Maaza Mengiste: Varjokuningas

Maaza Mengiste 2019. Englanninkielinen alkuteos The Shadow King. Suomentanut Aleksi Milonoff. Atena 2022. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkintoehdokkaana ollut teos on ensimmäinen Etiopiaan sijoittuva kirja, jonka olen lukenut ja senkin vuoksi arvokas lisä lukemistooni. Etiopialaistaustainen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Mengiste on luonut tarinan, jossa historialliset vääryydet ja vallanhimo kohtaavat vapautensa kanssa kamppailevat naiset. Teos on historiallinen ja sotaromaani, mutta samalla se on koskettava tarina vahvoista naisista miesten hallitsemassa maailmassa. 

Mies käskee häntä halaamaan itseään ja teeskentelemään tunteita, joita hän tunne. Mies ei tajua, että tulee sytyttäneeksi vihan, joka palaa ikuisesti ja on puhdasta kuin vesi, ketterää ja vikkelää ja niin huomaamatonta, että se mahtuu piilooin kutistuvan elämän pienimpiin poimuihin.

Eletään 1930-lukua, kun Hirut-niminen tyttö jää orvoksi ja hänet tuodaan sotapäälliköksi nousevan Kidanen ja tämän vaimon Asterin taloon piiaksi. Italialaisten hyökättyä Etiopiaan kyläläisten on koottava oma armeija ja pienen väännön jälkeen naisetkin lähtevät tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie syrjäytetään ja hän joutuu maanpakoon, mutta paikallisten parista löytyy yllättäen mies, joka näyttää ihan keisarin kaksoisolennolta. Rakastetun keisarin paluu kansan pariin sytyttää etiopialaisissa tahtotilan, joka vaikeuttaa Italian etenemistä.

Minä olen sotilas, Etiopian siunattu tytär, kuninkaiden kuninkaan ylpeä henkivartija.

Hirut saa varjokuninkaan rinnalla tärkeän roolin, mutta joutuu myös sotavangiksi. Miesten maailmassa naisia alistetaan väkivalloin ja omaisuuden lailla, mutta oveluudella naiset pääsevät myös vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, soluttautumaan italialaisten lähelle ja olemaan osa historiaa. Naisten on tosin kamppailtava myös keskenään, sillä rakastuminen, kateus ja oman aseman menettämisen pelko ovat läsnä, eivät pelkästään kotona arjessa vaan myös sodan keskellä.

He rynnistävät yhtenä joukona ascaroja päiin, tasatahtia ja sydän jyskyttäen, syöksyvät pöllyävän maan halki nosajalkaisina ja ylpeinä, ja ylempää heidän selänsä takaa hyökyvät raivoisina aaltoina naisten taisteluhuudot.

Mengisten kerronnassa on jotain ihanan raikasta ja mahtipontista. Väliin pääsee tuokiokuvia, eräänlaisia valokuvia hetkistä ja paikoista, jotka syöpyvät mieleen. Välillä äänessä on kuoro, joka taikoo hahmoista legendoja. Italialaisella valokuvaajallakin on merkittävä rooli sotajoukoissa, kun hän tallentaa kuolemaa, vankeja ja etenkin silloin kun hänen kuvansa määrätietoisista etiopialaisnaisista leviävät ympäri maailman. Valokuvaaja painii samalla omien demoniensa kanssa, sillä juutalaistaustaisen miehen kohtalo Italian armeijassa on melko selvä 1930-luvun lopulla. Mies haluaisi pyytää anteeksi isältään, jota tuskin tapaa enää koskaan. 

Suorastaan voimauttavana koin kuitenkin päähenkilönaiset Asterin ja Hirutin, joista kasvaa etiopialaisia legendoja periksiantamattomuudellaan ja voimakastahtoisuudellaan. Romaanissa on naisten lisäksi myös mielenkiintoisia mieshahmoja, joiden asennetta tai sitoutumisen astetta sodan johtoon on jännittävä seurata. Perspektiiviä historian tapahtumiin tuo Haile Selassien henkilökohtainen pelko ja menetykset sekä hänen paluunsa kotimaahan ja sen menettäminen jälleen 1970-luvulla. Italialaiset ovat sotineet maassa myös 1800-luvun lopulla, eikä kumpikaan osapuoli ole sitä unohtanut.

Romaani on melko paksu; 500 sivua on minulle aina hieman työläs kokonaisuus. Varjokuninkaassa etenkin sodan alun kuvaus puudutti hetkittäin, mutta onneksi tapahtui aina jotain joko naisille tai jonkin hahmon asenteissa niin että mielenkiinto heräsi uudelleen, tarina sai uuden sävyn tai twistin. Vankeus ja sen aiheuttama asemasota olivat jännittää ja hyvin koskettavaa luettavaa. Tapahtumien kuvaus on sodasta huolimatta hyvin kaunista ja etenkin vahvan ruumiillista, mikä antaa väkevän sävyn ja vaikuttaa tunteisiin. Monipuolinen henkilökaarti tekee romaanista hyvin moniäänisen ja tuo sitä kautta uutta näkökulmaa ikuisiin sotiin.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjassa on kartta. Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 30: A book related to a chess piece. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy yhteiskuntajärjestelmän muutos (25).

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Noora Vallinkoski 2022. Atena. 359 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun kuulin Vallinkosken kirjasta Tampereen kirjafestareilla Tulenkantaja-palkintoehdokkaana, olin tyytyväinen että olin jo hoksannut laittaa kirjan varausjonoon aikaisemmin syksyllä. Lyhyt haastattelu vain vahvisti uskoani siihen, että tämä olisi minun makuuni. Teos ei voittanut kyseistä palkintoa, mutta olisi aivan hyvin voinut, ainakin kirjallisilta ansioiltaan. Olen lukenut voittajateoksenkin, eikä Koneen pelko häviä Merja Mäen Ennen lintuja -romaanille lainkaan.

1990-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuva Koneen pelko piirtää terävästi esiin Suomen luokkarajat, kuten kirjan takakannessa kerrotaan. Aukko-nimisessä kerrostalolähiössä asuvan Johannan perheessä ei uskota opiskeluun tai henkisen pääoman kasvattamiseen. Hänen isänsä on perusäijä, raksatyöläinen, kiivasluontoinen ja mielestään aina oikeassa. Johannan veljestä Jerestä voisi kasvaa yhtä lailla äijä, ellei isän ilkeys ja kohtuuttomat vaatimukset olisi saaneet tätä nojautumaan päihteisiin. Äiti lähtee kun Johanna on teini-iässä, ja tyttö kasvaa olemaan hyvä jätkä. Hänen parhaalla ystävällään Suskilla on ysiluokan jälkeen syntynyt poika Jaxon, ja vaikka ystävä huolehtii, että Johannan lakkiaisista tulee upeat, ei kenenkään katse kanna Aukkoa ja pienipalkkaisia palvelualan töitä kauemmaksi.

Perustukset jotka he valoivat, tiet jotka he päällystivät ja seinät joita he pystyttivät, eivät merkinneet enää mitään. Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapatunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.

