Fred Vargas on lukuisten palkintojen voittaja ja hänen teoksiaan luetaan ympäri maailman. Eikä ihme: kuten kirjoitin kolme vuotta sitten hänen teoksistaan, lempeä huumori, syvä inhimillisyys ja vanhat legendat ovat se, mikä saa teokset erottumaan massasta. Komisario Adamsberg -mysteerit ovat tosiaankin omalla tavallaan tunnistettavia ja on ihailtavaa, miten Vargas on pystynyt pitämään sarjansa yksilöllisen laadukkaana vuodesta toiseen. Kalmankuoriaiset on yhdeksäs suomennettu Adamsberg-dekkari.
Kolme vuotta sitten totesin myös, että sarjan kolmas osa on se, jossa minullekin jo kovin rakkaiksi käyneet henkilöhahmot alkavat muotoutua ja asettua paikoilleen. Niinpä tässä yhdesännessä teoksessa voi luottaa siihen, että apulaiskomisario Danglard toimii kuin internetin hakukone, Estalére muistaa millaisena kukin juo kahvinsa, Froissy on velho tekniikan kanssa ja Retancourt on edelleen murharyhmän monitaitoinen jumalatar. Metsän puu. Shiva, jolla on kahdeksantoista käsivartta. Jean-Baptiste Adamsberg luotsaa joukkoaan yhtä sumealla logiikalla kuin ennenkin, mitä kaikkien voi olla vaikea sietää. Yhteenotoilta ei vältytä, mutta ryhmän väliset siteet ovat ihailtavan vahvat. Adamsberg osaa hyödyntää kunkin vahvuuksia kuin paraskin nykyaikainen esimies.
Jos Vargasin teosten lempeys ja inhimillisyys syntyy hahmojen kautta, samaa ei voi sanoa teosten rikoksista. Niissä on raakuutta ja epäinhimillistä historiaa. Vargas ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai takaa-ajoilla, vaan rikollisia lähestytään taidokkaan pehmeästi kuin Neiti Marple aikoinaan. Kirjailijan arkeologitausta - kulkutauteja ja keskiajan luita! - näkyy hänen tavassaan punoa tarinoita, joiden pauloihin on ihana antautua. Kalmankuoriaisissa pureudutaan muun muassa muinaisiin erakkonaisiin, hämähäkkien elämään, surullisenkuuluisan orpokodin poikiin ja Magalhaesin merimatkaan kohti Amerikkaa - ihan vaan vertauskuvallisessa mielessä.
Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan. Kolmea vanhaa miestä yhdistää lapsuus orpokodissa ja niin kutsutussa erakkohämähäkkijengissä. Mitä pojat ovat tehneet? Onko heidän perässään joku joka janoaa kostoa? Murharyhmä penkoo ja penkoo, ja lopulta useiden junamatkojen, pyrenneläisessä ravintolassa nautittujen keittojen, niityn alta kaivettujen jäännösten, ikävän lapsuusmuiston ja miellyttävien kohtaamisten jälkeen sumu alkaa hälvetä, ja murharyhmän alus seilaa kohti oikeita leveyspiirejä.
En osaa sanoa, miksi juuri ranskankieliset paikan- ja miksei ihmistenkin nimet tekevät lukukokemuksesta entistä herkullisemman. Niitä vaan on ihana maistella! Fred Vargasin teoksissa on muutenkin erittäin hieno ja monitasoinen kieli, jota jaksaa lukea hitaasti nautiskellen. Kiitos suomentaja Marja Luomalle, että kielen herkkä vire välittyy niin upeasti!
Tässä linkit blogiaikana lukemiini Adamsberg-mysteereihin: Painu tiehesi ja pysy poissa, Hyisiä aikoja ja Neptunuksen sauva. Erityisen ihastunut olin aikoinaan teokseen Ikimetsän sydän. Kalmankuoriaisista myös blogeissa Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.
