Kimmo Ohtonen: Tunturikettu. Pohjolan naalin tarina

Kimmo Ohtonen 2023. Otava. 320 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni suosittelema kirja ylsi vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, joten päätin ottaa sen lukulistalleni. Luen yleensä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista vähintäänkin muutaman ja tietokirjojenkin puolelta yhden. Lainasin Tunturiketun kirjastosta, mutta kun lähdin junalla käymään Helsingissä, latasinkin äänikirjan ja matka sujui rattoisasti. Matkan jälkeen kuuntelin loput kirjasta työmatkoilla.

Kiva yllätys oli, että kirjailija Kimmo Ohtonen luki kirjan itse. Hänen äänensä sopii erittäin hyvin äänikirjan kuunteluun ja jotenkin äänestä kuulsi myös innostus omaa teosta ja sen teemaa kohtaan, mikä osaltaan ylläpiti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Minulla on tietokirjojen kanssa aina se ongelma, että alkuun ihastun aiheen käsittelyyn ja siihen, miten paljon opin uutta, mutta vähitellen kyllästyn ja loput kirjoista on monesti pakkopullaa. Ehkä nytkin kävin vähän niin, mutta Ohtosen ääni auttoi keskittymään. En ole paras mahdollinen äänikirjojen kuluttaja.

Naali, napakettu, tunturikettu - rakkaalla lapsella on monta nimeä, paitsi ettei tämä suloinen, vain noin kolmikiloinen koiraeläin ole todellakaan ollut kovin rakas pohjoisen ihmisille. Yksi naalikannan pienenemiseen johtaneista syistä on todellakin se, miten hartaasti ja perusteellisesti pohjoisen asukkaat ovat sitä vainonneet ja hävittäneet vuosikymmenien ja -satojen ajan. Senkin jälkeen, kun naali rauhoitettiin vuonna 1930, sen piilometsästys on jatkunut sitkeästi aina 1990-luvulle saakka.

Ohtonen läpikäy monia syitä sille, miksi tämä arktinen erikoistuja on ajettu Pohjolassa lähes sukupuuttoon. Eläimiä on Ruotsin ja Norjan puolella ollut hieman Suomen Lappia enemmän, mutta kanta on yhteinen, eivätkä eläimet tunne maiden välisiä rajoja. Niinpä suojelutyötä ja tutkimustyötä on tehty pitkälti yhteisin voimin. Ohtonenkin pääsi mukaan näille tutkimusretkille sen jälkeen kun päätti aloittaa kirjoitusurakan naalin epävirallisena elämäkerturina.

Perusteellinen teos avaa naalin ja ihmisen välistä suhdetta useiden vuosisatojen ajalta. Mukaan pääsevät turkiskauppa, porotilalliset, luonnonsuojelijat, metsästäjät, Beringinsalmen ympäristön arktisen alueen napaketut, pohjoisen Skandinavian metsäeläimet, poliittiset päättäjät ja tietysti tutkijat. Kirjailija on tehnyt vaikuttavaa taustatyötä ja romuttaa varmasti monen lukijan ennakko-oletuksia naalin katoamisen syistä. Naalin kohdalla kun kyse ei ole pelkästään ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lajikadosta, vaan monisyisestä historiallisesta asenteesta. Ilmastonmuutos on se, joka hankaloittaa naalikannan kasvua nyt, kun Suomen puolella pesiminen on pitkästä aikaa onnistunut.

Huomasin ilokseni, että jotain olin oppinut ja muistanut kesällä lukemastani Metsä meidän jälkeemme -teoksesta. Siinäkin käydään läpi lajeja, jotka ovat kärsineet ihmisen toiminnasta ja ilmastonmuutoksesta. Ja vaikka Ohtonen rajaa omassa teoksessaan lajit arktisiin alueisiin, yhtäläisyyksiä, kuten sopulit ja riekko, löytyi. Tunturiketulla näyttäisi olevan toivoa, näin uskaltaisin ajatella. Kirja on kiehtova, mukaansa tempaiseva, ja kuten jo kerroin, Ohtosen tapa lukea on eläytyvä ja innokas. Teos antaa toivoa ja huokuu lämpöä pientä koiraeläintä kohtaan.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Eleanor Catton 2023. Englanninkielinen alkuteos Birnam Wood. Suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2024. 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on minulle ihan uusi kirjailija. En enää muista mistä keksin tämän teoksen, mutta se oli pitkään kirjaston varausjonossa, kunnes sain sen juuri joulun alla. Tällä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi!

Mira ja Shelley ovat nuoria aktivisteja, jotka pyörittävät Birnamin metsää, sissiviljelijöiden kollektiivia. Tavoitteena on istuttaa juureksia ja vihanneksia tyhjille tonteille, joutomaille ja asuttamattomille pihoille, ja levittää hyvää. Nelisen vuotta pyörinyt kollektiivi on vakiinnuttanut toimintansa, mutta on vielä varsin pienimuotoinen ja tuntematon aktivistiryhmä. Kunnes yhtäkkisen maanvyörymän vuoksi Korowain kansallispuiston laitamilla sijaitseva maatila jää tyhjilleen ja Mira keksii lähteä selvittämään sen soveltuvuutta viljelyyn.

Tilasta, sen syrjäisestä sijainnista ja mahdollisuuksista on kiinnostunut myös droneilla rikastunut miljardööri Robert Lemaine, joka ottaa heti Miran liikkeet valvontaansa ja tarjoaa tälle yhteistyötä. Sopimus toisi kollektiiville ihan uudenlaista laajuutta ja Lemainelle mahdollisuuden toimintansa peittelyyn. Miran ja Robertin sopimus räjäyttää tunnelman Birnamin metsässä; ulkomailta kotiin palannut Tony haaveilee journalistin urasta eikä usko lainkaan Robertin tarkoitusperiä. Onko Tony oikeassa? Onko Mira liian sinisilmäinen ja myymässä arvonsa?

Kollektiivi lähtee Korowaihin joka tapauksessa ja aloittaa viljelystyöt. Pian tilan alkuperäinen omistaja kuolee epäselvissä olosuhteissa ja Miran ja Shelleyn tiivis ystävyys- ja työsuhde saa kolauksen. Robert ottaa huolehtiakseen nuorten pärjäämisestä, kun taas Tony tunkee itsensä kansallispuiston puolelle ja tekee löydön, jonka paljastaminen tekisi hänestä maailmankuulun. Tietääkö tilan omistajapariskuntakaan tarpeeksi miljärdöörin salaisuuksista, ja onko Birnamin metsä loppujen lopuksi Robertin suoja vai uhka?

Birnamin metsä on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa nuoret aikuiset joutuvat tasapainottelemaan suurten ikäluokkien harrastaman riiston, omien ihanteidensa ja hyvien aikeiden kanssa kapitalististen voimien edelleen hallitessa maailmaa. He joutuvat pohtimaan sitä, myyvätkö he ideologiansa, jos he ottavat rahoitusta vastaan kapitalistilta, ja voisiko Birnamin metsän ihanne laajentua ilman sponsoria. Yhteentörmäyksiä on niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisillakin tasoilla. Kumpi voittaa, oikeamielinen aktivisti, vai rikas voitontavoittelija?

Romaania kuvaillaan takakannessa hyvin henkilövetoiseksi ja siinä on tosiaan panostettu kunkin hahmon luonteenpiirteiden ja taustojen tarkkaan kuvailuun, ja kerrontakin etenee kunkin hahmon näkökulmia vuorotellen. Mira ja Shelley toimivat samojen arvojen puolesta, mutta niin eri tavoin liikkeessä, ettei katkeruudelta ja ehkä kilpailultakaan voida välttyä. Tonyssa kunnianhimo törmää tarpeeseen nöyrtyä ja kuunnella muita. Korowain tilan omistajatkin saavat sivukaupalla tilaa avioliittoineen ja osaamisineen - jos jostakin niin heistä olisi voinut hieman nipistää sivuja pois. Robert Lemainesta on rakennettu ehkä liiankin kylmä ja sosiopaattinen nihilisti, suorastaan stereotyyppinen miljardöörihahmo, mutta asetelma Miran rinnalla toimii hyvin.

Birnamin metsä herättää tietysti aiheellisen huolen siitä, onko hyvillä teoillamme ympäristön eteen mitään väliä, jos maailmaa pyörittää porukka, joka ajattelee vain itseään. Ja tässäkin blogia kirjoittaessani kulutan jonkin maan arvokkaita kaivostuotteita, joten onko omien porkkanoiden kasvattamisessa mitään järkeä, kun asiat laitetaan mittasuhteisiin. Teknologia saa romaanissa melko suurenkin roolin, mikä on nykyaikana hyvä pointti ja painottamisen arvoinen. Arvokas romaani tämä siis on, kun osaa herättää kysymyksiä ja ajatuksia. Ja muutenkin hyvin kirjoitettu, erittäin vetävä, paikoin jännittävä ja tapahtumarikas.