Johannan isä edustaa sukupolvea, joka rakensi maan ja edusti viimeistä työväenluokan (nykymittapuulla) toksista maskuliinisuutta. 1990-laman jälkeen kaikki hajoaa, koneet ottavat vallan tehtaissa ja rakennustyömailla, eikä miehillä ole enää mitään mistä pitää kiinni. Kaikki mihin he ovat uskoneet ja kaikki mille he ovat minuutensa rakentaneet, alkaa kadota, ja heidän edustamastaan miehisyydestä alkaa tulla vitsi. Johannalle isä on toisaalta tuki ja turva, mutta toisaalta myös painolasti, jota hän ei jaksaisi raahata uudelle vuosituhannelle. Hänen aikuistumiseensa kuuluvat myös veljen ailahteleva käytös ja epämääräiset hämärähommat.

Vallinkosken romaani on uskomattoman tarkkanäköinen sukellus lähiöön ja sen yksityiskohtiin. Lähihistoriasta pulpahtavat mielikuviin musiikki, tekniikka, popidolit, vaatteet ja värit. Kirjailija osaa kuvailla hyvin, millä tavalla lähiössä kasvaneen on ponnisteltava, jottei tausta erotu liian räikeästi vauraammissa olosuhteissa kasvaneiden nuorten seassa. Ja sitten kun tausta kuitenkin erottuu, millä tavalla työläisperheen nuori pärjää, vaikka jää jatkuvasti kaiken ulkopuolelle.

Teoksessa herkullisia ovat myös hahmot, jotka piirtyvät lukijalle huomattavasti tarkkarajaisemmin kuin itse päähenkilö. Ystävät, perheenjäsenet ja tutut ovat suorastaan tunnistettavia. Vallinkoski on kirjoittanut heidän välinsä lämpimiksi ja välittäviksi ilkeistä sanoista ja ajoittaisesta pahasta olosta, sekoilusta ja näköalattomuudesta huolimatta. Dialogi on teräväsanaista ja osuvaa. Lähiössä ihmiset huolehtivat toisistaan ja kannustavat omalla tavallaan eteenpäin. Johannaan on kuitenkin pesiytynyt rakkaudettomuus, joka näkyy etenkin hänen suhteessaan lähiön ulkopuoliseen maailmaan.

Luottamus siihen, että isä hoitaa. Ihailu niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka tekevät hänestä silmissäni miehen. Hänen kykynsää toimia ja hallita tilanteita, järkähtämättömältä vaikuttava uskonsa.

Arvostan sitä ettei Koneen pelko pyri romanttiseen tai epärelevanttiin toiveikkuuteen, sellaiseen jossa lähiöstä pitäisi nousta ja päästä pois. Romaanin kuvaus pysyy loppuun asti realistisena ja löytää toivon jostain lähiön ja sen ihmisten sisältä, vaikka tarinat eivät päätykään aina onnellisesti. Vetävästä ja sujuvasanaisesta kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Kirjamies ja Kirjakaapin kummitus.

Anna Idström: Taivaankalat

Anna Idström 2022. Atena. 245 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä romaani pakotti itsensä lukulistalleni heti kun luin sen päähenkilöstä, idiomeja keräilevästä kielitieteilijästä, uhanalaisten kielten tutkijasta. Tarinan lähtökohta onkin se, että lukion jälkeen hoivalaitoksen avustaviin töihin jämähtänyt Laura päättää asettaa elämälleen uuden suunnan ja pyrkiä yliopistoon. Siellä hän rakastuu kieliin, kielitieteeseen ja alkaa tutkia harvinaisiksi jääneiden kielten ilmaisuja.

Maailmassa on tuhansia kieliä, joista iso osa on vaarassa kadota. Sen myötä katoaa myös valtavasti kieli- ja kulttuuriperintöä, kun ihmiset eivät enää ilmaise itseään kielellä, joka heijastelee ympäröivää, kieliyhteisölle tärkeää maailmaa ja sen ominaisuuksia. Kielten joukkokuolemasta huolissaan Laura tekee kaikkensa säilyttääkseen idiomeista edes osan. Opinnot etenevät hyvin, mutta jatko-opinnoissa Laura törmää yliopiston jähmeään ilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, nuorten tutkijoiden kampittamiseen, ja vaipuu lopulta huonosti menneen väitöstilaisuuden jälkeen masennuksen syövereihin.

Teoreettisen esimerkin saadakseni aloin leikkiä ajatuksella, että suomi olisi katoamassa ja korvautumassa englannin kielellä. Jäisikö jotain sanomatta? Hoksasin pian, ettei englanniksi kenestäkään sanota: "Hän sammui kuin saunalyhty", pahoinpitely ei ole "selkäsauna" eikä hassahtanut ihminen ole "löylynlyömä". Kukaan ei ole hankalassa tilanteessa "puun ja kuoren välissä", eikä vihainen ihminen ole "peppuun ammuttu karhu".

Idström tietää varmasti, mistä kirjoittaa kertoessaan yliopistomaailman julmuudesta humanistitutkijana, vaikka toki tarinassa on kärjistyksiäkin. Tutkijaksi kouluttautuminen on mahdollista vielä humanistillekin, mutta töistä ja apurahoista on turha haaveilla. Laurastakin on käsittämätöntä, miten maailma ei muka hyötyisi hänen tutkimustuloksistaan. Alennustila tuntuu murskaavalta ja niinpä hän lähtee kaupungista maalle, enonsa hylkäämään syrjäiseen mökkiin. Yksinkertainen elämä, pienviljely, onkiminen ja metsässä kulkeminen tekevät Lauralle hyvää, ja hän alkaa saada etäisyyttä urahaaveisiinsa.

Eräällä junamatkalla Laura tutustuu Mikaeliin, joka on karkumatkalla jonnekin kauas. Miehen elämä on ollut rosoista lapsuudesta lähtien, eikä hänen piireissään katsota hyvällä sitä minkä hän on tehnyt. Laura ei tiedä Mikaelista mitään, mutta yllätyksekseen viihtyy tämän seurassa ja tuo mukanaan mökille. Kesäpäivät kääntyvät vähitellen syksyksi, ja Mikael on mökillä edelleen, huumaantuneena elämästä luonnonhelmassa ja Lauran kertomuksista sanoista ja niiden historiasta. Kun Lauran suru ei kuitenkaan väisty, päättää katujen mies auttaa.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat tietysti Lauran havainnot kielistä ja kulttuureista, vaikka välillä niiden ripottelu kertomuksen sekaan oli hieman luentomaista. Silti ne olivat ihania. Melankolinen tunnelma muuttuu luonnonhelmassa seesteisemmäksi ja lukija on tyytyväinen Lauran löytämään olotilaan. Ihan teoksen loppumetreillä tunnelma kuitenkin taas muuttuu ja tyyli alkaa muistuttaa suorastaan kauhuromantiikkaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin lopusta, vaikka nyt en tietenkään osaisi muunlaista kuvitellakaan.

Ylilyöntejä romaanissa on muutenkin, mutta niillä on tarkoituksensa. Yliopistomaailma on kuvattu hyvin rankaksi ja mustavalkoisen pahaksi, jossa naiivilta vaikuttava päähenkilö kärsii jatkuvasti. Mökkielämä puolestaan on ylitsepursuavan kaunista, parantavaa ja hellivää, eikä lainkaan niin vaativaa kuin se ehkä oikeasti olisi kaupunkilaiselle. Siellä tuntuu olevan helppoa myös hyväksyä toisen ihmisen karu menneisyys. 

