Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen 2024. Siltala. 183 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Olipa kiva että sain tämän kirjaston varausjonosta ennen kuin Finlandia-palkinnot jaetaan. Olen pitänyt kovasti Kekkosen romaaneista, erityisesti Vieraista ja Tämän naisen elämästä, joten oli ihana kuulla, että Liv! on palkintoehdokkaana.

Aikaisemmin olen luonnehtinut Kekkosen tekstiä ilmavaksi, ettei siinä ole mitään turhaa ja että tunne välittyy juuri sopivalla tavalla. Ihan samaa voin sanoa tuoreimmastakin romaanista. Itse asiassa huomasin vertaavani tekstiä ruotsalaisen suosikkini Alex Schulmanin teoksiin. Molemmilla on uskomaton kyky välittää tunnetiloja ja ihmisten välisen viestinnän pieniä merkityksiä hyvin osuvalla tavalla. Tällaisen tekstin lukemisessa on aina se riski, että se raapaisee lukijaa ihon alta, mutta pidän siitä, että romaani tulee hyvin lähelle.

Livia eli Liv on perheen tyttäristä nuorin, jota romaanissa muu perhe, isosiskot, äiti ja isä sekä paras ystävä tarkkailevat ja pohtivat. Perheellä on tapana viettää kesät saaressa vanhassa talossa, jossa loman arki ja säätilat rytmittävät päivää, Livin mielestä joskus liiankin tarkkaan. Etenkin äidillä on kova tarve tietää, mitä 22-vuotias tytär tekee. Ehkäpä siksi Liv ei kerro, millainen kohtaaminen hänellä on rannalla eräänä päivänä ollut ja ketä hän on menossa tapaamaan illalla.

Kerronta vaihtelee siten, että kaikkitietävä kertoja kertoo päähenkilöstä Livistä, mutta muut perheenjäsenet ovat minäkertojia. Tämä toimi oikein hyvin ja näkökulmat täydentävät Livin hahmoa. Kullakin on oman persoonansa värittämä käsitys asioista ja nuorimman elämästä, eikä perheessä vältellä erimielisyyksiä. Pientä jännitettä on ilmassa näiden muutaman päivän ajan, eikä vähiten siksi että siskosten vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita. Vanhempien välit vaikuttavat perheenjäsenten väliseen kommunikointiin, halusivat he sitä tai eivät. Kekkosella on taito kiteyttää räjähdysaltis kommunikointi siten että tekstin ilmavuus säilyy, vaikka tunnelataus on valtaisa.

Livin tapaaminen miehen kanssa on vääjäämätön, kuten sekin että se johtaa johonkin draamaan tai jopa vaaraan, josta lukijalle annetaan pieniä vihjeitä. Kun lukija lopulta tietää, hän on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin Liv ja hänen siskonsa: pitääkö olla huolissaan, no pitää tietysti, pitääkö siitä kertoa ja kenelle. Missä menevät minun ja toisen rajat, kenen on syy ja miten tällainen vaikuttaa tulevaisuuteen. Äkkiseltään tuntuisi, että vastaukset ovat ihan selviä, mutta Liv! näyttää, miten vaikeasta päätöksestä voikaan olla kyse.

Upea teos, jonka lukaisin kahdessa illassa. Sivumäärä ei päätä huimaa, mutta romaani on myös niin vetävä, että sitä on vaikea laskea käsistään. Suljettu ympäristö luo omanlaistaan, suorastaan klassista tunnelmaa, ja Kekkonen tavoittaa 22-vuotiaan mielenmaiseman ihailtavan tarkkaan. Selkeä kannanottokin tämä romaani on. Onnea ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovci 2024. Otava. 277 s. Oma ostos.

Statovci oli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-ehdokas, kun hänen kolmas romaaninsa Bolla voitti kilpailun vuonna 2019. Nyt viisi vuotta myöhemmin, olen juuri saamassa hänen neljännen romaaninsa luettua, kun se valitaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Onnea kirjailijalle ehdokkuudesta! 

Lehmä synnyttää yöllä on niin vimmainen purkaus, että tuntuu vaikealta aloittaa siitä kertominen, sillä teemoja ja kerroksia on useita. En tiedä kuinka paljon romaanissa on autofiktiota, mutta kirjamessujen haastattelusta sain kyllä vaikutelman, että ihan fiktiota tämä on. Päähenkilö on kuitenkin suunnilleen kirjailijan ikäinen kosovolaistaustainen, Suomeen muuttanut mies, jonka ammatti on kirjailija, joten mene ja tiedä. Eikä sillä väliä, vaikuttava romaani joka tapauksessa.

Suomeen muuttanut perhe viettää usein kesät Kosovossa perheen äidin vanhempien luona maalla. Isoisän maatilalla pieni poika kokee hämmennystä tunteiden, kulttuurien, kielten ja tapojen yhteentörmäyksestä. Kesät Pristinassa asuva ja työskentelevä isä on poissa. Myöhemmissä muistoissa yöt isoisän luona täyttyvät pelosta, väkivallasta, kuoleman kohtaamisesta ja mielikuvituksen tuotteesta, kimeeristä, joka täytyy vuosikymmeniä myöhemmin käydä vapauttamassa isoisän ullakolta.

Aikuisena poika lähtee äitinsä kanssa kesäksi Kosovoon isän rakentamaan taloon. Kirjailija jää Pristinaan pidemmäksi aikaa kuin äitinsä, kirjoittaa kirjettä kuolleelle isälleen, pestautuu kauppaan töihin ja yrittää kirjoittaa. Naapureiden auttaminen ei onnistu, sillä vastassa on tietämättömyyttä ja köyhyyden aiheuttamaa vilpillisyyttä. Kirjailijan mieli on niin hauras ja vihainen, identiteetti täynnä salaisuuksia, eikä lopulta kummastakaan työnteosta tule mitään. Mitä lapsuudessa tapahtui? Onko lapsen muistama väkivalta ja kajoaminen mielikuvituksen työtä vai tapahtuiko se oikeasti?

-- koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin---

Välillä kerronta palaa lapsuuden kouluvuosiin Suomeen. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on se, kun poika tuo kouluun Koraanin ja opettaja saa raivokohtauksen. Lapsen kohtaama rasismi, ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat karmeaa luettavaa. Jos lapsi pakenee välillä mielikuvitusmaailmaan, täytyy hänen yhtä lailla paeta myös aikuisten mielivaltaa. Niin kotona kuin koulussakin on ailahtelevaa auktoriteettia, sääntöjä joista ei saa otetta, ja lopulta on lapsi, jonka mielenterveys horjuu.

Koen, että tämä romaani on purkaus kaikesta siitä ristiriidasta, jonka keskellä maahanmuuttajaperheen lapsi saattaa kasvaa. Kasvuun vaikuttavat niin perheen asema yhteiskunnassa, uskonnon tavat ja uskomukset, kotimaan miehinen kulttuuri ja ylpeys, sodan traumat, seksuaalisuuteen liittyvät salaisuudet, naisten ja lasten kohtaama väkivalta kuin suomalaisten ennakkoluulot. Mieleenpainuvaa oli myös se, miten kauaksi kirjailijan ja hänen äitinsä todellisuudet olivat karanneet toisistaan. Oli päähenkilökirjailijan muisto lapsuudesta todellinen tai ei, jonkinlaisten väkivallan kohteeksi hän on joka tapauksessa joutunut. Saako hän siitä kertoessaan kenenkään tukea?

--täällähän on ennen aina kostettu, hän jatkaa, katkottu päitä, tuhottu sukuja, raiskattu tyttäriä ja ammuttu poikia mitä mitättömimmistä syistä, ja edelleenkin jotkut vannovat verikoston nimeen---

Teosta lukiessani piti alkaa kaivaa oman mielen syövereistä, mitä muistankaan Kosovon sodasta. Jugoslavia hajosi jo ennen tämän romaanin tapahtumia, ja sitä seuraava Balkanin sota syttyi 1990-luvun alkupuolella, mutta Kosovoon saatiin rauha vasta myöhemmin, vuonna 1999. Suomalaisia rauhanturvaajiakin siellä oli. Serbien pelko on romaanin henkilöillä voimakas, mutta pinttyneessä vihassa ja pelossa on varmasti vanhempiakin kerroksia kuin pelkkä 1990-luku.

Yhdessä Facebook-ryhmässä oli keskustelua siitä, miksi romaanin nimessä on verbi synnyttää, kun oikeampi termi olisi poikia. Arvelin, että kyse on tietoisesta valinnasta. Syy verbin valintaan tosiaankin löytyy romaanin sivuilta. Kannattaa siis lukea kirja ennen kuin tietämättään ja virheellisesti vähättelee kirjailijan sanavarastoa.

