Tommi Liimatta: Autarktis

Tommi Liimatta 2017. Autarktis. Like. 272 sivua.

Tuntuu, että tästä kirjasta on vaikea lähteä kirjoittamaan. Autarktis pitäisi varmaankin lukea kahteen kertaan, jotta se avautuisi paremmin. Kyse ei ole siitä pohjoisen mielenmaisemasta, jota en ymmärtäisi - melko pohjoisesta olen sentään kotoisin itsekin - vaan jostain muusta, ehkä kerronnan rakenteista. Toinen lukukerta saa kuitenkin jäädä, sillä en ole ihan varma, pidinkö kirjasta tarpeeksi.

Liimatta antaa äänen kolmelle eri-ikäiselle pohjoisen miehelle. Romaani on kaikinpuolin hyvin miehinen, naiset vilahtavat taustalla ja ovat tietysti ajatuksissa, mutta ääni on varmasti ihan tarkoituksella pelkästään miesten, niiden surullisenkuuluisten, mahdollisten peräkamaripoikien ja muiden syrjään jäävien miesten. Ei ollut muuta kuin tuulen huuhtoma perse, kuten Kemissa tavattiin sanoa. Samalla kun miehet läpikäyvät elämäänsä ja sen käännekohtia, lukijalle avautuu kuva Lapin sodanjälkeistä historiaa duunarin ja pienituloisen ihmisen näkökulmasta rakennemuutoksineen, tekojärvineen ja muuttoliikkeineen. Ja koska ollaan harvaanasutulla seudulla, on luonto väistämättä läsnä. Erämaahan voi paeta ja kadota joko yksin tai kaveriporukalla. Niin käynnistyi satavuorokautinen yö, jossa odottaminen ei ole teonsana.

Kertoja nimeltään Ruottikuume lopettaa kesken opintojen ja lähtee työmahdollisuuksien perässä Ruotsiin, kuten niin moni 1960- ja 70-luvulla teki. Työtä toki riittää tekevälle, mutta nuorta miestä ajaa eteenpäin myös levottomuus. Hänen tapansa kertoa elämästään on hyvin kronologinen ja suorastaan tekninen. Tehdastyö koneineen ja menetelmineen ovat yhtä tärkeitä raportoida kuin kaverisuhteet tai vaikkapa muuttojen määrä. Häntä sukupolven vanhempi on Kaataja, sodan kokenut mies. Kaataja ei kykene sitoutumaan, vaikka jälkeläinen sitten syntyykin. Ensimmäisen naisensa hän menettää sotavuosien vuoksi, vaikka palatessa kantaakin mitaleja puheessaan. Vähitellen mies alkaa seurustella pullon kanssa, yrittää tehdä töitä veljensä porotilalla, mutta levottomuus ajaa häntäkin pois. Livuin ulos pääväylältä kuin leimaton tukki. Vain harvoin sain itseäni niskasta kiinni, useammin sen hoitivat portsari ja poliisi. Seuraavallakin sukupolvella on elämä liiaksi kiinni päihteissä. Eikä hyvin mene sillä toteutumattomallakaan sukuhaaralla. Kolmas miehistä, Puhuva tikkataulu, läpikäy 90-luvun lamavuodet ja hautautuu nyt yksinäisyyteen ja viinaan. Hänen nostalgisissa muistoissaan ovat 21-vaihteinen pyörä ja kaveriporukka. Miten ihminen jääkin kiinni muutaman nuoruusvuoden merkityksellisiin hetkiin, eikä pääse eteenpäin?

