Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio 2021. Otava. Lainasin kirjastosta. 267 s. Kuva kustantajan.

Meillä oli lukupiirin kirjana muutama viikko sitten Katja Kallion Säkenöivät hetket vuodelta 2013. Halusin lukea sen ihan tarkoituksella ennen tätä tuoretta romaania, sillä kuulin tämän olevan eräänlainen jatko-osa aikaisemmalle teokselle. Tämä läpinäkyvä sydän on ihan itsenäinen romaani tietysti, mutta sen päähenkilö Beata on yksi Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Ja isossa roolissa on molemmissa romaaneissa tietysti myös Hanko, jonne molemmat sijoittuvat.

Eletään toisen maailmansodan aikaa ja Beatan perhe pääsee muuttamaan takaisin Hankoon. Suomi sotii nyt Saksan rinnalla Venäjää vastaan ja Hangossa vilisee niin saksalaisia sotilaita kuin venäläisiä sotavankejakin. Kotikaupunki on surullinen ilmestys, mutta joku venäläisistä on huolehtinut hyvin perheen kotitalosta. Eräänä päivänä tummaripsinen ukrainalaisvanki kiinnittää Beatan huomion ja Beata tekee kaikkensa nähdäkseen miehen uudelleen ja penkoakseen tietoa vankien tilanteesta.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.

Sodan keskelläkin Beata onnistuu uppoamaan haaveisiinsa, elää omassa romanttisessa kuplassaan ja toimii yhtä häikäilemättömän rohkeasti kuin ennen sotaakin. Hengenvaarallinen suhde Ivaniin on katseita, nopeita kosketuksia ja suudelmia aluskasvillisuuden seassa. Välillä menee pitkiäkin aikoja etteivät he näe, sillä vankeja tilataan töihin muihinkin pitäjiin. Ja kaiken tämän täytyy pysyä salassa, sillä mies on kuitenkin vain vanki, ja kaupunkia hallitsevat nyt saksalaiset. 

Beatan tytär Agnes on nyt viisivuotias, Harriet-siskon silmäterä, joka viihtyy tätinsä huvilalla ja näin Beatalla on mahdollisuus livahtaa kaupungille ja vankileirien liepeille iltaisin. Päivät menevät haaveillen, yksityiskohdat paisuvat ajatuksissa todellisuutta suuremmiksi, lapsi unohtuu muiden huolehdittavaksi ja Beatan mieli sumenee epäterveen rajoille. Hänen romanttinen hulluutensa on ihanaa, ihailtavan välinpitämätöntä ja rohkeaa. Beata epäilee välillä itsekin tekoja ja tiedonmurusia, joilla ei ole mitään tekemistä realiteettien tai mahdollisuuksien kanssa, mutta antaa mennä. Onko kyseessä edes suhde, vai ovatko tapaamiset pelkkää hyväksikäyttöä?

Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.

Kallio on tehnyt jälleen perusteellista taustatyötä. Juoruilevat naiset kaivolla, sotilasmarssit ja monet muut historialliset yksityiskohdat tekevät teoksesta hyvin elävän ja rikkaan. Beatan nuoremman siskon suhde saksalaiseen tuo lisäulottuvuuksia ja Beatalle tietoa vankileirien tilanteesta. Moraalikysymykset ovat jatkuvasti esillä. Saksalaisten eteneminen Neuvostoliitossa ja Euroopan kauheudet vilahtavat uutisrippeinä, mutta niillä on vähän merkitystä päähenkilöllemme. Sotavuosien ankaruuden, sääntöjen ja köyhyyden rinnalla elää ja kukoistaa nuoren naisen mielikuvituksellinen maailma, jossa mikään ei saa tulla hänen ja hänen unelmansa väliin. 

Kallion kyky luoda vetävä ja koukuttava tarina on siis muutakin kuin Beatan sopeutumattomuutta ja intohimoa. Vahvasti minua koskettivat myös äidin ja lapsen välinen side ja Beatan tapa tunnistaa lapsessaan itseään tai siskoaan. Beatan äidin sinnikkyys on jotain ihan erilaista kuin tyttärien, mutta selviytyjiä kaikki. Pikkulinnut, hiusten harjaaminen tai punaisesta esiripusta ommeltu mekko ovat teräviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Kirjoitin aikaisemmassa postauksessani, miten "yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon". Tämä pätee täysin tässäkin upeassa teoksessa.

