Anni Kytömäki: Margarita

Anni Kytömäki 2020. Gummerus. 582 s. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Tiesin jo ennen kuin Kytömäki voitti Finlandian, että tämä kirja on mieluinen, mutta kesti aikansa että löysin siihen sopivan lukumoodin. Joskus käy niin että kun kirja on odotettu ja ylistetty, alkaa itsekin kasata paineita sopivan lukuhetken löytämiseksi. Aloitin nimittäin kirjan jo joululomalla, mutta aika ei ollut oikea, enkä oikein pystynyt sisäistämään lukemaani. 

Nyt pystyin! Margarita vaatii keskittymistä ja aikaa, sillä sen tarina on monisyinen ja Kytömäki kirjoittaa yhtä tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä kuin ennenkin. Kultarinta, Kivitasku ja Margarita ovat kaikki upeita, perusteellisesti kirjoitettuja romaaneja, jotka herättävät historian henkiin ja saavat lukijan arvostamaan luontoa ja sen moninaisuutta. Tällä kertaa tarina sijoittuu sotaan ja 1950-luvun alkuun, hämäläiseen Kankariston kylpyläkylään, sen metsiin sekä polion ravistelemaan Helsinkiin.

Senni jatkaa sodassa kuolleen isänsä uraa Kankariston kylpylän hierojana. Isän opetukset ja neuvot kuiskivat huoneessa, kun Senni käsittelee kesävieraiden jäykkiä hartioita. Nuoren naisen elämä on pienellä alueella, isovanhempien metsätöllin, kylpylän ja kauppalan välisillä poluilla ja virroissa, Iso-Huhkaimen saaressa ja rantapromenadilla. Kesäkuinen seikkailu ja juhannusyö luovat kuitenkin uutta elämää, Senni sairastuu vakavasti ja joutuu kamppailemaan hengestään. Hänen sisällään kasvaa vauva, joka on tappaa äitinsä.

Sennin palattua takaisin Kankaristoon kylpylä on myyty ja naisen on löydettävä uusi suunta. Hän lähtee Helsinkiin opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi. Senni omistautuu polion rikkomille lapsille ja heidän kuntoutumiselleen. Side Vehkasalon metsiin säilyy, kun metsätyöläiset löytävät hiekasta ruumiin, jonka Senni tunnistaa. Ehkä juhannusyö ei mennytkään niin kuin hän oli kuvitellut. Myöhemmin käy myös ilmi, ettei hänelle ole kerrottu totuutta siitä, mitä tapahtui hänen synnytettyä vaativan lapsensa. 

Vehkasalon metsissä on myös joki, jonka virrassa asuu jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) - yksi romaanin minäkertojista. Eläin kärsii metsän raivaamisesta ja joen mylläämisestä. Yksi Sennin hierottavista on päättänyt pelastaa simpukat, vaikkei Vehkasaloa enää ehdikään pelastaa. Sennin ja joen maaginen yhteys ei onneksi päädy pelkkään kuolemaan, sillä Senni saa tärkeän tehtävän ja kantaa 46 jokihelmisimpukkaa peltisankoissa turvallisempaan, koskemattomaan uomaan. 

Minulla on tehtävä, kuiskaan äänettömästi. --- Silmissäni ja pääni sisällä hehkuu, mutta auringonpistos se ei ole. Lihassolut supistuvat ja rentoutuvat, askel on pitkä ja verkkainen, Kankariston poluilta peritty. Hoidan valtiollista velvollisuuttani suurena ja voimakkaana, tyystin toisin kuin viisi vuotta sitten. Minua ei väsytä enää koskaan, ei ainakaan ennen kuin olemme perillä, ja siitä eteenpäin en osaa kuvitella mitään.

Romaani on ylistys luonnolle ja sen uskomattomille yksityiskohdille, elämän kiertokululle ja ogranismien välisille yhteyksille, kuolemaa unohtamatta. Miten upeasti ihminen voikin olla osa ympäristöään, kuin itse jokihelmisimpukka! Kytömäen kieli pursuaa luontosanastoa ja vertauskuvia, joiden varassa ja avulla Sennin elämä jatkuu menetyksistä huolimatta. Kieli on tavattoman kaunista, mutta se myös vaatii lukijaltaan keskittymistä, sillä ainakin minulla tipahtamisen riski oli läsnä. Oliko kuvailevia yksityiskohtia jopa liikaa?

Tupasvillat, suopursut ja linnut, kuusen alla nukkuva Aaro, koko metsä uuttuu jokeen. Vatsanpohjasta huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Romaanissa on upeita yhteyksiä, jotka paljastuvat vähitellen, osa niistä hyvinkin myöhään, mutta ne pitävät osaltaan mielenkiinnon yllä ja saavat suorastaan haukkomaan henkeä. Mikä rooli on nuorella Mikolla, joka teoksen alussa joutuu asemasotaan ja katoaa? Onko se Sennin isä, jonka kanssa Mikko ehtii keskustella ennen tämän kuolemaa? Miksi Sennin juhannuksena kohtaamat helsinkiläiset kulkevat poliosairaiden lasten osastolla, ja mikä yhteys on maailmalla menestyneen toimittajan ja Sennin välillä? Margaritassa on monia kokonaisuuden kannalta merkittäviä hahmoja, jotka kasvavat tarinan edetessä, jotka vuorollaan noudattavat annettuja määräyksiä valtion hyväksi.

Yksi merkittävistä teemoista romaanissa on naisen oikeus ruumiiseensa ja ruumiillisuus ylipäätään. Senni ei saa tukea raskauden aiheuttamaan myrkytystilaan ja on menettää henkensä. Sodan jälkeisessä jälleenrakennuksen hengessä naisenkin tulee osallistua ja antaa ruumiinsa valtion kasvun hyväksi. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta. Fyysisyys on voimakkaasti läsnä tietysti Sennin työssä hierojana ja sairaalassa, mutta myös hänen kävellessään työmatkoja, antautuessaan virralle tai kantaessaan jokihelmisimpukoita. Kytömäki kirjoittaa ruumiillisuuden uskomattoman kauniiksi osaksi teosta. Tavalla joka saa kenet tahansa uskomaan omiin vahvuuksiin, liekkumaan liaaneissa tai hyppimään mättäältä toiselle.

Isän ja tyttären välinen yhteys oli merkittävässä roolissa Kultarinnassa ja tässäkin se kantaa pitkälle. Senni on hahmona vähäeleinen ja ehkä melankolinenkin, mutta rohkea ja pitää päänsä. Muuttuvan Suomen virtaukset jättävät häneen jälkensä ja välillä tuntuu, selviääkö hän kaikesta, sillä kaikesta sisältämästään vahvuudesta huolimatta Margarita ei ole kovin toiveikas tai toivoa herättävä romaani. Jos naisen asema paraneekin, jokihelmisimpukan tai metsien asema ei.

Osan runsaan romaanin teemoista ja tasoista varmasti unohdinkin. Tämä kestäisi toisenkin lukukerran! Lue lisää blogeista Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 27: Kirjan päähenkilö on eläin. Seinäjoen kirjastohaasteessa kuittaan tällä hahmon 23: luonnossa liikkuja. Kirja sopii mainiosti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen 2002. Juoksuhaudantie. WSOY. 334 sivua. Omasta hyllystä.

Hieman ihmettelen nyt, etten lukenut Juoksuhaudantietä silloin kun Hotakainen voitti sillä Finlandian ja kaikki muutkin sen lukivat. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kirja, jonka jätän väliin kauhean kohkauksen vuoksi. Kirjasta tehtiin elokuva, enkä katsonut sitäkään. Ehkä nyt olen valmis katsomaan myös sen!

Hotakaiset romaaneista minulle ovat tuttuja Iisakin kirkko, Henkireikä ja Huolimattomat. Tunnistan niistä tutuksi tulleen tyylin myös Juoksuhaudantiestä, mutta varsinkin romaanin alkuvaiheissa ajattelin, että ehkäpä kirjailijan tyyli on ajan mittaan kehittynyt. En nimittäin ollut heti valmis allekirjoittamaan Juoksuhaudantien erinomaisuutta ja taisin ystävällenikin ihmetellä, millä eväillä se oli voittanut kaksi suurta kirjallisuuspalkintoa. Loppua kohden aloin kuitenkin löytää teoksesta sitä farssin ja koomisuuden takana piilevää inhimillistä traagisuutta - ja sitä kautta syvällisyyttä - jota olin odottanutkin.

Juoksuhaudantien Matti Virtanen on menettämässä perheensä yhden kohtalokkaan virheen vuoksi. Kun Matti muistaa, että Helena haaveili rintamamiestalosta, aloittaa tämä kotirintamamies ankaran taistelun sellaisen saamiseksi. Esteenä ovat rahapula ja korkeat hinnat, mutta mies ei anna periksi. Hän ottaa selvää, hän vakoilee, hän tekee muistiinpanoja ja töitä niin ankarasti, että rahat alkavat olla kasassa. Kun mies on juossut tarpeeksi ja kohde valittu, puuttuu vain myyjän allekirjoitus. Matkan varrella täytyy selvitä hiostavista naapureista ja hidasteenomaisesta välittäjästä, mutta Matin tavoite on selvä. Istua omenapuun katveessa pihakeinussa vaimonsa vieressä.

En halua juoda arkkitehdin kanssa haudutettua teetä ja pohtia, tuleeko ilta-auringon valo oikeassa kulmassa terassin pöydälle. 
En halua länsisiipeen tornia, jonka huipulla kitisee teräskukko.
En halua aulaa enkä erkkeriä.
En halua eteistä, jossa on marmoriveistos.
Haluan perheeni takaisin. 

Samaa tahtia kun Matin panokset ja fanaattisuus kasvavat, kiihtyy myös romaanin kerronnan tahti. Saman olen huomannut noista kolmesta muustakin Hotakaisesta ja pidän siitä myös. Juoksu kohti Juoksuhaudantietä alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa, sillä se imaisee Matin niin perusteellisesti ettei loppu ole kaunis vaikka kuinka toivoisi.

Hotakainen löytää ihmisistä ne yksityiskohdat ja piirteet, joista muodostuu tavallaan stereotypioita ja arkkityyppejä, mutta toisaalta ne osaavat myös hämmästyttää arkisella osuvuudellaan. Juoksuhaudantien hahmoissa on hirvittävän paljon tuttua, jopa niin ettei mielikuvitukselle jää sijaa. Se ei kuitenkaan haittaa tässä tapauksessa, vaan antaa turvallisen ja luottavaisen olon. Tekee mieli hymähtää, että niin juuri, tällaisia he ovat. Henkireiän hahmoista kirjoitin, että päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Iisakin kirkossa nautin siitä, miten Hotakaisen huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen. Ihan samat luonnehdinnat voisin kirjoittaa nytkin.

Asumiseen liittyvä arkirealismin ja haaveiden välinen kuilu tulee romaanissa hyvin esille. Meitä on moneen lähtöön ja niin on asumistakin. Se mikä toimii toiselle, ei sovi toiselle lainkaan. On alueita, joiden hintakehitys on karannut tavallisen työssäkävijän käsistä ja se tuntuu väärältä. Matti rinnastaa tämänkin taistelun oman sukupolvensa ja sodan nähneen sukupolven välisiin eroihin. Matin sukupolven miehet joutuvat käymään ihan erilaista sotaa kuin heidän isänsä tai isoisänsä. Romaani on muutenkin mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. En yhtään ihmettele sen saavuttamaa suosiota.

Puolitoista kerrosta. Tulisija keskellä, vieressä keittiö, makuuhuone ja olohuone, ylhäällä kaksi pientä makuuhuonetta lapsille. Näitä taloja nousi Suomeen sodan jälkeen noin 75 000 kappaletta. Kalliisti koulutetut arkkitehdit valjastettiin piirtämään kansalle pientaloja, ainoan kerran tämän maan historiassa. Vain harva niistä on enää alkuperäisessä kunnossa, ilman lisäsiipeä ja uusia asukkaita.

Juoksuhaudantie on tavallaan aikakautensa tuote, vaikka siinä on paljon myös jatkuvuutta ja eri sukupolvien kokemuksia. Se antoi varmasti 2000-luvun alussa äänen tietyn sukupolven miehille, mutta nyt ajattelin sitä lukiessani, ettei se jollakin tavalla tuntunut enää ajankohtaiselta. Tai mikäpä minä olen sanomaan, kun en ole kyseisen sukupolven kotirintamamies. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin tästäkin Hotakaisen romaanista!

Tässä muutama muu blogipostaus kirjasta: Jokken kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteeseen ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Listasin romaanin myös yhdeksi Hyllynlämmittäjäkseni.

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme 2017. Niemi. 440 sivua. Teos.

Aikamatka niememme historiaan, tai tarkemmin sanottuna kulttuurihistoriaan, ja sen kertojana Juha Hurme, monipuolinen kulttuuripersoona. Jos Hurmeen teokset ovat yhtään tuttuja, voi jo ennakoida omaperäistä otetta, hulvatonta menoa ja anarkiaa. Toki Niemi aikaansai syksyllä sellaisen kohahduksen, ettei tarvitse olla Hurmeen tuotosten tuntija jotain aavistaakseen - kirjan tyylistä keskusteltiin siellä täällä ja kukin veti omat johtopäätöksensä. Jonkinlaista polemiikkia taisi aiheuttaa myös Niemen valinta Finlandia-voittajaksi. On hienoa, että kirjallisuus aiheuttaa keskustelua!

Niemeä voisi varmasti tarkistella monesta eri näkökulmasta, mutta tässä muutama sellainen, joka jäi itselleni päällimmäiseksi mieleen. Hurme rajoittaa historiikkinsa koskemaan aikaa ennen Suomen sotaa, ennen Venäjän valtaa ja itsenäisyyttä. Aikaa, jolloin mitään yhtenäistä Suomen kansaa ei vielä ollut. Vähitellen muotoutui toki Ruotsin itäinen osa, jonka rajalinja Venäjää vasten siirtyi sotien myötä, mutta sen sisällä eli hyvin heterogeeninen sakki heimoja, eri murteita, elinkeinoja ja elintasoja. Koska kyseessä on kulttuurihistoriikki, on sangen luontevaa, että näkökulma on kulttuurin tekijöiden. Niinpä Hurme kuljettaa historiaa eteenpäin runoilijoiden, kirjailijoiden, ajattelijoiden, akateemikoiden ja usein myös tavallisten tallukoiden johdolla. Valta, politiikka ja sodat vaikuttavat tietysti taustalla, mutta eivät pääse kertomuksen keskiöön.

Venäläismiehitys, isoviha, tarkoitti 30 000 sotilaan oleilua Niemellä kymmenen vuoden ajan. Sen poliittinen tarkoitus oli pakottaa Karl XII nopeaan rauhaan ja alueluovutuksiin Suomenlahden eteläpuolella, estää Ruotsin armeijan vastaisku pohjoisteitse ja palkita miehistöä sillä kaikella, minkä he ehtivät siviileiltä ryöstää. Sota on semmoista. Ruotsalaisjoukot olivat rylläänneet aivan samalla tavalla Venäjällä muutamaa vuotta aikaisemmin.

Teos on melkoinen pläjäys lyriikan historiaa, kiitos tästä Hurmeelle, joka on kolunnut lukijoitaan varten valtavan määrän aineistoa. Vanha kansanrunoutemme on saanut aina aineksia ulkomaailmasta, muuttanut muotoaan, kokeillut erilaisia tahteja, laulattanut ja tanssittanut väkeä. Jo menneinä aikoina runoudella on ollut merkittävä rooli perinteen tallentajana, terapeuttina, hauskuuttajana, yhteiskunta- ja jopa tasa-arvokriitikkona!

Mitä mies minusta toruvi?
Niin olen nainen kuin muutkin naiset:
lehmät lypsän, leivät paistan,
lapset katson, kaalin keitän,
niitä viisi viisikkoa,
vielä vieressä makajan.

Vanhat tavat kuolevat vähitellen, mutta yksi merkittävä tapojen kitkijä oli kristinusko, joka pakotettiin Niemelle vuosisatojen kuluessa. Hurmeella onkin selkeän kriittinen näkemys kristinuskosta, hierarkkisesta uskonlaitoksesta ylipäätään, tai siitä millä tavalla valtaapitävät käyttävät sitä aseenaan ja Raamattua ohjenuoranaan. Tämä uskonto oli ja on myös se mikä hidasti valistuksen ja tieteen saapumista Niemelle. Vaati suunnatonta rohkeutta ja jopa itsetuhoisuutta väittää maailmasta jotain Raamatun vastaista ja siksi tieteenteko otti pienenpieniä askelia kerrallaan.

Niin tieteentekijöistä kuin kulttuuripersoonistakin Hurme poimii kirjaansa herkullisia esimerkkejä, kuten vaikkapa Forsius ja Ganander töineen ja ajatuksineen. Hän sitoo niemeläiset vaikuttajat osaksi eurooppalaista kulttuuriketjua ja näyttää, mistä suunnasta tuuli puhalsi. Kun kyseessä on Suomenniemen historia, merkittävä tekijä on tietysti emämaa Ruotsi, sen hallitsijat vaikuttimineen, uudistukset, takapakit ja riidat naapurien kanssa. Näin Niemi ei ole mikään itsenäinen, sisäsyntyinen saareke, vaan osa naapurustoaan, osa Itämeren kauppasuhteita, osa Eurooppaa. Kirjailija ei siis tyydy vain kertaamaan historiaa puolueettomasti (jos sellaista on koskaan ollutkaan). Opittua tietoa ja näkemyksiä onkin hyvä välillä ravistella ja sen Hurme osaa.

Ihan kaikki eivät ole pitäneet Hurmeen kerronnasta, jäykkyyttä karttavasta kielestä, napakasta kommentoinnista ja kaikenlaisen pokkuroinnin karttelusta. Minusta räväkkää tekstiä on paljon mukavampi lukea kuin perinteisemmänlaisia historiankirjoja! Herätyshommeli paisui kansanliikkeeksi ja paukahti 1750-luvulla Lounais-Niemellä ja Satakunnassa auki kuin auton turvatyyny kolarissa. Vahva hurmoksellisuus näkyi kuului loitolle. Se ilmeni liikutuksina, spontaanina mölynä, itkuna, darrana ja kaikenlaisina ekstaattisina värinöinä. Polvirukoukset ja veisuu olivat heränneille kuuminta hottia. 

Finlandia-voittajasta on kirjoitettu blogeissa tietysti paljon. Tässä linkki ystäväni blogiin Luettua elämää. Niemi osallistuu tietysti myös lukuhaasteisiin. Helmetissä se sopii kohtaan 37: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Goodreadsissä se kuittaa numeron 16: A narrative nonfiction.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen. 2014. He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi. 557 sivua.

Vuoden 2014 Finlandia-voittajaa ei ole kovin helppo lähteä purkamaan sanoiksi. He eivät tiedä mitä tekevät on mittava teos, joka kattaa valtavan määrän nykypäivän teemoja ja virtauksia. Se on ajankohtaisuudessaan ja ajankuvassaan suorastaan hengästyttävän tarkka. Eikä se missään vaiheessa lakkaa hengästyttämästä 557 sivun matkallaan.

He eivät tiedä mitä tekevät on koukuttava, mutta välillä koin sen myös väsyttäväksi. Päähenkilöiden tavassa pohtia ja pureutua asioihin pikkutarkasti ytimiä myöten on jotain perfektionistista. Saman tarinan samoilla aineksilla olisi voinut saada kasaan tiivimmässäkin muodossa - eikä tekstissä ole kuitenkaan mitään ylimääräistä. Ristiriitaista, kyllä, mutta ihailtavaa.

En usko, että minun on syytä referoida teoksen juonta. Sanotaan nyt kuitenkin lyhyesti, että 1990-luvulla suomalainen nainen ja amerikkalainen tutkija rakastuvat, saavat pienen pojan, eroavat ja perustavat myöhemmin tahoillaan uudet perheet. Suomalaisnaisen varovaisuus, huoli ja katkeruus jättävät jälkensä poikaan, joka ei tutustu kaukaiseen isäänsä. Pojasta kasvaa älykäs, vastuuntuntoinen, kapinallinen ja kantaaottava. Yhdistelmä ei ole se helpoin, eikä tie aikuisuuteen aukea niin kuin useimmille.

Tarinan alkua leimaa pessimistisyys ja asenne, joka taisi vähän häiritä. Toki käsitellyt aiheet - tasa-arvo, maahanmuuttajien kohtelu, nouseva rasismi, yliopistomaailma, tutkimusten rahoitus, irtisanomiset, työttömyys ja alkoholi - ovat ja olivat etenkin 1990-luvulla ankeissa kuosissa Suomessa. Amerikkalaisen tavassa nähdä ja kokea nämä oli jotain ylimielistä, vaikkakin hyvin osuvaa ja paikoin jopa hymyilyttävää. Samalla kuvaus kahden liian erilaisen nuoren vaikeasta yhteiselämästä, sanomattomista tunteista ja vanhemmuuden opettelemisesta oli yksityisyydessään kamalan tuttua.

Alun pessimistisyys yhteiskuntaa kohtaan muuttuu kirjassa vähitellen terveen kriittiseksi tarkasteluksi, jonka kohteena ovat markkinavoimat, sosiaalinen media, keskustelupalstat, nuoret, julkinen keskustelu - sekä edelleen yliopistomaailman rahoitus ja tutkijoiden asema. Aikuisen tutkija-isän näkökulman rinnalle nousee nuoren Samuelin näkemys maailman tuhoutumisesta ja moraalittomuudesta. Tarina kulkee kertojasta riippuen vuoroin Suomessa, vuoroin Yhdysvalloissa. Yleismaailmallisen huolen rinnalla kulkee perheenisän huoli teineistä ja Samuelin isänkaipuu.

He eivät tiedä mitä tekevät on niitä jännäreitä, jotka varoittavat ja maalaavat kauhukuvia vastuuttomuudesta ja markkinoiden voimasta. Välillä kuvittelin tarinaan dystooppista tulevaisuudenkuvaa, mutta samalla tajusinkin sen liikkuvan tässä ajassa. Kaikki tuo pelottava on jo periaatteessa täällä. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä jännäri tai dystopia. "Romaani on ainakin ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani, työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan", kuten Kirsi asian tiivistää mainiosti. "Tällaisesta aihemäärästä tuli ähky" - olen samaa mieltä Ompun kanssa.

Kuten moni muukin, minäkin innostuin teoksesta kunnolla vasta alun vaikeuksien jälkeen. Minulle herkullisimpia teemoja olivat raa'an yliopistomaailman kuvaus, biotekniikan mahdollisuudet ja jatkuvan sometuksen uhkakuvat. Mikrotasolla mielenkiintoisinta oli Samuelin teini-iän kamppailu ja piilotettu tuska isän poissaolosta, intohimo ja pystyvyys. Taivata, hyvä, monisäikeinen, monitasoinen ja kiihkeä teos, jonka jälkeen uuvuttaa. Tietääkö meistä kukaan, mitä tekee?

Kirjasta voi lukea lisää vaikkapa Elinan ja Jonnan blogeista. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan yli 500-sivuisesta teoksesta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg. Jää (Is). 2012. Suomennos Leena Vallisaari. Kansi Helena Kajander. Teos & Schildts & Söderströms. Pokkari. 575 sivua.

Nuori pappi Petter Kummelin saapuu vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa uuteen pestiin, syrjäiseen ulkosaariston seurakuntaan pian toisen maailmansodan jälkeen. Tiivis saarelaisyhteisö odottaa innolla uutta hengellistä johtajaa, ja pian sydämellinen ja seurallinen Petter onkin lunastanut paikkansa heidän keskuudessaan. Jää on jollakin tapaa hyvin vanhanaikainen, mutta samalla ajaton romaani uskon riemusta, Sanan voimasta ja arkisen työnteon autuudesta luonnonvoimien armoilla keskellä karunkaunista merta. Se on myös kertomus rakkauden ja uskollisuuden voimasta. Petterin suorastaan lapsenomainen ihmetys ja luottamus ihmiseen ja hyvään saa pauloihinsa, vaikkei kaikkia saaristoseurakuntalaisia ole helppo miellyttää eivätkä kaikki pysty avautumaan.

Romaanin nimi Jää alkoi avautua minulle vasta lukemisen loppupuolella. Jää on tietysti keskeinen luonnonelementti saaristossa ja se tuo paljon iloa talvella, kun saarelta toiselle on helppo suksia ja potkuroida. "Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisiksi, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä." Kyseessä on kuitenkin myös ihmisten välinen jää. Jää, jota sydämellisinkään paimen ei voi sulattaa. Jää, joka hiertää äidin ja tyttären välissä lempeästä isästä huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ja valitettavasti se on myös alkutalven ohut jää, joka pettää alla.

Romaani sijoittuu jälleenrakentamisen aikaan. Lukijan on helppo myötäelää saaristolaisten iloa siitä, kun ruoka taas riittää ja posti kulkee. Pappilassa kahvitellaan ahkerasti: pöydät notkuvat leivästä, kirnutusta voista, pullasta, maidosta ja ahomansikoista. Tarinan tämä puoli tulee vahvasti esille Mona-pastorskan kautta, joka nauttii ruumiillisesta työstä kahden lehmänsä ja viljelystensä parissa, joka ei lepää kun vasta illalla kun on saanut rakkaansa kotiin kirkosta.

Leppoisa, luonnossa viivyttelevä, hetkessä elävä tarinan alku kääntyy vähitellen arjen rytmiksi. "On heidän kolmas keväänsä Luodoilla, ja he ovat saaneet aikaan jo paljon. Navetassa tilanne on hyvä, viljelyalaa on laajennettu, istutukset ovat ilo silmälle kun se aika koittaa, aitaukset on korjattu, pesämuna hevosta ja veneen moottoria varten pantu sivuun. Tästä kaikesta ei kukaan luovu kuin pakon edessä." Arjen saavutuksista huolimatta tulee vähitellen ja väistämättä myös suru-uutisia ja vaivoja. Traagisuus ehtiikin jo kertyä ennen kuin jää viimeisen kerran pettää. "Jää on kuin luomiskertomus" (HS 11.9.2012). Kuoleman läsnäolo on lukijalle suorastaan sietämättömän voimakas. Kaikki se kauneus, hyvyys ja rakkaus, jota romaani muuten huokuu, tekee kuoleman käsittämisestä lukijalle yhtä vaikeaa kuin se on saaristolaisillekin.

Lundbergin tavassa kirjoittaa tätä romaania on jotain hauskan vanhakantaista. Tyyli on tiivistä, jopa juoruilevan dokumentoivaa ja vaivatonta. Kerronta myötäilee sekä Petterin iloa ja ihmetystä että Monan tarmokkuutta. Suomentaja on tehnyt loistavan työn. Kerronta on useimmiten hän-muodossa ja poukkoilee joskus ehkä liikaakin kertojasta toiseen. Poikkeuksen tekee kuitenkin Posti-Anton, näkijä, meren tuntija, lautturi, joka kertoo välillä tapahtumista omasta minä-kulmastaan. Anton on tarinassa eräänlainen shamanistinen vastapaino hartaalle kirkkouskolle.

Vaikka romaania oli alusta alkaen helppo lukea ja tarinasta sai hyvin kiinni, en silti heti päässyt sisälle siihen, mistä tässä nyt on kyse. Mikä on tämän romaanin merkitys. Miksi kirjailija luo tarinaa nuoresta pappisperheestä 40-luvun lopun ulkosaaristossa. Miksi uskolla on niin vahva rooli. Mikä kaikkien näiden seurakuntalaisten merkitys tälle tarinalle on. Romaanissa on kuitenkin eräänlainen vahva sykli, jossa loppu sitoo asiat yhteen ja antaa kaikelle merkityksen. Lukijan lopussa kokema vahva myötäeläminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kaikkea muuta.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen ensimmäisen kohdan (teos kirjailijalta jota en ole aikaisemmin lukenut), kohdan kuusi (kirjan nimi on yksi sana), kohdan 13 (voittanut merkittävän palkinnon) sekä kohdan 43 (yli 500 sivua). Vuoden 2012 Finlandia-voittajasta on tietysti kirjoitettu paljon. Blogikirjoituksia löytyy muun muassa Elinalta, Kaisalta, Saralta, Kirjasfääristä ja Kirsin kirjanurkasta.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi 2000. Bon-pokkari. 268 s. Kansi: Markko Taina.

Johanna Sinisalon teos voitti Finlandia-palkinnon ja useita muitakin palkintoja ilmestyttyään vuonna 2000. Tämä kiehtovan mystinen tarina on vielä 15 vuotta myöhemminkin aivan omanlaisensa tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa.

Päähenkilö Mikael löytää kerrostalonsa pihasta peikon, jonka hän päättää pitää itsellään. Ajan myötä käykin niin, että hän jää itse peikkonsa ja etenkin viettiensä vangiksi. Tarinan juoni on vauhdikas ja tarttuva ja läpi teoksen on hyvin satumainen tunnelma. Teos on rakennettu hyvin epätyypillisesti, mutta erittäin toimivalla tavalla. Kertoja näkökulma vaihtuu välillä hyvinkin nopeasti. Itse juonen kanssa vuorottelee peikkoihin liittyviä sitaatteja runoista ja kirjallisuudesta, faktaa pedoista, peikkomytologiaa ja uskomuksia. Ripaus tietokirjamaisuutta antaa tarinalle taustaa ja syvyyttä. Vuorotteleva rakenne antaa lukemiseen ryhtiä ja jopa tietynlaista rytmiä.

Tarinan kantavia teemoja ovat ihmisen ja eläimen välinen suhde, ihmisen ja luonnon yhteys, ihmisten väliset valtasuhteet, homoseksuaalisuus ja perheväkivalta. Teemoiltaan teos viittaa jatkuvasti ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten suurpedot, orjavaimot ja riistotalous - ottamatta niihin kuitenkaan saarnaavaa kantaa. 

Teoksen nimi on lainattu Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta (säv. Reino Helismaa, san. Tapio Rautavaara) ja kappaleen sanoja on käytetty teoksen osien niminä, mikä lisää satumaista tunnelmaa. Kappale soikin päässä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Ajankohtaisten teemojen, tietokirjamaisuuden, ihmissuhteiden ja peikkotarinan yhdistäminen toimii yllättävällä tavalla ja tekee teoksesta tasapainoisen ja satumaisuudestaan huolimatta jopa realistisen. Lukukokemus on eksoottinen ja jopa outo, mutta Sinisalon tarina saa tosissaan pohtimaan peikkomytologioiden todenperäisyyttä. Vaihtoehtoinen todellisuus tuntuu niin mahdolliselta ja uskottavalta, jopa tutulta. Osallistun tällä teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 19 (seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö), 32 (sijoittuu kotikaupunkiini) ja 48 (päähenkilö on eri sukupuolta kuin minä).