Naistenviikko: Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husaini 2023. Like. 285 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Blogini juhlii naistenviikkoa kirjoilla, joiden kirjoittajalla, päähenkilöllä tai kääntäjällä on tällä viikolla nimipäivä. Viikon aloittaa tämän aamun nimipäiväsankari Sara. Myöhemmin vuoronsa saavat eräs päähenkilö Jenny sekä kääntäjät Hanna, Kristiina ja Leena. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Sara Al Husainin omakohtainen esikoiskirja sai paljon huomiota viime syksynä ja minäkin kävin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla. Kirja oli syksyllä yksi eniten ladatuista e- ja äänikirjoista. Kirjan teemassa on paljon samaa kuin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. On maahanmuuttajataustainen tyttö, joka elää kahden kulttuurin ja kielen ristipaineessa. On perhe, joka haluaa varjella omalla tavallaan tytön kunniaa, mutta paine tekee yhdessä elämisestä raskasta. 

Al Husainin romaanin päähenkilö Saara matkustaa hieman epäillen perheensä kanssa Irakiin, jossa hänet pakkonaitetaan serkulle. Miehen motiivina on päästä perheenyhdistämisen avulla myöhemmin Suomeen. Saaran mielipiteitä ei oteta huomioon ja hän joutuu alistumaan perheiden päätökseen. Hän joutuu alistumaan myös aviomiehensä raiskattavaksi.

Kirjailija kuljettaa tarinaa eri vuosissa. On teini-ikäinen Saara, joka alkaa pohtia Irakin ja Suomen välisiä eroja, mutta joka edelleen rakastaa perhettään ja haluaa muistaa millainen Irak parhaimmillaan on: lämmin ilmasto, herkulliset ruoat, suuri suku ja ystävälliset ihmiset. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin on nuori aikuinen, joka haluaisi itse päättää, käyttääkö huivia ja kuunteleeko vanhempiensa tai isosiskonsa ohjeita. Suomessa Saara on edelleen maahanmuuttaja, vaikka hän hallitsee kielen täydellisesti ja on valmistumassa ammattiin. Vanhemmat eivät lakkaa kaipaamasta Irakiin, jossa käydessään Saara kokee aina vaan enemmän olevansa kauempana islamin ihanteista.

Al Husainin teos imaisee mukaansa hyvin nopeasti ja sitä on vaikea laskea käsistään. Se ei ole kaunokirjallisesti niitä kielellisesti viilatuimpia romaaneja, mutta hyvä puoli tekstin tyylissä on se, että suorasanaisuus tekee lukemisesta nopeaa ja vaivatonta. Rohkea ja rehellinen tyyli sopii erittäin hyvin teokseen, jonka ei ole tarkoitus kaunistella mitään, vaan päinvastoin tuoda asia lukijan tietoisuuteen mahdollisimman selkeästi. Nuorten väliset keskustelut tuovat tekstiin kivasti puhekielisyyttä ja monikielisiä aineksia.

Samoin kuin Ujunin ja Hirvosen teoksessa, tässäkin on tärkeintä, että lukija pääsee lähelle sitä ristiaallokkoa, jossa maahanmuuttajanuori elää. Muslimiperheet joutuvat kielen ja kulttuurin lisäksi tasapainottelemaan myös erilaisessa uskonnollisessa (tai uskonnottomassa) ilmastossa, minkä seurauksena kotimaan ihanteet voimistuvat ja ylikorostuvat. Vahvasti kantaaottava teos pohtii, mitkä ovat naisen oikeudet ja miksi niitä ei oteta huomioon. Saaran sukulaiset eivät Irakissa näe niitä samalla tavalla kuin Suomessa kasvanut Saara, joka tietää, mitä haluaa, mutta ei kovin helposti uskalla toimia, sillä uhkana on oman perheen hylkääminen ja yhteisön paheksunta. Kunniakysymykset kun johtavat usein väkivaltaan.

Upeasta esikoisromaanista myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet sekä Kirjojen kuisketta. 

Édouard Louis: Väkivallan historia

Édouard Louis 2016. Ranskankielinen alkuteos Histoire de la violence. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin vuosihaasteessa on kaksi kohtaa, joihin pitäisi lukea kansiltaan samannäköiset kirjat. Édouard Louisin teokset ovat olleet lukuprojektina jo jonkin aikaa, joten kuittaan nuo haastekohdat kahdella hänen teoksillaan - ne kun ovat hyvin toistensa näköisiä. Väkivallan historian jälkeen luen teoksen Muutos/metodi. Aikaisemmat Louisilta lukemani romaanit ovat Ei enää Eddy sekä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. 

Väkivalta on teemana myös Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisteoksessa Ei enää Eddy, mutta nyt hän on nuori aikuinen ja asuu Pariisissa. Louis kertoo tarinaansa lukijalle, mutta ei ole sen ainoa kertoja. Hän on kertonut raiskauksesta ja väkivaltaisesta illasta aikaisemmin siskolleen, joka kertoo sitä nyt miehelleen Louisin kuunnellessa viereisessä huoneessa. Claran selonteko tapahtumista mahdollistaa sen, että väkivallan kokija pystyy kuuntelemaan omaa tarinaansa ulkopuolelta, kunnes teoksen loppupuolella hän ei enää jaksa kuunnella siskoaan, vaan kertoo loput itse. Erikoinen kerronnallinen ratkaisu, joka toimii loistavasti ja saa pohtimaan niin kuulijan kuin kertojankin motiiveja.

Teos ei ole pelkästään kuvausta väkivaltaisesta illasta toisen miehen kanssa, vaan myös sen seurauksista, traumoista ja siitä, miten moneen kertaan tarina on kerrottava saadakseen apua tai oikeutta. Kotiseudulle palaaminen ja Claran luona vierailu palauttaa mieleen myös lapsuuden ja sen luokkayhteiskunnan, jonka paljastamisesta Louisin tekstit ovat kuuluisia. Pariisin ja maaseudun välinen kuilu, vähän koulua käyneiden duunareiden ja yliopistossa opiskelleiden välinen juopa, köyhyys ja kotiseudulle palaamisen aiheuttama sopeutuminen - teemoja, joista Ranskassa ei ilmeisesti ole paljon kirjoitettu, sillä ne herättävät nyt kiivasta keskustelua. Louis onkin suorastaan pelottavan tarkkanäköinen.

Nuorukaisen kohtaamasta väkivallasta lukeminen on järkyttävää, mutta siitä kertominen on välttämätöntä, vaikka päähenkilö haluaisi kovasti olla puhumatta siitä. Hänen ystävänsä saavat hänet taipumaan poliisilaitokselle ja siitä seuraa reissu, jossa hänen riisutaan jälleen, kuvataan yksityiskohtaisesti ja hänen asuntonsa myllätään. Raiskauksen vuoksi hänen on syötävä hiviä ehkäisevä lääkekuuri, joka panee hänen vatsansa sekaisin - myllerrys ja pelko eivät ole pelkästään pään sisäisiä, vaan ne saavat elimistönkin sekaisin.

Édouard Louisin teksti on varmasti tarkkaan mietittyä ja viimeisteltyä, mutta se ei tunnu siltä. Kerronta poukkoilee ja on välittämättä kirjallisista konventioista tai koulussa opetetuista säännöistä. Claran kerronta tuo mukaan puhekielisyyttä ja karkeutta, kun taas Louisin oma kerronta tasapainottelee rajuuden ja hienotunteisuuden välillä. Tekstiä on melko vaivatonta lukea ja tuntuu että se onnistuu sanomaan paljon vähillä sanoilla. Kiivastakin se on, kun päähenkilö kokee enemmän kuin mitä pystyy noissa olosuhteissa ilmaisemaan. Surettaa, miten paljon häpeää väkivallan uhri joutuu kokemaan ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen.

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia. 

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Combats et métamorphoses d'une femme. Suomentanut Lotta Toivonen. Tammi 2022. 110 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Louisin neljäs romaani on pieni helmi, jonka lukee päivässä, mutta jonka muistaa varmasti pitkään. Édouard Louis ponnahti julkisuuteen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy ilmestyi nuoren kirjailijan ollessa vasta 21-vuotias. Omakohtainen romaani nosti julkiseen keskusteluun yhteiskunnallisia teemoja, jotka ovat aikaisemmin jääneet vähemmälle huomiolle.

