti. Romaani on paikoin kuin savuava kasa tunteita, kipinöitä lentelee niin perheiden kuin sukupuolten ja sukupolvien välillä. Linan elämä varsinkin on suorastaan järkyttävän repaleista ja tuulista. On pakko saada tietää, millä tavalla se jatkuu. Kirjasarjan ystävistä nopeimmat ovatkin päässeet tarinassa eteenpäin, sillä kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, on jo suomennettu. Eiköhän se pääse minunkin lukulistalleni tänä vuonna!

Blogeissa: Kirsin Book Club, Leena Lumi, Tuijata, Luettua elämää ja Lumiomena. Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 16: Kirjassa luetaan kirjaa. Goodreadsin haasteessa sillä kuittaantuu kohta 21: A book written in first person perspective.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante. 2011. Italiankielinen alkuteos L'amica geniale. Loistava ystäväni. WSOY. 2016. Suomentanut Helinä Kangas. 362 sivua.

Vaikka hän näytti hennolta, kaikki kiellot menettivät voimansa hänen edessään. Hän tiesi, kuinka ylittää raja joutumatta koskaan todella vastaamaan sen seurauksista. Lopulta ihmisten oli pakko antaa periksi ja vasten tahtoaan jopa kehua häntä.

Elena ja Lilan lapsuus on raisua. Perheet asuvat vaatimattomassa, likaisessa korttelissa, jossa riidellään, juonitaan, piestään vaimoja ja lapsia. Lila on vikkelä kintuistaan, rääväsuu tyttö, joka ajautuu helposti kahnauksiin ja saa selkäsaunoja. Lila on kaikkien yllätykseksi kuitenkin luokan terävin. Koska köyhässä korttelissa ei kaikilla vanhemmilla ole varaa lähettää tyttöjään keskikouluun, jää Lila lahjoistaan huolimatta vaille koulutusta, kun Elena saa mahdollisuuden jatkaa eteenpäin.

Ystävänä Lila on se, joka saa Elenan uskaltamaan enemmän ja kilpailemaan suosiosta. Tytöistä kasvaa kaksi hyvin erilaista nuorta. Silti he ovat toisilleen tärkeimmät, he vetävät toisiaan puoleensa ja kertovat toisilleen kaiken, vaikka ystävyys ei aina olekaan itsestäänselvyys. Lilalle on tärkeää nostaa köyhän suutariperheen  sosiaalista elintasoa. Veljensä kanssa hän tekee isältään salaa töitä täydellisen kenkäparin eteen ja haaveilee yrityksen laajentamisesta.

Elena puolestaan on se, joka jatkaa keskikoulun jälkeen aina lukioon saakka. Perheen varattomuudesta huolimatta hän saa keskittyä pänttäämiseen, ja ajan myötä Elenalle valkenee, että se onkin juuri oikea tapa luovia elämässä eteenpäin, kohti jotain parempaa. Siinä missä Lilalle riittää elämä kotikorttelissa, Elenalle tietää, että hänen on päästävä pois vanhakantaisen ja väkivaltaisen alueen ulottumattomiin.

"Sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut"

Loistava ystäväni on upea mikrotason kuvaus sodanjälkeisestä Napolista, sen kurjuudesta ja noususta, mutta ennen kaikkea niistä vanhoista ajatusmalleista ja tavoista, joiden puristuksessa etenkin naiset elävät. Tytöt ovat jatkuvasti isoveljiensä ja vanhempiensa valvovan silmän alla, pojat ja miehet ovat välittömästi valmiita tappeluun naisen kunnian vuoksi. Kaikesta huolimatta Elenalla, kuten muillakin tytöillä, on romanttisia haaveita ja kuvitelmia. Nuoren naisen elämä on täynnä draamaa ja jännitystä.

Ferrante kirjoittaa tarinaa, joka imaisee mukaansa jo ensimmäiseltä sivulta, mikä ihmetyttää, sillä teksti ei ole kielellisesti mitenkään poikkeava ja muutenkin turvallista peruskauraa. Kertomuksessa Elenan ja Lilan ristiriitaisuuksista ja elämän monimutkaisuudesta on kuitenkin monta tasoa. Kirjasta löytyy romantiikkaa ja nuoren naisen kasvutarinaa, mutta se on myös ja minulle ennen kaikkea yhteiskunnan ja perinteiden vahva kuvaus. Hiukan ehkä ilmeiselläkin taktiikalla, koukuilla ja käänteillä, Ferrante pitää lukijaa otteessaan, mutta haluan todellakin tietää, miten tarina jatkuu. Tämä oli nimittäin vasta neliosaisen Napoli-sarjan ensimmäinen osa.

Loistavaa ystävääni on luettu jo paljon, mm. blogeissa Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus ja Reader, why did I marry him? Kirjailija itsekin on mielenkiintoinen tapaus: Italian merkittävimpiä nykykirjailijoita, jonka oikean henkilöllisyyden tietää vain kustantaja!