Sijoitan teoksen Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää. Goodreadsin haasteessa kirja sopii kohtaan 16: A book related to Earth Day.

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Bakvatten. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria Brobergin esikoisteos on ollut Ruotsissa yksi ilmestymisvuotensa parhaista romaaneista. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin, kirjailijan kotiseudulle. Pieni poika katoaa 1960-luvulla ja hänen läheistensä elämää aletaan kelata auki edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen, kun kyläkaupassa nuori Assar ja naimisissa oleva Margareta ihastuvat toisiinsa. Rakkauden ja kosketuksen nälkä on suuri, ja vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään vielä vuonna 2008, kun kadonneen pojan jäännökset löytyvät yllättäen keväisen tulvaveden vuoksi.

Silloin pelko muuttui itse paholaiseksi. Se nosti esiin kaiken yksinäisyyden ja kaikki ne kerrat, jolloin hänet oli unohdettu. Se nosti esiin ikävät koulumuistot, kaikki häijyt huudot ja haukkumiset, jotka olivat menneet ihon alle. Se kuiski sanoja, joiden mukaan äiti ei osannut huolehtia Nilasista eikä Lars välittänyt tarpeeksi tullakseen taaskaan luvatusti kotiin. Hän oli raivoissaan molemmille, kun eivät osanneet ajatella, millaista heillä lapsilla oli.

Assar ja Margareta tapaavat aina kun voivat, vannovat rakkautta toisiinsa, mutta Margareta ei jätä perhettään. Hänen miehensä Hebbe on huomattavasti vanhempi ja kuolee pojan, Håkanin, ollessa vasta lapsi. Håkan ei unohda isäänsä koskaan, tämän rakkaus metsään ja kalastukseen jää perinnöksi poikaan, jota kiusataan koulussa. Myöhemmin äiti menee yhteen saamelaistaustaisen Larsin kanssa ja Håkan saa pikkuveljen. Vaativa lapsi roikkuu veljessään kiinni ja Håkan on ikäisekseen paljosta vastuussa, kun äiti ei saa otetta arjesta, vaan kulkee menojaan. Kaukana on myös Lars, sillä ikävä porojen luokse on suuri. Kun lapsi katoaa, Lars lähtee, eikä Håkanilla on muuta kuin syyllisyytensä ja surunsa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Håkan asuu vanhaa kotitaloaan Petran kanssa, joka päättää selvittää vähäpuheisen miehen perheen salaisuudet. Naapurissa asuu edelleen vanha Assar, mutta kun lapsen ruumis löytyy, iäkäs Margareta antaa periksi ja kuolee. Miksei Håkan ole kertonut lapsuudestaan juuri mitään? Löytyykö enää Larsia jolle voisi kertoa Nilasin kuolemasta ja siitä mitä oikeasti tapahtui?

Veden varjoissa on epätoivoista rakkautta, yksinäisyyttä, pelkoa, kaikille niin tuttua puhumattomuutta ja kaipausta. Pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä juorut kulkevat ahnaasti, pojat kaipaavat isiään ja isät poikiaan. Pohjoinen on myös saamelaisvihan näyttämö, paikka jossa lappalaistausta lyö leiman, joka jää loppuiäksi ja muuttaa totuuden irvikuvakseen. Mutta vaietut asiat ja totuus tulevat tietysti joskus ilmi.

Hetkittäin hän olisi halunnut kertoa, miten kaikki on tapahtunut, päästää auringon sisään ja pelottaa elämäänsä hiipineen varjon tiehensä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä pelotti häntä.

Romaanin lähes ainoana naisena Margareta jää arvoitukseksi vahvasta halustaan ja rohkeudestaan huolimatta. Hän pelkää jotain, eikä uskalla tehdä valintoja. Petran osuus tarinan lopussa jää ohueksi ja mietin, miksi loppuun on tuotu ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Maaliin olisi päästy ilmankin. Romaanin miesten maailma tulee paljon lähemmäksi ja se kuvataan konkreettisemmin, vaellukset metsissä ja jokien varsilla, isien parhaat opetukset, tukinuitto ja luonnon merkitys. Kauniiden hetkien vastakohtana ovat teini-ikäiset pojat, jotka ovat kamalan raakoja toisilleen. Väkivalta kulkee verenperintönä.

Ihan teoksen ensimmäisillä sivuilla olin vähän että blääh, mutta hyvin pian teksti sai minusta vahvan otteen. Tarinassa on jotain sellaista väkevyyttä, joka kiehtoo, vaikka pinta on vähäeleistä ja jopa verkkaista. Pinnan alla on vahvoja tunteita ja voimakasta kipua. Etenkin nuoren Håkanin elämä satuttaa. Broberg ei anna valmiita eikä edes odettuja vastauksia, vaan jättää kysymykset auki tai ohjaa hahmojensa elämän arvaamattomaan suuntaan.

Vahvasta esikoisteoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjamuuri ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kuittaan paikan metsä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 29: A book set on or near a body of water, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 23: Kirja jossa kalastetaan.

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Trevor Noah 2016. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Atena 2020. 358 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Apartheidin aikaan Etelä-Afrikassa mustan ja valkoisen välinen sukupuolinen kanssakäyminen oli rikos. Trevor Noah oli rikoksen tulos ja siksi laiton jo syntyessään. Mustan äidin ja sveitsiläisen valkoisen miehen poika oli ihonväriltään jotain vanhempiensa väliltä. Hän ei kuulunut mustiin, hän ei kuulunut valkoisiin, eikä hän ollut virallisesti värillinenkään, joiden historia oli tyystin erilainen kuin hänen. Hänenlaistaanhan ei pitänyt olla olemassakaan. Apartheidin aikainen luokittelupolitiikka oli julkeaa, ja vielä pitkään sen kaatumisen jälkeenkin Trevorin oli vaikea luokitella itseään. 

Sowetossa eli lähes miljoona ihmistä. Heistä 99,9 prosenttia oli mustia – ja sitten olin minä. Olin kuuluisa naapurustossani pelkästään ihonvärini takia. Olin niin ainutlaatuinen, että ihmiset käyttivät minua maamerkkinä neuvoessaan tietä. ’Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle.’

Nykyisin kuuluisa ja menestynyt koomikko ja juontaja on lähtöisin värikkäästä, rotuerottelun leimaamasta ja epätasa-arvoisesta maasta, ja kiittää menestyksestään sinnikästä äitiään. Trevorin äiti oli kotoisin köyhyydestä, mutta pääsi sieltä ja myöhemmin myös väkivaltaisesta avioliitosta pois, pärjäsi omillaan, auttoi läheisiään ja uskoi parempaan huomiseen. Poika kasvoi kodissa, jossa uskottiin vankkumatta jumalaan, vietettiin sunnuntait kirkoissa, lyötiin lasta silkasta rakkaudesta, mutta jossa kapinoitiin myös vallitsevia tapoja vastaan ja annettiin eväitä itsenäiseen elämään.