Autofiktiivisistä romaaneista Naisen taistelut ja muodonmuutokset on lyhkäisin. Taitavasti kirjoitetusta tärkeästä aiheesta olisin lukenut mielelläni paljon paksummankin teoksen, mutta joskus vähemmän on enemmän. Kirjailija itse kertoo oppineensa, ettei kirjallisuus saisi muistuttaa poliittista manifestia, mutta juuri tämän vuoksi "hion oitis jokaista lausettani kuin veitsenterää". Kirjassa on äitiään tarkkaileva herkkä poika, joka aikaisemmista teoksista tuttuun tapaan läpikäy myös omia taisteluitaan ja muodonmuutoksiaan.

Édouard on syntynyt äitinsä toiseen avioliittoon, eikä isä, jonka mukaan äiti on lähtenyt, tarjoa lopulta yhtään enempää eikä parempaa. Kirjailijan äiti edustaa työväenluokan naista ja äitiä, jonka asema ranskalaisessa yhteiskunnassa on hyvin ahdas. Naiset kohtaavat henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja vaikka herkkä poika nyt aikuisena tunnistaa vääryydet ja epäoikeudenmukaiset asenteet, sortuu hän lapsena itsekin äitinsä halveksuntaan ja vähättelyyn. Menee 20 vuotta ennen kuin äiti lopulta päättää lopettaa humalaisen miehensä odottamisen ja jättää tämän. Alkaa huumaava muodonmuutos.

Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.

Louis itse joutuu kiusatuksi ja toistuvan väkivallan uhriksi poikkeavuutensa vuoksi. Väkivalta onkin hänen teoksissaan kantava teema. Sitä on paikoin raskasta ja sydäntäsärkevää lukea - Ei enää Eddy on suorastaan järkyttävää luettavaa, mutta siitä huolimatta ja sen vuoksi Louisin teokset ovat merkittäviä tapauksia. Luin vastikään tanskalaisen Tove Ditlevsenin Lapsuuden, joka sijoittuu 1920- ja 30-lukujen taitteeseen. Työväenluokkaisissa kortteleissa oli siinä ja silloin paljon samaa kuin Louisin kirjoittamassa 2000-luvun Ranskassa. Uskon että tällaisen muuttumattomuuden ja näköalattomuuden paljastaminen onkin yksi syys Louisin teosten menestykselle ja niiden herättämälle keskustelulle.

Minulla on jäänyt väliin Louisin toinen ja kolmas teos, mutta ne ovat ehdottomasti edelleen lukulistallani. Naisten taisteluista ja muodonmuutoksista lisää sivuilta Kirjaluotsi, Helmi Kekkonen ja Kulttuuritoimitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitin tämän kohtaan 42: Kirjassa on ainakin kolme sanaa. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy muutos parisuhteessa. Goodreadsin vuosihaasteessa sijoitin tämän kohtaan 27: A book by an author from continental Europe. 

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Satu Rämö 2023: Rósa ja Björk. WSOY. Luin Bookbeatista. 

Rämön huippusuosittu Hildur-romaani on saanut tänä vuonna kovasti odotetun jatko-osan. Hildur on poliisi, joka työskentelee Islannin Länsivuonoilla pienessä, rauhallisessa kotikaupungissaan. Poliiseja siellä on vain kaksi ja puoli, sillä esihenkilö-Hetan lisäksi Hildurilla on työkaverinaan Suomesta Islantiin saapunut harjoittelija, Jakob. 

Paikallisen kuntavaikuttajan yllättävä kuolema pitää pienen poliisikunnan kiireisenä ja varpaillaan. Häikäilemättömällä miehellä on lukuisia vihamiehiä, mutta kaikki hämärät toimet on kuitenkin aina saatu lakaistua maton alle ja kriitikot hiljennettyä. Vähän aikaisemmin Islannin rannikolta noussut pienkone on tippunut, eikä Hildur malta olla yhdistämättä tapauksia toisiinsa.

Hildurilla on nimittäin taipumusta saada ennakkotuntemuksia ja nyt hänen kroppansa kertoo ettei kaikkea ole ratkaistu. Käy ilmi että niin ammuttu kuntavaikuttaja kuin tämän jalkapalloilijapoikansakin ovat niittäneet kyseenalaista mainetta naisten parissa. Naisten alistamisesta on saanut tarpeekseen mm. Dísa, nuori nainen, joka on vähitellen päässyt elämänsyrjästä kiinni. Hänelle on aikaisemmin sattunut jotain, mikä on jättänyt arvet loppuiäksi.

Varsinaisen poliisitutkinnan ohella Hildur jatkaa lapsuuteensa liittyvän mysteerin selvittämistä. Hänen pikkusisarensa, Rósa ja Björk, katosivat lähes 30 vuotta sitten. Pääseekö Hildur yhtään lähemmäksi totuutta? Jännäri rakentuu luvuista joissa palataan välillä katoamista edeltäviin ja sen jälkeisiin kuukausiin. Näissä käydään läpi Hildurin kuolleen äidin, Rakelin, arkea ja valintoja, päänsärkyä, pelkoa ja rohkeita päätöksiä. Yrittäessään unohtaa järkyttävän traumansa Hildur on saattanut samalla unohtaa millainen hänen äitinsä todellisuudessa olikaan. Jakob painostaa Hildurin palaamaan hylätylle kotitilalle, minkä jälkeen muistot tulvivat mieleen.

Rämön teoksessa on teemoina mm. naisen osa ja asema, (koti)väkivalta ja vääränlaisena pidetyn rakkauden paljastuminen. Avioliittojen murheita ja puolison ikäviä ominaisuuksia punnitaan niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Jakobillakin on oma huoltajuuskiista meren toisella laidalla. Perhedraamoissa pelinappuloina ovat valitettavasti lapset, joiden katoamisia ja huostaanottoja Hildur tutkii työkseen.

Valtaa väärinkäyttävien poliitikkojen ja puolisoiden vastapainoksi Rämön kirjasarjan päähenkilöt ovat ihanan lämpimiä ja saavat toisistaan valtavasti tukea. Komea Jakob neuloo islantilaisia villapaitoja ja käy juoksulenkeillä naapurinsa Hildurin kanssa. Suhde lentoemäntään vaikuttaa vakavalta. Tinna-täti laittaa maukasta lammaspataa ja on tärkeä ankkuri Hildurin menetysten sävyttämässä elämässä.

Kai sarja jatkuu? Uskon ja toivon niin! Esikoisteosta hieman vähemmän tässä kakkososassa enää selitellään islantilaisia piirteitä ja tapoja, nekin joko Jakobin tai muiden maahan muuttaneiden näkökulmasta. Pieni ripaus vanhoja uskomuksia on tietysti mukana ja hyvä niin, ne kuuluvat islantilaisiin tarinoihin ja elämään, kuten myös arvaamaton sää ja rosoiset pinnanmuodot.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Sen for jag hem. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Smirnoffin suositun Jana Kippo -trilogian päätös oli ihan yhtä hyvä kuin mitä kaksi aiempaa osaa antoivat odottaa. Jana menettää toisen osan päätteeksi kaksosveljensä, ja hän tuntee luonnollisesti olevansa eksyksissä. Kaksosten lapsuus on ollut vaikea väkivaltaisen, ilkeän isän vuoksi. Janalla on ollut hyvin nuorena suhde Johniin, erakkomaiseen miehenkörilääseen, jonka kanssa suhde jatkuu jälleen pohjoisessa. Äidin puolen suvun vaatimus saada veljen ruumis haudattua äidin kotiseudulle ei saa Janalta tukea, mutta Kukkojärven uskovaisia haastavammaksi osoittautuukin epävarmuus siitä, missä koti on. Palaako Jana Tukholmaan vai jääkö hän Smalångerin pikkukylään?

Jana palaa hetkeksi Tukholmaan, jonne hänelle on järjestetty näyttely. Janan vapaa-ajallaan taiteilemat ihmisfiguurit ovat herättäneet asiantuntijoiden huomion ja näyttely on menestys. Tukholmassa Jana tapaa kaksoveljensä näköisen Nikin, joka saa hänet lähtemään vieläkin etelämmäs. Etelässä on arvoituksellinen veistos ja sen luonut pelkoa herättävä ukko, jonka saaressa Jana viettää yllätyksekseen muutaman viikon. Palatessaan pohjoiseen Johnin tähden hänen on pohdittava, onko tuttavuus Nikin kanssa kestävää vai ovatko ihmiset pohjoisessa hänen kotinsa.

