Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Den lodande människan: Havet, djupet ja nyfikenheten. Essäer. Suomentanut Anu Holma. Tammi 2023. Pokkarissa 256 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pokkarialesta löytyi kirja kirjailijalta, jonka teos Ankeriaan testamentti hurmasi monet lukijat muutama vuosi sitten. Siispä ajattelin, että luen mielelläni samatunnelmaista tekstiä lisääkin. Ja miten houkutteleva sen kansikin on! Meren kutsu on kokoelma tarinoita tai esseitä, kuten ruotsinkielisessä alkuteoksessa niitä luonnehditaan. Niiden teemana on nimen mukaisesti meri, mutta yhtä lailla myös ihmisen taipumus uteliaisuuteen, tiedonjanoon ja haluun löytää uutta.

Tämäkin teos on oikein mukavaa luettavaa. Meren kutsu ei ole tietokirja siinä mielessä, että siitä oppisi varsinaisesti uusia asioita, vaan se on ennemminkin ajatuksia ja tunteita herättelevä katsaus ihmisiin lajina meren äärellä. Osa Svenssonin kirjoittamista seikoista on osalle lukijoista varmasti hyvinkin tuttuja, kuten karttojen syntyminen tai suurten nisäkkäiden lajikato. Ajankohtaiseksi Svenssonin teoksen tekeekin juuri tuo ympäristönäkökulma: mitä kaikkea ihmisen tarve löytää ja valloittaa onkaan aiheuttanut planeetallemme. Miksi esimerkiksi valaita on pyydetty ennen kuin on edes tiedetty, miten niitä voisi hyödyntää?

Teos on ympäristönäkökulmasta huolimatta pääasiassa historiallinen katsaus merillä navigoimiseen, meren kanssa elämiseen, sen hyödyntämiseen ja sen kartoittamiseen. Svensson on löytänyt mielenkiintoisia tarinoita historiallisista ihmisistä, joista historiankirjat eivät juurikaan kerro, mutta joilla on ollut - tai olisi voinut olla - valtava merkitys merenkulun ja meribiologian historiassa. Kuten malaijilainen orja eurooppalaisen maailmanympärimatkaajan mukana tai skotlantilainen leipuri, joka teki merkittäviä luonnonhistoriallisia löytöjä, mutta ei halunnut mainetta ja kunniaa itselleen. Mieleenpainuva oli myös meren äärelle asettunut itsellinen nainen, joka kirjoitti 1950-luvun alussa maailman hurmanneen teoksen Meren ihmeet, joka yhdisti tietoa ja kaunokirjallisuutta silloin uudella tavalla. Svenssonin valitsemissa tarinoissa ei ole pääasiassa pelkästään meri (tutkimuskohteena, rakkautena, kulkuväylänä tai ruokapöytänä), vaan sen parissa elävät ihmiset unelmineen, haasteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen. 

Ihminen on siis utelias eläin ja miten valtavasti ihmiset ovat tehneetkään töitä muun muassa meren syvyyksien mittaamisen, navigoinnin, karttojen laatimisen tai lajilöytöjen eteen. Ja silti Svensson muistuttaa moneen otteeseen, miten paljon valtamerissä on edelleen alueita ja kohtia, joista emme vielä tiedä mitään. Uusia lajeja saattaa löytyä milloin tahansa - tai toivottavasti löytyy ennen kuin aiheutamme niille sukupuuton. Meri on myös inspiroinut ihmisiä taiteen pariin, mutta sitä varten ovat eri teokset. Meren kutsussa pääpaino on tieteen tekemisessä. 

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Maria Adolfsson 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Nödvändigt ont. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2024. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmerellä ja sen kielessä, asukkaissa ja kulttuurissa on vaikutteita niin Skandinaviasta, Hollannista kuin Britanniastakin. Ihana keksintö! Päähenkilö on viisikymppinen komisario Karen Eiken Friis, joka tasapainottelee pikkulapsiarjen, pitkiksi venyvien työpäivien ja raskaiden muistojen kanssa.

Tällä kertaa Karen komennetaan varsin vastentahtoisesti vahtimaan kadoksissa olevan kuuluisan taiteilijan Raymond Ossen perhettä. Samalla hän pääsee tutustumaan miehen kahteen ex-vaimoon, nykyiseen tyttöystävään, lapsiin ja suureen taloon. Jyrkänteen reunalta on löytynyt Ossen auto, mutta ei ruumista. Vaikuttaa siltä, että mies on päätynyt itsemurhaan, mutta tarkka tutkinta ei sitä ihan puolla ja niinpä Karen saa tutkittavakseen mahdollisen murhan.

Tutkimuksia ei varsinaisesti hidasta poliisilaitoksen uusi johto, mutta esimies saa Karenin ärsyyntyneeksi, varpailleen ja hyvin tietoiseksi iästään. Lähestyvä joulu luo omat paineensa, kun Karenin omaatuntoa kolkuttelee. Hänen miehensä Leo kantaa suurimman vastuun kaksivuotiaan tyttären arjesta ja tuo yllättäen kotiin jotain, mistä Karen ei ilahdu lainkaan. Leon menneisyys kummittelee siinä missä Kareninkin.

Nyt täytyy sanoa, että kuudennen Doggerlandin lukeminen oli hieman tahmeaa. Itse rikoksesta ja sen tutkinnasta jäivät parhaiten mieleen Ossen rasittavat perheenjäsenet ja heidän välisensä kitka. Muuten taidan unohtaa hyvinkin pian, mitä kirjassa tapahtui. Ihan kuin tarinassa ei olisi ollut mitään mihin tarttua, vaikka loppuratkaisu oli kyllä yllättävä. Aikaisemmissa osissa mukavaa lämpöä tuonut yhteisöllisyyskin pysytteli nyt harmittavasti taka-alalla. Uskon kuitenkin että Adolfsson kykenee jatkamaan muuten laadukasta sarjaansa tästä eteenpäin!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Naistenviikko: Claire Keegan: Kasvatti

Claire Keegan 2010. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2024. 81 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jatketaan Naistenviikon juhlimista Kristiina Rikmanin suomentamalla teoksella. Samalla kuittaan Helmetin haastekohdat 47 ja 48: Kaksi kirjaa, joilla on sama kääntäjä. Luin tammikuussa tätä varten myös Keeganin Nämä pienet asiat. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Keeganin molemmat teokset ovat hurjan pieniä romaaneja, mutta kokoaan suurempia. Niiden tarina ja tunnelma jäävät ehdottomasti mieleen. Kasvatti kertoo köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi sukulaisten hoiviin. Tyttö kuvittelee lähtevänsä taloon avuksi tai peräti töihin, mutta hän saakin osakseen huolta, hoivaa ja uusia vaatteita. Kukaan ei kerro, miten pitkän aikaa tytön oletetaan sukulaisilla asuvan, mutta koulujen alkaessa hän palaa kotiin, jonne on syntynyt jälleen yksi pikkusisar.

Päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys, jota tyttö kohtaa. Lapseton pariskunta ottaa hänet mukaansa arjen askareisiin, tyttö saa jatkuvasti heiltä huomionosoituksia ja hänen kanssaan keskustellaan. En tiedä, johtuiko siitä, että luen niin paljon dekkareita - ja onhan draamaa muissakin romaaneissa - mutta odotin koko ajan, että jotain ikävää tapahtuu tai paljastuu. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samalla tavalla kuin Nämä pienet asiat -romaanin päähenkilö, tässäkin tyttö kohtaa jotain itselleen uutta ja varmasti loppuelämänsä kannalta merkityksellistä. Kasvatissa ei kuitenkaan ole sellaista opetuksen kaltaista, johon toisen romaanin päähenkilö ryhtyy. Kasvattitytön kesässä on jotain hyvin tuttua, jotain mitä olen lukenut varmasti myös kotimaisesta kirjallisuudesta ja tarina, jollaisen olen kuullut omankin perheeni historiasta. Tarina sijoittuu aikaan, jota ei ole tarkkaan määritelty, mutta muutaman vuosikymmenen takana se taitaa olla. Eletään maaseudulla ja etenkin kirkonmenojen jälkeen käy selväksi, että juoruilu on osa kyläläisten arkea. Elintaso kasvattiperheen ja oman perheen välillä on varsin suuri, mutta eroa taitaa olla myös asenteessa. 

Keeganin tyyli on hyvin vähäeleistä ja arkista. Se antaa tilaa hengittää ja päätellä itse, sillä sanoja ei ole liikaa. Se ei tavoittele suurta draamaa eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Keegan antaa pienen tarinan olla juuri sen kokoinen kuin se on, olematta osa jotain suurempaa. Ehkä se jää sen vuoksi niin vahvasti mieleen. Pienoisromaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Leena Lumi. 

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Löpa varg. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2022.

Hurjan hyvin ajan hengessä on tämä romaani, ja miten hienoa, että asennemuutos lähtee 70 vuotta täyttävästä metsästäjästä. Ulf päättää lähteä piipahtamaan metsästysmajalleen eli vanhalle asuntovaunulleen syntymäpäivänsä aamuna. Siellä on oma rauha hengittää ja katsella metsää. On keskitalvi ja hän näkee lumessa suuren suden jäljet. Odottaminen palkitaan, sillä pian hän näkee komean suden. Kokemus on jotain mistä hän ei pysty kertomaan edes vaimolleen.

Suden kohtaaminen vaikuttaa pitkän linjan metsästäjän asenteeseen ja metsäsuhteeseen. Metsästysseuran puheenjohtajan on myönnettävä itselleen, ettei nauti enää tappamisesta. Hän alkaa kyseenalaistamaan sen, mitä hän on harrastanut 12-vuotiaasta lähtien. Ulf kaivaa esiin muistivihkonsa, joihin hän on tallentanut jokaisen kaatonsa ja metsästyskokemuksensa lapsesta saakka. Hän huomaa, että muistoja on huomattavasti enemmän kuin muistiinpanoja.

Ulfin sydän on sairas ja voimat ovat ehtymässä. Metsästysseuran puheenjohtajuus siirtyy nuoremmalla ja valitettavasti fanaattisemmalle metsästäjälle. Ulfin uudelle asenteelle nauretaan ja hän päättää ottaa etäisyyttä porukkaan. Pitkään metsänhoidon parissa työskennellyt eläkeläinen alkaa kyseenalaistaa metsästyksen lisäksi myös metsänhoidon taloudellisen näkökulman. Hän ymmärtää nyt metsän jatkuvan köyhtymisen ja luontokadon, kun lintujen laulu vähenee. 

Ulf on ajatuksissaan paljon menneisyydessä ja on itsekin siksi hämillään asennemuutoksestaan. Romaani on aika selkeä kannanotto ja sen keskiössä Ulf on ikään kuin ruumiillistuma siitä siirtymästä, jota tarvitsemme luonnon hyväksikäytöstä sen suojelemiseksi. On kirjailijalta hieno ratkaisu, että omatunto on kirjoitettu 70-vuotiaan sydämeen ja sieluun, eikä nuoremman sukupolven edustajan puheisiin tai politiikkaan. Ekman näyttää samalla, miten vaikeaa vanhoja tapoja on kyseenalaistaa etenkin alueella, jossa metsä ja metsästäminen ovat elanto. 

Romaanissa on myös sympaattista arkea kahden 70-vuotiaan suhteessa ja avioliitossa, vanhenemisen ja sairastumisten äärellä. Avioparin välinen sanailu ja kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen tuovat terävän lisän romaaniin. Kovin monta hahmoa pienessä teoksessa ei edes ole, mutta niistä läheisimpiä Ulfille ovat koirat. Hänen kanssaan yhtä matkaa vanhenee ensimmäinen kanssakulkija, mutta uudestakin ehditään riemuita. 

Luonnon läheisyyttä ja rikosmysteeriä on myös Ekmanin palkitussa teoksessa Tapahtui veden äärellä vuodelta 1993. Suden jäljessä rikos on ensin sivuosassa eikä Ulf ole ensin varma onko se edes tutkimisen arvoinen. Lopulta sen laajuus paljastaa surullisen esimerkin vanhoillisista asenteista ja nuoruuden hölmöilyistä. Arvostetusta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata ja Lumiomena. 

Patricia G. Bertényi: Kaikki ovat sokeita

Patricia G. Bertényi 2024. Tammi. 431 s. Luin BookBeatista.

En olekaan aikaisemmin kuullut tällaisesta kirjailijasta! Unkarilaissyntyinen turkulainen Bertényi on kirjoittanut jo yhden jännärisarjan. Kaikki ovat sokeita sijoittuu sairaalamaailmaan, ja aloittaa uuden sarjan. Bertényi tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itsekin (monien muiden alojen lisäksi) sairaanhoitaja. Tätä sarjaa luen varmasti jatkossa lisääkin.

Kuusikymppinen unkarilaistaustainen Janka työskentelee Aboan yliopistosairaalan teho-osastolla laitosapulaisena. Hän on asunut Suomessa jo kolmekymmentä vuotta, mutta kokee itsensä edelleen maahanmuuttajaksi, ja sellaisena yhteiskunta häntä kohteleekin, sillä Jankalla olisi osaamista paljon muuhunkin. Laitosapulaisena hän on kuitenkin niin huomaamaton, että siivotessaan teho-osastoa hän pääsee kuulemaan ja näkemään paljon sellaista, joka ei hänelle kuuluisi.