Laiton lapsi on monin paikoin melko uskomatonta luettavaa. Nuorukaisen elämään mahtuu lukuisia karkumatkoja, yhteenottoja ja selkäsaunoja, selviytymistaistelua, nälkää ja rikollisuutta, mutta myös älykkyyttä, rajoja ja rakkautta. Noah kirjoittaa elämästään koskettavan hauskalla tavalla. Teksti on vilpitöntä, ehkä paikoin jopa lapsekkaan rehellistä, ja välillä minun oli suorastaan vaikea uskoa, että kaikki tuo mahtui yhden nuorukaisen elämään. Mitä kaikkea hän onkaan tehnyt ja nähnyt pienestä pitäen!

Omaelämäkerrallinen teos on myös hyvin silmiäavaava. Se kertoo rotuerottelusta, jollaisesta en ollut tiennytkään; sen eroista verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen rotuerottelun historiaan, kaupunginosien välisistä eroista, apartheidin jälkeisen maailman mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista, köyhyyden kierteestä ja rikollisuudesta osana arkea. Muutenkin kirjassa on paljon sellaista maailmaa, johon tuskin tulen törmäämään ja siksi sen lukeminen on juuri sitä, mitä usein kirjoilta kaipaan: opettavaista.

Kirja alkaa Trevorin lapsuusvuosista äidin kanssa. Tämän kasvatusmenetelmät kantavat hedelmää, mutta peloton nainen sortuu myöhemmin väkivaltaiseen suhteeseen, joka on vaarassa tuhota koko perheen. Välillä koomikko käy läpi hurjia teinivuosiansa, mutta palaa lopussa takaisin äitiinsä ja tämän tragediaan. Teos on kunnianosoitus naiselle, joka mahdollisti poikansa menestyksen myöhemmin.

Laittomasta lapsesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 26: Elämäkerta henkilöstä joka on elossa. Seinäjoen kirjaston haasteessa kerätään hahmoja ja tästä löytyy 29: Humoristinen tai hauska. Goodreadsin 52 kirjan haasteesta kuittaan kohdan 35: A book set in a country on or below the Tropic of Cancer.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakova 2020. Atena. 244 s. Sain kirjan lahjaksi. Kuva kustantajan. 

Voiko olla, että se pelko, joka sai alkunsa oveen koputuksesta vuonna 1936 elokuun pimeässä illassa, raskaiden saappaiden töminästä parkettilattiaa vasten ja mustasta autosta odottamassa pidätettyä ikkunoiden alla, on siirtynyt hiljaisena, sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle?

Marian isoisä Juri ei ollut kovin vanha, kun hän menetti vanhempansa, isänmaan vihollisina pidätetyt. Lapsuusvuodet kuluvat ensin isovanhempien, sitten isosiskon kanssa Uzpekistanissa, köyhyydessä ja orpoina, valtion virkamiesten jatkuvan epäluulon kohteina. Rooli ei muutu vuosia myöhemmin Leningradissakaan, mutta Juri on oppinut selviytymään ja raivaamaan tiensä kohti valoa, sillä hänellä ei ollut syyllisyyttä mitä tunnustaa, eikä hän koskaan uskonut vanhempiensakaan syyllisyyteen.

Karjalan mäntykankailla Juri löytää puolison, Tanjan, jonka suomalaisjuuret mahdollistavat mukavat eläkepäivät Turussa. Maahanmuuttajalle kaikki tuntuu lahjalta, vaikka kieli onkin vaikea. Hänellä on kuitenkin ympärillään oma perhe, tärkein kaikista: tytär Sonja, tyttärentytär Maria ja näiden pojat. Kun on kerran menettänyt perheensä, kaikki sukulaisensa, voiko parempaa lahjaa saada? Juri ei anna periksi, vaan selvittää vanhempiensa kohtalon. Nuori valtio pyytää anteeksi, mutta onko mahdollista että historia toistaa itseään? Kuka kantaa tapahtuneesta vastuun? Vastaako enää kukaan näistä kohtaloista?

Anna Soudakovan esikoisromaani paranee ja kehittyy sivu sivulta. Se luo sydäntäsärkevän kuvan naapurimaamme lähihistorian karmeista tapahtumista ja mielettömyydestä yhden perheen näkökulmasta. Romaanin ajankuvaa maustavat arkiset yksityiskohdat, kuten ruoka, perinteet, kesänviettotavat, teen juonti ja kohtaamiset. Soudakova kuvaa myös ympäristöä kauniilla tavalla, Uzpekistanissa, Pietarissa, meren rannalla, männiköissä tai Turussa. Näkökulma maahanmuuttajan arkeen tulee lähelle omaa työtäni ja tunnen empatiaa opiskelijoitani kohtaan.  

Mitä männyt näkevät kattaa paljon, vaikka ei sivumäärältään olekaan runsas. Siihen mahtuu Jurin koko elämä, yksinäisen nuorukaisen kasvutarina, perhettä ja sukupolvia, maahanmuuttajuutta, ja ennen kaikkea lähiseudun historiaa, jota ei saa sivuuttaa eikä vääristellä. Suosittelen nenäliinoja nojatuolin viereen! Vaikka Soudakovan romaanissa ihmissuhteet ovat hieman jopa liioitellun kauniita, niiden pehmentävä ja lohduttava merkitys korostuu, kun lukija kohtaa Jurin surun ja valtavat menetykset, pelon ja jatkuvan huolen. Upea esikoisteos ja toivon että Soudakova kirjoittaa jatkossakin!

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 12. Kirjassa ollaan metsässä. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 8. A book set in a state, province or country you have never visited (Karjala ja Uzpekistan). Erittäin hyvä kirja myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Lisää arvioita näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjasta kirjaan ja Tuijata.

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Dieter Hermann Schmitz. 2017. Kun sanat ei kiitä. Suomalaisinta sanaa etsimässä. Käsikirjoituksesta suomentanut ja toimittanut Heli Naski. Atena. 303 sivua.

Sain joululahjaksi Tampereen yliopiston saksan lehtorin tuoreen teoksen, jossa etsitään suomalaisinta sanaa ja tarkastellaan siinä samalla suomalaista vuodenkiertoa, arkisia ja juhlavampiakin tapoja, perinteitä ja mieltymyksiämme. Näkökulma on pitkään maassa asuneen miehen, jolla on suomalainen vaimo ja kaksi suoksalaista, teini-ikäistä lasta. Schmitz on julkaissut suomalaisuutta käsittelevan teoksen aikaisemminkin, Täällä Pohjoisnavan alla. Blogiarvio siitä mm. Kirsin kirjanurkassa.

Kirjan minäkertoja - jonka kuvittelen olevan juuri kirjailija itse, vaikken voi siitä ihan varma olla... Ehkä kyseessä on jonkinlainen autofiktio? - on työnsä puolesta mukana hankkeessa, jossa siis etsitään suomalaisinta sanaa. Kansalaiset ulkomaita myöten lähettävät suosikkisanojaan ja ehdotuksiaan, joista valtakunnallinen raati valitsee mielestään osuvimman - osin sanojen frekvenssiin, osin niiden äänneasuun tai tunnepitoisuuteen nojaten.