Kolmesta romaanista tämä oli ehkä sekavin. Reissu etelään on Janalle merkittävä sekä ammatillisesti että identiteetin kannalta, mutta minulle se oli hieman epämääräinen. Sen kautta avautui kuitenkin paljon Janan nuoruudesta kotoa lähdön jälkeen ja siitä, miten pahasti hän on ollut aina miesten hyväksikäyttämä. Aikaisemmista kirjoista tuttu teema siis jatkui ja siihen tuli uusia kerroksia. Väkivallan kyllästämät ihmissuhteet ovat tehneet Janasta kylmän ja ulkopuolisen näkökulmasta tunteettoman, mutta lukija tietää ettei hänellä ole helppoa. Lämpöä hänestä löytyy yllättäen aina silloin, kun läheisyyttä ei pyydetä, kuten työssä kodinhoitajana tai nuorta koditonta maahanmuuttajapoikaa auttaessaan.

Näissä romaaneissa on useita rujoja henkilöhahmoja, mitään ei kaunistella, suhteet ovat hyvin hankalia ja menneisyydellä on taipumus tulla väliin, katkeroittaa mieli tai päästää viha valloilleen. Rehellisyys ja teeskentelemättömyys tekevät tarinoista kuitenkin ihanan vetäviä ja hahmoihin pääsee hyvin sisälle. Vähitellen kaikille löytyy paikkansa, vaikka kolmannessa osassa myös harmittavan moni kuolema osuu kohdalle. Janan sitkeyttä voi vain ihmetellä, mutta en tiedä pystyykö häntä kuitenkaan ihailemaan, niin ristiriitainen hänkin on - ja syystä. Smirnoff kirjoittaa omintakeisella tyylillä (ilman pilkkuja, nimet pienillä alkukirjaimilla), joka vaati ensimmäisen kirjan kanssa totuttelua, mutta johon vähitellen ihastuu.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 37: A book with a theme of returning home. Pohjoisen lukuhaasteen kohdista kuittaan tällä 19: Kirjassa on tunturi tai vaara (kannessa). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesssa laitan tämän kohtaan 14: paluu jonnekin. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Kirjojen keskellä.

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Maaza Mengiste 2019. Englanninkielinen alkuteos The Shadow King. Suomentanut Aleksi Milonoff. Atena 2022. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkintoehdokkaana ollut teos on ensimmäinen Etiopiaan sijoittuva kirja, jonka olen lukenut ja senkin vuoksi arvokas lisä lukemistooni. Etiopialaistaustainen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Mengiste on luonut tarinan, jossa historialliset vääryydet ja vallanhimo kohtaavat vapautensa kanssa kamppailevat naiset. Teos on historiallinen ja sotaromaani, mutta samalla se on koskettava tarina vahvoista naisista miesten hallitsemassa maailmassa. 

Mies käskee häntä halaamaan itseään ja teeskentelemään tunteita, joita hän tunne. Mies ei tajua, että tulee sytyttäneeksi vihan, joka palaa ikuisesti ja on puhdasta kuin vesi, ketterää ja vikkelää ja niin huomaamatonta, että se mahtuu piilooin kutistuvan elämän pienimpiin poimuihin.

Eletään 1930-lukua, kun Hirut-niminen tyttö jää orvoksi ja hänet tuodaan sotapäälliköksi nousevan Kidanen ja tämän vaimon Asterin taloon piiaksi. Italialaisten hyökättyä Etiopiaan kyläläisten on koottava oma armeija ja pienen väännön jälkeen naisetkin lähtevät tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie syrjäytetään ja hän joutuu maanpakoon, mutta paikallisten parista löytyy yllättäen mies, joka näyttää ihan keisarin kaksoisolennolta. Rakastetun keisarin paluu kansan pariin sytyttää etiopialaisissa tahtotilan, joka vaikeuttaa Italian etenemistä.

Minä olen sotilas, Etiopian siunattu tytär, kuninkaiden kuninkaan ylpeä henkivartija.

Hirut saa varjokuninkaan rinnalla tärkeän roolin, mutta joutuu myös sotavangiksi. Miesten maailmassa naisia alistetaan väkivalloin ja omaisuuden lailla, mutta oveluudella naiset pääsevät myös vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, soluttautumaan italialaisten lähelle ja olemaan osa historiaa. Naisten on tosin kamppailtava myös keskenään, sillä rakastuminen, kateus ja oman aseman menettämisen pelko ovat läsnä, eivät pelkästään kotona arjessa vaan myös sodan keskellä.

He rynnistävät yhtenä joukona ascaroja päiin, tasatahtia ja sydän jyskyttäen, syöksyvät pöllyävän maan halki nosajalkaisina ja ylpeinä, ja ylempää heidän selänsä takaa hyökyvät raivoisina aaltoina naisten taisteluhuudot.

Mengisten kerronnassa on jotain ihanan raikasta ja mahtipontista. Väliin pääsee tuokiokuvia, eräänlaisia valokuvia hetkistä ja paikoista, jotka syöpyvät mieleen. Välillä äänessä on kuoro, joka taikoo hahmoista legendoja. Italialaisella valokuvaajallakin on merkittävä rooli sotajoukoissa, kun hän tallentaa kuolemaa, vankeja ja etenkin silloin kun hänen kuvansa määrätietoisista etiopialaisnaisista leviävät ympäri maailman. Valokuvaaja painii samalla omien demoniensa kanssa, sillä juutalaistaustaisen miehen kohtalo Italian armeijassa on melko selvä 1930-luvun lopulla. Mies haluaisi pyytää anteeksi isältään, jota tuskin tapaa enää koskaan. 

Suorastaan voimauttavana koin kuitenkin päähenkilönaiset Asterin ja Hirutin, joista kasvaa etiopialaisia legendoja periksiantamattomuudellaan ja voimakastahtoisuudellaan. Romaanissa on naisten lisäksi myös mielenkiintoisia mieshahmoja, joiden asennetta tai sitoutumisen astetta sodan johtoon on jännittävä seurata. Perspektiiviä historian tapahtumiin tuo Haile Selassien henkilökohtainen pelko ja menetykset sekä hänen paluunsa kotimaahan ja sen menettäminen jälleen 1970-luvulla. Italialaiset ovat sotineet maassa myös 1800-luvun lopulla, eikä kumpikaan osapuoli ole sitä unohtanut.

Romaani on melko paksu; 500 sivua on minulle aina hieman työläs kokonaisuus. Varjokuninkaassa etenkin sodan alun kuvaus puudutti hetkittäin, mutta onneksi tapahtui aina jotain joko naisille tai jonkin hahmon asenteissa niin että mielenkiinto heräsi uudelleen, tarina sai uuden sävyn tai twistin. Vankeus ja sen aiheuttama asemasota olivat jännittää ja hyvin koskettavaa luettavaa. Tapahtumien kuvaus on sodasta huolimatta hyvin kaunista ja etenkin vahvan ruumiillista, mikä antaa väkevän sävyn ja vaikuttaa tunteisiin. Monipuolinen henkilökaarti tekee romaanista hyvin moniäänisen ja tuo sitä kautta uutta näkökulmaa ikuisiin sotiin.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjassa on kartta. Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 30: A book related to a chess piece. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy yhteiskuntajärjestelmän muutos (25).

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotter 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan i Stenparken. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vaasan lähellä sijaitsevaan Oravaisiin sijoittuva dekkari on Kjellsdotterin ensimmäinen suomennettu romaani. Veikkaan että kuulemme hänestä lisää, sillä Mija Wadö on tulevan Murhia Pohjanmaalla -dekkarisarjan päähenkilö, ja Kjellsdotter epäilemättä uusi dekkaritähti. Kirja on ollut suosittu myös Ruotsissa. 

Vaasan poliisissa työskentelevä Mija olisi lähdössä lomalle, mutta diabetestutkijan väkivaltainen kuolema viivyttää hänen lomalle lähtöään. Tutkijan perhe on matkustanut edellisellä viikolla Ruotsiin iäkkään anopin avuksi. Heidän upeassa talossaan on kaikki mitä voi toivoa, mutta tutkimusten edetessä perheestä paljastuu ikäviä salaisuuksia. Kuollut mies on menestynyt veljensä kanssa 1-tyypin diabeteksen tutkijoina ja läpimurto olisi lähellä. Jotain hämärää heidän elämässään kuitenkin on.

Joitain viikkoja ennen diabetestutkijan murhaa psykiatriseen sairaalaan on tuotu teini-ikäinen tyttö, jota on kohdeltu pitkään kaltoin ja joka ei puhu sanaakaan. Pian tytöstä löytyy yhteys kuolleeseen mieheen ja tämän perheeseen. Todisteet kertovat lisää järkyttävästä rikoksesta, joka saa kokeneetkin poliisit voimaan pahoin. Mijankin on vihdoin kohdattava oma menneisyytensä ja syvällä hautuvan surunsa. Miksi hänellä on niin etäiset välit äitiinsä ja miksi hänen on ollut vaikea solmia pitkäaikaisia rakkaussuhteita?