Jankan lääketieteellisestä taustasta, uskomattoman hyvästä muistista ja kaiken näkevistä silmistä on hyötyä, kun teho-osaston hoitaja Dani alkaa pohtia, mikä on vialla kahden turkulaisjulkkiksen äkkikuolemissa. Janka haistaa jotain mikä herättää hänen epäilyksensä. Samoihin aikoihin kuuluisa oopperatähti kuolee yliajon seurauksena, eikä Janka pidä sitäkään onnettomuutena. Dani kärsii siskonsa menetyksestä eikä ole ihan oma itsensä, mutta on hyvä työssään ja liittoutuu Jankan kanssa tapausten selvittämiseksi. Totinen ja yksinäinen Dani saa äitimäisestä Jankasta ystävän, jota ei tiennyt kaipaavansakaan. 

Parivaljakko löytää kontaktiensa ja sairaalan arkiston avulla lisää epäselviä tapauksia vuosien ajalta. He alkavat epäillä työtovereitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi näistäkin kuolee. Sairaalatyön ulkopuolella Janka siivoaa rikkaan poptähden Aydanin asuntoa. Janka esittelee tälle Danin ottamia upeita valokuvia ja Aydan palkkaa Danin ottamaan itsestään kuvia. Nuorten naisten välille kehkeytyy vähitellen orastavaa ihastumista, mutta kaikki jää auki sarjan seuraavaa osaa varten. Uskon että samat hahmot ovat mukana siinäkin.

Alkuun minusta tuntui, että teoksessa on ihan liikaa lääketieteellisiä yksityiskohtia ja että teho-osaston työtä kuvaillaan liiankin tarkkaan, mutta sitten se alkoi onneksi kiehtoa ja pidin sitä virkistävänä vaihteluna. Taisin jopa oppia pari uutta termiä. Dani on tarinassa se tyypillinen hahmo, jolla on ahdistuksensa ja mörkönsä. Janka taitaa kuitenkin tehdä hänen itsetunnolleen hyvää, ja toivottavasti myös Aydan, mutta nähtäväksi jää, miten nämä kaksi rikkinäistä nuorta aikuista vaikuttavat toisiinsa. 

Janka sen sijaan on ihanan raikas hahmo. Hänessä on paljon viisautta ja älykkyyttä, joita hän väläyttelee tarvittaessa. Töissä hänen on pysyteltävä näkymättömänä, sillä hän pelkää menneisyytensä vuoksi edelleen virkavaltaa ja liikaa näkyvyyttä. Janka on myös isoäitimäisen lempeä ja taikoo ihmeellisiä ruokia Danille lohduksi. Hänen miehensä Ákos toimii vartijana eikä hänestä paljon vielä kerrottu, mutta uskon että hänen hahmonsa kasvaa sarjan edetessä. Maahanmuuttajuus on tuotu esille ajankohtaisella tavalla, kun keskustellaan osaavien maahanmuuttajien potentiaalin hyödyntämättömyydestä. Myös Jankan kielelliset pohdinnat ovat kiva lisä. Kirjailija tietää varmasti, mistä puhuu. Pidin myös siitä, että Turku oli saanut vaihtoehtoisen nykyisyyden!

Aloitusdekkarista myös blogissa Lukutuulia.

Jane Harper: Ulkopuoliset

Jane Harper. Englanninkielinen alkuteos Exiles. Suomentanut Maija Lehmuksenoksa. Tammi 2024. 406 s.

Australiaan sijoittuva Ulkopuoliset on Aaron Falk -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aikaisemmat sarjan osat ovat Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Falkin kokemuksiin aikaisemmissa teoksissa viitataan vain hieman, joten Ulkopuoliset toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi olen lukenut Harperilta erillisen Selviytyjät-jännärin.

Aaron Falk on matkalla Adelaiden lähellä sijaitsevaan pieneen Marraleen kaupunkiin, joka juhlii vuosittaisia viinifestareita. Siellä juhlitaan myös Falkin ystäväpariskunnan pientä poikaa, jonka kummiksi Falkia on pyydetty. Hän viettää Racon perheen viinitilalla viikon ja sekaantuu väistämättä vuosi aikaisemmin kadonneen Kimin tutkimuksiin. Nainen on Charlie Racon entinen puoliso ja teini-ikäisen Zaran äiti. Paikallispoliisin tutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta eikä Falk voi olla penkomatta ystäviensä läheisen katoamista.

Kuusi vuotta aikaisemmin ihan samalla alueella tekojärven rannalla on kuollut Zaran ystävän Joelin isä auton yliajamana. Tämänkään tapauksen syyllistä ei ole löytynyt. Tekojärven vieressä on suojaisa alue, jossa nuoret ovat kokoontuneet jo vuosikymmenien ajan bilettämään festariviikon ajan. Vähitellen paljastuu, että Kimille saattoi tapahtua siellä jotain 25 vuotta aikaisemmin, mutta miten se vaikuttaa hänen kohtaloonsa aikuisena? Miksi hän jättää vastasyntyneen vauvansa vaunuihin yksin ja katoaa?

Aaron Falk kietoutuu tapauksiin myös romanttisessa mielessä, sillä hän ja Joelin äiti Gemma tutustuvat toisiinsa. Gemma on festivaalien järjestysvastuussa ja vähitellen Marraleen kaupunki ympäröivineen luontoineen alkaa tuntua Falkista kotoisalta. Hän viihtyy mainiosti työssään talousrikosten parissa keskusrikospoliisissa Melbournessa, mutta olisiko aika muutokseen, ja jos olisi, mitä hän tekisi työkseen Marraleessa?

Kuten aikaisemmissakin Harperin teoksissa, pikkukaupungin salaisuudet ovat suuressa roolissa tässäkin jännärissä. Lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ihmiset muistavat asioita ja pitävät toisistaan huolta, jopa liiankin tiiviisti. Ihmissuhteet ja vanhat seurustelusuhteet merkitsevät paljon. Silti on paljon, mitä ei sanota ääneen ja yksityiskohtia, joihin ihmiset helposti uskovat vaikka eivät olisi niitä itse nähneetkään. 