Liimatan teksti on Autarktiksessa kamalan totista ja toteavaa, vaikka hahmojen tahaton tragikomiikka hymyilyttikin välillä. Päälauseiden jonot ovat välillä pitkiä, mutta toisaalta ne antavat omanlaistaan rytmiä. Väliin mahtuu hienoja ajatuksia ja osuvia kuvauksia inhorealistiseen tyyliin. Kullakin kertojalla on omanlaisensa ääni. Jos Ruottikuume kerronta tuntuu selkeän kronologiselta, ei Puhuvan tikkataulun viimeisistä päihteiden sumentavista ajatuksista meinaa saada otetta millään. Ehkä ymmärtämisen vaikeus johtuu myös siitä. Lukemisen jälkeen tunnelma on aika raskas ja alakuloinen. Miehet ovat tavallaan hyvin omavaraisia ja itsenäisiä, silti säälittäviä ja ponnettomia.

Lisää ajatuksia blogeissa Kirsin Book Club ja Luettua ja maistettua. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Goodreadsin haasteessa kuitataan kohta 36: A book published in the last 3 years (2016, 2017, 2018) by an author you haven't read before.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Kauko Röyhkä. 2016. Lapinpoika. Like. 367 sivua.

Puro solisee niin kuin ei milloinkaan ennen, eikä se olekaan sama. Tämä on viimeinen kerta kun se solisee minulle. Haavat ja pajut kumartuvat latvat notkeina, sanovat mene jo. Usva seisoo niityllä, sekin sanoo mene jo. Jätä meidät, lapinpoika. [---] Koira haukahtaa. Ei raukka tiedä vielä, että aion jättää sen.

Simpan kotoa on matkaa kylälle ja kesäisin hän soutaa sinne veneellä Nellan, pystykorvansa kanssa. Lähimpään kaupunkiin on parisataa kilometriä, muttei hän osaa kaivata kaupunkia. Simppa on kasvanut täysi-ikään omalaatuisen erakkoenonsa hoivissa, metsästää, kalastaa ja kulkee itsekseen. Kun huono kunto vie viimein Aapi-enon voimat, on Simpan päätettävä, elääkö korvessa koiransa kanssa vai lähteäkö ammattikouluun etelään.

Vastarannan autiotalolle saapuu eräänä kesäpäivänä kolme tyttöä. Vaatteistaan ja puheenparrestaan päätellen eteläsuomalaisia. Simppa ei saa mielestään vaaleaa, hentoa Sonjaa, vaikkei heidän kohtaamisensa mitään lupaakaan. Kun hän sitten pääsee ammattikouluun Helsinkiin, on hänen jätettävä koiransa naapuriin ja hylättävä kotitalonsa järven rannalla. Asettumineen kolkkoon kaupunkiin ja ihmismassaan ei ole helppoa. Sonja löytyy, muttei tarina ota tuulta alleen. Ei kuitenkaan mene kauan, kun Simppa löytää itsensä turvallisesta suhteesta Minnan kanssa. Aikuinen elämä alkaa.

Lapinpoika Simppa on pärjääjä, joka valtaisasta riuhtaisusta huolimatta löytää paikkansa uudessa kaveriporukassa ja vaurastuvassa Etelä-Suomessa. Tunteet Sonjaan roihuavat pitkään, mutta asettuvat vuosien mittaan kaihoksi, jonka kanssa pystyy elämään. Avioliitto Minnan kanssa etenee ikään kuin käsikirjoituksen mukaan, eikä Simppa tosissaan edes pyristele irti, vaikka sydän sanoo välillä muuta. Velvollisuudentuntoinen nuorimies pitää sanansa satunnaisista harha-askeleista huolimatta.

Lapinpoika on vahvimmillaan toisaalta Lapin luonnossa, erämaissa ja kuolevalla kylänraitilla. Röyhkän moponrasvaiset nuorukaiset, alkoholisoituneet ukot ja paremmasta elämästä haaveilevat hahmot omalaatuisine tapoineen ja pystykorvineen tekevät Lapin syrjäkylästä aidon ja uskottavan. Tarinassa eletään 1970-lukua ja muutto etelään on väistämätöntä. Toisaalta Röyhkän pitkä historia musiikkimaailmassa tekee aloittelevien bändien keikka- ja bäkkärikuvauksista samoin hyvin eläväistä ja niiltä osin muistuttaa hänen aikaisempia teoksiaan. Lapin luonto on se, missä Simppa kasvaa ja mistä hän on kotoisin. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuuri ja asettuminen kaupunkilaisiin kuvioihin on kuitenkin se, missä hänen on selviydyttävä.