Samoihin aikoihin Mijan parhaan ystävän Saran 3-vuotias tytär sairastuu diabetekseen ja äidin elämä keikahtaa raiteiltaan. Sairaalassa on opeteltava uusi elämätapa ja lasta on pidettävä silmällä ihan uudella tavalla. Kjellsdotter kertoo kiitossanoissaan, miten hänen oman pikkulapsensa sairastuminen on ollut kimmokkeena teoksen synnyssä. Kivipuiston tyttö on intensiivinen ja koukuttava teos rankoista lapsiin liittyvistä aiheista huolimatta. Ihan herkimmille lukijoille tämä ei välttämättä sovi.

Mija Wadö on työnarkomaani kuten niin moni dekkarisankari on. Silti hänessä on jotain raikasta ja hyvin rakennettuja olivat teoksen muutkin hahmot. Heissä on aineksia tuleviinkin jännäreihin. Mijan rakkauskuviot jäivät kutkuttavasti hieman avoimiksi, jos sellaisille on edes aikaa, sillä veikkaan naisen keskittyvän intohimoisesti työhönsä jatkossakin - nuuskan avulla. Vetävää ja taitavasti kirjoitettua dekkaria oli kiva lukea ja varmasti luen sarjaa tulevaisuudessakin.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 14: Kirja kertoo terveydenhuollosta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 8. An author's debut book. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten tästä löytyy (8) sairastuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 4: Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja.

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Maria Adolfsson 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Spring eller dö. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2021. Pokkarissa 411 s. Ostin Turun kirjamessuilta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarjan neljännessä osassa päähenkilön Karen Eiken Hornbyn elämä jatkuu siitä, mihin se on edellisessä osassa jäänyt. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä dekkareina, joten ensikertalaisen ei ole mikään pakko aloittaa ihan alusta. Sitä paitsi minusta tuntuu, että Adolfsson parantaa kirja kirjalta.

Doggerland on miljöönä aivan ihastuttava keksintö. Kuvitteelinen saarivaltio sijaitsee Pohjanmerellä Britannian, Manner-Euroopan ja Skandinavian välissä. Sen doggerin kielessä, kuten myös ihmisten ja paikannimissä on vaikutteita monelta suunnalta. Saarelaisilla on kontakteja meren takaisiin maihin ja kulttuurissa yhdistyvät skandinaaviset meren antimet, brittipubit ja monet muut kekseliäät yksityiskohdat.

Doggerlandin ensimmäinen Pride-kulkue on juuri alkamaisillaan ja ihmisiä on kertynyt satama-alueelle juhlimaan, kun joku alkaa ampumaan kohti väkijoukkoa. Hätääntyneiden ihmisten joukossa on myös Karen, joka pääsee aitiopaikalta todistamaan kauhua ja paniikkia. Tapahtuma siirtää samalla hänen alkavaa äitiyslomaansa. Lapsen syntymään on enää kolmisen viikkoa ja Karenilla olisi mahdollisuus jäädä töistä pois, mutta hän kokee velvollisuudekseen jäädä tutkimaan tapausta. Tekijä ampuu myös itsensä, mutta väkivallanteon syyt ja ampujan taustat on selvitettävä.

Keski-ikäisen miehen lähimenneisyydestä löytyy alkoholismia, masennusta, työpaikan menetys ja väljähtänyt avioliitto. Mies on aikoinaan solminut avioliiton ylempiluokkaisen naisen kanssa eikä vauras perhe ole koskaan hyväksynyt liittoa. Ovatko olosuhteet kuitenkaan riittävä selitys miehen traagiselle teolle vai löytyykö menneisyydesta enemmän? Esimiehet olisivat valmiita lopettamaan tutkimukset, mutta Karenin vaisto sanoo, että yksin jäänyt vaimo saattaisi vielä muistaa jotain.

Vauhdikkaasti etenevien ja lopuksi varsin jännittävien tutkimusten ja takaa-ajojen lisäksi teoksessa käydään läpi Karenin henkilökohtaista elämää lähes viisikymmenvuotiaana synnyttäjänä. Raskauden loppuvaiheet väsyttävät ja lähipiiri on huolissaan. Karenin tuoreen puolison äiti on saattohoidossa ja Karenin talossa tehdään remonttia. Kymmenen vuoden takaisen traumaattisen onnettomuuden käsitteleminenkin on vielä kesken, kun yksi tappajan ampumista luodeista osuu rakkaaseen ihmiseen. Karen huolehtii myös eronneesta ystävästään, jonka väkivaltaisen puolison uhkailuun hän on itse syyllistynyt. Ympärillä on kuitenkin viljalti tukea ja hänen perheekseen on muotoutunut mielenkiintoinen sakki ihmisiä, joten kaiken paineen keskellä päähenkilömme tietysti selviää. Yllättävä parisuhdekin sieltä löytyy.

Kirjasta myös blogissa Kirjarouvan elämää. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen 1974. Ruotsinkielinen alkuteos Män kan inte våldtas. Suomentanut Kyllikki Villa. 184 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikoista kirjoittaminen on aina jännittävää, sillä eikö niistä ole sanottu jo kaikki mahdollinen? No, yritän unohtaa sen ja kertoa, mitä minulle jäi mieleen tästä Märta Tikkasen merkittävästä romaanista. Teos on tietysti hyvin tunnettu ja minullekin nimenä tuttu, mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä, kun kävin läpi MeNaisten 101 kirjan listaa lukupiirin haastetta varten. Voi, miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aiemmin!

Tikkasen romaanin päähenkilö on 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, joka lähtee ravintolasta miehen mukaan ja tulee raiskatuksi. Väkivallanteko järkyttää hänen mieltään ja arkeaan, mutta sen sijaan että ilmoittaisi siitä poliisille, Tova päättää kostaa miehelle. 

Kuka hyötyy siitä, että naiset elävät kauhun vallassa peläten pakottamista ja raiskaamista? Eikö joku olekin joskus sanonut jopa sellaista, että elleivät naiset pelkäisi tulevansa raiskatuiksi, ketään naista ei koskaan raiskattaisikaan? --- Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyykiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.

Miksei Tova ilmoita raiskauksesta poliisille? Koska silloinhan teko tulisi ilmi, sitä ruodittaisiin oikeudessa, hänen kaksi poikaansa saisivat tietää, ja koska raiskausten aiheuttama häpeä lankeaa aina kuitenkin naisen eli uhrin päälle. Voisi kuvitella että jo lähes 50 vuotta vanhassa teoksessa kuvattu asenneilmapiiri olisi muuttunut, mutta uskon että vielä tänäkin vuonna monet naiset kokevat tilanteensa ihan samalla tavalla kuin Tova. Teos on muutenkin ihan käsittämättömän tuore ja edelleen ajankohtainen, vaikka moni asia on muuttunut, mutta selvästikään ei tarpeeksi. 

Tova puntaroi tapahtuneen lisäksi ja tietysti sen sävyttämänä myös elämänsä miehiä ja suhdettaan heihin. Mikä miehille on ollut suhteessa tärkeää, mikä on ollut naisen ja miehen välinen asetelma, ja mihin suhde on kaatunut. Eikö niin, että useimmille miehille on loppujen lopuksi ollut tärkeää kokea valtaa ja omistusta suhteessa naiseen? Jopa sillä kaikkein hellimmällä ja kuunteluun kykenevällä. Kahden teini-ikäisen pojan äitinä Tova pohtii myös sitä, millaisen kuvan miehet heille antavat, millainen on poikien isäsuhde, ja mitä äiti pystyy tekemään siinä sivussa tai välissä. Pystyykö äiti suodattamaan sitä toksista maskuliinisuutta mitä pojat näkevät ja kokevat?