Tarinan tunnelma on dekkariksi varsin lämminhenkinen ja mielestäni ihmiskuvaukset ovat melkein liiankin täydellisiä. Teos on kuitenkin hyvin vetävä ja koukuttavat, jopa jännittävät paikoitellen. Falkin vaisto ja takaraivossa kolkuttava hälytys ratkaisevat lopulta sekä Kimin katoamisen että Joelin isän kuuden vuoden takaisen onnettomuuden. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Édouard Louis 2016. Ranskankielinen alkuteos Histoire de la violence. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin vuosihaasteessa on kaksi kohtaa, joihin pitäisi lukea kansiltaan samannäköiset kirjat. Édouard Louisin teokset ovat olleet lukuprojektina jo jonkin aikaa, joten kuittaan nuo haastekohdat kahdella hänen teoksillaan - ne kun ovat hyvin toistensa näköisiä. Väkivallan historian jälkeen luen teoksen Muutos/metodi. Aikaisemmat Louisilta lukemani romaanit ovat Ei enää Eddy sekä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. 

Väkivalta on teemana myös Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisteoksessa Ei enää Eddy, mutta nyt hän on nuori aikuinen ja asuu Pariisissa. Louis kertoo tarinaansa lukijalle, mutta ei ole sen ainoa kertoja. Hän on kertonut raiskauksesta ja väkivaltaisesta illasta aikaisemmin siskolleen, joka kertoo sitä nyt miehelleen Louisin kuunnellessa viereisessä huoneessa. Claran selonteko tapahtumista mahdollistaa sen, että väkivallan kokija pystyy kuuntelemaan omaa tarinaansa ulkopuolelta, kunnes teoksen loppupuolella hän ei enää jaksa kuunnella siskoaan, vaan kertoo loput itse. Erikoinen kerronnallinen ratkaisu, joka toimii loistavasti ja saa pohtimaan niin kuulijan kuin kertojankin motiiveja.

Teos ei ole pelkästään kuvausta väkivaltaisesta illasta toisen miehen kanssa, vaan myös sen seurauksista, traumoista ja siitä, miten moneen kertaan tarina on kerrottava saadakseen apua tai oikeutta. Kotiseudulle palaaminen ja Claran luona vierailu palauttaa mieleen myös lapsuuden ja sen luokkayhteiskunnan, jonka paljastamisesta Louisin tekstit ovat kuuluisia. Pariisin ja maaseudun välinen kuilu, vähän koulua käyneiden duunareiden ja yliopistossa opiskelleiden välinen juopa, köyhyys ja kotiseudulle palaamisen aiheuttama sopeutuminen - teemoja, joista Ranskassa ei ilmeisesti ole paljon kirjoitettu, sillä ne herättävät nyt kiivasta keskustelua. Louis onkin suorastaan pelottavan tarkkanäköinen.

Nuorukaisen kohtaamasta väkivallasta lukeminen on järkyttävää, mutta siitä kertominen on välttämätöntä, vaikka päähenkilö haluaisi kovasti olla puhumatta siitä. Hänen ystävänsä saavat hänet taipumaan poliisilaitokselle ja siitä seuraa reissu, jossa hänen riisutaan jälleen, kuvataan yksityiskohtaisesti ja hänen asuntonsa myllätään. Raiskauksen vuoksi hänen on syötävä hiviä ehkäisevä lääkekuuri, joka panee hänen vatsansa sekaisin - myllerrys ja pelko eivät ole pelkästään pään sisäisiä, vaan ne saavat elimistönkin sekaisin.

Édouard Louisin teksti on varmasti tarkkaan mietittyä ja viimeisteltyä, mutta se ei tunnu siltä. Kerronta poukkoilee ja on välittämättä kirjallisista konventioista tai koulussa opetetuista säännöistä. Claran kerronta tuo mukaan puhekielisyyttä ja karkeutta, kun taas Louisin oma kerronta tasapainottelee rajuuden ja hienotunteisuuden välillä. Tekstiä on melko vaivatonta lukea ja tuntuu että se onnistuu sanomaan paljon vähillä sanoilla. Kiivastakin se on, kun päähenkilö kokee enemmän kuin mitä pystyy noissa olosuhteissa ilmaisemaan. Surettaa, miten paljon häpeää väkivallan uhri joutuu kokemaan ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen.

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia. 

Maja Lunde: Unelma puusta

Maja Lunde 2022. Norjankielinen alkuteos Drømmen om et tre. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2023. 464 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa. 

Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.

Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?

Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.

Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.

Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Abdulrazak Gurnah 2020. Englanninkielinen alkuteos Afterlives. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2022. Ostin omaksi. Pokkarissa 339 s. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme seuraavaksi kirjaksi tämän Nobel-voittajan teoksen, joka on odottanut yöpöydällä vuoroaan jo hetken. Luimme viimeksi Putinista ja Venäjän kolonialismista, nyt on vuorossa Saksan ja Iso-Britannian Itä-Afrikkaan jättämän jäljen vuoro. Gurnah, Iso-Britanniaan Tansaniasta 18-vuotiaana muuttanut kirjailija ja professori, on jäänyt meillä ilmeisen vähälle huomiolle Nobelistaan huolimatta. Häneltä on suomennettu tämän jälkeen varhaisempi teos Paratiisi. 

Loppuelämät sijoittuu 1900-luvun alun itäiseen Afrikkaan, alueeseen jonka hahmotin vähitellen Tansaniaksi, mutta josta alkuun käytetään nimeä Saksan Itä-Afrikka. Alue on saksalaisarmeijan hallussa ja ensimmäinen maailmansota ulottaa väkivaltaiset lonkeronsa sinne saakka. Nuorukaiset värväytyvät Schutztruppeen ja sotivat niin omiaan kuin brittejäkin vastaan. Sodassa loukkaantuu Hamza, perheetön poika, joka päätyy sisämaan sotien jälkeen takaisin kotiseudulle rannikkokaupunkiin ja elää loppuelämänsä varsin onnellisesti. Toisenlainen loppuelämä on suunnilleen samanikäisellä Ilyaalla, jonka pikkusisar Afiya ei lakkaa koskaan miettimästä, mihin veli joutui ja miten tälle sodassa kävi.

Romaanin alku kuvaa Ilyaan ja Afiyan lapsuutta köyhyydessä, ilman vanhempia, ilman yhtään mitään. Itäisen Afrikan rannikko on monikulttuurinen, eikä pelkästään kolonialismin vuoksi, vaan siellä käydään vanhastaan kauppaa niin arabien kuin intialaistenkin kanssa. Osa asukkaista on muslimeja, osa kristittyjä ja sitten on niitä, jotka hakevat turvaa vanhoista uskomuksista. Ihmisvilinä ja kaupankäynti ei kuitenkaan jaa osallisuutta tasaisesti, vaan köyhimpien on ponnisteltava tosissaan leipänsä eteen ja siksi eurooppalainen armeija vetää puoleensa. Hallitsijat vaihtuvat ja maailma sotii ympärillä, mutta kaikkein sorretuimpien on vain jatkettava elämäänsä.