Sananetsinnän ympärillä kulkee tarina kertojan perhe-elämästä, jonka kautta pääsee mitä parhaalla tavalla tutkailemaan jouluja, hiihtolomia, kahvituksia, teinien murrosikää, saunaa ja melkeinpä mitä vaan, mitä arjen kulttuuriimme kuuluukaan. Kirjailija suhtautuu ilmiöihimme lämmöllä - onhan hän jo kuin yksi meistä - mutta näkee ne myös herkullisen välimatkan päästä. Ja näitä pieniä ilmiöitä kirjassa riittääkin: naapurisuhde, sotaveteraanit, oho, sukuhäät, yleinen sauna, pakkoruotsi, tipaton tammikuu, elämä on... Tamperelainen lukija saa tekstistä ehkä hitusen muita enemmän irti, sillä paikallisiakin ilmiöitä kertyy mukaan runsaasti.

Kerronnassa on mukana huvittuneisuutta, ihmetystä, huumoria ja väliin pientä ärtymystäkin. Kertoja on itse usein se, joka mokaa, yrittää liikaa tai ajautuu pieniin seikkailuihin. Varsinkin haasteessaan pyrkiä kertomaan perheelleen kuinka tärkeitä nämä ovat, tai yrittäessään järjestää kahdenkeskistä aikaa vaimonsa kanssa mies päätyy todennäköisimmin ivan ja surkuhupaisuuden kohteeksi. Kirjassa oli minun makuuni hieman liian kevyt ja huvittunut tyyli ja sellainen pakina- tai kolumnihenkinen kertoja, joka muistuttaa vaikkapa Roope Lipastia ja sitä toista saksalaisvävyä, Roman Schatzia. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kivaa luettavaa josta löytyy etenkin kielestä kiinnostuneille runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ja mikäs se suomalaisin sana sitten on? Onko se kulttuuria kuvaava sisu tai sauna, tunteita herättävä Ruotsi, tunnekuohuinen vittu, kotoisa höpöhöpö tai känkkäränkkä, vai sittenkin vaikeasti kääntyvät leikkimökki, löyly tai taskumatti?

Uusista haasteista tämä teos pääsee aloittamaan Helmetin kohdalla 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland 2017. Vien sinut kotiin. Atena. 284 sivua.

Oliko niin, että Pauliina Rauhala avasi Taivaslaulullaan oven vuonna 2013 ja päästi lukijat sisälle uskonnollisiin liikkeisiin? Tai ehkä Rauhala oli se, joka uskalsi tuoda esiin asioita joista oli siihen asti vaiettu. Joka tapauksessa kirja sai valtavasti huomiota, eikä siis pelkästään upeista kirjallisista ansioistaan, vaan rohkeudesta. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi uskosta tai uskonliikkeestä kertovaa esikoisteosta, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, jossa nuori nainen kaipaa korkeammalle ja löytää itseään helluntailaisten parissa, sekä Ben Kallandin teos, josta kerron seuraavaksi.

Markus kasvaa perheessä, joka kuuluu Jehovan todistajiin. Nuorukaisesta kasvaa osa yhteisöä ja hän päätyy kouluvuosien jälkeen Yhdysvaltoihin, aluksi avustaviin töihin, kirjapainoon ja kirjoitustehtäviin, mutta nousee vähitellen hierarkiassa veljeksi, osaksi hallintoa. Teos kuljettaa lukijaa läpi Markuksen elämän lapsuuden lämpimistä kesistä keski-ikäisen miehen pettymyksiin ja uusiin alkuihin.

Lapsuudessa keskeinen miljöö on Bellevue, kesämökki Porkkalanniemessä, paikka jossa Markus, tämän kolme siskoa ja naapurin Timo saavat elää vapaina hiekkaa varpaiden välissä, vene valmiina seikkailuihin. Perheen äiti sairastaa vakavaa masennusta ja pysyy melko sivussa läpi tarinan, isä sen sijaan on mukana Jehovissa ja tarkka säännöistä. Markuksen elämää säestää lahjakkaan Ellen-siskon viuluharrastus ja tragediat, suru, jota hän kantaa mukanaan vielä Atlantin toisella puolellakin.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat.

Teoksesta ei välittynyt ainakaan minulle juurikaan uskoa, ennemminkin luin siitä uskonnon asettamia sääntöjä ja rajoituksia, jotka toisaalta varjelivat ja suojelivat, toisaalta ohjailivat, aiheuttivat epätasa-arvoa, eroja tai perheiden rikkoutumista. Vuodet Yhdysvalloissa valottaa Jehovan todistajien hyvin miehistä organisaatiorakennetta, jossa vehkeily ja juonittelu kuuluvat asiaan, kuten missä tahansa (?) järjestelmässä. Tiukka säännöstö saa monet miehet elämään kaksinaismoraalissa, paljastuksilla kiristetään ja tarkkailevia silmiä on joka paikassa. Liikkeen ja uran vuoksi Markus on kuitenkin valmis uhraamaan rakkauselämänsä ja parisuhteensa.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kallandin tyyli kirjoittaa on hyvin toteavaa ja siksi paikoin viileää. Kauneutta ja syvyyttä kirjaan tuo Ellenin rakkaus musiikkiin ja viuluun, Kallandin taidokas tapa kuvata sekä säveliä että soittamisen tekniikkaa. Musiikki saakin suuren roolin tarinassa, mikä tasapainottaa mukavalla tavalla sitä kylmyyttä, jota Markuksen elämässä on runsaasti nuoruusvuosien jälkeen. Rivien välistä paistaa onneksi myös rakkaus siskoihin, etenkin nuorempaan Elleniin ja Carolaan, johon Markus ainoana perheenjäsenenä pitää yhteyttä yhtäkkisen irtaantumisen jälkeenkin, kun muut ovat tämän hyljänneet. Kaunista on myös ensirakkaus joka saa valitettavasti jäädä, kun organisaatio kutsuu.

Nyt kirjan luettuani tuntuu, että juuri teoksen koruttomuus antaakin tilaa tragedioille, uskonnosta kumpuaville kipupisteille, kaipuulle ja tyhjyydelle miehen elämässä. Koruttomuus myös alleviivaa suuren organisaation laskelmoivaa tunteettomuutta. Kokonaisuudessaan, tasapainoinen, tapahtumiaan seesteisempi, hieman haikea, sanoisin. Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Leena Lumi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Fishermen. Atena 2016. Suomentanut Heli Naski. 336 sivua.

Nigerialainen tarinankerronta on ilmeisesti omaa luokkaansa, sillä niin vahvasti se on ollut esillä viime vuosina. Kuten moni muukin, Chimamanda Ngozi Adichieta luen aina mielelläni ja viime vuonna tutustuin arvostettuun Chinua Achebeen, jonka perilliseksi Obiomaa kehutaan ja jota hän itse asiassa siteeraa Kalamiehissä muutaman kerran. Toivon kovasti, että muistakin Afrikan maista kirjailijat saisivat kansainvälistä mainetta, sillä uskon että tällainen tarinankerrontaperinne on vahvasti afrikkalainen juttu.

Se mikä yhdistää Obiomaa ja Adichieta, on Yhdysvallat, jossa he molemmat asuvat. Monilla (ylempään) keskiluokkaan kuuluvilla nigerialaisilla on ollut mahdollisuus opiskella englanniksi ja hankkia ns. länsimainen akateeminen koulutus, usein joko Yhdysvalloista tai Britanniasta. Siinä missä Adichie kirjoittaa usein Amerikkaan lähtevistä tai siellä jo asuvista nigerialaisista, on Amerikka Obioman kalamiehille ja heidän isälleen vasta haave jota tavoitellaan.

