Pitäisi lukea enemmänkin tietokirjallisuutta, en tiedä miksi en kovin usein päädy sellaista lukemaan. Tähänkin teokseen törmäsin ihan sattumalta Turun kirjamessuilla, kun ohjelmaani tuli muutos ja menin hetken mielijohteesta kuuntelemaan Mari Pihlajaniemen haastattelua. Vaikutuin teoksen aiheesta ja laitoin sen heti kirjaston varausjonoon!
Lajit ovat riippuvaisia toisistaan, ja yhden lajin kohtalo vaikuttaa koko systeemiin. Valtaosa sukupuuttoon tapetun mukana katoavista on pieniä ja vaatimattomia. Niitä, joihin juuri kukaan ei kiinnitä mitään huomiota mutta joilla on oma merkittävä roolinsa koko ekosysteemissä.
Olipa kerran Pohjola kertoo meille tutuista, mutta valitettavasti katoamassa olevista lajeista. Pääosassa on naali, mutta Pihlajaniemi käy läpi myös sopuleiden, riekkojen, kuukkeleiden, peurojen ja monien muidenkin pohjoisten lajien tämänhetkistä tilannetta. Nämä lajit eivät nimittäin ole aina asuttaneet pelkkää pohjoista, vaan niitä on löytynyt Etelä-Suomea ja jopa Baltian maita myöten. On tietysti selvää, että lajien siirtyminen yhä pohjoisemmaksi ja niiden harvinaistuminen on ihmisten ja ilmastonmuutoksen seurausta, mutta Pihlajaniemi kertoo tarkemmin, mitä syitä ja seurauksia taustalta löytyy.
Nykyisen me ihmiset emme läheskään aina hävitä lajeja suoraan, vainoamalla tai pyydystämällä niitä. Nykymaailmassa lajit katoavat usein siks, että me pilaamme vähä vähältä niiden ympäristön ja elinmahdollisuudet.
Eläinten määrän väheneminen on ollut järkyttävän nopeaa. Moni yllä mainituista eläimistä on ollut vielä reilut sata vuotta sitten hyvin yleinen ympäri Suomen. Nykyään niitä tapaa tuntureilla, Kuusamon metsissä, syrjäisillä soilla tai rajojen ulkopuolella, jos lainkaan. Syynä tähän on ilmastonmuutos, ihmisasutuksen leviäminen, liikenteen kasvu ja tieverkoston laajeneminen, turismi, roskaaminen ja kilpailevien lajien leviäminen pohjoista kohti.
Teos koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käy läpi lajien häviämistä, toinen Pohjolan siirtymistä yhä pohjoisemmaksi ja kolmas niitä mahdollisuuksia, joita ihmisellä vielä on lajien pelastamiseksi ja luonnon ennallistamiseksi. Teos alkaa katoavasta naalista ja loppuu naaliin, ihan viime aikojen huippu-uutiseen, Saamenmaalla pitkästä aikaa pesivään ja poikivaan naaliin. Toivoakin vielä siis on, vaikka tuntuu, että asiaan paneutuvilla biologeilla, tutkijoilla ja vapaaehtoisilla on lähes mahdoton tehtävä.
Pihlajaniemi kertoo eläinten ja luonnon tilasta hyvin helppotajuisella tavalla. Taustalla on paljon tutkimustyötä ja viitteitä niihin. Tekstiä on mukava lukea, se etenee mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla, jopa vetävästi. Sitä elävoittävät hassut ja söpöt yksityiskohdat tarkkailun kohteena olevista eläimistä, päiväkirjamerkinnät ja kirjailijan omakohtaiset kokemukset mm. mökiltä Kainuusta, Huippuvuorilta ja vapaaehtoisleiriltä käsivarren Lapista.
Pienessä teoksessa on paljon asiaa, joka auttaa ymmärtämään ihmisen toiminnan, ilmastonmuutoksen, lajimuutosten ja lajikadon välisiä syy-seuraussuhteita. Mikä vaikutus on esimerkiksi retkeilijöiden jättämillä roskilla naalien elämään, miksi kuukkeleita ei näy Etelä-Suomen metsissä, miten soiden ojitus on ajanut riekot ahtaalle, miksi talvella valkoiseksi muuttuva naali on pulassa, jos lunta ei sadakaan tai mikä merkitys on kuivalla pakkaslumella sopuleiden pesintään verrattuna maahan kentäksi jäätyvään vesisateeseen.
Tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi, mutta vaikutti ainakin minuun siten, että taidan tarttua tietokirjaan jatkossa useammin. Blogipostauksia en tästä löytänyt, mutta uskon että se löytää kyllä lukijoita! Kansikin on kerrassaan ihana!