Romaani esittelee alkuun muitakin hahmoja, kuten nuorista huolehtivan Khalifan ja tämän äksyn vaimon, epäluotettavalta tuntuvan esimiehen ja Saksan armeijan arvaamattomat upseerit. Hamzan vuodet sodassa ovat kammottavaa luettavaa, kun taas Afiyan kasvu tytöstä naiseksi antaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Olen ennenkin äärimmäisestä köyhyydestä lukiessani hämmästellyt, miten vähällä ruoalla, heikolla hygienialla ja vähillä tavaroilla ihminen saattaakin tulla toimeen. Samaa kauhistelin nytkin. Gurnahin teksti ei kuitenkaan jätä tilaa surussa, pelossa tai kärsimyksessä vellomiselle, vaan tarina vie pontevasti eteenpäin.

Ehkä 1900-lukua kuvaakin suurten sotien lisäksi ja niistä huolimatta toiveikkuus ja usko kehitykseen, sillä paljon toiveikkuutta oli tässäkin tarinassa, jonka ohuet hännät yltävät Afrikan maiden itsenäistymiseen 1960-luvulle saakka. Jotain kadotetaan lähes pysyvästi ja osa siteistä katkeaa vuosikymmeniksi, mutta elämä kantaa ja tuo mukanaan pysyvyyttä ja turvaa. Romaaniin mahtuu kaunis rakkaustarina, eräs riivaajaan valtaama lapsi ja paljon muuta elämänmakuista. Toiveikkaassa tunnelmassa on läsnä myös hieman surumielinen sivuvire, on öisiä painajaisia, sodan jättämiä arpia ja hylkäämisen pelkoa.

Tarina siis kulkee eteenpäin kuin juna, välillä ympäristön yksityiskohdissa ja tarkasti keskusteluissa viipyillen, mutta etenkin loppua kohden kiihtyen. Gurnahin tyyli on hyvin realistista, vaikka yksityiskohdissa on runollisuutta ja monikulttuurinen ympäristö tuo oman maagisen mausteensa arkeen. Ihanan mausteen tekstiin tuovat runsaat esimerkit paikallisista sanoista ja alkupuolella myös saksankielisistä sanoista. Einari Aaltonen on tehnyt suomentajana upean työn monipuolisen tekstin parissa.

Romaani on ankara muistutus kolonialistisesta epätasa-arvosta, rasismista ja hyväksikäytöstä, ja mielestäni hyvä opetus myös siitä, etteivät maailmansodat koskettaneet pelkkää Eurooppaa, eikä uutisoinnin pitäisi siihen nykyäänkään sortua niin paljon. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii parhaiten kohtaan 22: A book by an author from an African country. Helmetin lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa

Annie Darling 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Bookshop of Lonely Hearts. Suomentanut Saara Pääkkönen. Tammi 2022. Oma ostos.

Jos kirjailijan sukunimi on Darling, ei kai voi olettaa muuta kuin suloista kirjallisuutta. Tähän kirjaan sain kimmokkeen Helmetin haastekohdasta, jossa kirjan nimessä pitää olla sana kirja. Toivon tämän myös auttavan siihen lukujumiin, joka on vaivannut vakavammin otettavien kirjojen kanssa. Aloitin tätä ennen viisi varsin kehuttua romaania, jotka ovat kaikki jääneet kesken. Äsken postaamani Sofi Oksasen tietokirja oli virkistävä poikkeus muiden seassa, sillä sitä ei tosiaankaan voinut jättää puoliväliin.

Lähtökohtaisesti pidän kirjoista, jotka sijoittuvat Lontooseen, joten Goodreadsin haasteessa sijoitan sen kohtaan A book set in one of the 25 most beautiful cities in the world. Bloomsburyssa en ole tietääkseni käynyt, mutta nyt varmasti käyn. Siellä voisi aivan hyvin sijaita sata vuotta vanha kirjakauppa, jonka tuore omistaja pelkää kirjakauppojen puolesta ja pohtii, millä omansa saisi erottumaan muista. 28-vuotias Posy Morland rakastaa historiallista romanttista kirjallisuutta ja päättää keskittyä romanttisen kirjallisuuden myymiseen kaupassa, jonka hän on juuri perinyt.

Kiinteistön uudella omistajalla, Sebastian Thorndykella, on kuitenkin muita suunnitelmia. Komea nuorukainen ei kuuntele Posyn ajatuksia, vaikka ravaakin kirjakaupassa ärsyttävyyteen saakka. Hänen isoäitinsä on kuitenkin jättänyt kaupan tarkoituksella Posylle, ei Sebastianille. Työntekijöidensä kanssa Posy päättää juhlia uudistuneen kirjakaupan avajaisia vain parin kuukauden kuluttua. Ehtiikö hän siihen mennessä vakuuttaa Sebastianin, tilata kaiken tarvittavan, tehdä remontin ja pölyyttää omia haaveellisia asenteitaan?

Posy on jäänyt vastuuseen 15-vuotiaasta pikkuveljestään vanhempien kuoltua seitsemän vuotta aikaisemmin. Nuori nainen on tehnyt hyvää työtä, mutta rahat eivät meinaa millään enää riittää edes nopeasti kasvaneen Samin vaatevaraston uusimiseen. Osaako hän yrittäjänä huolehtia rahavirroista niin että kauppa kannattaa? Yllättäen Lontoon rasittavin poikamies Sebastian rientää apuun niin remontissa kuin projektinhallinnassakin. Lapsesta asti toisiaan ärsyttäneet Posy ja Sebastian ottavat päivittäin yhteen, kunnes lopulta löytävät yhteisen sävelen - tietysti.

On alusta asti selvää, miten romaanissa käy. Teos on kuitenkin romaanisarjan alku, joten kuvittelin käänteiden tulevan kiusoittelevasti ehkä vasta jossakin tulevassa osassa. No, hyvä näin, sillä voi olla etten anna itselleni lupaa lukea seuraavaa osaa. Tarina tihkuu söpöyttä aina Posyn homssuisesta olemuksesta eksentrisiin työkavereihin, vaaleanpunaisiin yksityiskohtiin, herkullisiin leivonnaisiin, romanttisen kirjallisuuden sitaatteihin ja Posyn omiin eroottisiin kirjoitelmiin. Söpöyttä tasapainottavat Sebastianin kärkkäät kommentit ja kiire, jonka avajaiset aiheuttavat. Ehdottomasti sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, joka ei ota itseään liian vakavasti, eikä ole ollenkaan huonoimmasta päästä!

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Patrik Svensson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk. Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2020. Pokkarissa 272 s. Oma ostos.