Monet ovat ne tunteet ja pyörteet, joihin Simppa ajautuu. Kaukorakkaus Sonjaan vaihtuu hetkessä seksin ihanuuteen, johon Minna pojan perehdyttää. Samaan aikaan ei voi kuin pyyhkiä silmäkulmiaan kun Simppa kaipaa Nella-koiraansa ja tammukkajokia ja kokee olonsa juurettomaksi. Romaani kuvaa hienosti menneiden vuosikymmenten, etenkin 1970-luvun murroksia, muutoksia kulttuurissa ja talouskasvussa. Pohjoisen ja etelän välinen kontrasti on selkeä, samoin se, millaisia meistä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kehkeytyi. Samalla kun lapinpoika luovii Helsingissä oman arvomaailmansa kanssa, hän saa seurata vierestä miten erilainen arvomaailma voikaan olla sillä, jonka kanssa jakaa elämänsä. Elokuvista, kirjoista ja taiteesta kiinnostunut nuorimies olisi lukijan mielestä voinut rohkeammin kuunnella sisintänsä ja valita toisin, mutta sittenpä tarina olisikin täysin erilainen. Tyytyminen toiseksi parhaaseen jättää Simpan elämän ylle hieman surumielisen pilven.

Alkuun koin romaanin kielen hieman kömpelöksi, mutta toisaalta se sopii hyvin Simpan ääneksi. Älykäs, sympaattinen ja pohdiskeleva mies kun ei ole mikään suupaltti. Simpan käyttämä peräpohjalainen murre on vahvaa ja saa osakseen hymyjä etelässä. Täytyy sanoa, että Röyhkän romaani on tarkkanäköinen ja moniääninen. Kaipauksen ja kaihon rinnalla on runsaasti raisuutta, nuoruuden väkevyyttä ja huumoria. Aapi-enon ohjeet kulkea kuin Rommel sodassa vievät Simppaa elämässä eteenpäin, vaikkei hänellä niitä ohjaksia useimmiten olekaan käsissään.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo. 2016. Lempi. Gummerus. 234 sivua.

Kerran minulla oli sisko, joka tiesi minun ajatukseni ja jonka unia minä näin.

Vasta kesällä ilmestyneen Lempin kanssa on tuntunut, että enkö vieläkään ole sitä lukenut, niin suosittu se on ollut blogimaailmassa. Nyt sitten sain sen varausjonosta ja luin parissa illassa. Kirjailijan tapasin toissapäivänä Turun kirjamessuilla, kohtaloako sekin oli? Siellä Minna Rytisaloa haastateltiin yhdessä Inkeri Markkulan kanssa. Molemmat Gummeruksen esikoiset ovat saaneet hyvän vastaanoton, Lempi kuitenkin enemmän julkisuutta kuin Kaksi ihmistä minuutissa, josta pidin kovasti. Teoksia yhdistää esikoisuuden lisäksi sattuman merkitys tarinoissa, se miten pienestä kaikki voi olla kiinni, ja sanoisin myös, että kirjoille on yhteistä kaunis kieli, sanojen soljuminen ja kietoutuminen luontevasti toisiinsa.

Lempi on Rytisalon teoksessa päähenkilö - puoliso, emäntä ja sisko -, josta kerrotaan. Viljami, Elli ja Sisko kertovat kukin vuorollaan Lempistä ja Lempille, sinä-muodossa. Heillä kullakin on vuorollaan ääni, joka täydentää edellistä ja myöhemmin tulevaa. Siskon muistelmat viimeisenä solmivat kolme erilaista tarinaa siististi yhteen kuin rusetin.