Kalamiehet on kertomus neljästä veljeksestä, Ikennasta, Bojasta, Obembesta ja Benistä ja heidän vaikesta vuodestaan 1996, kun heidän isänsä lähtee työkomennukselle kaukaiseen kaupunkiin ja jättää vaimonsa yksin kuuden lapsen kanssa. Ei mene montakaan viikkoa, kun isän varjo ja jokapäiväinen kuri hellittävät otteensa ja pojat kirmaavat vaaralliselle joelle kalaan. He ehtivät nauttia kielletystä hedelmästään kuusi viikkoa, ennen kuin äiti saa tietää. Kun isä viikonloppuna käy kotona, saavat pojat nahavyöstä takamuksilleen eikä joelle ole enää paluuta.

Isän kurilla ja äidin rukouksilla ei ole kuitenkaan toivottua vaikutusta, sillä kaupungissa vaeltava hullu, Abulu, on langettanut pahaenteisen ennustuksen Ikennan, vanhimman veljen ylle. Ennustus tekee Ikennasta vihaisen ja katkeran, eristää hänet nuoremmista veljistään ja langettaa joukkion ylle epävarmuutta ja surua. Vihanpito leviää, eikä lopulta kukaan neljästä pojasta ole turvassa Abulun kiroukselta. Perhettä koettelee vuosi, jonka aikana rakkaita kuolee ja katoaa, usko tulevaisuuteen sammuu ja äidin mielenterveys horjuu.

Silloin isä painoi päänsä kämmeniinsä ja itki. Minulle valkeni ensimmäisen kerran, että isä, meidän isämme, vahva mies, ei pystynyt auttamaan minua; hänestä oli tullut kesytetty kotka, jolla oli murtuneet kynnet ja vino nokka.

Obioma kirjoittaa tarinaa neljästä pojasta nuorimman, Benin, äänellä. Tekstissä heijastuu vahva suullinen kertomaperinne, se polveilee ja haaroittuu, unohtuu välillä kertomaan yksityiskohtia sivujuonteista tai ympäristöstä, mutta pysyy hallitusti kasassa. Ainekset ovat monipuolisia: historiallisia ja kuviteltuja tapahtumia, kristinuskoa, taikauskoa ja vanhoja tapoja. Kukin luku on nimetty metaforilla. Näiden (usein eläinten) kautta Ben kuvailee läheisiään tai heidän tuntemuksiaan ja ikään kuin sitoo heidän olemuksensa maailmaan ja sen ilmiöihin. Alkuun erikoiselta tuntuva keino, jonka kuitenkin huomasin toimivan hyvin loppua kohti, ja joka toistaa perheen tapaa käyttää runsaasti metaforia puheessaan.

Viha on iilimato:
     Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Jos Benin perhe joutuu kamppailemaan vihan, pelon ja surun kanssa, on romaanissa paljon hyvyyttä, rakkautta, hellyyttä ja optimismiakin. Hyväntuulisesti alkava perheromaani muuttuu vähitellen synkäksi ja traagiseksi tarinaksi, jossa koston teema ja poikien kokema vääryys tasapainottelevat moraalisten kysymysten kanssa. Perheensisäisten kysymysten, kuten isän, miehen tai vanhimman veljen roolin, lisäksi romaani käsittelee muitakin mielenkiintoisia teemoja. Mikä on esimerkiksi (taika)uskon rooli, kun ihminen kamppailee moraalinsa kanssa? Millä tavalla Nigerian levoton poliittinen tilanne vaikutti lopputulokseen tai perheiden elämään ylipäätään?

Monessa kohtaa olisin halunnut kääntää tapahtumien suuntaa. Tuntui, etten kestä enää, eivätkä nämä pojat varsinkaan voi kestää enää yhtään enempää. Niin armoton, likainen ja väkivaltainen kuin Benin tarina onkin, Kalamiehet on vivahteikkuudessaan ja monipuolisuudessaan myös kaunis ja paikoitellen lapsekkaan suloinen ja arkinen. Vaikka kerronnan polveilevuus ei ihan minun makuuni ollutkaan (Mene jo asiaan!), täytyy ihailla sitä, miten Obioma on säilyttänyt taitonsa tarinoida ja kirjoittanut siitä maailmanlaajuisesti ylistetyn esikoisromaanin!

Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin (2) kirjablogissa kehuttu, (20) kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, (23) käännöskirja, (40) kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista ja (42) esikoisteos.

Kirjasta lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi ja Kirja vieköön!

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen. 2016. Käyttövehkeitä. Atena. 208 sivua.

Ford Escort on teiniauto. Siitä huolimatta, ettei siinä ole karvanoppia eikä madallussarjaa eikä feikkipakoputkea ekä helvetillisiä kajareita. Näin on, ei voi auttaa. Saana on autokauppiaan tytär. Hän viettää lapsena paljon aikaa isänsä työpaikalla ja oppii autokauppiaan kielen: myyntifraasit, alan termit ja ronskit jutut. Saanan isä on tunnettu ja pidetty, eläväinen ja viinaan menevä. Isä osaa komentaa ja huutaa, mutta iskee silmää pian perään. Isän raidallisesta saunatakista tulee mieleen Joosef.

Saana on kahdeksan- ja yhdeksänkymmentälukujen lapsi ja nuori pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole Seppälää, vain Asustepuoti. Kaikki tietävät, kuka on roskakuskin poika, kuka pelasi joskus jalkapalloa tai missä Alko sijaitsi ennen kuin siitä remontoitiin baari. Saanalla on muutamaa vuotta vanhempi veli, Veli, jonka on teinivuosien myötä yhä vaikeampi sopeutua ennaltaodotettavaan elämään. Velistä tulee ensin punkkari, sitten hiljainen, sitten hän katoaa. Saanalla on myös kaksoisolento Saija, joka uskaltaa enemmän kuin hän itse, meikkaa rohkeasti ja pussaa ketä haluaa. Valitettavasti Saija on kuitenkin mielikuvitusta. Äiti ei päästä lähelleen eikä Helvi-mummu taida aina olla ihan kartalla.

Käyttövehkeiden Saana on isän tyttö, joka parikymppisenä joutuu hoitamaan yllättäen kuolleen isänsä hautajaiset ja odottaa, josko Veli saapuisi paikalle. Velin katoaminen on hajottanut perheen ja turvottanut alkoholisoitunutta isää entisestään. Saanan on vaikea saada otetta elämästään. Lapsena kaikki oli selkempää, rajallisempaa ja ennakoitavissa. Ei pidä katsella uusilla autoilla ajavien poikien perään. Niillä ei raha pysy näpeissä. On isä opettanut muustakin kuin rahasta. Miltä näyttää kantarelli, tervaskanto ja säyne. Isä on kertonut, että haapa kahisee kuin raha. Sillä tavalla sen erottaa lepästä. Isä osaa matkia teeren suhinaa ja heittää monta leipää.