Lisää arvioita blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio 2013. Otava. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin Katja Kallion tuoreesta romaanista Tämä läpinäkyvä sydän ja tekstissä vinkattiin, että teoksella olisi yhteys vuonna 2013 julkaistuun romaaniin Säkenöivät hetket. En ole kovin paljon vielä perehtynyt uudempaan kirjaan, jotta tietäisin, enkä artikkelistakaan muista, mikä se yhteys on. Ehkä Hanko, ehkä jopa jokin Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Päätin kuitenkin ehdottaa kirjaa lukupiiriimme luettavaksi ja hyvä että ehdotus meni läpi, sillä kaikki jäsenemme olivat siitä kovasti pitäneet. Ja onneksi uudempikin romaani on jo kirjapinossani odottamassa, sillä minäkin pidin Säkenöivistä hetkistä kovasti ja uskon, että Tämä läpinäkyvä sydän on vähintään yhtä hyvä.

Hän tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisivat ikuisesti. Mitään muuta ei ole olemassa, vain tämä kirkas, kaiken ympäröivän pois sulkea valo, ja hän ja hänen siskonsa.

Juuri ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Inga ja hänen tyttärensä Elly pääsevät kylpylälomalle Hankoon. Hangossa maailma on jakautunut kahtia: on vauraiden kylpylävieraiden ylelliset huvilat ja raukea kesä ja radan toisella puolella työtä tekevien, merimiesten ja köyhälistön hökkelit. Ingalla on rohkeitten valintojensa vuoksi mahdollisuus kurottaa piireihin ja varmistaa tyttärelleen parempi elämä, mutta sota ja sairaus tulevat väliin.

Elly tarrautuu paikalliseen nuorukaiseen ja pelastaa itsensä, mutta joutuu asettumaan kylpijättären ja siivojan asemaan. Kun kerronta siirtyy 1930-luvun puoleenväliin, Ellyn tyttärillä olisi taas mahdollisuus yltää johonkin, mutta tällä kertaa väliin tulevat rakkaus ja itsepäisyys. Tytär Beata pitää päänsä ja lähtee omille poluilleen 17-vuotiaana. Arvoituksellisuus ja haaveet vaihtuvat vuosikymmenien saatossa häpeään, syyllisyyteen ja yksinäisyyteen. Teot ovat peruuttamattomia, mutta siteet eivät kuitenkaan katkea.

Säkenöivät hetket on tarina äideistä ja tyttäristä, vuosisadan alun mahdollisuuksista ja moraalista, sinnikyydestä ja tyttöjen välisen ystävyyden julmuudesta. Katja Kalliolla on uskomaton kyky hahmottaa ja sanoittaa juuri ne ihmisten väliset pienet nyanssit, ohikiitävät hetket ja tunteenpoikaset, jotka ovat meille kaikille hyvin tuttuja, mutta joiden emme ehkä tienneet olevan olemassakaan. Tällaiset yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon. Teoksen alussa mietin, jaksanko kiinnostua nuorten tyttöjen jutuista, mutta hyvin pian Kallio teki selväksi, että romaani on paljon muuta. Ja hyvin paljon muuta se olikin. Tyttöjen ympärille alkoi kasvaa maailma, jonka yksityiskohdat olivat hengästyttävän kiehtovia.

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä.

Romaani on hienoa ajankuvaa ja kirjailijan on täytynyt perehtyä aiheisiin perusteellisesti, oli kyseessä muoti, kivenhionta, merenkulku tai kylpylän toiminta. Mielenkiintoisinta on kuitenkin ajan henki, maailman tuulet, sen elinkeinot ja elokuvatähdet, soveliaisuus ja säännöt, jotka muokkaavat valintoja ja pakottavat ihmisiä yhteen tai erilleen. Ajan hengen rinnalla kukoistavat romaanin naisten voimakas tahto, uskaliaisuus ja jopa epäsovinnaisuus, jotka ravisuttavat perheen sisäisiä suhteita, ystävyyssuhteita ja jopa kuvaa omasta itsestä.

Kirjasta myös blogeissa Lumiomena, Kirjasähkökäyrä ja Luetut, lukemattomat.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio 2017. Yön kantaja. Otava. 380 sivua. Lahja.

Sain tämän romaanin lahjaksi jo viime jouluna, mutta päätin odottaa hetken ennen kuin lukisin sen. Syynä oli toinen romaani, Johanna Holmströmin Sielujen saari, joka oli juuri valittu lukupiiriin luettavaksi. Sielujen saari teki minuun suuren vaikutuksen enkä halunnut aloittaa heti kirjaa, jossa palattaisiin taas samalle saarelle. Tuoreessa muistissa oli silloin myös Riitta Jalosen Kirkkaus, niin ikään samaa teemaa, naisen mieltä, käsittelevä romaani. Nyt sopiva hetki sitten tuntui saapuneen ja Yön kantaja sai vuoronsa.