Teos on tunnelmaltaan kiihkeä ja täynnä valkoista raivoa miehistä valtaa ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kyse ei ole todellakaan pelkästä raiskauksesta, vaan asenneilmapiiristä yleensä. Tovan kostosuunnitelma kehittyy vähitellen ja on niin herkullinen, että sen soisi onnistuvan. Tunnelmaa ja Tovan ahdistusta alleviivaa välillä ajatuksenvirtamainen kerronta. Seksuaalisuuden rohkea kuvaus yllätti minut - en ole tainnut juurikaan lukea 1970-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten yllätys johtunee ennakkoluuloistani ja oletuksestani, että aika ei olisi ollut kypsä tälle kirjalle. Toisaalta kirja on aiheuttanut kohua ja keskustelua aikanaan, mutta onnistui myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ajasta ihmisineen. Sekä tietysti ihmettelemään Tovan kohtaamia absurdeja tilanteita, joissa hän ei saa ääntään kuulumaan.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 27: Kirjaa on suositellut joku toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Goodreadsin haasteessa tämä on yksi kolmesta eri mantereelle sijoittuvasta teoksesta.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Miriam Toews 2018. Englanninkielinen alkuteos Women Talking. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 232 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Bolivialaisessa mennonniittasiirtokunnassa tapahtui hirveitä vuosien 2005 - 2009 välisenä aikana. Siirtokunnan naisia ja tyttöjä heräsi aamuisin tokkuraisina. Heidät oli huumattu, ja sen jälkeen pahoinpidelty ja raiskattu. Vuonna 2011 kahdeksan siirtokunnan miestä tuomittiin hyökkäyksistä. He olivat uskotelleet naisille näiden nähneen unia tai paholaisen kostaneen heille huonoista ajatuksista. Miehet olivat naisten uskonveljiä, naapureita tai jopa sukulaisia. Tämä on siis totta, ja tämän pohjalle perustuu fiktiivinen kertomus kahdeksan naisen keskusteluista kahden päivän ajalta.

Miriam Toews on itsekin kotoisin mennonniittaseurakunnasta, mutta Kanadasta. Yhteisöjä on maailmalla edelleen varsin runsaasti. He elävät yksinkertaista elämää, viljelevät maata ja välttelevät kontakteja maailmaan. Romaanissa olevan yhteisön naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta koska he haluavat että heidän keskustelunsa kirjataan muistiin, he tarvitsevat avukseen miehen. August Epp on juuri palannut siirtokuntaan tultuaan karkoitetuksi sieltä aikaisemmin, pystyy säilyttämään salaisuuden ja kirjoittamaan muistiinpanot englanniksi.

Tarkoitus oli, että minä kirjaisin sen, naisten puheen. Elämän.

Naisten keskustelu läpikäy erilaisia vaihtoehtoja, mitä heidän pitäisi tehdä. Pitäisikö heidän jäädä naisia alentavaan yhteisöön ja pysyä vaiti, pitäisikö heidän jäädä ja taistella itselleen elintilaa, vai olisiko parasta lähteä? Kolmen eri sukupolven naiset pohtivat eri vaihtoehtojen seurauksia, ja omia tarpeitaan: turvaa, arvostusta ja uskoa, tilaa ajatuksille. Keskustelu polveilee, sen on vaikea pysyä aisoissa vaikka aikaa on vähän, mutta vähitellen naiset löytävät yhteisen tavoitteen ja alkavat toimia sen toteuttamiseksi.

Naisille ja tytöille on tapahtunut hirveitä, ja muistiin kirjattu keskustelu paljastaa miesten teoista jotain, mutta vain sen, minkä lukijan on tarpeen tietää. Naiset pohtivat anteeksiannon mahdollisuutta, suhdettaan Jumalaan ja uskoon, suhdettaan läheisimpiin miehiin, veljiin ja poikalapsiinsa. Naisilla ei ole paljonkaan tietoa maailmasta siirtokunnan ulkopuolella, joten heidän on punnittava myös sitä, miten he pärjäisivät ilman miehiä, ja tietysti myös sitä, ketkä lähtisivät heidän mukaansa. Naisilla on rohkeutta - se ei jää epäselväksi - mutta onko lähteminen rohkeutta vai pelkuruutta? Osoittaisiko suurempaa voimaa jäädä ja pyrkiä muuttamaan asioita?

Jos jäisimme Molotschnaan, hän sanoo, me naiset pettäisimme mennonniittauskon keskeisen periaatteen, joka on pasifismi, sillä jäämällä asetamme itsemme tieten tahtoen alttiiksi väkivallalle, sekä sille johon turvaudumme itse että sille jota kohdistetaan meihin. Antaisimme mahdollisuuden vahingonteolle. Olisimme sotatilassa. --- Oman uskomme mukaan olisimme syntisiä ja meiltä kiellettäisiin pääsy taivaaseen. 

Naiset puhuvat on syvästi vaikuttava teos, jossa vähäeleinen kerronta väkevöityy vähitellen. Keskenään hyvin erilaiset, mutta toisilleen ihailtavan lojaalit naiset kasvavat keskustelun edetessä erilaisiin rooleihin ja lukija oppii tunnistamaan heidän luonteenpiirteitään. Naisten välillä on lämminhenkistä kosketusta, sisarrakkautta ja tukea, mutta myös piikittelyä, arvostelua ja rajuja tunteenpurkauksia. Filosofisen pohdinnan lisäksi juuri tämä olikin yksi romaanin herkullisimmista puolista: sisäänpääsy ja naisiin tutustuminen. Keskustelun edetessä huomasin jo arvaavani välillä, miten vaikkapa tulisieluinen Salome tai viisas Agata reagoi uskonsisaren ajatuksiin. Hymyilin itsekseni, kun nuoret tytöt letittivät toistensa hiuksia, Ona vilkaisi innoissaan Augustia tai Agata antoi ohjeita dementoituneen vanhuksen pesuvedestä.

Postaus upeasta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 17. A book from NPR's Book Concierge. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan tällä maaseudun.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Ja for ner till bror. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2021. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jokin blogiarvio tästä kirjasta houkutteli jonottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa, ja odottelu oli todellakin sen arvoista. Karin Smirnoffin esikoisteos on ollut Ruotsissa valtava menestys ja August-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Jana Kippo palaa 36-vuotiaana takaisin kotikyläänsä. Hänen kaksoisveljensä ei voi hyvin ja pian paluunsa jälkeen Jana päättää jäädä kylään pidemmäksi aikaa. Samalla kun talvi taittuu kevääksi ja kesä syksyksi, naisen ja hänen perheensä menneisyys ja kylän sisäiset suhteet on käyty läpi. Janalla olisi kaikki mahdollinen syy jättää kylä ja muistot taakseen, unohtaa tai olla katkera, mutta silti hän jää.

Smirnoffin teksti on ihan omanlaistaan, virkistävällä tavalla uutta ja erilaista. Ankean pikkupaikkakunnan hahmot ovat huvittavalla tavalla tunnistettavia, lähimenneisyyden maaseudulta. Mikään muu teoksessa ei kuitenkaan ole ennalta-arvattavaa, vaan uskaliasta ja tabuja rikkovaa. Kaikki se ikävä, jonka Jana on elämänsä aikana joutunut läpikäymään, puskee esiin, kerrotaan kaunistelematta, suorastaan röyhkeän rehellisesti ja rohkeasti. Kerronta tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla.

Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihastää talikolla.

Janan lapsuudessa ja teini-iässä tapahtuu paljon ikävää, josta osan hän on unohtanut, osan palauttaa hänen mieleensä mies ja tämän taulut, mies jonka läsnäolo hänen elämässään on vahingoittavaa, mutta oudolla tavalla lukkoonlyötyä. Kylässä on kuollut vasta nainen, joka herättää ristiriitaisia tunteita miesten ja naisten välillä. Oliko hän Janan siskopuoli vai ei, mitä tapahtui 14-vuotiaiden tyttöjen raskauksille ja miksi Jana ei tunne oloaan turvalliseksi Johnin seurassa. On vanhuksia, jotka tarvitsevat apua ja kuolemaa tekevä, kostonsa toteuttava ystävä. 

Anteeksi jana en tarkoittanut sitä. Silti hän seistä jökötti kuin väärään paikkaan unohtunut huonekalu. Tunsin miten energia valui hänen ruumiistaan. Kun tönäisin hänet sivuun ja lähdin hän ei edes yrittänyt estellä.

Lähdin veljen luo käsittelee väkivaltaa ja siihen tottuneen, alkoholismin varjossa elävän sielunmaisemaa. Kuolema on vahvasti läsnä, toivoi sitä tai ei, mutta luontevasti ja asiaankuuluvasti. Ihmisten pahuuden taustalla on sukupolvien ketjuja ja kunkin itsesuojeluvaisto toimii eri tavoin. Raakuuden ja rankkojen muistojen keskellä kasvaa kuitenkin yhteisöllisyys ja toivo. Lukija ei voi kuin ihmetellä Janan tapaa selvitä kotona, missä rakkaus on ollut kaikkein tuhoisinta. Smirnoff kirjoittaa ihmisistä, jotka on helppo unohtaa, ja asioista, joista ei mielellään kuulisi. Silti romaania oli pakko suorastaa ahmia!

Kirjasta lisää blogeissa Kirjasta kirjaan, Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa. Kustantajan sivuilta tulkitsen, että Jana Kipon tarina saa jatkoa ensi vuonna.