Tätä kehuttiin muutama vuosi sitten kirjablogeissa niin paljon etten ole kirjaa unohtanut, vaikka en sitä silloin hankkinutkaan. Nappasin sen vasta nyt mukaani kaupan alelaarista ja aloitin lukemisen melkein saman tien. En arvannutkaan että teos on niinkin perusteellinen selonteko ankeriaasta - kuvittelin sen olevan enemmän romaani - ja kuten suomenkielinen nimi antaa ymmärtää - tarina isästä ja pojasta.

Toki teoksessa on kehyskertomus, jossa poika kertoo isästään, tämän taustoista ja kalastusretkistä yhdessä isän kanssa. Skånessa ankeriaan pyynnillä on vuosisataiset perinteet ja niitä on tässäkin perheessä jatkettu. Romaanin pääosassa on kuitenkin ankerias ja siinä mielessä teos lähestyy tietokirjallisuutta. Oli jotenkin todella kiehtovaa lukea niin perusteellista selvitystä lajista, josta en tiennyt juuri mitään. Ja tietysti on kirjailijan ja suomentajan taito kertoa tavalla, joka vetää ja pitää otteessaan.

Ankeriaan pitkä elämä on täynnä salaisuuksia, joita tutkijat eivät vieläkään ole täysin selvittäneet. Sargassomerellä syntyvä ja sinne (ilmeisesti) kuoleva kala matkustaa pitkän matkan Euroopan ja Pohjois-Amerikan sisävesiin viettämään hiljaista elämää jopa vuosikymmeniksi. Mikä saa sen palaamaan Sargassomerelle ja miten se sinne löytää takaisin? Ankerias on kiehtonut tutkijoita Platonista alkaen, sen parissa on viettänyt aikaa Sigmund Freud, sitä on kuvattu romaaneissa ja kansanperinteessä ja sen vuoksi on tehty pitkiä merimatkoja ympäri pohjoisen Atlantin, sillä ankerias on luonnontieteellinen mysteeri.

Svensson on löytänyt ja hyödyntänyt valtavan määrän mielenkiintoista tietoa vanhoista pyyntikulttuureista ja poliittisista kiistoista, ankeriaan ominaisuuksista omituisena kalana, entisajan käsityksistä ankeriaasta lajina ja olentona, paikallisista tavoista ja ruokalajeista ympäri Euroopan, ankeriaan arvostuksesta sekä viime vuosikymmenien ajalta sen määrän romahduksesta. Ankerias on valitettavasti yksi esimerkki lajeista, joita kuudes joukkosukupuutto koskettaa. 

Paradoksaalista on se, että emme pysty suojelemaan ja auttamaan ankeriasta ellemme tunne sen elämää tarpeeksi hyvin. Ankerias pakenee tutkimusyrityksiä, se kuolee kun sen yrittää vangita, se ei lisäänny jos sitä painostetaan, se ei suostu syömään mitä sille tarjotaan. Se onnistuu katoamaan pyydyksistä ja tutkijoiden käsistä. Ihminen on tämänkin lajikadon syynä, mutta onko niin että aikamme loppuu emmekä ehdi enää sitä pelastaa?

Isän ja pojan tarina jäi siis ainakin minulla romaanissa ihan sivuun ja lähes unholaan, mutta heidän kauttaankin avautui eteläruotsalaista mikrohistoriaa ja elinkeinoja. Ankeriaan testamentti linkittyy monin tavoin eurooppalaiseen tutkimusperinteeseen, kansantieteeseen ja jopa kieliin. Uskomattoman monipuolinen teos enkä ihmettele lainkaan sen suosiota ilmestymisensä jälkeen.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Claire Keegan 2021. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Lainasin kirjastosta. 

Kivasti on ollut ainakin blogeissa ja kirjasomessa esillä tämä irlantilainen pienoisromaani. Toivottavasti se on löytänyt hyvin lukijoita. Keegan ei ole minulle aikaisemmin tuttu, mutta hänen tyylistään tulevat mieleen esimerkiksi Colm Tóibínin teokset, kuten Nora Webster, Robert Seethalerin Kokonainen elämä ja John Williamsin Stoner. 

Joulu lähestyy ja Bill Furlongin perheellä on paljon tekemistä. Miehen yrityksen asiakkaana on muun muassa katolisen kirkon nunnaluostari, jossa Bill poikkeaa joulun alla. Hän törmää kaltoinkohdeltuun, varastohuoneeseen teljettyyn nuoreen naiseen ja yrittää auttaa tätä. Bill kertoo havainnoistaan rohkeasti myös abbedissalle. Muu kylä ja jopa oma perhe haluaisi ummistaa silmänsä siltä, mitä luostarissa tapahtuu, mutta mies asettuu yleistä ilmapiiriä vastaan ja tekee jouluaaton koittaessa jotain hyvin rohkeaa.

Keegan on valinnut hyvin koskettavan moraalikysymyksen, rajannut tarinan selkeästi ja pidättäytynyt teeman laajemmasta käsittelystä. Hän ikään kuin vain vihjaa, mitä luostarissa tapahtuu. Kerronta on hyvin vähäeleistä, mutta Billin hiljainen pohdinta ja ahdinko koskettavat kovasti. Ympäristön suvaitsemattomuus ja vaikeneminen korostuvat hyvin joulunalun tunnelmassa ja jäävät varmasti mieleen. Pienen teokset sanat on aseteltu tarkkaan ja harkitusti. 

Kerronnassa on muutenkin jännittävä kontrasti niiden pienten arkisten tai jouluun liittyvien asioiden kanssa, joita perheessä toimitetaan, suhteessa siihen isompaan huoleen, mikä Bill Furlongin mieltä niin kovasti painaa. Jokatalvinen rutiini ja joulun samanlaisena toistuminen, pitkät työpäivät ja väsymys luovat tehokkaan taustan, kun luotettava mies vaipuukin omiin ajatuksiinsa eikä omassa hiljaisuudessaan suostu ummistamaan silmiään. Kiehtova on myös yksityiskohta, jonka hän ymmärtää omasta menneisyydestään.

Kansiliepeestä luin, että Irlannin katolinen kirkko on historiansa saatossa järjestänyt luostareiden kautta kymmenien tuhansien vauvojen pakkoadoption ja moni lapsista on kuollutkin. Vastaavasti heidän nuoret naimattomat äitinsä ovat jääneet vaille tukea ja turvaa, ja moni heistäkin on kuollut surkeissa olosuhteissa. Muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata ja Leena Lumi. Yritän saada Helmetin lukuhaastetta varten luettua jonkin toisenkin Kristiina Rikmanin suomentaman romaanin kohtiin 47 ja 48!

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskynen 2023. Tammi. 184 s. Lainasin kirjastosta.