David Nicholls: Melkein perillä

David Nicholls 2024. Englanninkielinen alkuteos You Are Here. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2024. 391 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sinä päivänä -romaanista kuuluisuuteen noussut Nicholls osaa todellakin kirjoittaa hyvän mielen bestsellereitä ihmissuhteista, pareista ja perheistä. Imaisin tuoreen Melkein perillä -romaanin yhdessä vuorokaudessa ja sain näin vuositavoitteeni, 70 kirjaa, valmiiksi juuri ennen kuin vuosi vaihtuu. Muistan pitäneeni kovasti myös romaanista Yhtä matkaa, vaikka se ei ihan näin hyvä ollutkaan.

Uutuusromaanista tekee kiehtovan ensinnäkin se, että siinä patikoidaan pohjoisen Englannin halki Irlanninmereltä Yorkin lähelle vastakkaiselle rannikolle. Reitistä kiinnostuneille: se löytyy Alfred Wainwrightin vaellusreitin nimellä ja on kokonaisuudessaan kolmesataa kilometriä pitkä, Järviseudulta nummien ja Penniinien kautta merelle. Minulla on ollut jo pitkään intohimona toteuttaa jotain tuollaista itsekin.

Itse tarina ei sinänsä ole mitenkään kekseliäs, vaan ennemminkin ennalta-arvattava, mutta se lienee osa tällaisten hyvän olon kirjojen viehätystä. Lukija saa tasan sitä mitä haluaa. 38-vuotias Marnie viettää ihan liian paljon aikaa itsekseen. Hän tekee töitä kotona eikä ole avioeron ja koronan jälkeen saanut itseään liikkeelle ja ihmisten pariin enää kovin hyvin. Hänen ystävänsä houkuttelee hänet mukaan kolmen päivän vaellukselle ja yllätyksekseen Marnie suostuu lähtemään. Matkalle kutsutaan myös Michael, 42-vuotias maantiedon opettaja, jolle kävely on verissä ja maisemat tuttuja. Michaelkin on eron ja onnettomuuden jälkeen vältellyt ihmisiä vapaa-ajallaan. Ystävän tarkoituksena on alun perin yhyttää Marnie ja toinen, vähemmän ulkoilua harrastava Conrad, toistensa pariin, mutta kuten arvata saattaa, epätodennäköidempi pari löytääkin toisensa.

Patikointi pitenee kolmesta päivästä viikoksi, jonka aikana Marnie ja Michael kohtaavat epävakaan kevätsään, polun haastavimmat osuudet sekä omat haamunsa. He onnistuvat vähitellen pääsemään lähemmäksi omia pelkojaan ja etenkin tapaa puhua suoraan ilman vitsejä tai komiikkaa. Se on ollut pitkään varsinkin Marnien keino selvitä sosiaalisista tilanteista. Matkaan mahtuu vetovoiman ja lämminhenkisyyden lisäksi tietysti myös salaisuuksia, pettymyksiä, nuhjuisia majapaikkoja ja liikaa olutta.

Tässä David Nicholls onkin taitavimmillaan: sen kuvauksessa, millä eri keinoin ihmiset luovivat toistensa parissa, millaisia suojakeinoja käytetään, millainen kuva annetaan itsestä ja mitä sanoja valitaan. Nichollsin teksti on myös hyvin hauskaa, jopa niin että hörähdin muutaman kerran ääneen. Molemmat päähenkilöt ovat älykkäitä kielen käyttäjiä, mutta onneksi alun jatkuva sanailu vaihtuu välillä rauhalliseen yhteiseloon, muuten kamaa olisi liikaa. 

Kirjan kansikuva ei ihan anna oikeutta ihastuvalle pariskunnalle, jotka näkevät patikoidessa toisensa märkinä, mutaisina, hikisinä ja jalkaterät rakoilla. Annoin Goodreadsissa tälle täydet viisi tähteä, sillä lajityypissään tämä on ihan täydellinen, vaikka muuten kaunokirjallisuuden kentällä ei niin hyvin pärjäisikään.

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Den lodande människan: Havet, djupet ja nyfikenheten. Essäer. Suomentanut Anu Holma. Tammi 2023. Pokkarissa 256 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pokkarialesta löytyi kirja kirjailijalta, jonka teos Ankeriaan testamentti hurmasi monet lukijat muutama vuosi sitten. Siispä ajattelin, että luen mielelläni samatunnelmaista tekstiä lisääkin. Ja miten houkutteleva sen kansikin on! Meren kutsu on kokoelma tarinoita tai esseitä, kuten ruotsinkielisessä alkuteoksessa niitä luonnehditaan. Niiden teemana on nimen mukaisesti meri, mutta yhtä lailla myös ihmisen taipumus uteliaisuuteen, tiedonjanoon ja haluun löytää uutta.

Tämäkin teos on oikein mukavaa luettavaa. Meren kutsu ei ole tietokirja siinä mielessä, että siitä oppisi varsinaisesti uusia asioita, vaan se on ennemminkin ajatuksia ja tunteita herättelevä katsaus ihmisiin lajina meren äärellä. Osa Svenssonin kirjoittamista seikoista on osalle lukijoista varmasti hyvinkin tuttuja, kuten karttojen syntyminen tai suurten nisäkkäiden lajikato. Ajankohtaiseksi Svenssonin teoksen tekeekin juuri tuo ympäristönäkökulma: mitä kaikkea ihmisen tarve löytää ja valloittaa onkaan aiheuttanut planeetallemme. Miksi esimerkiksi valaita on pyydetty ennen kuin on edes tiedetty, miten niitä voisi hyödyntää?

Teos on ympäristönäkökulmasta huolimatta pääasiassa historiallinen katsaus merillä navigoimiseen, meren kanssa elämiseen, sen hyödyntämiseen ja sen kartoittamiseen. Svensson on löytänyt mielenkiintoisia tarinoita historiallisista ihmisistä, joista historiankirjat eivät juurikaan kerro, mutta joilla on ollut - tai olisi voinut olla - valtava merkitys merenkulun ja meribiologian historiassa. Kuten malaijilainen orja eurooppalaisen maailmanympärimatkaajan mukana tai skotlantilainen leipuri, joka teki merkittäviä luonnonhistoriallisia löytöjä, mutta ei halunnut mainetta ja kunniaa itselleen. Mieleenpainuva oli myös meren äärelle asettunut itsellinen nainen, joka kirjoitti 1950-luvun alussa maailman hurmanneen teoksen Meren ihmeet, joka yhdisti tietoa ja kaunokirjallisuutta silloin uudella tavalla. Svenssonin valitsemissa tarinoissa ei ole pääasiassa pelkästään meri (tutkimuskohteena, rakkautena, kulkuväylänä tai ruokapöytänä), vaan sen parissa elävät ihmiset unelmineen, haasteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen. 

Ihminen on siis utelias eläin ja miten valtavasti ihmiset ovat tehneetkään töitä muun muassa meren syvyyksien mittaamisen, navigoinnin, karttojen laatimisen tai lajilöytöjen eteen. Ja silti Svensson muistuttaa moneen otteeseen, miten paljon valtamerissä on edelleen alueita ja kohtia, joista emme vielä tiedä mitään. Uusia lajeja saattaa löytyä milloin tahansa - tai toivottavasti löytyy ennen kuin aiheutamme niille sukupuuton. Meri on myös inspiroinut ihmisiä taiteen pariin, mutta sitä varten ovat eri teokset. Meren kutsussa pääpaino on tieteen tekemisessä. 

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Cristina Sandu 2024. Otava. 363 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sandun kaksi aikaisempaa teosta, Valas nimeltä Goliat ja Vesileikit, saivat aikoinaan ylistävät vastaanotot, ja minultakin ne saivat Goodreadsissa molemmat neljä tähteä. Niistä ei kumpaakaan voisi luonnehtia perusromaaniksi, sen verran omaperäisesti kerrottuja molemmat. Siksi olikin yllätys, että Tanskalainen retkikunta oli niinkin tavanomainen romaani. Hienosti kirjoitettu, mutta sen lukeminen jätti kaipaamaan enemmän.

Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa tanskalaiset lähtevät Nicaraguaan perustamaan uutta siirtokuntaa vuonna 1923. Kuten monet muutkin pohjoisen asukkaat, nuoret lähtijät ovat innostuneet valtavista tiluksista, kesyttämättömästä maasta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Heille on luvattu sisämaan vuoristoa lähellä olevia vehreitä alueita, joissa kahvin ja sokerin viljeleminen toisi elannon, eikä pohjoisen kylmistä talvista tarvitsisi enää välittää.

Siirtokuntalaisten saavuttua alueelle osa aikaisemmin saapuneista pakenee jo pois. Asumukset ovat alkeellisia, luonto on kyllä vehreää ja maa viljavaa, mutta olosuhteet ja säät niin haastavia, että elämästä tulee hankalampaa kuin kukaan oli kuvitellut. Vuosikymmenien kuluessa osa jää, osa löytää itselleen kylän tai kaupungin, lapsia syntyy ja tanskan kieli unohtuu. Tanskalainen siirtokunta unohtuu vähitellen. Kun parikymppinen Nico palaa Danesiaan ja esivanhempiensa taloon vuonna 2019, viljelystyölle on jo löydettävä ihan jokin toinen vaihtoehto itsensä elättämiseksi.