Naistenviikko: Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Hanna-Riikka Kuisma 2016. Like. 446 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään Riikat aloittavat Naistenviikon, jota juhlitaan useissa kirjablogeissa postaamalla kirjajuttuja naisista, naisten kirjoittamista kirjoista tai viikon aikana nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksista. Minullekin tämä on jo useampivuotinen perinne ja yritän tälläkin kertaa postata mahdollisimman monesta nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta. Viikon aloittaa Hanna-Riikka Kuisma, joka nimensä puolesta voisi sijoittua myös Hannan-päivään, mutta koska siihen minulla on toinen ehdokas, juhlitaan tänään hänen toista nimeään.

Kuisma on minulle aikaisemmin tuttu kirjastaan Kerrostalo, joka herätti huomiota pari vuotta sitten. Viides vuodenaika on varhaisempi teos, mutta Kerrostalon vuoksi  - pidin siitä kovasti ja olihan se Finlandia-ehdokkaanakin! - tuntui luontevalta valita Kuismalta teos tätä päivää varten. Siinä missä Kerrostalo tähyilee dystopian ja yhteiskunnallisten epäkohtien suuntaan, Viides vuodenaika on hyvin erilainen. Sen tarinat ja tapahtumat ovat hyvin yksityisiä ja salaisia, ja tunnelmassa on vahva maagisen realismin sävy.

Tarinan päähenkilö ja kertoja Luna herää siskonsa Milan luota, eikä hänellä ole vahvoja muistikuvia edeltävästä vuodesta. Pahasti painajaisissa, traumojen aiheuttamissa mielikuvitusmaailmoissa ja poissaolokohtauksissaan elävä nainen yrittää selvitä elämästään miesystävän kuoleman jälkeen. Vähitellen siskon luona toipuessaan ja terapian jatkuessa Luna alkaa muistaa lapsuuden tapahtumia, synkkiä ihmissuhteita, tabuja ja myös totuuden parisuhteestaan.

Mieli tulvii yli, en mahdu itseeni, joka puolelta pakottaa, kun ihostani puhkeaisi oksia ja juuria, joiden muodostamaan metsikköön lopulta eksyn.

Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä. Lunan elämässä on ollut useita sairaalajaksoja, mutta siskon lempeys ja läsnäolo on tällä kertaa paras lääke menneisyyden selvittämiseen. Asioiden läpikäyminen vie Lunalta valtavasti energiaa, mutta voimia vie myös niiden jatkuva peitteleminen ja tietoinen unohtaminen. Hänelle on luontevaa vaihtaa aikatasoa tai jopa persoonaa kesken keskustelun, jonkin muiston tai kuvan laukaisemana. Hän siirtyy itsensä ulkopuolelle ja näkee myös tilanteita, joita ei myöhemmin muista tai joiden merkitys ratkeaa myöhemmin. Samoin kuin Luna itse, lukijakaan ei aina tiedä, mikä on totta, mikä muisto ja mikä vainoharhaista kuvitelmaa.

Kuinka monta kertaa sama ihminen voidaan tappaa niin, että hän pysyy elossa?

Lunan traumojen aiheuttaman mielisairauden kuvaus on romaanissa uskomattoman taitavaa, perusteellista ja monipuolista. Kuvaukset Lunan mielentilasta ovat kiehtovaa luettavaa ja vaativat lukijalta tarkkuutta, sillä aina ei vaan pysy kärryillä, missä ollaan ja kenen kanssa keskustellaan. Hänen kuvittelemansa tilanteet, dramaattiset unet ja lintufobia tuovat romaaniin aimo annoksen magiikkaa ja kiehtovaa "hulluutta". Mietin jossain kohtaa, menevätkö jutut - meedio, kuolleiden näkeminen, hirtetyt kissat, sängyn alla kyhjöttäminen - liian pitkälle, mutta Kuisma pitää langat hyvin käsissään ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Tai ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin! Kuisma on onnistunut kirjoittamaan Lunan vainoharhat ja unet niin eläviksi, että väittäisin romaanin olevan jopa hieman jännittävä. Kauhun elementit ovat olemassa, mutta ihan sinne saakka tämä ei onneksi yllä.

Mietin myös, pystynkö lukemaan kaikkea Lunan kohtaamasta väkivallasta. Pystyin, enkä usko että se jää päälimmäiseksi mieleeni tästä teoksesta. Toivottavasti ei, vaikka teemana se läpäisee monta eri tasoa, kuten turvallisuudentunne, suojelun tarve tai seksuaalisuus. Mutta paljon tarinassa on myös rakkautta ja toivoa. Lunan ja Milan välinen suhde on mielettömän vahva ja kaunis, ja Milan lasten isähahmosta tulee Lunalle tärkeä mies. Pidin myös siitä, ettei Milan sateenkaariperheen tausta ole ongelmaton eikä nuhteeton. Ryppyjä on sekä rakkaudessa että hyvin rakennetuissa hahmoissa, vaikka tässäkin kohtaa mietin, pitääkö ryppyjä olla ihan kaikkialla.

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 43: A book with elements of magic. Tässä lisää postauksia Riikkojen kirjoista: Riikka Ala-Harja: Kevyt liha, Riikka Pulkkinen: Totta, Raja, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Vieras. Hyvää nimipäivää kaikille Riikoille!

Evie Wyld: Me olemme susia

Evie Wyld 2020. Englanninkielinen alkuteos The Bass Rock. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2020. 423 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut teki minuun suuren vaikutuksen reilu neljä vuotta sitten. Siksi tuntuikin raastavalta odottaa tätä teosta kirjastosta niin pitkään. Varausjono on syystäkin pitkä, sillä kirja on saanut erinomaisia arvioita. Nyt mietin, miksi en ostanut sitä itselleni ja lukenut jo syksyllä! 

En osaa tarkkaan määritellä, mikä on se, mitä kirjalta odotin, mutta alkuun tuntui ettei sitä tullut vastaan. Tuntui, että luen jotain mistä en saa otetta. Sitten sitä jotain odottamaani alkoi tihkua tarinoiden sekaan vähitellen ja vaivihkaa, ja lopuksi olinkin aivan myyty. Teos oli juuri sitä mitä odotinkin. Wyld teki kuin tekikin melkoisen vaikutuksen jälleen! 

1700-luvulla elää nuori Sarah, jota syytetään noituudesta. Hän pakenee erään perheen kanssa metsään, kohti rannikkoa, mutta olosuhteiden kasvattama tyttö syyllistyy jälleen johonkin mitä ei ymmärretä. 1900-luvulla Ruth muuttaa miehensä kotitaloon, mutta jää yksin, vaikka tekee kaikkensa sopeutuakseen kotirouvan rooliin. Mies viihtyy töissä ja jossain muualla. Ruthin suhde miehen poikiin on lämmin, ja vaikka nämä viettävät pitkiä viikkoja sisäoppilaitoksessa, suhde heihin kantaa läpi vuosien. Talossa asuvat myös kodinhoitaja Betty ja tämän siskontytär Bernadette, joista kasvaa Ruthille perhe, kun omaa lasta ei kuulu.

Bass Rockin kalliosaari näkyy talon ikkunoista ja sen läsnäoloon on varmasti tottunut myös pieni kaapissa piileskelevä tyttö. Haamun näkevät myös Bernadetten tyttäret vuosikymmeniä myöhemmin. Heistä Vivianea on pyydetty talonvahdiksi, jotta talo saadaan myytyä. Viviane yrittää tarttua elämään, ajelehtii Lontoon ja Skotlannin välillä eikä oikein saa kiinni mistään ennen kuin sisaren väkivaltainen suhde päättyy ja naiset sukulaisineen kokoontuvat Bass Rockin talolle. 

Naisen asema ja naiseen kohdistuva väkivalta on teema, jota vähitellen tihkuu romaanin alkuosan sivuilla ja voimistuu loppua kohden. Sarahin ja Vivianen välissä on elänyt useita sukupolvia naisia, joita on satutettu ja vähätelty, ja sukupolvien taakka on murentaa itsetunnon ja selkärangan vielä nykypäivänäkin eläviltä siskoilta. Naisia on suljettu hoitolaitoksiin, lähetetty pois kaupungeista, poltettu ja suljettu kaappeihin. Mutta onneksi romaanissa on myös hetkiä, jolloin naiset iskevät takaisin, yhdistävät voimansa ja saavat miehen pakenemaan.