Soili Pohjalainen kirjoittaa vetävää, ilmavaa tekstiä, jonka kanssa palaa väistämättä omaan lapsuuteen ja nuoruuteen pienellä paikkakunnalla. Teksti pursuaa tuttua kamaa, tuotteita, muotia, tapoja, musiikkia, ilmiöitä, materiaaleja - miten hän onkaan saanut sen kaiken niin luontevalla tavalla osaksi tarinaa? Usein ärsyynnyn liiallisesta tietyn aikakauden yksityiskohtien keräilystä, sen ripotteluksi osaksi tekstiä, mutta Pohjalainen tekee sen tavalla, josta nautin suunnattomasti. Ehkä siksi, ettei yksityiskohtien määrä tee tekstistä runsasta eikä liian nostalgista, vaan se säilyttää ilmavuutensa. Minäkertojan, Saanan, kieli on niin ikään soljuvaa, mustan humoristista, tarkkanäköistä ja paikoitellen jopa ronskia - isänsä tyttö. Kieli pelastaa, sillä tarinan yllä leijuu surua ja apaattisuutta, kirosanoja ja patoutunutta kiukkua.

Ajattelin ottaa Käyttövehkeitä mukaani joululukemisiksi, mutta luinkin sen jo ennen lähtöä. Kirja oli pakko huitaista kerralla, eikä siihen sitten kauan mennytkään. Ihastuin täysillä sen suorasanaiseen tyyliin, joka itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mukavampi se on posliinille paskantaa. Pohjalainen on kirjoittanut tarinan, jossa on tragediaa, menetystä ja nuoruuden epävarmuutta. Se tarjoaa paljon tarttumakohtia, mutta ei sorru märehtimään menneessä. Napakka, nautinnollinen esikoinen, jonka kirjoittajasta toivon kuulevani jatkossa lisää!

Muualla blogimaailmassa: Kannesta kanteen, Lumiomena ja Kulttuuri kukoistaa. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer. 2016. Kolme syytä elää. Atena. 344 sivua.

Voi näitä hienoja esikoisia! Tänä vuonna on ollut ilo lukea niin vahvoja tekstejä, että sopii vain toivoa, etteivät nämä kirjailijanalut jätä kirjoittamista tähän, vaan jatkavat aina vaan. Lifländerille Kolme syytä elää on ensimmäinen romaani, vaikka kokenut kirjoittaja onkin. Harrastuneisuus näkyy ja tuntuu tekstissä, se on upean ilmaisuvoimaista ja samalla kevyttä, hengittävää. Lifländerin lauseissa on alakuloista kauneutta, muttei liikaa. Hahmojensa mukana elävä kieli on välillä napakkaa tai kiihkeää ja tarpeen vaatiessa myös sameaa ja utuista.

Kun istun keittiön pöydän ääressä ja olen juomatta aamukahvia, teeskentelen, että mitään ei ole tapahtunut vaikka on tapahtunut kaikki.

On vuosi 1958. Helmi on ollut Laurinsa kanssa naimisissa kuusi vuotta. He ovat toistensa silmäterät, sillä lasta ei ole tullut. Laurilla on työnsä konttorissa ja Helmi odottaa häntä iltaisin kotiin. Helmillä on Volvonsa, jolla pääsee irti huoneista, selvittämään tunteita. Sillä Vaikka Laurilla on Helmi, hänellä on myös Kerttu, sihteerinsä. Vain vähän aikaa, eikä mitenkään vakavasti, mutta Helmi tietää ja se tieto kantaa loppuun saakka. Kun Kerttu sitten menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, elämä asettuu uomiinsa, kunnes 50 vuotta myöhemmin Kerttu istuu Helmin pöytään kahvilassa.

Kaksi vanhaa naista, jotka molemmat ovat kulkeneet toistensa ajatuksissa läpi nämä vuodet. Heidän välissään mies, jota molemmat ovat rakastaneet. Tai ehkä Lauri ei kuitenkaan ollut se, joka oli välissä, ehkä se oli pikemminkin Kerttu joka oli Laurin ja Helmin välissä, sanomattomana totuutena. Lauri ei koskaan tiennyt, että Helmi tiesi, ja kun hän sen kuuli, ei hän enää hengittänyt. Vuonna 1958 Helmi päätti valita näin, sillä häpeä ja pettymys estivät häntä valitsemasta toisin. Olihan Lauri kuitenkin lopulta valinnut hänet ja pitänyt loppuun saakka kuin kukkaa kämmenellään.

Ei ole ketään, joka kuulisi rukoukset ja tämän minä kannan lopun elämääni, tämän minä joudun kantamaan, että Lauri olisi vielä, jos olisin pitänyt suuni kiinni.

Kolme syytä elää käy läpi kahden naisen elämänmittaista ajatusten kehää. Kehällä on yhteinen alku ja yhteinen loppu. Valinnoilla on ollut seurauksensa, mutta aina ei ole mahdollista valita, vaikka vaihtoehtoja olisikin. Ja kun ikää tulee, pitkään piilossa pidetyt sanat saattavat päästä suusta, vaikkei niin olisi valinnut, ja silläkin on seurauksensa. Helmin ja Kertun romaani käsittelee valintojen lisäksi rakkautta, pitkää parisuhdetta ja ikääntymisen tuomaa yksinäisyyttä. Sekä sitä, mitä kuuluu sanoa ääneen, vai kuuluuko. Pitkän, jo vanhan tarinan rinnalla kulkee alakerrassa asuvan Tomin lyhyempi elämä ja tarina, mutta samat kysymykset. Avioeron vuoksi uutta elämänvaihetta aloitteleva mies pohtii samoin yksinäisyyttä, mutta ennen kaikkea suhdetta tyttäreensä ja avioliittoonsa. Vaikka Tomi ja tyttärensä Kia pysyttelevätkin romaanissa sivuosassa, on heillä tärkeä rooli, kun tarinat yhtyvät ja saavat lopussa toiveikkaan sävyn.

Sävyltään romaani on tosiaan hieman alakuloinen, vaikka etenkin ympäristö ja pienet yksityiskohdat tuovat siihen valoa. Minäkertojana Helmi hallitsee tarinaa ja värittää sen omanlaisekseen. Sillä vaikka Helmi on pidättyväinen ja hienotunteinen, hänen sisällään on vahvoja tunteita ja paljon kysymyksiä. Kirosanat ja itkun saa todistaa vain rakas, hymykuoppainen, helmenharmaa Volvo. Helmin muistot ja rakkaus Lauriin herättivät minussakin paljon vahvoja tunteita. Kuten jo alussa totesin, Lifländerin kieli taipuu upealla tavalla murtuneen mielen sumuiseksi virraksi tai ikääntyneen mielen epäselväksi puuroksi, mutta kirkastuu heti, kun päähenkilöiden mukana siirrytään nuoruuteen ja vuoteen 1958. Maailma on muuttunut 50 vuodessa paljon ja sekin näkyy tekstissä harkitulla tavalla. Volvot muuttuvat, koteja puretaan, Ruotsiin lähdetään työn perässä, muttei kotiuduta vaan tullaan takaisin. Pitkän elämän aikana kotiin saattaa kertyä liikaa tavaraa ja muistoja.

Kirjasta ovat raportoineet myös mm. Tuija, Leena, Arja ja Katri.
P. S. Kirjailija on muuten jo vuosia pitänyt kirjoittamisaiheista blogia nimellä Rooibos!

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Undertaking. Atena. 2015. Suomentanut Heli Naski. 332 sivua.