Tarinassa, joka kattaa useita vuosikymmeniä useiden päähenkilöiden näkökulmasta, sivutaan hienosti Nicaraguan lähihistoriaa ja politiikkaa, joka ei voi olla vaikuttamatta myöskään tanskalaisten elämään. Lahjakkaan tanskalaistaustaisen taiteilijan kautta se valaisee myös mielenkiintoisella tavalla taiteilijan kouluttautumis- ja menestymismahdollisuuksia Väli-Amerikassa, vaaleana latinona ja naisena. Viidakkomaisen luonnon ja villin joen armoilla elävien menneiden vuosikymmenten ihmisten arki ja valinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.

Silti täytyy sanoa, että jotain tästä romaanista jäi puuttumaan. Se ei oikein vetänyt mukanaan, enkä aina muistanut, kenestä luku kertoo tai mikä on kenenkin yhteys aikaisempiin päähenkilöihin. Valitin viime viikolla, etten ollut oikein oma itseni, mikä saattoi tietysti vaikuttaa lukemiseen - ehkä syy oli minussa, eikä romaanissa. Kiehtovan aiheen Sandu on joka tapauksessa löytänyt ja arvostan sitä, mitä se opettaa lähihistorian vaiheista ja maasta, josta en ole tainnut koskaan lukea mitään. Uusi maapiste siis!

Cristina Sandu on muuten myös loistava suomentaja: lukemistani kirjoista esimerkiksi Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Emma Clinen Vieras ja Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet ovat hänen suomentamiaan. 

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Anthony Doerr 2021. Englanninkielinen alkuteos Cloud Cockoo Land. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Pokkarissa 694 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Miten ihmeellinen romaani! Anthony Doerr ei pettänyt taaskaan: miten upeaa tarinankerrontaa, luovuutta ja kieltä. Taivaanrannan taa on ylistys kirjallisuudelle, kielille ja kirjastojen merkityksellisyydelle. Sen tarina kumpuaa Antiikin Kreikasta ja ulottuu hamaan tulevaisuuteen. Se yhdistää uskomattomalla tavalla historiaa, lapsuuden kokemuksia, ajankohtaista huolta maailman tilasta ja scifiä.

Muukalainen, kuka lienetkin, avaa tämä ja hämmästy oppimastasi.

Kaikki romaanin päähenkilöt ovat lapsia eri aikoina. Orpotyttö Anna ja köyhän perheen Omeir syntyvät samoihin aikoihin Osmaanien valtakunnan levitessä 1400-luvulla. Konstantinopolissa Anna opettelee kirjomaan ja kutomaan, mutta viihtyy paremmin kaupungin paksujen muurien salaisilla käytävillä, josta hän löytää ikiaikaisen pienen kirjan ja pitää sen itsellään juuri ennen kuin sulttaanin soturit valloittavat kaupungin. Omeir vahvoine härkineen on yksi valloittajista, nuori poika, joka on saanut koko lapsuutensa kuulla suulakihalkiostaan. Matka Bulgarian vuorilta kohti satumaista kaupunkia on ollut kivulias, mutta onko se ollut kärsimyksen arvoinen?

Yhdysvalloissa nuori Zeno menettää isänsä ja päätyy Korean sotaan, jossa hän vankileirillä rakastuu englantilaiseen antiikin kielten tutkijaan. Zeno ei saa kerrottua tunteistaan ja elää elämänsä yksin, mutta löytää rakkautensa kieleen ja salaperäisiin vanhoihin teksteihin eläkkeellä ollessaan. Kun Zeno harjoittelee Aethonin tarinaan pohjautuvaa näytelmää viidesluokkalaisten kanssa Lakeportin kirjastossa, ihmisten ahneuteen pettynyt Seymour päättää räjäyttää koko paikan vuonna 2020.

Seymourin on ollut vaikea sopeutua mihinkään vahvojen nepsypiirteidensä vuoksi. Metsässä hän rauhoittuu ja lepää, mutta lähimetsä kaadetaan uuden asuinalueen tieltä, ja Seymour menettää samalla Luottoystävänsä, ison pöllön. Netistä Seymour löytää vahvistusta ajatuksilleen tuhota jotain kostoksi. Vuosikymmeniä myöhemmin vankilasta käsin hänen vahvuutensa pääsevät oikeuksiin, kun hän osallistuu maailman kuvantamiseen ja Argosin suunnittelutyöhön. Argos-avaruusaluksella elää 2100-luvulla Konstance, joka kamppailee yksin selviytymisen ja totuuden kanssa. Alukselle on valittu joukko ihmisiä niihin aikoihin, kun kaikki alkoi romahtaa. Argosin valtavasta Kirjastosta ja virtuaalimatkailusta on hyötyä, kun Konstance selvittää niin perheensä kuin kiehtovien tarinoidenkin historian.

Näitä viittä lasta yhdistää yksi ja sama kertomus, Kukkupilvelä, tarina Aethonin ponnisteluista unelmakaupungin löytämiseksi. Antiikin aikainen tarina, josta Anna on pelastanut hauraat papyruslehdet, jonka suojaksi Omeir käsittelee nahkaa ja kuljettaa sen Italian Umbrinoon ennen kuolemaansa. Lehtiset, joiden kääntämiseksi Zenon on opeteltava kreikan kieli ja joiden sanoma rinnastuu taianomaisella tavalla jokaisen lapsen elämään. 

--- niin kauan kuin Aethon vielä jaksaa jatkaa päätöntä vaellustaan ja räpistellä kohti pilvissä odottavaa haavettaan, niin kauan myös kaupungin portit kestävät; ehkäpä kuolema pysyy heidän ovensa tuolla puolen vielä yhden päivän.

Paksut kirjat ovat minulle aina melkoinen ponnistus - jos edes pystyn niitä aloittamaan - mutta tämä paksukainen imaisi mukaansa lähes ensimmäiseltä sivulta. Doerrin kyky kirjoittaa on jotain hyvin vastaansanomatonta ja vaikka siinä on jotain lapsekasta ja sadunomaista, se saa aikuisenkin pauloihinsa. Käännä sivu, kulje pitkin lauseiden rivejä: runonlaulaja astuu esiin ja loihtii lukijan pään sisään värikkään ja äänekkään maailman. 

Nautin hirveästi Annan ja Omeirin aikaisen maailman ja ihmisten kuvauksesta, kauhistelin heidän ponnistelujaan ja nälkäänsä, myötäelin menettämisten aiheuttamassa surussa. Zenon tarinassa harmittelin sitä, miten väärälle aikakaudelle hän sattui syntymään. Seymour taisteli mielessään kuin Greta Thunberg, muttei saanut yleisöä. Ja millaisen työn kirjailija olikaan tehnyt luodakseen Konstancen maailman sopivaan tasapainoon kaikkien näiden muiden aikakausien kanssa! Hatunnosto myös suomentaja Seppo Raudaskoskelle kielten, sanojen, tekniikan ja monien alojen termien suomentamisesta ihmeelliseksi, sujuvaksi kaunokirjallisuudeksi. 

Jokiranta, Juntti, Ruohonen ja Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä 2019. Like. 271 s. Lainasin kirjastosta.

Valitsin vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan mukaan haasteisiini, sillä se sopii Helmetissä kohtaan 15: Kirjalla on vähintään 3 tekijää. Se sopii myös Pohjoiseen lukuhaasteen kohtaan 4. Pohjois-Suomessa asuvan tietokirjailijan kirja. Kirjoittajista ainakin Jenni Räinä asuu Oulussa. 

Opin todella paljon tästä teoksesta! En juurikaan tiedä metsätaloudesta ja metsänhoidosta mitään enkä ole koskaan omistanut metsää. Tunnistan kuitenkin itsestäni ja aikaisemmista sukupolvista tietyn ajattelutavan, joka selittyy pitkälti sillä voimakkaalla metsäpolitiikalla, jota 1900-luvulla ajettiin. Metsät nähtiin ennen kaikkea tulonlähteenä, minkä seurauksena niitä hakattiin valtavia määriä. Hakkaustavoissa olisi kuitenkin vaihtoehtoja ja osa niistä antaa puuston kasvaa rauhassa vanhaksi, mutta avohakkuiden vuosikymmenien myötä Suomen metsät ovat nuorentuneet, tasapäistyneet ja köyhtyneet.

Teos valaisee monesta eri näkökulmasta, millä tavalla ihmisen harjoittama metsätalous jättää jälkensä metsiin. Miten se vaikuttaa kasvistoon, eläinkuntaan, ilmastoon ja järviin. Kirjasta googlailemalla törmäsin myös näkemyksiin, joiden mukaan kirja ajaa omaa näkemystään, eivätkä kaikki professoritkaan jaa kirjan kirjoittajien näkemystä. Niin tai näin, kiistakysymyksiä on ollut aina paljon, eikä niitä ole vieläkään ratkaistu. Tässä teoksessa on monipuolinen katsaus aiheeseen joka tapauksessa.

Kirjassa on mukavasti tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea, eniten ehkä Lapista. Metsissä kuljetaan yrittäjien, metsästäjien, tutkijoiden, metsänomistajien, luonnonsuojelijoiden ja metsäammattilaisten kanssa. Mielenkiintoisimpia ovat ne, jotka ovat nuorena omaksuneet isiensä arvomaailman ja näkevätkin asiat nyt ihan eri tavoin. Tai ne sitkeät ihmispetäjät, jotka ovat soittaneet suutaan metsien puolesta jo 1970-luvulta saakka periksi antamatta. 

Alkuun kirjassa esitellään oikein vanhaa sammaleista metsää ja kaikkea mitä olemme jo menettäneet, Suomen vanhimpia puita ja 1800-luvun romanttisia eräkirjoja, muinaisia polkuja ja kirkkaita metsäjärviä. Sen jälkeen käydään käsiksi soiden ojitukseen, punkkien ja hirvikärpästen leviämisen syihin, helmipöllön vähenemiseen ja riekonmetsästyksen haasteisiin. Lopuksi teos pohtii, millä eri tavoin metsistä voisi saada elannon kaatamatta puita niin paljon. Onhan siellä valtavasti marjoja, sieniä ja esimerkiksi japanilaisten himoitsemaa kääpää.

Kunnioitus metsää kohtaan kasvoi entisestään tämän luettuani. Välillä olo oli aika surullinen ja suorastaan masentunut, sillä niin paljon olemme jo menettäneet. Saatan itse vielä kuulla hömötiaisen laulavan lähimetsässämme, mutta hyvin harvinaiseksi sekin pieni lintu on käynyt. Pihallamme käy suloisia valkohäntäkauriita, mutta niiden leviäminen onkin eräänlainen haitta ja seurausta rajusta metsäpolitiikasta. Naapurustossani on suojeltuja, monimuotoisia ja suorastaan mystisiä metsäkaistaleita järven rannassa, kun taas kauempana kaupungista metsää kaadetaan surutta pois kirjojani ja sanomalehtiäni varten. Miten voimme koskaan löytää tasapainon kulutuksemme ja luonnon monimuotoisuuden kesken?

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Löpa varg. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2022.

Hurjan hyvin ajan hengessä on tämä romaani, ja miten hienoa, että asennemuutos lähtee 70 vuotta täyttävästä metsästäjästä. Ulf päättää lähteä piipahtamaan metsästysmajalleen eli vanhalle asuntovaunulleen syntymäpäivänsä aamuna. Siellä on oma rauha hengittää ja katsella metsää. On keskitalvi ja hän näkee lumessa suuren suden jäljet. Odottaminen palkitaan, sillä pian hän näkee komean suden. Kokemus on jotain mistä hän ei pysty kertomaan edes vaimolleen.

Suden kohtaaminen vaikuttaa pitkän linjan metsästäjän asenteeseen ja metsäsuhteeseen. Metsästysseuran puheenjohtajan on myönnettävä itselleen, ettei nauti enää tappamisesta. Hän alkaa kyseenalaistamaan sen, mitä hän on harrastanut 12-vuotiaasta lähtien. Ulf kaivaa esiin muistivihkonsa, joihin hän on tallentanut jokaisen kaatonsa ja metsästyskokemuksensa lapsesta saakka. Hän huomaa, että muistoja on huomattavasti enemmän kuin muistiinpanoja.

Ulfin sydän on sairas ja voimat ovat ehtymässä. Metsästysseuran puheenjohtajuus siirtyy nuoremmalla ja valitettavasti fanaattisemmalle metsästäjälle. Ulfin uudelle asenteelle nauretaan ja hän päättää ottaa etäisyyttä porukkaan. Pitkään metsänhoidon parissa työskennellyt eläkeläinen alkaa kyseenalaistaa metsästyksen lisäksi myös metsänhoidon taloudellisen näkökulman. Hän ymmärtää nyt metsän jatkuvan köyhtymisen ja luontokadon, kun lintujen laulu vähenee. 

Ulf on ajatuksissaan paljon menneisyydessä ja on itsekin siksi hämillään asennemuutoksestaan. Romaani on aika selkeä kannanotto ja sen keskiössä Ulf on ikään kuin ruumiillistuma siitä siirtymästä, jota tarvitsemme luonnon hyväksikäytöstä sen suojelemiseksi. On kirjailijalta hieno ratkaisu, että omatunto on kirjoitettu 70-vuotiaan sydämeen ja sieluun, eikä nuoremman sukupolven edustajan puheisiin tai politiikkaan. Ekman näyttää samalla, miten vaikeaa vanhoja tapoja on kyseenalaistaa etenkin alueella, jossa metsä ja metsästäminen ovat elanto. 

Romaanissa on myös sympaattista arkea kahden 70-vuotiaan suhteessa ja avioliitossa, vanhenemisen ja sairastumisten äärellä. Avioparin välinen sanailu ja kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen tuovat terävän lisän romaaniin. Kovin monta hahmoa pienessä teoksessa ei edes ole, mutta niistä läheisimpiä Ulfille ovat koirat. Hänen kanssaan yhtä matkaa vanhenee ensimmäinen kanssakulkija, mutta uudestakin ehditään riemuita. 

Luonnon läheisyyttä ja rikosmysteeriä on myös Ekmanin palkitussa teoksessa Tapahtui veden äärellä vuodelta 1993. Suden jäljessä rikos on ensin sivuosassa eikä Ulf ole ensin varma onko se edes tutkimisen arvoinen. Lopulta sen laajuus paljastaa surullisen esimerkin vanhoillisista asenteista ja nuoruuden hölmöilyistä. Arvostetusta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata ja Lumiomena. 

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Brander 2023. WSOY. 303 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.

Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.

Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.

Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia! 

Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.

Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.

Iida Turpeinen: Elolliset

Iida Turpeinen 2023. S&S. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Onnea Iida Turpeiselle Blogistanian Finlandia -äänestyksen voitosta! Olisin antanut ääneni itsekin tälle teokselle, jos olisin ehtinyt lukea sen ennen äänestyksen päättymistä. Odotin kirjaa kirjaston varausjonosta pitkään ja viime viikolla reissussa ollessani päätin sitten lukea sen e-kirjana. Näin hienon teoksen olisin kyllä voinut ostaa itsellenikin!

Elolliset on saanut jo paljon huomioita ja lukuisia blogipostauksia, mutta yritän kirjoittaa siitä silti jotain. Toivottavasti lomansumuiset aivoni eivät unohda mitään keskeistä - onneksi otin kuvakaappauksia e-kirjasta. Helmetin lukuhaastetta läpikäydessäni ajattelin ensin, ettei kirjassa olisi päähenkilöä, sillä se sijoittuu useammalle vuosisadalle ja tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön kautta, mutta sitten hoksasin että päähenkilö on tietenkin stellerinmerilehmä, josta kirja kertoo. 

--- mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! --- Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin.

Nimensä merilehmä saa luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan, joka lähtee mukaan kartoittamaan itäisintä Venäjän rannikkoa eli Beringin salmea ja Alaskan ulommaisimpia saaria. Samalla reissulla nimetään tuo salmi ja muitakin eurooppalaisille uusia alueita. Eletään vuotta 1741 ja olosuhteet kaukana pohjoisessa ovat hirvittävät, kun ruoka alkaa loppua ja laivat pettävät. Steller selviää Alaskasta, mutta kuolee paluumatkalla Siperiassa. Hänen merilehmänsä kuolevat vuosia myöhemmin sukupuuttoon, kun eurooppalaiset rakastuvat niiden valtavan ruhon maukkaaseen lihaan.

Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, haluaa itsepintaisesti stellerinmerilehmän luurangon yliopiston kokoelmiin. Hän ottaa nuoren vaimonsa Annan mukaan Alaskaan suureen seikkailuun. Matka ja elämä pimeässä kosteassa pohjoisessa koettelee parisuhdetta, työmäärä Alaskan johtajana koettelee Hampuksen voimia. Rinnakkaiseloa paikallisten asukkaiden kanssa ei edes synny, sillä eurooppalaiset kohtelevat heitä huonosti, tappavat heitä ja pitävät heidät kaupungin ulkopuolella.

Vuonna 1952 nuori preparaattori John Grönvall saa koottavakseen valtavan stellerinmerilehmän luurangon. Hänen intohimoaan ovat lapsuudesta lähtien olleet saariston linnut. Ystävineen hän seuraa, miten lintujen määrä vähenee vähenemistään, ja he saavat perustettua luonnonsuojelualueen. Linnustus ja etenkin linnunmunien kerääminen on niin valtavan suosittua, että lintukannat ovat romahtamaisillaan. Noihin aikoihin pohjoisella Atlantilla pyydystetään viimeinen ruokkipari.

Sen lisäksi että romaani on kertomus stellerinmerilehmästä, suorastaan myyttisen isosta ja lempeäkatseisestä pohjoisen rannikon laiduntajasta, se on kertomus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja lajikadosta. Sukupuutto, jonka aikaisempien vuosisatojen tutkijat uskoivat johtuvan ainoastaan samoista esihistoriallisista syistä kuin dinosaurusten katoamisen, ei suinkaan ihmisen aiheuttamista syistä. Onhan ihminen luomakunnan kruunu ja ihmisen tehtävä on valjastaa luonto eläimineen käyttöönsä. 

Turpeinen höystää kolmelle eri vuosisadalle sijoittuvia tarinoita numeroilla ja faktoilla eri eläinlajien katoamisesta. Se on romaani, mutta hienosti luonnontieteen historiasta kertova myös. Alaskassa katoaa merilehmien lisäksi napakettuja ja muita turkiseläimiä, Suomessa lintuja. Alati laajemmalle ja laajemmalle tutkimusmatkoja tekevien eurooppalaisten tähtäimessä on maan omistaminen, eläinten nahkojen, rasvan ja lihan hyödyntäminen sekä paikallisväestön sortaminen ja tappaminen. Vielä 1950-luvulla kansakoulun opettajat osaavat neuvoa, miten linnunmunia kerätään ja puhdistetaan.

Onneksi mukaan mahtuu myös niitä tieteelle omistautuneita tutkijoita, jotka haluavat suojella ja pelastaa. Vaikuttava esikoisromaani on kirjoitettu mielenkiintoisen raportoivaan tyyliin, joka tietynlaisessa suoruudessaan alleviivaa ihmisten aiheuttamaa hävitystä ja näyttää yksittäisten hahmojensa kautta, millaisina asenteet ovat vuosisatojen ajan ensin pysyneet ja miten ne ovat sitten vähitellen muuttuneet. 

Maja Lunde: Unelma puusta

Maja Lunde 2022. Norjankielinen alkuteos Drømmen om et tre. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2023. 464 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa. 

Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.

Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?

Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.

Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.

Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Patrik Svensson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk. Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2020. Pokkarissa 272 s. Oma ostos.

Tätä kehuttiin muutama vuosi sitten kirjablogeissa niin paljon etten ole kirjaa unohtanut, vaikka en sitä silloin hankkinutkaan. Nappasin sen vasta nyt mukaani kaupan alelaarista ja aloitin lukemisen melkein saman tien. En arvannutkaan että teos on niinkin perusteellinen selonteko ankeriaasta - kuvittelin sen olevan enemmän romaani - ja kuten suomenkielinen nimi antaa ymmärtää - tarina isästä ja pojasta.

Toki teoksessa on kehyskertomus, jossa poika kertoo isästään, tämän taustoista ja kalastusretkistä yhdessä isän kanssa. Skånessa ankeriaan pyynnillä on vuosisataiset perinteet ja niitä on tässäkin perheessä jatkettu. Romaanin pääosassa on kuitenkin ankerias ja siinä mielessä teos lähestyy tietokirjallisuutta. Oli jotenkin todella kiehtovaa lukea niin perusteellista selvitystä lajista, josta en tiennyt juuri mitään. Ja tietysti on kirjailijan ja suomentajan taito kertoa tavalla, joka vetää ja pitää otteessaan.

Ankeriaan pitkä elämä on täynnä salaisuuksia, joita tutkijat eivät vieläkään ole täysin selvittäneet. Sargassomerellä syntyvä ja sinne (ilmeisesti) kuoleva kala matkustaa pitkän matkan Euroopan ja Pohjois-Amerikan sisävesiin viettämään hiljaista elämää jopa vuosikymmeniksi. Mikä saa sen palaamaan Sargassomerelle ja miten se sinne löytää takaisin? Ankerias on kiehtonut tutkijoita Platonista alkaen, sen parissa on viettänyt aikaa Sigmund Freud, sitä on kuvattu romaaneissa ja kansanperinteessä ja sen vuoksi on tehty pitkiä merimatkoja ympäri pohjoisen Atlantin, sillä ankerias on luonnontieteellinen mysteeri.

Svensson on löytänyt ja hyödyntänyt valtavan määrän mielenkiintoista tietoa vanhoista pyyntikulttuureista ja poliittisista kiistoista, ankeriaan ominaisuuksista omituisena kalana, entisajan käsityksistä ankeriaasta lajina ja olentona, paikallisista tavoista ja ruokalajeista ympäri Euroopan, ankeriaan arvostuksesta sekä viime vuosikymmenien ajalta sen määrän romahduksesta. Ankerias on valitettavasti yksi esimerkki lajeista, joita kuudes joukkosukupuutto koskettaa. 

Paradoksaalista on se, että emme pysty suojelemaan ja auttamaan ankeriasta ellemme tunne sen elämää tarpeeksi hyvin. Ankerias pakenee tutkimusyrityksiä, se kuolee kun sen yrittää vangita, se ei lisäänny jos sitä painostetaan, se ei suostu syömään mitä sille tarjotaan. Se onnistuu katoamaan pyydyksistä ja tutkijoiden käsistä. Ihminen on tämänkin lajikadon syynä, mutta onko niin että aikamme loppuu emmekä ehdi enää sitä pelastaa?

Isän ja pojan tarina jäi siis ainakin minulla romaanissa ihan sivuun ja lähes unholaan, mutta heidän kauttaankin avautui eteläruotsalaista mikrohistoriaa ja elinkeinoja. Ankeriaan testamentti linkittyy monin tavoin eurooppalaiseen tutkimusperinteeseen, kansantieteeseen ja jopa kieliin. Uskomattoman monipuolinen teos enkä ihmettele lainkaan sen suosiota ilmestymisensä jälkeen.

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Laura Gustafsson 2023. Like. 263 s. Lainasin kirjastosta.

Kaikki lukemani Laura Gustafssonin teokset ovat tehneet vaikutuksen ja muokanneet kukin tavallaan maailmankuvaani. Huorasadun aikaan en kirjoittanut vielä blogia, mutta Korpisoturin herättämiä ajatuksia kuuden vuoden takaa voi lukea täältä. Tässä välissäkin on ilmestynyt teoksia, jotka varmasti kannattaisi lukea, mutta nyt siis oli vuorossa puheenvuoro eläinteollisuudesta. Jo ensimmäisen luvun otsikko 30 miljardia kanaa, 1,6 miljardia varpusta sävähdytti ja pelkäsin etten pysty ottamaan vastaan kaikkea sitä rehellistä tietoa, jota Gustafsson romaaniinsa lataa eläinteollisuudesta, mutta onneksi pystyin.

Niinhän ihmiset tekevät, satuttavat tietämättömyyttään muita lajeja, niitäkin, joita ajattelevat rakastavansa.

Ammattiaktivisti on tehnyt vuosia töitä paljastaakseen eläinteollisuuden harrastamaa vääryyttä, murskaavia lukuja ja moraalittomuutta. Hän on kuvannut videomateriaalia, sabotoinut turkistarhoja ja valistanut kansaa. Silti lihan kulutus kasvaa, eikä Suomi tee mitään turkistarhaukselle kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Maitoteollisuus kukoistaa, vaikka kasvispohjaistenkin vaihtoehtojen kulutus on kasvanut. Jaksaako aktivisti enää, löytääkö hän enää kipinää työlleen, uskooko hän enää tekevänsä vaikutusta?

Koira valistaa kasvonsa puoleeni. Ruskeat silmät kysyvät koko syvyydellään, mikä suunta valitaan.

Naapurin koira Epikuros siirtyy kuin huomaamatta aktiivistin huolehdittavaksi, sillä tämän on vaikea sulattaa naapurin pitkiä työpäiviä ja koiran heitteillejättöä. Uusi elämänkumppani tuo synkkään elämään valoa ja toveruutta. Samoin käy tuotantoeläinten turvatilalla, jonne aktivisti työkavereineen pestautuu vapaaehtoistöihin. Viikko venähtää suloisen Pentti-possun, kanojen, kukon, lampaiden ja hevosten parissa. Suuren mittakaavan aktivismi vaihtuu pienen mittakaavan avustus- ja hoivatyöksi, joka yllättäen antaa enemmän. Aktivisti huomaa sykkeensä tasaantuvan, mielialan kohenevan ja yöunien parantuvan.

Porsas toimii kuin defibrillaattori, iskee sydämeni käyntiin.

Keski-ikäistynyt aktivisti kärsii pitkään kestäneestä syömishäiriöstä, painontarkkailusta sekä epäsäännöllisestä ruoka- ja vuorokausirytmistä. Gustafsson on luonut hahmon, josta en voi olla ajattelematta, että onkohan hänessä vähän kirjailijaa itseään. Oli tai, ei sillä väliä; päämäärätietoinen, aika sekopäinen ja teräväsanainen nainen ottaa haluamansa, antautuu lajirajat ylittävän kumppanuuden edessä ja jatkaa sitkeästi itsestään välittämättä. Ekologisuuden lisäksi teos on vahvasti feministinen.

Ajattelen maa- ja metsätalousministerin tappamista. Siitä yleensä tiedän, että on PMS.