Amanda oli aina pysynyt katujen kutsuvieraana, nipin napin mutta pysynyt kuitenkin. Ne ottivat hänet vastaan nukkavieruina ja tylyinä tietenkin mutta sittenkin vaivihkaa kumartaen ja kuiskaten, että jos hän vain jaksaisi etsiä ja löytäisi oven, jonka taakse kukaan ei ollut vielä koskaan sattunut, ja onnistuisi koputtamaan juuri sille, hän pääsisi perille elämän salaisuudesta.

Seilin saarella toimi mielisairaala 1960-luvulle saakka. 1880-luvulta lähtien sinne sijoitettiin pelkästään naisia. Tämän romaanin päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, nainen jolla on todellinen esikuva. Amandan menneisyydestä löytyy dokumentteja, joita Katja Kallio on hyödyntänyt punoessaan Amandalle mielikuvitusta ja faktaa yhdistelevän tarinan. Nuoruudessaan epäluotettavana, itsepäisenä ja huimapäisenäkin pidetty nainen päätyi retkiensä jälkeen laitoksiin. Nykymittapuulla hänestä on vaikea löytää varsinaista mielen sairautta, mutta vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla syyksi riitti irtolaisuus, kevytkenkäisyys, näpistely tai kurittomuus. On surullista, mistä kaikesta naisia on suljettu parantoloihin ja vankiloihin. Amandankin papareissa lukee insania epileptica menstrualis - kuukautishulluus!

Amandan romaani lähtee liikkeelle kuumailmapallomatkasta Pariisiin. Unenomainen lento päätyy pettymyksiin unelmien kaupungissa ja lopulta olemme taas Suomessa, Seilin saarella, jossa Amanda uskoo viettävänsä kesän. Kesä venähtää loppuelämäksi. Kuten Sielujen saari, tämäkin romaani viehättää ja ihastuttaa tavalla, jota on vaikea selittää. Saari on eräänlainen yhteisö, joka koostuu enemmän ja vähemmän sairaista asukeista, kirjavasta joukosta hoitajia ja muutamista saarella asuvista ihmisistä. On nuoria naisia, joiden rikos on ollut päätyä raiskauksen uhriksi ja raskaaksi. On hoitajia, jotka tasapainottelevat toisaalta kurin ja järjestyksen, toisaalta hyvän hengen ja ystävällisyyden huojuvalla nuoralla.

Päivärutiinit ja työnteko auttavat monia, myös Amandaa, auttavat iltaisin uneen ja tasoittavat mielialoja. Parempi sekin kuin ne kammottavat hoidot vaikkapa Hämeenlinnan lääninvankilassa. Kallion tapa kuvata haurasta mieltä on kaunis, paikoitellen hieman liikaakin vertauksia hakeva, mutta tekee romaanin tunnelmasta juuri sopivan ja avaa Amandan mielen liikkeitä kiehtovalla tavalla. Vuosien myötä Amanda kokee saarella rakkautta ja ystävyyttä, vaikkei yksinäisyys koskaan hellitä. Hänellä on oma tapansa pitää syvimmät ajatukset ja tunteet sisällään.

Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. Sen hiussäröt hiersivät toisiaan vasten. Silmät raapivat kivisinä silmäkuoppien kiiltävää pintaa. Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa.

Kallion romaanissa on paljon mielenkiitoisia yksityiskohtia, kuten vaikkapa kalastukseen ja verkkojenpunontaan tai vaikkapa laitoksen tavaroiden ja asukkaiden vaatetukseen liittyvät kuvaukset. Sen sijaan Amandan omaan elämään jää paljonkin aukkoja, hyppyjä vuosien väliin ja yksityiskohtia, joiden paikkansapitävyydestä täytyy lukijan neuvotella itsensä kanssa. Tasapaino säilyy mukavalla tavalla. Vertailin lukukokemusta juuri äitini kanssa ja totesimme, että vaikkei Yön kantajat aiheuta varsinaista koukuttumista, kirjaan on todella mukava palata ja edetä sen kanssa juuri sille sopivaa tahtia.

Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä.  

Kirjasta lisää blogeista Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club ja Luettua elämää, josta löytyy muuten myös ihastuttavia kuvia Seilin saarelta.