Viljamin rakkaus Lempiin leimahtaa yllättäen kauppareissulla ja pian hänellä on kotitilallaan vaimo, jolle navettaliina ei oikein sopinut, joka haaveili enemmän kuin tomeran emännän olisi suonut, mutta joka oli niin ihmeellinen ja täydellinen. Talo ehtii olla onnea täynnä vain puolisen vuotta, kun Viljami saa käskyn rintamalle. Nuorta puolisoa jää raastamaan vaimon pärjääminen ja syyllisyys siitä, oliko Lempi oikeassa paikassa, olisiko hänen paikkansa ollut toisaalla.

Jokainen uloshengitys tekee sinusta kaukaisempaa historiaa, työntää sinua taaksepäin ajassa ja kuljettaa minua pois sinusta, ja se on väärin, kaiken jälkeen.

Lempi jää kotiin Ellin kanssa, kotiapulaisen, joka omassa hiljaisuudessaan ensin sopeutuu, sitten katkeroituu ja vihaa. Elli tekee kaiken työn ja seuraa vakavana vierestä Viljamin lapsen kasvua Lempin sisällä. Viljamin olisi pitänyt nähdä, mitä otti ja miten olisi Ellistä saanut paremman, sopivamman, taitavamman. Kun Elli vaikean raskauden jälkeen hetken huolehtii Lempin pienistä pojista, kokee hän vihdoin olevansa oikeassa asemassa, Pursuojan emäntänä, äitinä, ehkä jopa Viljamin puolisona.

Viljami ei selviäisi ilman minua, ei mitenkään. Minun ääriviivani tarkentuvat, pirtin seinällä olevan raanun värit kirkastuvat ja olen valmis astumaan valoon.

Vuosikymmeniä myöhemmin Sisko muistelee, miten saksalaisten miehityksen alla kauppalassa elettiin ja miten aika vaikutti kaksossiskojen kohtaloihin. Äidittöminä eläneiden tyttöjen tiivis yhteys katkeaa Lempin yhtäkkiseen naimisiinmenoon. Järkevän Siskon huoli villimmän sisarensa kohtalosta evakkomatkalla kantaa, vaikka omakin kohtalo saksalaisen Maxin matkassa on epävarma. Väkivaltainen suhde päättyy yksinäisyyteen, mutta vain hetkeksi, sillä sodan jälkeen velvollisuus pursuojalaisista kutsuu kotiseudulle.

Minä sain jo syntyessäni kiltin tyttären osan ja vähäisemmän nimenkin, eikä minusta koskaan itseäni isompaa tullut, en minä mahtunut sinunlaiseksesi kasvamaan. 

Vaikka Rytisalon kieli soljuu ja on vaivatonta lukea, alkuun minun oli vaikea saada Viljamin rytmistä kiinni. Ehkä miehen nuori, huumankaltainen rakkaus Lempiin vaikuttaa hieman kerrontaankin, sillä se on melko toisteista ja kauneudessaan jotenkin sumuista. Ellin kerronta pursuaa katkeruutta ja vihaa, mikä tuo kieleen selkeyttä ja uudenlaista rytmiä, kun taas jo iäkkään Siskon muistot kulkevat eteenpäin rauhallisempaa tahtia. Siskon ääni nouseekin jo kokemuksellaan äänistä vahvimmaksi, on kai menneestä jo tarpeeksi etäällä, vaikka menetys tuntuu edelleen vatsanpohjassa.

Ne olivat rajuja aikoja. Ihmisen kohtalon saattoi määrätä jokin aivan käsittämätön asia. --- Ei voi kuin jatkaa sinne minne on menossa ja yrittää unohtaa, että joskus oli toisin ja meitä oli kaksi ja maailma vielä hyvä.

