Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro 2015. Englanninkielinen alkuteos The Buried Giant. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2016. Pokkarissa 378 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Olipas erikoinen romaani! Etsin lomamatkaa varten jotain kevyttä kannettavaa ja kirjakaupan tarjouksesta poimin sitten tämän. Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta ainoastaan teoksen Ole luonani aina, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Fantasia ei ole lempilukemistoani, eikä tämäkään kirja heti imaissut mukaansa. Jotain sympaattista tarinassa kuitenkin oli, sillä en halunnut jättää sitä keskenkään.

Iäkäs kelttipariskunta, Beatrice ja Axl, suuntaavat kotikylästään kohti kauan sitten lähteneen poikansa perään. Heitä on jostain syystä kohdeltu kotikylässä huonosti, mutta he eivät muista syytä, kuten eivät muista paljon muutakaan. Unohduksen sumu on langennut maan ylle ja sen vuoksi kelttien ja saksien on mahdollista elää sovussa rinta rinnan. Kuningas Arthurin aloittamasta rauhanajasta on jo pari sukupolvea, ja jos unohduksen sumu hellittäisi, kansat saattaisivat muistaa kostonhimoisen vihanpitonsa ja kaunat syttyisivät uudelleen.

Tapahtumarikkaalla, vaivalloisella matkallaan Beatrice ja Axl tapaavat taitavan mestari Wistanin, ritarin, jonka tehtävänä on surmata naaraslohikäärme. Lohikäärmeen uskotaan olevan syyllinen sumuun. Wistan puolestaan uskoo tunteneensa Axlin kaukaa menneisyydestään, mutta vanhus ei itse muista mitään. Matkan kokemukset avaavat unohduksen sumua kuitenkin hieman, ja miehen on pakko myöntää, että hänkin on ollut osallisena Arthurin aikaisissa sodissa. Kuninkaan vanha sukulaispoika on edelleen elossa, Sir Gawain, johon matkalaiset myös törmäävät, ja jonka rooli muuttuu yllättäen ihan romaanin lopussa.

Sympaattista romaanissa on vanhusten välinen kiintymys ja rakkaus. Puolisot kohtelevat toisiaan mitä hellimmin ja saavat toisistaan voimaa jatkaa pitkää matkaa. Kuoleman läheisyyttä on käsitelty samoin hyvin hellällä tavalla. On rannassa työskentelevä soutaja ja mystinen venematka saareen, josta ei enää palata takaisin. Kylien asukkailla on paljon uskomuksia ja myytit pysyvät vahvasti elossa sumusta huolimatta.

Ishiguro on valinnut teokseensa erikoisella tavalla hyvin kirjallisen kielen, joka ensi alkuun tuntui jäykältä ja vanhanaikaiselta, mutta johon tottui pian. Se myös loi osaltaan erikoista tunnelmaa. Kiitos siitä myös suomentajalle! Tarinan henkilöiden välillä on muutenkin ritarillisuutta, kohteliaisuutta ja tapoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä, kuin sadussa ikään. Toisaalta väkivallaltakaan ei vältytä, kun vanhukset joutuvat pakenemaan petollisia munkkeja ja ritareiden on miteltävä toistensa kanssa.

Fantasiaa ja tarunhohtoisuutta tuovat soutajan lisäksi myös keijut, jättiläisten pelko sekä tietysti itse lohikäärme. Kuningas Arthurin luoma valtakunta alkaa olla raunioina ja kelttejä uhkaa saksien väkivaltainen laajeneminen. Tämä onkin ainoa historiaan viittava tapahtuma, jonka perusteella voi päätellä jotain aikakaudesta. Sitä tärkeämpää on kuitenkin se, ovatko päähenkilöt valmiita sitoutumaan toisiinsa senkin jälkeen, kun sumu hellittää, ja he pystyvät taas muistamaan menneisyyden arvet ja pahat päivät? Viittaako haudattu jättiläinen naaraslohikäärmeeseen vai menneisyyteen?

Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaastessa laitan tämän kohtaan 40: Kirja sijoittuu maahan, jota ei enää ole (tavallaan ei enää ole). Goodreadsin haastekohdista kuittaan kohdan 49: Book connected to phrase "Here (There) Be Dragons."

Anna Kaija ja S. A. Keränen: Rajatut. Tarinoita realismin ja fantasian risteyksistä.

Anna Kaija ja S. A. Keränen 2020. BoD. Kansi Hanna Rauma / NOT Design. 263 s. Sain kirjan lahjaksi.

Rajatut on kahden indiekirjailijan uunituore teos, joka koostuu kolmesta osasta: Anna Kaija on kirjoittanut kaksi tarinaa, joita voisi kai luonnehtia pitkiksi novelleiksi, kun taas S. A. Keräsen tarina sopisi pituudeltaan jo pienoisromaanien luokkaan - jos tällaisia luokitteluja kaipaa. Kolmestaan nämä tarinat muodostavat toimivan kokonaisuuden fantasian ja realismin rajapinnasta - risteys, joka kirjailijoille molemmille on ilmeisen tuttu ja luonteva. S. A. Keräsen aikaisemmin ilmestyneet romaanit Symbioosi ja Näkyviin piilotettu löytyvät myös blogistani.

En ole lainkaan fantasian suurkuluttaja ja tunnustan, että liitän siihen edelleen hienoisia ennakkoluuloja. Ihan turhaan, sillä useimmat lukemani teokset ovat vieneet hyvin mukanaan. Ja niin kävin tämänkin kirjan kanssa. Tarinat ovat kivalla tavalla kaikki omanlaisiaan ja pysyvät hyvin mielessä toisistaan erillisinä. Silti niistä löytyy myös yhtymäkohtia, kuten nuoret tai nuoret aikuiset hahmot, jotka erilaisuutensa kanssa herättävät huomiota, aiheuttavat hämmennystä ja jotka tekevät parhaansa pärjätäkseen meille ihmisille tutun maailman kanssa.

Anna Kaijan ensimmäisessä tarinassa Verenperintö maailma on hieman steampunk-henkinen Suomi. Ihmisten seassa elää edelleen kutsujia, jotka muistuttavat historiasta ja sodasta, jonka jälkeen ihmiskunta käänsi heille selkänsä. Utukka on yksi näistä, nuori nainen, joka on saanut kärsiä taidostaan koko ikänsä. Taito kutsua apua luokseen tekee hänestä erilaisen, pelätyn ja kiusatun. Epävarmuus ja huono itsetunto puolestaan tekee hänestä huonon kutsujan, eikä hän oikein hallitse kykyjään. Joskus oli kuitenkin lyhyt hetki, jolloin hän sai pitää ystävänään Tieraa, toista erilaista. Nyt heidän polkunsa kohtaavat jälleen.

Anna Kaijan toinen tarina Ennen sadetta sijoittuu Japaniin. Taikatyttöjen kouluun yllättäen lähetetty Natsuki on pihalla transformaation taidosta. Muut tytöt ovat harjoitelleen taitoa lapsesta lähtien, mutta Natsukin äiti on vasta paljastanut tyttärensä taipumuksen. Koulussa Natsuki hakeutuu vanhan kirjaston hiljaiseen suojaan, mutta tutustuukin toiseen taikatyttöön. Mitä tämän menneisyydessä on tapahtunut? Oppiiko Natsuki muuttumisen taidon, joka edellyttää itseluottamusta ja uskoa omiin vahvuuksiin? 

Ennen sadetta on tyyliltään Verenperintöä unenomaisempi ja jopa runollisempi. Molemmissa on aistittavissa tyttöjen välisen ystävyyden ja tunteiden merkitys, taikatytöissä se kietoutuu vahvemmin osaksi tarinaa, tyttöjen identiteettiä ja fantasioita. Molemmissa olennaista on myös nuorten kokema erilaisuus, koulukiusaaminen ja nuorille valtavan tärkeä tarve olla osa yhteisöä, olla hyväksytty ja positiivisella tavalla huomattu.

S. A. Keräsen kertomus on näistä kolmesta jännittävin. Sen taustalla on oikeasti Kanariansaarilla sattunut järkyttävä lentoturma vuodelta 1977. Kohti turmaa on matkustamassa neljän kuolemanenkelin ryhmä. Jackie Russo olisi mieluummin muualla kuin pitkällä lennolla ärsyttävien työkavereiden kanssa. Yllättäen koneeseen nousee mies, jonka kanssa hänellä on ollut kuumia kohtaamisia ennenkin. Jackie joutuu tilanteeseen jossa hänen on puntaroitava työetiikkansa ja miehen aiheuttamien tunteiden välillä. Kerronta seikkailee lennon ja seitsemän vuoden takaisten kohtaamisten välillä. Vuosikymmenen tapahtumat vilahtavat kivalla tavalla vihjeinä tekstin seassa.

Keräsen tyyli on - kuten ennenkin - pirteän sarkastista ja iso osa tekstistä perustuu napakkaan dialogiin. Jackien asenne luo tarinan alkuun suorastaan negatiivisen tunnelman, mutta se saa onneksi pian väistää jännityksen ja hauskanhiostavien tilanteiden tieltä. Hiostavat tilanteet ovatkin Keräsen tavaramerkki: väärinymmärrykset, hankalat persoonat tai vaikkapa päähenkilön kiusallinen tausta aiheuttavat törmäyksiä, joille lukija hihittelee itsekseen. Keräsen romaaneihin verrattuna Kuoleman kysymys on kesympää luettavaa, mutta tuo esiin kirjoittajan, joka pärjäisi myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuttua kamaa sen sijaan ovat hahmot, jotka perustuvat vanhoihin myytteihin ja uskomuksiin, jotka ovat osa perimäämme. Kuolemanenkelien sekaantuminen tositapahtumiin kietoo myytit ja historian kivalla tavalla yhteen, ja tekee muuten ihmissuhdesotkuisesta tarinasta vakavamman ja syvemmän.

J. K. Rowling: Harry Potter

Päätin muokata ensimmäisestä Potter-postauksestani päivittyvän Potter-sivun, jossa päällimmäisenä viimeksi lukemani osa. Kirjoitin tuolla alhaalla ensimmäisen postauksen lopuksi epäileväni vahvasti, luenko enää toista Potteria. Mutta niin vain kävi, että kun Helmetin haasteeseen piti löytää alle 18-vuotiaan suosittelema teos, päätin hyödyntää samaista sukulaistyttöä, jonka paheksunta sai minut Pottereiden pariin alunperinkin.

J. K. Rowling 1998. Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Chamber of Secrets. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi. 365 sivua.

Kakkososaan oli mukava laskeutua sisään, olihan moni hahmoista ja Harryn tausta ykkösosasta jo tuttu. Romaani tuo mukanaan uusiakin hahmoja, mm. Weasleyn sisarusparven ujon pikkusiskon Ginnyn, valelahjakkaan, rasittavan Gilderoy Lockhartin ja vessassa murjottavan Myrtin. Hyvin rakennettuja, mielenkiintoisia persoonia, joista jokainen jää mieleen.

Sama kuin ykkösenkin kanssa, meinasin jossakin kohtaa tarinan kiihkeimpien käänteiden pudota kärryiltä. Mutkia, taikoja, otuksia ja salaisuuksia alkoi olla tämän aikuisen aivoille jo liikaa. Yksityiskohtien runsaus on toisaalta ihanan viehättävää, toisaalta yllättävän raskasta. Ymmärrän silti täysin, miten Rowlingin rakentama maailma voi viedä täysin mukanaan! Pidän myös siitä, miten seikkailu rakentuu kuin eräänlainen dekkari: on mysteeri, on hyvikset joiden eteen kasataan esteitä, pahikset jotka saavat palkkansa ja arvaamaton loppuratkaisu.

Annoin Goodreadissa tälle osalle kolme tähteä viidestä ja tällä kertaa sanon, että voisin kokeilla vielä kolmattakin teosta. Sarjassa on niin paljon sympaattisuutta ja kiehtovia hahmoja, etten ihan ole vielä valmis jättämään tarinaa osaltani kesken. Sitä paitsi kevyenlainen luettava auttoi osaltaan pienehköön lukujumiin, josta olen kärsinyt koko kevään. Tällä kuittaan siis Helmetin haastekohdan 9.

J. K. Rowling 1997. Harry Potter ja viisasten kivi. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi 2002. 335 sivua.

9-vuotias sukulaistyttö oli perinpohjin järkyttynyt, kun kuuli etten ollut lukenut yhtäkään Harry Potteria koskaan, ikinä. Niinpä lupasin, että luen yhden teoksen vuoden 2018 aikana. Meillä oli puhetta kirjahaasteista ja eräänlainen haaste siis tämäkin. Kirjaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä olin siskolla muutaman päivän koiranvahtina ja hänen hyllystään löytyvät kaikki potterit. Lukaisin ensimmäisen osan sopivasti noiden parin päivän aikana.

Tiedän hyvin, että pottereita lukevat monet aikuiset(kin) ihmiset, mutta pidin silti tiukasti kiinni omasta, noin 15 vuotta vanhasta käsityksestäni, että kyseessä on lapsille suunnattua fantasiaa, joka ei voisi mitenkään kiinnostaa minua. Vaikka olen käynyt juuri siinä Oxfordin Christ Church Collegen salissa, jossa Potter-elokuvia on kuvattu. Mutta niin siinä vain kävi, että Viisasten kivi imaisi mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta.

Tässä on ihan turha käydä läpi, mitä kirjassa tapahtui - senhän tiesivät jo kaikki muut ennen minua. Alku oli siis todellakin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, mutta täytyy sanoa, että kun Tylypahkassa harjoiteltiin huispausta tai hiivittiin salaa pitkin linnan käytäviä, en ihan olisi jaksanut kiinnittää huomiota kaikkiin lukuisiin yksityiskohtiin. Tarinan hahmot sen sijaan saivat sympatiani, Harryn epäoikeudenmukainen lapsuus, Hermionen lukuinto, terävät professorit, suojeleva Hagrid tai Neville-reppana.

Jaana Kaparin suomennoksiakin on kehuttu runsaasti alusta lähtien ja yhdyn niihin täysin. Lorujen, nimien ja termien viidakko on melkoinen savotta käännettäväksi, mutta Kaparin kieli taipuu ilmeisesti mihin tahansa! Olen tyytyväinen, että tiedän nyt edes jotain, kun joku viittaa puheessaan huispauksen sääntöihin tai viestejä kuljettaviin pöllöihin, mutta epäilen silti vahvasti, luenko toista potteria. Ehkä ensi vuonna :)

Haasteissa tämä sopii mainiosti Goodreadsin viikkoon 1: A book with the letters A, T & Y in the title. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 29: Kirjassa on lohikäärme.

S. A. Keränen: Symbioosi

S. A. Keränen. 2017. Symbioosi. BoD. Kannen kuvat Hanna Rauma. 346 sivua.

Tutun ihmisen tuotosta on näköjään aina jännittävää alkaa ruotia. Toisaalta on uskomattoman hienoa, että lähipiiristä löytyy tällaisia taitureita (viittaan käsillä olevan teoksen kirjoittajan lisäksi tähän) ja on kunnia saada lukea niitä ja postata niistä - en tiedä ensimmäisenä, mutta ainakin hyvin tuoreeltaan. Toisaalta täytyy varoittaa, että tämäkin postaus saattaa olla asenteeltaan hieman subjektiivinen, mutta hei, blogitekstille se suotakoon! Toivon tällekin esikoisteokselle paljon lukijoita ♥

Symbioosi on tarina Lukesta, tanskalaisnuorukaisesta joka on päättömän ihastunut työkaveriinsa Reediin. Miehet työskentelevät kirjakaupassa jossain päin Englantia. Homokammoisten kollegoiden lapsellisesta irvailusta ja Reedin epäselvästä suuntautumisesta huolimatta Luke pääsee lähestymään kohdettaan. Baari-ilta jatkuu Luken luona, sängyssä. Seuraavana aamuna herää nuorukainen, joka on kokenut jotain uskomattoman taivaallista, ja joka on armottoman väsynyt. Hymy hyytyy kuitenkin pian, kun selviää, miksi Reed oli niin hyvä. Tällä on Lukelle ehdotus, joka kiehtoo ja pelottaa.

Ehdotuksessa on kyse eräänlaisesta symbioosista, jota Reed, suomalaisnimeltään Rieti, tarvitsee jaksaakseen esittää ihmishahmoa päivästä toiseen. Hänellä on tehtävä perehtyä ihmisyhteisöön ja matkata Briteissä ennen paluutaan Suomeen, kaltaistensa pariin. Se mitä sängyssä tapahtuu, on tehokkain keino imeä energiaa, mutta vastavuoroisesti tällä maralla on paljon mitä antaa takaisin. Kuten arvata saattaa, Luke tarttuu ehdotukseen.

Nykyajassa kulkevan kertomuksen rinnalla kulkee muistoja Luken, Lukasin, teinivuosista Tanskassa. Puberteettinsa kanssa kamppaileva poika joutuu selittelemään itselleen, miksi nivusissa kuumottaa silloinkin kun ei pitäisi, vaikkapa poikien pukuhuoneessa. Menee oma aikansa, että Lukas on sinut seksuaalisuutensa kanssa. Tai ehkei kuitenkaan ihan, sillä vielä Englannin-vuosienkaan aikana hän ei ole saanut kerrottua asiaa vanhemmilleen. Miten siis selvitä heidän vierailustaan? Pitääkö hänen tulla kaapista vai voisiko työkaveri Kelly näytellä hänen tyttöystäväänsä?

Symbioosi on varsin herkullinen teos, joka käsittelee seksuaalista heräämistä, nuoren (aikuisen) kasvua, itsensä hyväksymistä ja ihmissuhteita, myös sateenkaarirakkautta. Tarinassa on vahvasti mukana lisäksi fantasiaelementtejä - taruolento sängyssäni - eli Rieti, ikivanhan mytologian mara, jonka (yli)inhimillisiä ominaisuuksia tai vahvaa metsäistä tuoksua voisi verrata vaikkapa Johanna Sinisalon palkittuun peikkoon. Rietin olemassaolo tuo tarinaan omanlaisensa, valtavirrasta poikkeavan ulottuvuuden. Hahmona syvästi humaani (vaikka kummallinen onkin!) olento antaa kerronnalle lämpöä ja tarinalle toivoa. Tällainen pieni (tai no, aika iso roolihan tuolla olennolla on) mytologinen lisä sopii valtavan hyvin muuten vahvasti realistisen tuntuiseen tarinaan.

Keräsen tyyli kirjoittaa on ronskia ja rohkeaa, eikä hän kainostele, kun kuvauksen kohteena on vaikkapa teinipojan hermostunut hikoilu, astmaattinen paniikki tai seksuaalinen kanssakäyminen miesten kesken. Kirjoittajan musta huumori ja piikittelevä tyyli toimivat loistavasti silloin kun tunteet ja hiki ovat pääosassa. Ja näin käy melko usein, sillä Luken kuviot eivät ole ihan ne tavanomaisimmat. Tarina vie mennessään ja se koukuttaa juuri sopivalla tavalla - onhan nyt selvää, että lukijan täytyy tietää, miten Luke selviää kaikista edesottamuksistaan työpaikalla, ihmissuhteissa ja vanhempien kanssa. Tai entäpä rakkaus, miten sen käy? Mikä on Rietin rooli sen jälkeen kun kuvaan on astunut ihana Nathan, oikea ihminen :)

Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 31: Fantasiakirja (vaikka reaalifantasia varmaan sopisi paremmin määritelmäksi).

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio. 2013. Aigi - Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1. Texthouse. 211 sivua.

Kansojen juurilla -lukuhaastetta emännöivän Suketuksen laatimasta teoslistasta löysin saamelaisen poromies-kirjailijan Aigi-saagan, jota en varmasti ilman apua olisi hoksannut. Jälkisanoissa kirjailija itse kertoo, kuinka kokee velvollisuudekseen jatkaa saamelaisten vahvaa kertomaperinnettä ja sitä kautta elvyttää kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa mytologiaa, muinaisuskoa, joikuperinnettä ja luontoyhteyttä. Kaikki tämä on Aigissa läsnä.

Saagan ensimmäisessä osassa käydään läpi Eläväisten maailman ja sille käänteisen todellisuuden eli Saivomaailman kansoja, olentoja ja kirjassa esiintyviä hahmoja. Niin ikään kirjan lopussa on lista Lapin sanoista, jotta lukija pysyy paremmin perillä ja tietää, mistä puhutaan. Molemmat katsaukset ovatkin tarpeen, sillä niin rikas ja monipuolinen on tarinoiden "henkilögalleria", eikä teksti olisi mitään ilman kulttuurille ja Lapille ominaista sanastoa.

Jänkäjärven syöverit esittelee Aigin, nuoren miehen, joka on kuuluisan noitasuvun viimeinen jäsen. Saivomaailmassa kasvaneella Aigilla on läheiset ja luontevat välit molempiin maailmoihin ja vähitellen hän oppii käyttämään hyväkseen myös lovimaailmaa, tilaa unen ja todellisuuden rajamailla, ratkaistessaan tehtäviä. Kirja koostuu kahdesta tarinasta, joissa Aigi suorittaa häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Tarinat ovat seikkailuja maailmoissa, jotka ovat täynnä vaaroja: noitia, vesiraukkoja, skaimmadaksia, tsarahuksia ja gobmeja. Hyvää tarkoittavien puolella on toki ystävällismielisiäkin kansoja, kuten uldat ja gufihtaret, joilta saa tarvittaessa apua. Tarinoista pidempi noudattaa hyvin universaalia "actionkaavaa", jossa vanha kauna kostetaan kidnappaamalla kaunis nuori nainen, Aigin kasvukumppani Risten. Gufihtaret pyytävät apuun Aigin, joka saa neuvoa vanhalta tietäjältä selvitäkseen pahamaineisen Jänkäjärven ylitse kohti syvää Vesistä, josta Risten on noudettava. Sankarimme on neuvokas, neito pelastuu ja loppu on onnellinen.

Kertomukset ovat siis suorastaan lapsekkaan ennalta-arvattavia ja kaavamaisia, joskin se taitaa kuulua vanhaan kertomaperinteeseen ylipäätään ja on ollut tietysti tarinoiden säilymisen kannalta tärkeää. Valitettavasti teksti on paikoitellen melko kömpelöä, alleviivaavaa ja - ehkäpä - kuin lapsille kerrottua. Varsinaista lukunautintoa en tästä siis juurikaan saanut, mutta sen sijaan hahmot ja olennot kiehtoivat kyllä. Ihmeellisen yhtäläisyyden löysin, kun Aigi opetteli lovimaailmassa tärkeää taitoa, eläimeen siirtymistä unessa. Ihan samankaltaista metodia käyttää myös esimerkiksi englantilaisen Terry Pratchettin noitahahmo Granny Wheatherwax!

Aigi-saagasta on varmasti iloa sellaiselle lukijalle, jota kiehtoo fantasia. Uskoisin sen sopivan myös jo melko nuorille lukijoille, vaikka aikuisten osastolta sen lainasinkin. Perinteikkyydessään tarinat ovat turvallisia ja kilttejä ja niiden kieli on hyvin rikasta. Niillä on myös tärkeä rooli rikkaan kulttuurin ylläpitäjänä ja kuten Aikio itse sanoo, jo kadoksissa olevien ainesten elvyttäjänä.

Kirjasta lisää: Risingshadow, Eniten minua kiinnostaa tie ja Morren maailma.

Naistenviikko: Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sari Peltoniemi. 2011. Tammi. 153 sivua.

Nimipäiväänsä viettää tällä viikolla myös Sari Peltoniemi. Kuulin kirjailijasta, kun selvitin saamelaisiin liittyvää kirjallisuutta Kansojen juurilla -haastetta varten. Kuulen kutsun metsänpeittoon on lyhyehkö romaani nuorille, mutta tempaisi mukaansa myös aikuisen lukijan.

Ysiluokkalainen Jouni on kadonneen äitinsä puolelta kolttasaamelainen. Hän ei ole paljonkaan ajatellut juuriaan ennen kuin yliluonnollisen oloinen naishahmo alkaa ilmestyä hänelle, ensin metsässä, sitten kotikaupungissa. Jouni uskaltautuu kertomaan pelottavista tapahtumista ala-asteaikaiselle opettajalleen, jolla on paljon tietoa saamelaistarinoista. Amuletti ja nurinpäin puetut vaatteet auttavat vain hieman, eikä turvaksi lehahtanut huuhkajakaan pysty suojelemaan Jounia loputtomiin. Mikä ihme häntä vetää metsänpeittoon?

Nuortenkirjallisuudeksi tarinan tunnistaa monista nuorille niin ilmeisen tärkeistä yksityiskohdista. Ysiluokkalaiset haaveilevat omasta bändistä, ovat hirveän epävarmoja kahden kesken tyttöjen seurassa ja ulkonäöstään ylipäätään, tarkkailevat toistensa eettisiä vakaumuksia ja pelkäävät pilkkaa. Myös suhteet vanhempiin vaikuttavat hyvin tyypillisiltä. Se, mikä nuorisossa jäi kuitenkin vaivaamaan, oli täydellinen sometuksen puute. Kai sitä harrastettiin jo jossain määrin vuonna 2011 tai hieman ennen? Kirjassa kaverukset nimittäin mainitsevat pari kertaa vain tekstiviestit.

Minulla oli jo hieman aavistusta, mitä tarkoittaa kutsu metsänpeittoon, sillä siihen viitattiin Venla Hiidensalon Karhunpesässä, jonka luin aiemmin keväällä. Peltoniemen teos vahvisti käsitystäni ja kuvasi sen hyvin seikkaperäisesti. Ilmiö on mielenkiintoinen, eikä varmasti pelkästään saamelaisten mytologiaa, sillä suhde metsään on (ollut) niin vahva etelämpänäkin Suomessa. 

Lukaisin kirjan yhdessä iltapäivässä, mutta jotain sellaista tarinassa on, että ajatus metsänpeitosta, tarinan ja toden sekoittumisesta kiehtoo ja niistä voisi lukea enemmänkin. Vuonna 2014 Laivakellolla palkitun Peltoniemen kieli on mukaansatempaavaa ja vaikka vähäinen sivumäärä jätti osan teemoista hieman vajaiksi, kokonaisuus on toimiva, hahmot miellyttäviä ja annos saamelaiskulttuuria maustaa siitä mielenkiintoisen.

Arvosteluja myös mm. blogeissa Notko, se lukeva peikko ja Risingshadow. Kansojen juurilla -haasteen lisäksi kuittaan tällä Helmetin haasteen kohdan 46: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Romain Puértolas. 2015. Ranskankielinen alkuteos La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel. Otava 2016. Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven. Suomentanut Taina Helkamo. 223 sivua.

Blogeista ja muista arvioista, mainoksista ja ihmisten puheista jää usein mieleen teoksia, jotka kummittelevat takaraivossa, vaikka eivät mitään suurta herätysliikettä saisikaan aikaiseksi. Tämäkin oli siis jo jollakin tapaa tuttu jostakin, kun sen päätin ottaa käteeni. Mielikuvani kertoi, että kyseessä olisi ehkäpä hauska ja kevyt teos, jollaisen voisi lukea koekiireiden keskellä väsyneenäkin.

Puértolasin toinen teos on todellakin hauskaa luettavaa ja kansiliepeissä kehutaan kovasti sen edeltäjääkin. Kepeydessä on jotain samaa kuin romanttisissa komedioissa, vaikka tämän tarinan ainekset ovatkin moninaisemmat. Mieleeni tuli myös viime vuonna lukemani, niin ikään ranskalaisen, JeanPaul Didierlaurentin pieni aikuisten satu Lukija aamujunassa, joskin sen tunnelma oli alakuloinen. Tässä hyväntuulisessa sadussa lukija pääsee matkalle, jossa vain mielikuvitus on rajana. 

Providence on luvannut hakea sairaan tyttärensä marokkolaisesta sairaalasta Pariisiin, mutta juuri samana päivänä islantilainen tulivuori sylkee tuhkat Euroopan ilmatilaan ja lennot perutaan. Tomera nainen ei anna periksi vaan lentää tyttärensä luokse vaikka itse - niin, lentää, itse, käsillään. Sitä ennen täytyy kuitenkin poiketa kouluttautumassa omituisten munkkien luona. Lento sujuu hyvin, mutta pääseekö Providence koskaan perille? Pääseekö Zahera kotiin?

Kirjassa leikitellään stereotypioilla, sanaillaan ahkerasti ja turvaudutaan mitä hulluimpiin käänteisiin. Puértolas osoittaa, miten kuka tahansa on omalaatuinen ja toisaalta täydellinen, miten maailman ristiriidat ja ongelmat ovat naurettavia. Ehkä tarinan tarkoituksena on myös luoda uskoa omiin kykyihin, jotta saavuttaa sen mikä on todella tärkeää.

Minä uskon kiinalaiseen merirosvoonne oranssissa pyjamassaan, senegalilaiskiinalaiseen poppamieheen, joka syö Lidlin jogurtteja, ja Renaultin tehtaan munkkeihin, jotka pelaavat petankkia vihreillä tomaateilla. Minä uskon siihen kaikkeen. Koska se tekee minulle hyvää. Vaikka tiedän, että se on valetta, silkkaa mielikuvituksen tuotetta.

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven oli mukaansatempaavaa ja taianomaista luettavaa, mutta ei oikein minun makuuni. Absurdeissa yksityiskohdissa ja sanaleikeissä on oma viehätyksensä, mutta kokonaisuudesta jäi lapsellinen maku. Liikaa siirappisia elämänohjeita, vaikka niitä tarjoiltiinkin kieli poskella. Liikaa sutkautuksia ja nokkelia viittauksia populaarikulttuuriin. Tai ehkä en osannut lukea teosta oikein. Välipalana se saattaa kuitenkin maistua monille.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Krista, Mari A., Ulla ja Tuija. Kuittaan sillä Helmet-haasteen kohdan 35: Kirjassa ollaan avaruudessa. Pieni hetki unessa, mutta se riittää.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi 2000. Bon-pokkari. 268 s. Kansi: Markko Taina.

Johanna Sinisalon teos voitti Finlandia-palkinnon ja useita muitakin palkintoja ilmestyttyään vuonna 2000. Tämä kiehtovan mystinen tarina on vielä 15 vuotta myöhemminkin aivan omanlaisensa tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa.

Päähenkilö Mikael löytää kerrostalonsa pihasta peikon, jonka hän päättää pitää itsellään. Ajan myötä käykin niin, että hän jää itse peikkonsa ja etenkin viettiensä vangiksi. Tarinan juoni on vauhdikas ja tarttuva ja läpi teoksen on hyvin satumainen tunnelma. Teos on rakennettu hyvin epätyypillisesti, mutta erittäin toimivalla tavalla. Kertoja näkökulma vaihtuu välillä hyvinkin nopeasti. Itse juonen kanssa vuorottelee peikkoihin liittyviä sitaatteja runoista ja kirjallisuudesta, faktaa pedoista, peikkomytologiaa ja uskomuksia. Ripaus tietokirjamaisuutta antaa tarinalle taustaa ja syvyyttä. Vuorotteleva rakenne antaa lukemiseen ryhtiä ja jopa tietynlaista rytmiä.

Tarinan kantavia teemoja ovat ihmisen ja eläimen välinen suhde, ihmisen ja luonnon yhteys, ihmisten väliset valtasuhteet, homoseksuaalisuus ja perheväkivalta. Teemoiltaan teos viittaa jatkuvasti ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten suurpedot, orjavaimot ja riistotalous - ottamatta niihin kuitenkaan saarnaavaa kantaa. 

Teoksen nimi on lainattu Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta (säv. Reino Helismaa, san. Tapio Rautavaara) ja kappaleen sanoja on käytetty teoksen osien niminä, mikä lisää satumaista tunnelmaa. Kappale soikin päässä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Ajankohtaisten teemojen, tietokirjamaisuuden, ihmissuhteiden ja peikkotarinan yhdistäminen toimii yllättävällä tavalla ja tekee teoksesta tasapainoisen ja satumaisuudestaan huolimatta jopa realistisen. Lukukokemus on eksoottinen ja jopa outo, mutta Sinisalon tarina saa tosissaan pohtimaan peikkomytologioiden todenperäisyyttä. Vaihtoehtoinen todellisuus tuntuu niin mahdolliselta ja uskottavalta, jopa tutulta. Osallistun tällä teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 19 (seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö), 32 (sijoittuu kotikaupunkiini) ja 48 (päähenkilö on eri sukupuolta kuin minä).