Gustafssonin tyyli on tallella, se vie mukanaan ihan omanlaiseensa pyörteeseen. Kieli on hurjan anteeksipyytelemätöntä ja rehellistä. Kirjan lukujen otsikot pysäyttävät tietoiskumaisilla faktoilla ja numeroilla. Rujot ja navetalle haisevat hahmot osaavat olla myös seksikkäitä. Gustafsson laittaa aktivistinsa päähän sanoja ja ajatuksia, joille ei voi välillä muuta kuin nauraa ääneen. Ja vaikka näkökulma on ihmislajin, antaa Gustafsson hyvin äänen myös muille lajeille. Eläinteollisuus saattaa olla ylivoimainen vastustaja, mutta romaani ei sorru liialliseen epätoivoon, vaikka siihen todella olisi aihetta.

Luin Gustafssonin romaanin vajaa viikko sitten ja huomaan sen jo hieman vaikuttaneen valintoihini. Samansuuntaisia ajatuksia syömistottumusteni muuttamiseksi minulla on toki ollut aikaisemminkin, mutta tämä antoi lisää vauhtia tekoihin pelkkien ajatusten ja aikomusten sijaan.

Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinä 2022. Gummerus. 261 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Pohjois-Suomessa on varmasti paljon seutuja, jonne tämän teoksen olisi voinut sijoittaa mielessään. Minä sijoitin sen Oulun pohjoispuolelle, lähelle meren rantaa, ei vielä Lapin puolelle, mutta lähelle. Mutta voisi kai se soineen ja autioituneine kyläkouluineen sijaita vähän etelämpänäkin. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan sen joka tapauksessa kohtaan 10: Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani.

Vielä edellisellä vuosisadalla oli pelätty, kuinka suo söisi sisäänsä ympäröivän maan, leviäisi metsiin, pelloille ja liejustaisi järvet ja joen. Suo oli ollut pitelemätön ja voimakas, kunnes se ei enää ollut. 

Kolmikymppinen Juho jättää palkkatyönsä ja ostaa sekä vanhan syrjäisen koulun että hevosen. Hän perustaa ekoyhteisön, jonka tavoitteena on ennallistaa läheisiä soita ja näin osallistua ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjuntaan. Alueen soita on ojitettu runsaasti menneinä vuosikymmeninä ja yhteisöllä on rankka työ niiden muuttamiseksi takaisin oikeanlaiseksi suoksi. Ensin yhteisön varat eivät meinaa riittää, sillä he eivät pysty ihan kaikkea tekemään yksin. Myöhemmin yhteisöön liittyy nuori nainen, jonka retoriikka ja asenne uhkaavat yhteisön rauhallista tasapainoa ja tavoitteita. Onko Juho löytänyt paikkansa muuttuvassa maailmassa, ihmisten teoista kärsivän luonnon pelastajana?

Lähelle koulua saapuu isoisänsä taloa tyhjentämään Hellä, joka samoin etsii paikkaansa. Maailmaa kiertänyt valokuvaaja huomaa viihtyvänsä isoisän vanhassa talossa eikä pidä tyhjentämisen kanssa mitään kiirettä. Hän tutustuu koulussa asuvaan yhteisöön ja Juhoon, ja alkaa viettää aikaansa heidän kokoontumisissaan ja illanvietoissa. Hellä auttaa yhteisöä ja tunnustelee omaa rooliaan ihmisistä tyhjentyneessä maisemassa.

Tässä on jälleen kerran romaani, jonka teksti pursuaa luonnon yksityiskohtia. Luontokuvauksen määrä antaa tarinalle utua ja rauhaa, se ikään kuin peilaa Hellän ammattia valokuvaajana ja Juhon rakkautta soihin. Mutta välillä huomaan lukevani yksityiskohtia, jotka ovat liiankin mietittyjä ja tarkkaan muotoiltuja. Pidän yleensä siitä, että luonto saa paikkansa yhtensä romaanin kertojana, mutta joskus sen kuvaus tuntuu teennäiseltä. 

Räinän kerroksessa on onneksi jännitettä, joka kasvaa vähitellen ensimmäisen kesän taittuessa talveksi ja uuden kevään koittaessa. Miten yhteisön käy, miten he jaksavat uudenlaiset elämäntavat? Kestääkö heidän ideologiansa, kun rahat ovat vähissä, homeinen talo aiheuttaa sairauksia, hevosen opettaminen osoittautuu liian vaikeaksi, fyysinen työnteko väsyttää, eikä mikään ole tarpeeksi? Mielenkiintoista on myös seurata miten Juho ja Hellä tutustuvat toisiinsa ja pitävät yhtä, vaikka kumpikaan ei ole aikeissa seurustella. Hellä joutuu myös läpikäymään suvulleen rakkaita ja raskaitakin asioita tyhjentäessään taloa. Se jotenkin kolahtaa keski-ikäiseen lukijaan ja muistuttaa kylien väistämättömästä autioitumisesta.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjahilla ja Kirsin kirjanurkka.

Richard Powers: Hämmästys

Richard Powers 2021. Englanninkielinen alkuteos Bewilderment. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2022. 367 s. Ostin omaksi.

Richard Powersin edellinen romaani Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi. Meni kuitenkin hetki että pääsin lukemaan sitä. Siinä missä Ikipuut imaisi heti mukaansa ja kietoi pauloihinsa, Hämmästyksen kanssa kesti aikansa, että tykästyin. Sitten kun se tapahtui, oli se menoa ja hämmästystä kerrakseen. Jälleen kerran Powers onnistui luomaan maailman, joka saa haukkomaan henkeä ja opettaa näkemään ympäristön uudella tavalla.

 9-vuotias Robin saa raivokohtauksia ja suree sekä vastikään kuollutta äitiään että lajien katoa. Hänellä olisi mahdollisuus lääkitykseen, mutta isä ei suostu lääkitsemään poikaansa, eikä nimittämään tätä kirjolaiseksi. Robin on ainutlaatuinen ja näkee maailman omalla tavallaan, vaikka tuleekin kiusatuksi eikä opi kaikkia sosiaalisia hienouksia. Kun isä Theo alkaa pelätä sosiaalitoimen puuttumista kotioloihin, hän ottaa yhteyttä kuolleen vaimonsa ystävään, joka tarjoaa Robinille paikkaa tieteellisessä tutkimuksessa.

Robinin vanhemmatkin ovat osallistuneet aikaisemmin tutkimukseen, jossa heidän tunteitaan on tallennettu. Robin oppii harjoitteiden avulla ensin kontrolloimaan omaa käytöstään ja tunteiden ilmaisua. Pian hän pääsee osalliseksi äitinsä kykyyn hämmästellä ja ihailla näkemäänsä. Pojan käytös muuttuu ja samalla myös isän ja pojan välinen suhde syvenee. He hämmästelevät yhdessä luonnon ihmeitä, yksityiskohtia, kauneutta ja voimaa. Robin järjestää varainkeruuta ja mielenosoituksia luonnon puolesta, luontokatoa vastaan. 

Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.

Romaanin juonta tauottavat välillä pienet tarinat planeetoista, kertomukset joita isä ja poika tarinoivat toisilleen. Theo on astrobiologi, joka etsii elämää Maan ulkopuolelta. Tieteellinen tutkimus on vaarassa jäätyä, sillä Yhdysvaltain presidentillä ei tunnu olevan tarpeeksi järkeä tieteen tukemiseen. Theon mielipide vahvasti Donald Trumpilta kuulostavasta presidentistä ei jää huomaamatta kuten ei myöskään kirjailijan huoli tällaisten voimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai sivistykseen ylipäätään. Tuotantoeläimistä ihmisiin tarttuva tappava virus, hyönteisten katoaminen ja maastopalot ovat jo nykypäivää ja vain hitusen jäljessä Hämmästyksen maailmasta. Jos romaani on dystopia, se ei ole kovin kaukana tulevaisuudessa.

Romaanissa oli minun makuuni liikaa tähtitiedettä, mutta siihenkin tottui, kun pääsi mukaan Robinin ajattelutapaan. Aivotutkimuksen salatkin olivat hieman mystisiä - ehkä siis scifiä - mutta niiden myötä syntyi kauniita asioita. Äiti-Alyssa kulkee niin isän kuin pojankin mukana vahvasti vielä kuolleenakin. Kaunista oli myös - kuten jo alussa kerroin - luonnon hämmästyttävä monimuotoisuus. Romaanin nimi on upea, sillä Alyssasta poikaan siirtynyt kyky hämmästyä ja oppia näkemästään siirtyi tehokkaasti myös minuun. En enää koskaan rakenna järvenrantaan kauniita kivikasoja, sillä nyt ymmärrän samalla tuhoavani monen pienen eläimen kodin. 

Vaikka romaanin vaikutus lukijaan saattaa olla kauaskantoinen ja positiivinen, teoksen tarina ei pääty yhtä positiivisesti. Tämän hetken politiikan, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja maastopalojen keskellä on kyllä välillä vaikea nähdä tulevaisuuteen kovin optimistisin silmin - siinä mielessä ymmärrän Powersin romaanin loppuratkaisun hyvin. Suomentaja Antero Tiittula on selvinnyt hienosti termejä ja nimiä vilisevästä tekstistä. Kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Prosperon kirjahylly.

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

Charlotte McConaghy 2021. Englanninkielinen alkuteos Once There Were Wolves. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2022. 358 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Odotin innolla tätä romaania, sillä pidin kovasti McConaghyn esikoisteoksesta Viimeinen muuttolintu, jonka luin noin vuosi sitten. Tässä uudessa romaanissa kirjailija jatkaa samankaltaisella teemalla eli luontokadolla. Australialaisen kirjailijan tarina sijoittuu Skotlantiin, jonne susitutkija Inti Flynn lähtee vapauttamaan susilaumoja takaisin luontoon.

--- antaisin mitä tahansa, etten pelottaisi susia. Mutta totuus on, että pelko ihmistä kohtaan pitää ne turvassa meiltä. 

Skotlannissa on joskus ollut susia, mutta ei ole enää. Sudella olisi merkittävä rooli kotoperäisen eliöstön ja kasvuston ennallistamisessa, sillä karjankasvatus ja vapaana vaeltavat peuralaumat ovat kalunneet Skotlantia jo liikaa. Susilaumojen vapauttamisessa on kuitenkin tietysti omat riskinsä. Paikalliset karjankasvattajat eivät haluaisi petoja lähelle elantoaan, eikä mene kovinkaan kauan, kun Inti joutuu perustelemaan heille, ettei kaikkien kuolemien takana ole todellakaan susi.

Sudet kotiutuvat yllättävän hyvin, pariutuvat ja saavat pentuja, mutta vihollisen eli ihmisen vakuuttaminen kestää pidempään. Intin välit paikalliseen poliisiin, Duncaniin, lähentyvät nopeasti mutta mutkia orastavaan suhteeseen tuo ärhäkkäästi Intiin suhtautuneen maanviljelijän ruumis, joka löytyy lähistöltä. Tapauksen selvittäminen susien hyväksi on Intille sydämen asia, mutta samalla hänen on alettava käymään läpi myös omaa elämäänsä. Hänellä on mukana Skotlannissa kaksoissisar Aggie, joka ei sairaudeltaan pysty poistumaan kotoa, ja joka ei ole vähään aikaan pystynyt puhumaan mitään.

Siskosten välit ovat niin tiiviit, etteivät he onneksi tarvitse sanoja. Yhteiset viittomat riittävät. Heillä on yhteinen trauma, joka vaikuttaa Intin tulkintoihin tapahtumista, kertomuksista tai kertomatta jättämisistä, naapureiden tekojen ja Duncanin motiivienkin tulkintoihin. Siskoksilla olisi Skotlannissa mahdollisuus toipua ja voimaantua, mutta onko se jo liian myöhäistä? Miten pahasti asiat ovat, pystyykö Inti enää rakastamaan muita kuin susia?

Viimeinen muuttolintu oli tähän romaaniin verrattuna vähäeleisempi ja rauhallisempi. Täällä oli susia dramatisoituu loppua kohden ehkä hieman liikaakin. Pidin siitä kovasti kokonaisuudessaan, mutta yli-inhimillinen selviytymistaistelu tarinan lopuksi meni vähän överiksi. McConaghy kuvaa Intin suhdetta susiin ja luontoon kauniilla tavalla. Siskokset ovat oppineet lapsuudessa isältään jäljestämistä, luonnon arvostamista ja sen kanssa elämistä. Realistisella tavalla - saarnaamatta tai halveksimatta - McConaghy kuvaa myös paikallisen maalaisväestön suhdetta luontoon, eläimiin ja elantoon. Loppu ei ole lainkaan pessimistinen, vaan antaa toivoa nuoren sukupolven mahdollisuuksista löytää kompromissi keskenään ristiriidassa olevien arvojen väliltä.

Täällä oli susia on erinomaista luontokirjallisuutta ja palavaa kannanottoa, mutta lähes yhtä lailla myös ihmissuhteita, niiden taustalla olevien motiivien pohtimista ja lapsuuden merkitystä aikuisuuden valintoihin. Siinä on myös ripaus rikoskirjallisuutta, poliisitutkintaa ja etenkin väkivaltaa, jonka pelko ja inho vaikuttavat niin pienen yhteisön sisäisiin suhteisiin kuin Intin omaankin elämään. Intin omaama harvinainen peilikosketussynestesia tuo oman jännittävän latauksen, sillä kaikki kosketus tai haavoitus, jonka Inti näkee, hän myös tuntee.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 29: Kirjassa on minä-kertoja. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 44: A book where the cover design includes text that is not completely horizontal. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 24: Toiseksi henkilöksi tekeytyminen. Pohjoisen lukuhaasteen kohta 24 sopii tähän: Kirjan nimi on lause. Pientä poliittista lukubingoa varten tästä löytyy aktivismia.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Elizabeth Gilbert 2013. Englanninkielinen alkuteos The Signature of All Things. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2022. 575 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

"Elämäsi romaani", luvataan Elizabeth Gilbertin teoksen kannessa ja toden totta, melkoinen teos ja ihana lukuromaani tämä onkin. Ei nyt ehkä ihan elämäni paras romaani, mutta hyvin vaikuttava, rakastettava ja varmasti mieleenpainuva. Minulla meni sen lukemisessa harvinaisen pitkään, mutta lopulta sain sen tänään luettua loppuun. Yleensä minua rasittaa (olen siis kärsimätön) lukea samaa tarinaa kovin pitkään enkä siksi ole paksujen kirjojen ystävä, mutta tämän pariin ei haitannut lainkaan palata ilta toisensa jälkeen. Perusteellisesti kirjoitettuun ja hidastempoisesti etenevään romaaniin oli myös helppo palata, vaikka olisi edellisiltana nukahtanut liian aikaisin.

Alma Whittaker syntyy vuonna 1800 kunnianhimoiselle pariskunnalle. Hänen englantilainen isänsä Henry on kiertänyt maailmaa ja kerännyt eksoottisia kasveja niitä himoaville keräilijöille. Köyhyydestä ponnistava Henry rikastuu ja perustaa Yhdysvaltoihin perheen älykkään, tomeran hollantilaisnaisen, Beatrixin kanssa. Heidän tyttärensä saa kasvaa kirjojen, haastavien illalliskeskustelujen, kielten - sekä luonnontieteiden - parissa. Jo nelivuotiaana Alma on kekseliäs, sopeutuva, säkenöivä keskustelija ja myöhemmin useita kieliä hallitseva itseoppinut kasvitieteilijä, maineikkaan puutarhan ja kansainvälisesti toimivan yrityksen omistaja.

Hän kuolisi luultavasti vanhuuteen ennen kuin ymmärtäisi edes puolta siitä, mitä tämän yhden ainoan kivenlohkareen päällä tapahtui. Se tarkoitti, että oli työtä loppuelämäkseen. Hänen ei tarvitsisi virua joutilaana. Hänen ei tarvitsisi olla onneton. Ehkei hänen tarvitsisi olla edes yksinäinen. Hänellä olisi tehtävä. Hän opiskelisi sammalia.

Pitkä ja romuluinen Alma saa nuoresta pitäen kuulla ulkonäöstään, eikä usko koskaan kokevansa rakkautta saati päätyvänsä naimisiin. Keski-iässä hän menettää kuitenkin sydämensä kauniita kukkia piirtävälle Ambrose Pikelle, mutta avioliitto ei onnistu voimakkaista siteistä huolimatta. Rationalismi ja mystiikka eivät löydä yhteistä säveltä. Vauras Alma lähettää pennittömän miehensä Tahitille orkideoiden perään. Myöhemmin Almakin viettää hetken elämästään eteläisellä saarella, tutustuu miehensä salaisuuteen ja ennen kaikkea itseensä.

Kun Philadelphiassa kymmeniä vuosia sammaleita tutkinut Alma lähtee Tahitilta, hän asettuu loppuelämäkseen äitinsä sukulaisten luokse Amsterdamiin, jossa hän saa jatkaa kasvitieteilijänä, keskustelee lajien luonnollisesta valinnasta enonsa kanssa, seuraa kiihkeästi mutta etäältä Charles Darwinin uraa maailmaan kohahduttaneen teorian julkaisijana, ja saa lopulta itseään tyydyttävän aseman merkittävänä naisena luonnontieteiden miehisessä maailmassa.

Tämän romaanin vuoksi minäkin taisin rakastua sammaleisiin. Alman perehtyneisyys ja kunnioitus luonnon yksityiskohtia kohtaan antaa perspektiiviä ja saa katsomaan ympäristöä eri tavalla. Samalla kun romaani on yhden etuoikeutetun, kunnianhimoisen ja lopulta melko altruistisenkin naisen kokonainen elämä, se on kuvaus 1800-luvusta. On mielenkiintoista seurata nuorten tieteenalojen syntyä ja kehittymistä, sitä intoa mitä rationalismin aikakausi saa monella saralla aikaan, ja miten se törmää uskonnollisiin näkemyksiin. Kuten aina historiallisissa romaaneissa, huomio kiinnittyy väkisin myös ajan käsitteeseen, siihen miten hitaasti matkaa on taitettu, miten hitaasti uutiset ovat levinneet ja kirjeet kulkeneet.