Wyld kirjoittaa uskomattoman kaunista tekstiä, jossa miljöö saa tunnelmaan sopivan roolin. Jopa kuolemaa tai murhaa kuvatessaan Wyld kykenee runollisen kauniiseen tekstiin, kuin alleviivatakseen sitä surullista tosiasiaa, että väkivalta ja kuolema ovat osa elämää. Romaani on samaan aikaan järkyttävä ja voimaannuttava, sillä se tekee näkyväksi sen mistä pitäisi pystyä puhumaan enemmän. Läpi romaanin on onneksi myös ihmisiä yhdistäviä siteitä, yhteisymmärrystä ja rakkautta, jotka niin ikään antavat toivoa paremmasta, vaikka osa rakkaista menetetään. 

Naisista kertovien tarinoiden lisäksi pidin kovasti myös Ruthin poikapuolten kohtaloista miehisyyttä korostavan kulttuurin kasvatteina. Pidin kovasti myös siitä, ettei lukiessa koskaan tiedä mille aikakaudelle siirrytään seuraavaksi ja kuinka paljon lukija saa taustatietoa. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn päätellä ja yhdistellä sirpaleita, ja se kannattaa, sillä kokonaisuus palkitsee. 

Me olemme susia myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 35: Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 16. Siblings as main characters. Kirja ehtii mukaan myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka päättyy 31.5.

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlberg 2015. Like. Pokkarissa 154. Äidin hyllystä. 

Olen lukenut Sahlbergin teoksista aikaisemmin vain Amandan maailmat ja Tammilehdon. Molemmat tekivät vaikutuksen, ja mietinkin Irinaa aloittaessani, miksen ole lukenut Sahlbergia enemmän. Erittäin vaikuttava oli myös tämä pienoisromaani, jossa sotalapselta viedään kaikki.

Irina elää Lönnrotinkadulla vanhempiensa kanssa, kun Helsinkiä aletaan pommittaa. Sadat lapset lähetetään junalla pohjoisen kautta Ruotsiin, jossa odottavat uudet vanhemmat ja turvallisempi elämä. Irinan lyhyt elämä olisi voinut päättyä jo junamatkan traagiseen onnettomuuteen, mutta tyttö pääsee perille Göteborgin lähelle.

Valkoinen lakana oli alkanut levittyä pojan ylle. Pojan kasvoissa oli iso reikä, hänen pieni kätensä ojentui kuin halutakseen tarttua Irinan käteen. Poika oli kelvannut enkeleille.

Isossa vauraassa talossa ei kaikki ole kuitenkaan kohdillaan. Sota möyryää jossain kaukana, mutta uudessa perheessä on omat sotansa. Kansakuntia piinava painajainen vaihtuu yksityiseen painajaiseen. Irinan sotavuosiin mahtuu suomalaislasten kohtaamaa väheksyntää ja jopa armotonta väkivaltaa; kotona hän kohtaa itsetuhoisuutta, masennusta, alkoholismia ja katkeruutta. Ainoat lämmönsäteet ovat vain hetkiä. Sinnikkään tytön uteliaisuus aiheuttaa vaaratilanteita, mutta hänellä on keinonsa selviytyä.

Sahlbergin romaani on tavallaan hyvin rankkaa luettavaa, mutta toteava ja nopeasti etenevä kerronta helpottaa. Irina ottaa kohtaamansa asiat vastaan niihin pahemmin pysähtymättä. Kerronta ei jämähdä säälimään eikä kauhistelemaan, vaikka tapahtumat olisivat kuinka yllättäviä tai karmeita. Näin tämän ikään kuin Irinan selviytymiskeinona, mutta eiväthän tapahtumat tietenkään voi olla vaikuttamatta hänen elämäänsä. Lapsi unohtaa vähitellen vanhempansa, kirjeet lakkaavat kulkemasta, muttei hän pysty myöskään kiintymään uusiin aikuisiin. Oppiiko hän koskaan rakastamaan? 

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko. 

Sahlberg käyttää kuvailussaan paljon metaforia ja rinnastuksia. Pidemmässä teoksessa niiden runsaus olisi saattanut jopa ärsyttää, mutta Irinan pienessä maailmassa ne lunastavat paikkansa. Teoksessa on myös paljon rujoja yksityiskohtia, kuten likaisen miehen pesemättömät hampaat, piian vääntynyt kampurajalka tai insuliinin pöhöttämä naama vedessä. Onneksi maailmaan mahtuu muutakin, kuten naapureiden huvittava sisäsiittoisuus tai keittiön lämpö. Realistisen rumat yksityiskohdat muistan myös Tammilehdosta. Siinäkin ankeudesta ja köyhyydestä huolimatta eteenpäin vievänä voimana oli jonkinlainen toivo.

Yö pakkasen puremassa tallissa on viedä lapsen hengen toisen kerran. Irina ei kuitenkaan ole tässä romaanissa se joka kuolee. Vaikkei sota kosketa Ruotsia, kuolema käy lähellä monta kertaa. Tarina päättyy Helsinkiin, jossa jo iäkäs Irina piipahtaa päiväseltään katsomassa lapsuutensa Lönnrotinkatua. Hän on valmis kuolemaan kolmannen, lopullisen kerran. 

Irinan kuolemista myös blogeissa Marjan kirjat ja mietteet sekä Kaisa Reetta T. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi. Seinäjoen haasteen hahmoista kuittaan vanhemman. Goodreadsin ATY-haaste: 51. A book related to "the end".

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. Pokkarissa 268 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

En kyllä kertoisi hänelle, että äiti oli antanut minulle nimeksi Ladydi, koska häntä inhotti se miten Charles oli kohdellut Dianaa.

Meksikossa on kylä, jonka miehet ovat jättäneet ja jonka tyttärillä on jatkuva vaara tulla kidnapatuiksi. Aluetta terrorisoivat huumekauppiaat ja lähestyvien autojen ääniä pelätään. Kylässä kasvaa alkoholisoituneen äidin kasvattama Ladydi, joka monen muun tytön lailla haaveilee kauneudesta ja paremmasta elämästä.

Paula oli häipynyt. Estefani aikoi muuttaa Méxicoon, jotta hänen äitinsä saisi parempaa hoitoa. Maria ei enää koskaan puhuisi minulle. Ruth oli viety pois. Isä oli rajan toisella puolella.

Guerreron osavaltiossa läsnä ovat välivalta, taikausko ja iholla kipittävät hämähäkit. Kylä on juuri niin syrjässä, ettei sen kaduilla ammuta päivittäin, mutta tyttölapset puetaan pojiksi ja piilotetaan maakuoppiin heti kun tuntematon auto lähestyy. Läheistä valtatietä eivät ole kaikki ylittäneet hengissä. Acapulcoon on kohtuullinen työmatka, mutta sen läheisyys tarkoittaa myös huumeparonien läheisyyttä. Unikkopeltojen lannoittaminen kirvelee silmiä, eivätkä opettajat uskalla viipyä kokonaista lukuvuotta.

Ajattelin vihamielistä maankolkkaamme, missä aikoinaan oli ollut oikea kylä, mutta huumekauppiaitten roistovaltio ja ihmisten häipyminen Yhdysvaltoihin olivat tuhonneet sen. Maankolkkamme oli hajonnut tähtikuvio, jonka kaikki pikku kodit olivat palaneet tuhkaksi.

Huhu Ladydin ystävän Paulan kauneudesta on kiirinyt miesten tietoon ja tyttö katoaa. Myöhemmin Acapulcossa Ladydi kuulee tytön vuodesta huumeparonin vankina. Ladydi pääsee hetkeksi nauttimaan ylellisyydestä ja rakkaudesta talossa, jossa kukaan ei asu, mutta matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän joutuu tutustumaan myös Méxicon vankilaan ja sen omalaatuisiin asukkaisiin. 

Varastettujen rukousten vuori on vahvojen tyttöjen ja naisten tarina. Se on kasvutarina ja selviytymistarina Meksikosta, jossa nuorten köyhien naisten katoaminen on liian yleistä. Vaikka romaani saa haukkomaan henkeään ja sen hahmot ovat ihanalla tavalla uskomattomia, en hetkeäkään epäile etteikö näin oikeastikin tapahdu. 

Clement kirjoittaa ihanan väljästi, tavalla johon mahtuu paljon mutta joka ei selittele, vaan antaa tilaa ajatuksille ja hengitykselle. Romaani tulvii epäuskoa, toivoa, hentoista magiikkaa ja ötökkäistä luontoa. Luvut ovat lyhyitä ja kirja pieni, mutta niihin mahtuu kokonainen, traaginen, epäoikeudenmukainen maailma. Kirjailija on tehnyt teostaan varten perusteellista taustatyötä ja suosittelen myös hänen teostaan Rakkaudesta aseisiin (2018).

Lue lisää näistä blogeista: Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa ja Reader, why did I marry him?