Siskokset leikkivät sattumalla eivätkä aavista, että kyseessä on heidän loppuelämänsä, tai ainakin Lempin. Teos ei ole varsinainen sotaromaani, mutta sota ja saksalaiset vaikuttavat niihin polkuihin, joita voi valita, jos päättää valita eikä heittäytyä mukaan sattumankauppaan. Sota ja pula myös antavat draamalle sen kohtalokkuutta vahvistavan taustan, ja Sodankylässä syntynyt kirjailija kertoo noista vuosista hyvin uskottavalla tavalla. Samoin Lapin luonto, jonka värit ja tuoksut tulevat lähelle: suopursut, neulaset, suonsilmäkkeet.

Sulan osaksi vaivaiskoivun jäykkää lehteä, saraheinän heiluvaa liikettä, järvenselän sinisyyttä minä olen ja tähän jään. On koko ajan hyvä ilma, ei sadakaan, ja heinät varmaan on saatu tehtyä. Sekin muisto sinun kanssasi, Lempi, tulevien kesien etukäteen kadotetut hetket.

Lempistä on siis kirjoitettu paljon, esimerkkinä vaikkapa Saran, Elinan, Kaisan ja Suketuksen postaukset.

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen. 2015. Pirunkuru. Like. 223 sivua.

Pirunkuru on Ollikaisen Ylläs-trilogian päätösosa. En ole lukenut trilogian aiempia teoksia, mutta se ei haitannut. Tarina oli täysin itsenäinen ja edellisiin tapahtumiin viitattiin vain parissa lauseessa. Dekkarin juoni liittyy kaivosyhtiön hankkeeseen ja paikkakunnan työllisyystilanteeseen, mutta syy rikoksiin taitaa löytyäkin henkilökohtaisesta nöyryytyksestä. Ei paljasteta siitä sen enempää. Ihan viimeisillä riveillä paljastuu vielä jotain aika hurjaa, mikä yllättää ja saa lukijan kelaamaan tapahtumat vielä kertaalleen läpi.

Pidin Pirunkurusta monestakin syystä. Ensinnäkään Ollikainen ei sorru käyttämään hahmoinaan niitä tehokkaita, ylisuorittavia, barbimaisia naisia, joita on paljon tietynlaisessa dekkarigenressä. Toisaalta sellaisia on ehkä hieman vaikea sijoittaa Luoteis-Lapin rauhalliseen miljööseen! Hyvä niin. Hän ei myöskään kuvaile alleviivaten hahmojensa ulkonäköä. Lukija saa kuvitella heidät itse pienten vihjeiden perusteella. Ainakin minun mielikuvissani heistä muotoutui mukavan arkisia, jos silläkään on mitään merkitystä. Eihän sillä pitäisi olla. Uskottavuus onkin hahmoissa parasta. He tarpovat läpi harmaan toukokuun (niin, Lapissa ei ole aina heleän vihreä) ja pohtivat elämäänsä, tekemiään virheitä, korkin kiinni panemista ja lähteneitä vaimoja.

Sain aikoinaan työpaikallani kuulla aimo annoksen herkullista Kolarin murretta, jota Ollikainen käyttää rohkeasti sikäläisten hahmojensa dialogeissa. Tuttuuden vuoksi murretta oli helppo lukea ja tuttujen ihmisten vuoksi se teki hahmoista mukavan leppoisia. En tiedä, miten murteen käyttö onnistuu laajemman yleisön kanssa; sitä voi olla paikoitellen jopa vaikea lukea, mutta minusta se oli ihanaa!

Pirunkuru oli positiivinen yllätys, joskin täytyy myöntää, että nimi ja tapahtumien sijainti virittivät minut positiiviseen vastaanottoon jo valmiiksi. Olen kuitenkin lukenut tätä genreä niin paljon, että tiedän, mitä kritisoin, jos sellaiseen on tarvetta. Pirunkurun tunnelmaa ja hahmoja vertaisin  esimerkiksi Håkan Nesserin Barbarotti-sarjaan tai Åke Edvardssonin Winter-sarjaan. Teos on niin tuore, ettei siitä ole kirjoitettu paljon, mutta blogissa Elämä on ihanaa siitä on myös pidetty kovasti. Odotan, mikä onkaan kirjailijan seuraava suunta!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!