Gilbertin romaanissa ja paljon herkullisia henkilöhahmoja, kuten Alman vanhemmat ja etenkin heidän ikuisesti elävä kodinhoitajansa Hanneke, tai perheeseen adoptoitu Pruedence, hiljainen ja etäinen sisko, jota Alma ei olisi oppinut koskaan ymmärtämään ilman Hannekea. Naisten elämään mahtuu paljon väärinymmärryksiä, uhrautumista ja rakkaudesta luopumista. He seuraavat vierestä ystävän mielen murtumista, osallistuvat ajankohtaiseen poliittiseen liikehdintään ja ovat kukin tahollaan hyvin omistautuneita. Rakkauden ja läheisyyden mysteeri jää ikuisesti Almalta ratkaisematta, mutta 82-vuotiaana hän toteaa eläneensä täyden, onnellisen elämän.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa ihan loputtomasti, mutta tietysti kannattaa lukea se itse. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 6: Kirjan kansikuvassa on vaate. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 25: A book with a tropical setting. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 27: Lemmikin tai kotieläimen ottaminen tai siitä luopuminen. Pohjoiseenkin lukuhaasteeseen tämä sopii, kohtaan 18: Kasveista tai eläimistä kertova kirja. Blogipostauksen kirjasta löysin Tuijatalta.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler 2014. Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co 2020. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 130 s.

Tämäkin helmi olisi mennyt ohi ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi kirjaksemme. Nyt blogeja selatessani huomaan tästä useitakin postauksia - hyvä! Seethaler on kotimaassaan suosittu kirjailija ja ilmestyessään kirja on ollut Saksan myydyin kirja sekä Man Booker -ehdokas. 

Kuten kaikki ihmiset oli hänkin elämänsä aikana elätellyt kuvitelmia ja unelmia. Osan niistä hän oli toteuttanut itse, osan hän oli saanut lahjaksi. Yksi jos toinenkin asia oli jäänyt tavoittamattomiin, ja monia muita hän oli tuskin ehtinyt saavuttaa, kun ne oli jo riistetty häneltä. Yhä hän kuitenkin oli olemassa. Ja kun hän ensimmäisinä lumien sulamisen jälkeisinä päivinä aamusella asteli töllinsä edestä avautuvan, kasteessa märän niityn poikki ja paneutui makuulle jollekin siellä täällä kohoavista avokallioista ja tunsi selkänsä alla viileän kiven ja kasvoillaan ensimmäiset lämpimät auringonsäteet, silloin hän tuumi etteivät monet asiat olleet menneet ollenkaan niin huonosti.

Kun orpolapsi Andreas Egger saapuu syrjäiseen Alppien laaksoon, hän on vasta noin nelivuotias. Laaksosta tulee hänen kotinsa, jossa sekatyöläisenä itsensä elättävä mies kasvaa, elää, rakastuu ja noin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin kuolee. Romaani on hänen tarinansa. Se kattaa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen, realiteetteineen ja katastrofeineen.

Romaani kuljettaa lukijan samalla myös läpi 1900-luvun Euroopan. Sota imaisee innokkaan miehen mukaansa mutta ei palauta tätä kotiin kuin vasta vuosia myöhemmin. Neuvokas Egger saa arvostusta työelämässä ja on mukana raivaamassa laaksoa rautateille, sähkötolpille, hiihtohisseille ja turisteille. Hänen kuollessaan kotiseutu on jo ihan erilainen kuin hänen lapsuudessaan. Rauhallinen ja luonnonkaunis maalaisympäristö on valjastettu matkailulle, ihmismassoille ja äänelle. 

Eggerin elämää leimaa vaatimattomuus, yksinäisyys ja ahkeruus. Hän tapaa kyllä elämänsä rakkauden, menee naimisiin ja saa elää hetken rakkaansa kanssa, mutta sitä ei kestä kauan. Sen sijaan että Egger hautautuisi suruun, hän jatkaa työntekoa, pestautuu töihin jotka eivät muille kelpaa, ja jää henkiin. Eggerin vaatimattomuutta peilaa myös romaanin kerronta, joka on hyvin vähäeleistä ja rauhallista. Seethaler ei kerro voimakkaista tunteista ja jos niitä hetkittäin on, niihin ei jäädä asumaan, vaan elämä jatkuu. Mittasuhteista ja dramatiikasta vastaa ympäröivä vuoristo, sen huikeat näkymät ja vaaralliset korkeuserot, jotka Eggerillä on kohtalonaan, kotinaan ja työmaanaan.

Kokonainen elämä, mutta romaanina nopealukuinen ja lyhyt, ja jää varmasti mieleen. Siinä on taikaa ja voimaa, jota on vaikea kuvailla. Seethaler osaa kirjoittaa rankalta vaikuttavan elämän tavalla, joka antaa lukijalle voimaa ja tyytyväisyyttä. Sillä sitä Eggerkin pääasiassa on - tyytyväinen siihen, mitä on saanut, ei katkera siitä, mitä on menettänyt.

Näissä blogeissa siis ainakin: Tuijata, Kirja vieköön! ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 47: A book related to a geometric shape. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteissa tämä sopii hyvin kohtaan 26: Keksinnön tai tekniikan tuoma muutos.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Petra Rautiainen: Meren muisti

Petra Rautiainen 2022. Otava. 207 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun Aapa palaa kahdenkymmenen Amerikassa vietetyn vuoden jälkeen kotikyläänsä Pohjois-Norjaan, meren edustalla on edelleen rantaan ajautuneen valaan luuranko. Miksi valaat ajautuvat välillä rantaan ja kuolevat, miksi ne käyttäytyvät joskus aggressiivisesti, kuin olisivat hukassa, sekaisin, ilman suuntaa? 

Hukassa on myös Aapa itse, jonka tehtävänä olisi löytää haastateltavat ja paikat öljy-yhtiön propagandavideoon. Öljy on rikastuttanut Norjaa vuodesta 1969 lähtien ja nyt 1980-luvun alkupuolella Aapa on öljy-yhtön palkkalistoilla, mukana juhlistamassa rikkauksia ja mahdollisuuksia. Kotikylässä Ruijassa, kveenien alueella, hän joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden sen sijaan että uskoisi tarinaan, jota videolla halutaan kertoa. Jo aikoja sitten tiedettiin, että ihminen lämmittää ilmastoa, merten happipitoisuus laskee, pohjoiset jäätiköt sulavat ja ihmisen toiminta merellä - kuten öljynporaus - kuurouttaa valaat ja niiden elämä vaikeutuu.

Eräänlaista tarinaa Aapa on kertonut myös itselleen lapsesta saakka ja vihaa siksi niitä tuntemuksia, joita ämmin, tädin ja muidenkin tuttujen kohtaaminen aiheuttaa hänessä. Hän on kertonut itselleen tarinaa siitä, miten hänen äitinsä kuoli vuonna 1959 valasonnettomuudessa, mutta pian hänen on myönnettävä, ettei tämä tarina olekaan koko totuus. 

Vedän syvään henkeä ja tunnen kuinka kurkkua kuristaa. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, tuntuu epätodelliselta. Kuin en olisi tässä ja nyt, vaan jossain muualla. --- Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohtaan. --- Se tuntuu siltä, että minä hukun. 

Rautiaisen toinen romaani on vetävää luettavaa. 1980-luvulle sijoittuvan kertomuksen lomassa kirjassa kulkee päiväkirjamerkintöjä retkestä kohti Pohjoisnapaa. Päiväkirjan rooli paljastuu vasta ihan lopussa, mutta se kiertyy kauniilla tavalla yhteen Aapan menneisyyden, ideologisten kamppailujen ja tulevaisuuden kanssa. Jäämeren rannalla yhteisön elanto on tullut perinteisesti kalastuksesta ja valaanpyynnistä, ja meren tuntemus on vahvaa. Meri muovaa arkea, ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Millä tavalla öljy vaikuttaa elämään ja miten siihen suhtaudutaan?

Meren muisti on hyvin ilmavaa tekstiä, joka jättää lukijalle tilaa pohtia, päätellä itse ja täyttää aukot. Se on nopealukuinen ja lyhyehkö teos, joka jättää kuitenkin vahvan muistijäljen ja tunteen, että on lukenut jotain arvokasta. Mieleeni nousee norjalaisen Maja Lunden romaani Viimeiset. Vaikka Rautiaisen teoksessa on paljon teemoja, kuten merten ja valaiden ja öljyn ohella kveenien seutu ja etenkin Aapan kokema suru, lapsuusmuistojen käsittely, ja hänen läheistensä kokema ikävä, kokonaisuus on ihailtavan hillitty ja hyvin tasapainossa. 

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Goodreadsin haasteesta kuittaan tällä kohdan 18: A book related to science. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 29: luonnonkatastrofi tai ympäristön muutos, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 8: Norjan Lappiin sijoittuva teos.