Huokaus. Olen vilkuillut Sopimuksesta kirjoitettuja blogeja syksyn mittaan ja painanut nimen muistiini. Kun nyt sitten viimein päästin itseni sen kimppuun, oli se menoa ensimmäiseltä sivulta lähtien. Irlantilainen Audrey Magee on sijoittanut esikoisensa Saksaan ja toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa sen näkökulmasta, joka tuo sodan poikkeuksellisen lähelle, iholle, verkkokalvoille. Tavallisten saksalaisten valintojen taustat, selviytyminen, ihmisarvo, hyväksikäyttö. Sopimuksessa käsitellään näitä ja monia muitakin teemoja armotta ja lakonisesti.

Peter ja Katharina avioituvat tapaamatta toisiaan. Peterin motivaationa on loma rintamalta. Kathariinaa houkuttelee leskeneläke siinä tapauksessa että aviomies kaatuu. Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Peterin palattua rintamalle alkaa kirjeenvaihto, joka kuvaa nuorten kaipuuta toisiaan ja normaalia elämää kohtaan.

Rintamalla ei mikään ole tietenkään normaalia. Venäjän aroilla kärsitään kylmästä, ainaisesta nälästä ja täistä. Miehet, jotka taistelevat suuremman Saksan vuoksi, joutuvat etsimään itsestään oikeutusta lukuisille surmille. Miehet, jotka ovat loppujen lopuksi vain "tykinruokaa", kokevat ja näkevät miten vähäinen arvo ihmisyydellä voi olla. Kuvaus taistelun etenemisestä ja piirityksistä on kuvottavan yksityiskohtaista ja säälimätöntä. Lukijan iholle jäävät paleltuneet pikkuvarpaat, ulosteet, kylmettyneet ruumiit ja rotanliha. Mieleen jäävät myös kyyneleet, antautuminen ja mielen hajoaminen, sillä kun osat vaihtuvat, on kohtelu ihan yhtä raakaa.

"Kerro heille, että kuolet pian, koska noudatat jotain saatanan typerää käskyä marssia sataviisikymmentä kilometriä tammikuun lumessa. Kerro heille se."
"Pidä perkele turpasi kiinni."

Samaan aikaan Katharina elää varsin yltäkylläistä elämää Berliinissä. Suklaakakut, samettimekot ja makkara ovat opportunistisen isän ansiota, jota Katharina kyseenalaistaa kovin vähän. Perhe ei tunne omantunnon pistosta muuttaessaan hienoon asuntoon, joka on jäänyt juutalaisilta tyhjäksi. Berliinissä asuvat natsimieliset käyttävät asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja ummistavat silmänsä siltä mitä maassa oikeasti tapahtuu. Näiden naisten valinnat herättävät inhoa, mutta hekin ovat sodassa, hekin joutuvat selviytymään. Katharinan perheessä koetaan menetyksiä, vajotaan peiton alle, suojaudutaan pommituksilta ja pelätään.

"Hän häilyi taittuneessa valossa, tilassa, jossa kaikki oli särkynyt - hänen edessään kellui ja ajelehti valkoista, keltaista, hänen veljensä kasvojen ja aviomiehensä hymyn pirstaleita. Hän --- tarvitsi jonkun lopettamaan epävarmuuden, jota koki ajelehtiessaan pirstoutuneen maailman läpi."

Sopimus on realistinen ja säälimätön kuvaus siitä, mitä sota saa ihmiset tekemään. Sopimus ei valitse puoltaan, vaan näyttää, miten puute ja hätä kuluttavat, nylkevät ihmistä päivä päivältä, ajavat mielenterveyden heikoille jäille. Kuka vajoaa seuraavaksi? Kenellä ei ole jäljellä enää mitään mikä pitäisi pinnalla? Teos ei todellakaan romantisoi sotaa eikä ihannoi aatteita. Puute ja hätä tekevät opportunistiksi, kaunaiseksi, epäluuloiseksi. Lihakeiton tuoksu saa nälkäisen antautumaan.

"Pääsi kestää hieman paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?"
"Kestääkö? Enpä ole huomannut."

Sopimus on vangitsevan hyvä teos ja minulle yksi vuoden parhaita. Sen eleetön ja koruton tyyli on vaikuttavan armoton, muttei toivoton. Keveyttä tekstiin tuo vahvasti dialogiin perustuva kerronta. Dialogi kantaa sittenkin kun kaikki muu on jo hajonnut.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teosta on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Katja, Mari A., Kirsi, Krista ja Jonna.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti. Linnan juhlat. 2015. Atena. 283 sivua.

"Joskus elämä sulkee enemmän ovia kuin avaa ja sitä on pakko kulkea sieltä, minne näyttää pääsevän. Ja sitten lopulta päätyy sellaiseen huoneeseen, minne ei ollut lainkaan menossa tai jossa ei edes viihdy."

Vielä alkuvuodesta keski-ikäisellä Hannulla on mieleinen työpaikka, ihana vaimo, kaunis tytär ja omakotitalo. Joulukuussa Hannulla ei ole enää mitään, "--- ei yhtään mitään. Kaikki oli otettu pois, viety muualle, kärrätty kaatopaikalle. Toivoin, että joku olisi ymmärtänyt heittää minut kuorman päälle." Sen sijaan hänellä on syyte petoksesta ja pahoinpitelystä, hänen perässään on virkavallan lisäksi moottoripyöräjengi, armoton lehdistö ja vaalivirkailijat.

Miten tähän on päädytty? Hannu istuu auton ratissa, ei elämänsä. Hänen elämäänsä ohjaa persoonan treenaaja Mikko. Kiltti, ystävällinen ja hieman hölmö Hannu on helposti vietävissä, kun idearikas Mikko päättää ottaa tehtäväkseen auttaa Hannua saavuttamaan ikiaikaisen haaveensa: päästä itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Mikon suunnitelmat saavat Hannun pään pyörälle eikä niiden toteuttaminen mene aina taiteen sääntöjen mukaan. "Olin kuin boakäärme, joka on nielaissut siilin ja koettaa nyt sulatella sitä ja vannoo, ettei koskaan enää niele siiliä." Hannu ei kuitenkaan peräänny. Tämä on hänen mahdollisuutensa saada jotain takaisin.

Lipastin tragikoomisessa teoksessa käydään läpi keski-iän suurta kriisiä vetämällä kaikki ihan överiksi. Hannun elämän pyörteen ohessa nauretaan poliitikoille, konsulteille ja systeemille. Pilke silmäkulmassa kritisoidaan maailman menoa. Ymmärrystä saavat pienen ihmisen ajatukset ja ratkaisut, joihin on hyvin helppo samaistua. Lipasti on piilottanut vakavaa asiaa hulvattoman meiningin ja mustan huumorin taakse. Kirjailijan sana on yhtä aikaa kepeä ja painava.

Lipastin riemukas tyyli on minulle aiemmin tuttua lähinnä kolumneista. Olikin jännä seurata, miten pienten tekstien tarkkanäköisyys ja huumori sopivat romaanin mittakaavaan. Hyvin ne sopivat. Kirjan parasta antia ovat mielestäni samat kuin kolumnienkin: arkisen elämän ja absurdin maailman törmääminen. Tosin täytyy sanoa, että romaani meni siinä ehkä hieman liiankin pitkälle!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta on kirjoittanut ja pitänyt myös Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa.