Tove Alsterdal: Juurakko

Tove Alsterdal 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Rotvälta. Suomentanut Kari Koski. Aula & Co. 2021. 414 s. Lainasin kirjastosta.

Pohjois-Ruotsin Höga Kustenin alueelle sijoittuva Juurakko aloittaa Alsterdalin Ådalen-sarjan ja on arvostetun Lasiavain-palkinnon voittaja vuodelta 2021. On kyllä myönnettävä, että Juurakko on perusteellisen hyvin kirjoitettu dekkari, josta löytyy useita ulottuvuuksia ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun saakka. Odotan kovasti, millä tavalla nuori konstaapeli Eira Sjödin jatkaa uraansa kotiseudullaan.

Vuonna 1996 vasta 14-vuotias Olof on tunnustanut murhanneesta pari vuotta vanhemman Lina Stavredin. Kun Olof palaa käymään kotitalossaan 23 vuotta myöhemmin, hän löytää yksinäisen isänsä kuolleena kylpyhuoneesta. Olofin maine ei ole unohtunut mihinkään pienellä paikkakunnalla, eikä poliisinkaan ole kovin helppo uskoa, ettei miehellä olisi mitään tekemistä isänsä surman kanssa.

Olofin isän murha vie Eira Sjödinin lähelle omia lapsuusmuistoja. Eira oli Linan katoamisen aikaan vasta 9-vuotias, mutta hän päättää selvittää lisää, mitä paikallisten nuorten välillä tapahtui, miksi Olof tuli metsästä likaisena ja miksei silloinen poliisikunta halunnut tutkia mitään muita tutkintalinjoja kuin saada nuori poika tunnustamaan murhan, vaikkei ruumistakaan ollut. Eiran penkoessa tapausta pintaan nousee muitakin nuoriin kohdistuneita väkivallantekoja, ja väärinymmärrysten aiheuttama viha johtaa jälleen turhaan kuolemaan.

Kotitalossaan Eira yrittää auttaa dementoituvaa äitiään ja saada yhteyden levotonta elämää viettävään isoveljeensä. Töissä hän avustaa murhatutkintaa ja kamppailee muistojensa kanssa. Onko Eira jäävi tutkimaan tapausta, joka liippaa niin läheltä hänen kotiaan ja perhettään, ja ovatko kaikki kotonakaan puhuneet totta vuonna 1996? Omasta perheestä paljastuu salaisuuksia ja mahdollisesti myös syy veljen ikuiseen levottomuuteen ja päihteiden käyttöön. Eira joutuu kamppailemaan myös sinnikkyytensä kanssa. Paikallinen poliisi olisi nimittäin jo valmis unohtamaan Linan tapauksen, mutta Eira ei anna periksi.

Juurakko olisi voinut olla hieman karsitumpikin. Siinä oli minun makuuni pari sivujuonnetta, jotka toisaalta toivat tutkintaan haastetta, mutta toisaalta minun oli hieman vaikea pysyä kärryillä. Olofin kotitalon naapureiden osuus aikaisemmin tapahtuneiseen väkivaltaan oli mielenkiintoa herättävä yksityiskohta, mutta siitä tapauksesta olisi voinut vaikka kirjoittaa erillisen dekkarin. Pariskunnan välinen side ja sanaton sopimus oli jännittävää, ja toki sillä oli vaikutuksensa Olofin syyttömyyteen, mutta silti.

Pienet paikkakunnat ovat omiaan dekkareille ja murhamysteereille. Poliisi pääsee lähemmäksi alueen asukkaiden muistia ja historiaa, mutta toisaalta poliisi saattaa päätyä myös itse salailemaan ja peittelemään, tai kuten Juurakossa, vetämään mutkia suoriksi. Tunnelma latautuu hahmojen omakohtaisista muistoista, paikallisten ihmisten välisistä suhteista ja viranomaistyön tahmeudesta. Kontrasti maaseudun ja kaupungin välillä luo omat haasteensa, samoin nuoren sukupolven ja ikääntyvän sukupolven väliset ristiriidat ja kulttuurierot. Eirankin täytyy todistaa, miksi poliisin työ on arvokas työ muiden muassa. Myös pohjoisen maaseudun ja entisen teollisuusalueen autioituminen luo omanlaistaan tunnelmaa.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy teollisuusympäristö. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Kirjan nimessä on jotain puihin liittyvää.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils. 2015. Tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden. Aula & Co 2016. Suomentanut Kari Koski. 380 sivua.

Tanskalaiset ovat kunnostautuneet viime vuosina rikossarjojen parissa niin hyvin, että kun kuulin uudesta tanskalaisesta dekkarista, teki heti mieleni kokeilla. Kohtalokas merimatka on Lone Theilsin ensimmäinen romaani, joka ilmeisesti ei jää ainoaksi, sillä Nora Sand -sarjaa on tulossa lisää. Vuosia Lontoossa asunut toimittaja-kirjailija on sijoittanut aloituksensa Englantiin, jossa hänen sankarittarensakin tekee töitä ulkomaankirjeenvaihtajana.

Teoksen alku teki hyvän ensivaikutelman. Kiehtova mysteeri vuodelta 1985 esiteltiin hyvissä ajoin ja Nora Sandin utelias periksiantamattomuus vaikutti lupaavalta. Ajattelin, että kyseessä on sellainen Camilla Läckberg -henkinen pehmodekkari, jota on mukava ja helppo lukea. Käsitys vain vahvistui siinä vaiheessa, kun Noran lukioaikainen ystävä saapui Lontooseen ja aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä työkiireiden keskelle. Vaikka kovapintainen ja urakeskeinen onkin, päähenkilömme ei kuitenkaan ole niin kovaksikeitetty, etteikö antaisi komean Andreaksen sekoittaa ajatuksiaan. Käsitys kirjan mukavuudesta oli itse asiassa jo kääntymässä negatiivisen puolelle, olin jo hieman pettynyt ja taisin marista ääneenkin, että näinkö tämä nyt sitten olikin lapsellinen dekkari.

Nora Sand ratkaisee ongelmat. Hän ratkaisee ne kylmän rauhallisesti ja harkiten. Ja jälkeenpäin hän voi saada hysteerisen kohtauksen. Jos enää jaksaa.

Onneksi en kuitenkaan malttanut jättää kirjaa kesken, sillä rakkaushuolista huolimatta itse tapaus kiehtoi ja piti otteessaan. Halusin oikeasti tietää, mitä Tanskasta Englannin-lautalle lähteneille tytöille tapahtui. Miksi heidän valokuvansa löytyi vanhasta matkalaukusta yhdessä muiden kadonneista tytöistä otettujen kuvien kanssa? Viimeinen ilta kirjan parissa osoittautui toisaalta niin jännittäväksi, että pelkäsin nukkumaanmenoa, toisaalta niin koukuttavaksi, etten olisi halunnut lopettaa laisinkaan.

Varsin monipuolinen esikoisdekkari siis. Päähenkilö on melko yllätyksetön, sillä samanlaisia työnarkomaani-suorittajia löytyy niin monista saman genren edustajista. Pientä chicklitmäistä pehmeyttä hahmoon tuovat nämä sydänkuviot, ja jottei hahmo olisi liian yksioikoinen, särmää löytyy kun hän selvittää tapausta uhkauksista ja Scotland Yardin rajoituksista huolimatta. Tarinaan kuuluvat tietysti se väistämätön takaa-ajo ja päähenkilöön kohdistuva vapaudenriisto kirjan loppupuolella, mutta se mikä nostatti niskakarvojani huomattavasti enemmän, oli Noran ja sarjamurhaajan kohtaaminen vankilassa. Uhrilampaat ja Hannibal Lecter. Ja miten sen jälkeen pelotti niin hirveästi, että kohta jotain tapahtuu. Joko Noralle tai minulle.

Eli tiivistettynä: Kohtalokas merimatka on sekä yllätyksetön että yllättävän jännä. Ei haittaa ollenkaan, jos Nora Sand jatkaa seikkailujaan, saattaisin lukea lisääkin sopivassa mielentilassa. Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Krista (jonka arvion perusteella taisin iskeä tähän silmäni!), Henna ja Annika.

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankell. 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Svenska gummistövlar. Otava 2015. Suomentanut Kari Koski. 494 sivua.

Vain puoli vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu Ruotsalaiset saappaat on jatkoa muutamia vuosia aikaisemmin ilmestyneelle Italialaisille kengille, mutta silti täysin itsenäinen teos. Kirjassa Mankellin hahmo, kirurgin työstä saaristoon vetäytynyt eläkeläismies Fredrik jatkaa elämänsä läpikäymistä, tutustumista aikuisena tapaamaansa tyttäreen sekä ennen kaikkea vanhenemisen pohtimista.

Romaani käynnistyy traagisella kohtauksella, kun Fredrikin isovanhemmiltaan perimä talo palaa. Fredrik itse ehtii alta pois, mutta hänen omaisuudestaan ei jää jäljelle juuri muuta kuin kaksi vasemman jalan saapasta. Tulipalosta muodostuu hänen elämässään jälleen uusi käännekohta. On pakko pohtia, miten jatkaa eteenpäin.

Oliko elämäni palanut tuhkaksi? Oliko minussa vielä halua kuvitella muutakin kuin vanhuuden alennustilaa? Onnistuisinko vielä saamaan jostakin uutta elämänhalua?

Vanha saaristolainen on kuitenkin sitkeää tekoa eikä väliaikainen asuminen asuntovaunussa ja teltoissa ole mikään ongelma. Paikallaan polkevaan elämään tulee uusia vivahteita Fredrikin tutustuessa naiseen, joka haluaa tehdä tulipalosta juttua paikallislehteen. Tuttavuus syvenee vähitellen ystävyydeksi, muttei taida kuitenkaan antaa Fredrikille sitä lämpöä, jota hän on kaivannut. Tulipalon myötä myös suhde aikuiseen tyttäreen kehittyy, vaikkei suhde olekaan helppo. Muutaman päivän reissu Pariisiin ja tutustuminen tyttären omiin ympyröihin tekee heidän väleilleen hyvää. Etenkin kun pieni lapsenlapsi tekee tuloaan.

Ruotsalaiset saappaat ei ole varsinaista/pelkästään rikoskirjallisuutta, vaikkei Mankell ole voinut vastustaa kiusausta sijoittaa saaristoon tuhopolttajaa. Fredrikin talo ei nimittäin ole ainoa, joka palaa. Tuhopolttoihin liittyvästä pienestä jännityksestä huolimatta teos on mielestäni ennen kaikkea romaani vanhan, hieman erakoituneen miehen ajatuksista ja eräänlaisesta tilinteosta elämän kanssa. Luulenpa, että se on ollut sitä myös kirjailijalle itselleen, sillä Fredrikin myötä romaani sivuaa myös Mankelille tärkeitä asioita maailmanmenossa.

Varsin rauhallisesta tahdista huolimatta kirja pitää hyvin otteessaan ja Fredrikin kanssa on miellyttävää kulkea saaristomaisemissa ja välillä Pariisissakin. Mankellin tuttu, lyhytsanainen, mutta monipuolisen vertauskuvallinen tyyli toimii. Onneksi en ole ihan kaikkia Henning Mankellin teoksia vielä lukenut. Voin vielä halutessani valita kirjan ja tietää, että sitä on hyvä lukea. Ehkä jopa hieman kaihoisin mielin, sillä onhan Mankellilla ollut merkittävä rooli niin omalle dekkariharrastukselleni kuin laadukkaan skandinaavisen dekkariperinteen synnyssä ylipäätään.

Yö oli tyhjä. Ei kuunsirppiä. Syysöitä oli aina ollut ja syysöitä tulisi aina olemaan, senkin jälkeen kun olisin poissa. Olin väliaikainen vieras pimeässä enkä mitään muuta.

Ruotsalaisista saappaista löytyy arvio myös blogeista Ullan luetut, Tuijata ja Rakkaudesta kirjoihin. Nappaan sillä Helmetin haasteen kohdan 33: Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.