En ole lukenut aikaisemmin Markku Pääskysen teoksia. Luin kansiliepeestä että Niin kaunis on maa on jo hänen yhdestoista romaaninsa, ja koska se teki suuren vaikutuksen, luen varmasti häneltä jonain päivänä jotain muutakin; esimerkiksi Hyvä ihminen vaikuttaa arvioiden mukaan mielenkiintoiselta. 

Pariskunta Onni ja Aliina ovat ystävystyneet toistakymmentä vuotta sitten toisen pariskunnan, Marian ja Tuomaksen, kanssa. Pariskunnat ovat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa toistensa kanssa, Marian ja Tuomaksen lapsi on ollut usein Onnilla ja Aliinalla hoidossa, ja vaikuttaa siltä että he ovat toistensa parhaat ystävät, tuntevat toisensa parhaiten. Siksi ei ole mitenkään valtava yllätys, kun Maria ja Tuomas eivät erään illanvieton jälkeen palaakaan kotiinsa eivätkä vastaa viesteihin eivätkä puheluihin. He katoavat.

Katoaminen vaivaa tietysti kovasti ja se ei jätä rauhaan varsinkaan minäkertoja Onnia. Mitä on tapahtunut Tuomakselle ja Marialle, jotka lähtivät Onnilta ja Aliinalta myöhään perjantai-iltana taksilla kotia kohti? Onni käy läpi Tuomaksen ja Marian elämää, elämäntyyliä, varallisuutta, valintoja, ristiriitaisuuksia, pakkomielteitä ja luonteenpiirteitä. Pariskunnat ovat viettäneet usean lomaviikon yhdessä ulkomailla, jonne Tuomaksella ja Marialla on ollut tapana karata talvikuukausiksi. Etenkin siellä Tuomaksen ailahteleva luonne on aiheuttanut konflikteja, pahaa mieltä ja hämmennystä.

Onnin kerronnassa Tuomas saakin suuren roolin. Onnin on punnittava miesten välistä ystävyyttä, Tuomaksen itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, ja omaa rooliaan suhteessa, jossa toinen on niin hallitseva. Naisten välinen ystävyys vaikuttaa syvemmältä ja tasapainoisemmalta, mutta Tuomaksesta paljastuu lukijalle jatkuvasti lisää hankalia ominaisuuksia. Niin Onninkin kuin varmasti kenen tahansa on vaikea joskus määritellä, miksi roikumme suhteissa, joissa ei ole vastavuoroisuutta. Mikä kiehtoo ihmisessä, josta paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, mutta josta ei halua luopua.

Pidin kovasti Pääskysen tiiviistä ilmaisusta ja romaanin varsin rajatusta teemasta. Tarina ei rönsyile lainkaan, vaan pitäytyy hyvin uskollisesti aiheensa ympärillä silloinkin kun kertoja palaa menneeseen ja yrittää löytää tapahtuneelle selityksen. Kerronnassa on välillä myös otteita Tuomaksen unista, vakavasti mielensä kanssa kamppailevan miehen sekavuudesta, mutta Pääskysen romaani ei yritäkään diagnosoida eikä asettaa Tuomasta minkään otsikon alle (nykyajalle hyvin epätyypillisesti?). Hyvin rajattu romaani kertoo miehestä sen, minkä kertoo ja lukija voi itse päätellä loput ja pohtia vaikkapa, voiko pahuus olla synnynnäistä. Lyhyt teos on nopea lukea, mutta se jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Amman lukuhetki ja Raijan kirjareppu. Helmetin haasteessa romaani sopii kohtiin 17 (ärsyttävä henkilöhahmo), 24 (tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin) ja 29 (kirjassa valehdellaan). Seinäjoen kaupunginkirjaston 2024 lukuhaastetta varten tästä löytyy ainakin anteeksiantamista, katkeruutta ja vihaa. 

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Maria Adolfsson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Fallvind. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2022. Pokkarissa 374 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Olen ihan vaivihkaa koukuttunut Maria Adolfssonin Doggerland-sarjaan. Jouluruokaostoksilla osui silmään tämä pokkari ja tiesin heti, että se on juuri sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä. Tarina lähti vähän kankeasti liikkeelle - tai sitten en joulukiireiltäni ehtinyt keskittyä kunnolla - mutta viimeistään vieraiden lähdettyä olin sen imussa. Tämä Doggerland-sarjan viides osa jättää erään Karen Eiken Hornbyn kollegan tulevaisuuden niin herkullisesti avoimeksi, että kuudes osa on varmasti jo tuloillaan.

Karen itse päätyy kahdeksan kuukauden vanhempainvapaan jälkeen hieman etuajassa töihin, sillä hänen apuaan kaivataan epämääräisissä oloissa menehtyneen nuorukaisen kuoleman tutkintaan. Vain vähän aikaisemmin on löytynyt kuolleena samanikäinen nuori nainen, jonka tutkinnassa Karenin kollegat painivat. Vähitellen tutkimukset yhdistyvät, sillä nuorten menneisyydestä löytyy yhteinen tekijä, ja poliiseilla herää pelko kuolemantapausten lisääntymisestä.

Kuten dekkarisarjoissa usein käy, itse poliisitutkinta ja rikokset jäävät jännittävistä asetelmista huolimatta päähenkilöiden elämänvaiheiden jalkoihin. Päähenkilöihin kiintynyt lukija haluaa tietää lisää, millaista Karenin ja tämän puolison Leon uusi elämä vauvan kanssa on, onhan Karen jo viisikymmentävuotias eikä suhde ole vielä kovin pitkäikäinen. Kapuloita rattaisiin heittävät korona ja eräs tulipalo, joiden vuoksi Karen luopuu kotitalostaan ja suuntaa ystävineen uuden projektin kimppuun. Veikkaan, että tapaamme ystäväporukan jatkossa tältä uudelta alueelta.

Karenin ohella tässä teoksessa saa tilaa hänen kollegansa Astrid Nielsen, josta en paljon muista aikaisemmista teoksista. Muut kollegat tai ystävät ovat olleet aiemmin enemmän esillä; nyt he toimivat turvallisina taustajoukkoina. Astridilla on vaikea elämänvaihe, jonka seurauksia hän yrittää piilotella työpaikalla. Nainen tarvitsisi tukea ja ystävää, mutta torjuu kaiken huonoin seurauksin. Astridin tulevaisuuteen liittyykin se koukku, jonka Adolfsson tällä kertaa asettelee tarinaansa. Jatkaako taitava rikostutkija Karenin kollegana?

Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmeressä. Sen asukkaissa, kielessä, nimissä ja kulttuurissa on ihanasti sekaisin brittiläisiä, hollantilaisia ja skandinaavisia elementtejä. Kerrassaan hauska idea rakentaa täysin uusi miljöö vanhoista aineksista. Merellinen ympäristö antaa oman leimansa sarjan osiin ja myös tähän, jossa kamppaillaan asuntolaivalla, selvitään rajumyrskystä ja harrastetaan purjehdusta, kauniin karuista maisemista puhumattakaan. Doggerlandin rannikolla olisi kiva kävellä!

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel 2014. Englanninkielinen alkuteos Station 11. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2022. Pokkarissa 432 s. Ostin omaksi. 

Olen huomannut blogeissa ja Facebook-ryhmissä juttuja St. John Mandelin teoksista, viimeisimpänä Lasihotellin, mutta vasta Helmetin lukuhaaste sai minut päättämään, että luen Asema 11:n kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa. Ja koska teos teki suuren vaikutuksen, nyt hankin itselleni tuon toisenkin.

Ei enää junia, jotka kulkevat kaupunkien alla virtakiskojen häikäisevällä voimalla. Ei enää kaupunkeja. 

Kirsten on vasta 8-vuotias, kun nopeasti leviävä ja tappava flunssavirus (niin, tämä on kirjoitettu paljon ennen koronaa) saavuttaa Toronton. Pari päivää ennen katastrofia hän myös näkee teatterissa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydänkohtauksen. Kaksikymmentä vuotta romahduksen jälkeen Kirsten kiertää Yhdysvaltain pohjoisosia kertävän, Shakespearea esittävän teatteri- ja orkesteriryhmän kanssa. Muutaman kymmenen hengen ryhmä on oppinut elämään ilman sähköä, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, internetiä, tekniikkaa ja kaikkea sitä mikä katosi romahduksen myötä, kun 99 % ihmisistä kuoli. Heidän maailmassaan tulee vastaan pieniä yhteisöjä, mutta valtaosa maailmasta on kasvien ja eläinten peittämää maisemaa, jossa muinaiset autot ja rakennukset muistuttavat menneestä. 

Arthur Leanderin ensimmäinen vaimo Miranda piirtää ja maalaa sarjakuvaromaania, jonka kappaleita on säilynyt Kirstinin ja pienen Tylerin käsissä uuteen maailmaan. Miranda ei koskaan viihtynyt Arthurin Hollywood-maailmassa paparazzien saaliina, vaan pakeni sitä omaan rauhaansa Asema 11:n mielikuvitusmaailmaan. Myöhemmin, juuri ennen sydänkohtaustaan Arthur on lähettänyt teoksen pojalleen Tylerille toisesta avioliitosta Elizabethin kanssa. Romahduksen alkaessa Elizabeth ja Tyler pelastautuvat jäämällä eristyksiin syrjäiselle lentoasemalle Michigan-järven läheisyyteen. Samalla asemalla asustaa seuraavat vuodet myös Arthurin nuoruudenystävä Clark, joka kerää menneen maailman tavaroita museoksi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Clark tapaa asemalla Kirstenin, joka on paennut vallanhimoista Profeettaa seurueensa kanssa.

Romaani alkaa teatteri-illasta, jolloin Arthur kuolee ja häntä elvyttää katsomosta paikalle juokseva ensihoitaja Jeevan. Molempien elämää käydään tarinassa läpi myöhemminkin, mutta etenkin Arthurista ja hänen vaimonsa Mirandan sarjakuvateoksista nousee osasia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä. Sen sijaan Arthurin kuoleman nähnyt pieni Kirsten saa roolin vasta tulevaisuudessa, vuonna 20, jolloin maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. St. John Mandel on punonut vetävään tarinaan yksityiskohtia, jotka saavat arvostamaan kulttuuria, taidetta ja ihmisyyttä; pelkäämään vinoutuneita voimia jotka pahimmillaan saavat vallan tuollaisen tuhon jälkeisessä kaaoksessa. Tuhosta huolimatta romaani jättää loppuun pienen toivon pilkahduksen.

Koska selviytyminen ei riitä.

Minua vaivaa dystopiaromaaneissa usein tietynlainen totisuus - en osaa sitä muullakaan sanalla kuvata - mikä näkyy niin kerronnassa kuin dialogissakin, ja se että hahmot jättävät hieman kylmiksi. Lajityypillistä on tietysti se, että maailman muuttuminen ja sen jälkeinen elämä ovat keskiössä, mutta totisuus tekee sen, että dystopiat eivät yleensä ole lukujonossani ykkösenä. Asema 11:n alku vaikutti minuun samalla tavalla enkä ollut varma, pidinkö siitä hirveästi, mutta jokin teoksessa vakuutti ja uskotteli minulle, että tässä on älykästä kirjallisuutta jonka kanssa kannattaa jatkaa. Ja niin vähitellen ihastuin tarinaan, sen ihmisiin ja romaanin kerrontaan. Nyt minulla on sitä jo suorastaan ikävä!

Televisiosarjaksikin päätyneestä romaanista lisää blogeissa Tuijata, Rising Shadow ja Tähtivaeltajablogi.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro 2021. Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2021. Pokkarissa 371 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Yöpöydän lukupinossa jo jonkin aikaa vuoroaan odottanut Nobel-voittajan teos pääsi lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi. Ehdotin sitä juuri tähän rakoon, sillä se sopii Helmetin haastekohtaan 21: Kirja on scifiä. Luin jostakin, että teosta on rinnastettu Ishiguron rakastettuun romaaniin Ole luonani aina. Tiettyä samankaltaisuutta teoksissa onkin, mutta pidin Klarasta enemmän.

Klara on keinoystävä, joka on myynnissä. Hän ei ole enää viimeisintä mallia, mutta liikkeen johtajatar pitää häntä poikkeuksellisena ja haluaa tämän löytävän hyvän kodin. Keinoystäviä ostetaan yleensä teini-ikäisille kasvua ja tunne-elämää tukemaan, estämään yksinäisyyttä ja auttamaan oppimisessa. Klaran valitsee Josie, muunneltu tyttö, joka sairastelee usein. Tyttöjen välille syntyy nopeasti hyvä yhteys, Klara oppii nuorestaan paljon ja tulee hyvin toimeen myös Josielle tärkeiden ihmisten kanssa.

Keinoystävät käyvät aurinkoenergialla ja Klaralle on tärkeää seurata auringonvalon kulkua eri olosuhteissa. Vaikka kehittynyt onkin, Klara näkee maailman eri tavalla kuin ihmiset, ja saa päähänsä, että auringon kanssa voisi tehdä sopimuksen Josien parantamiseksi. Omituinen taikausko tuntuu erikoiselta muuten niin loogisesti toimivan Klaran päätelmissä, mutta sillä on keskeinen rooli Josien tulevaisuuden kannalta. Sitä ennen tytön äiti ehtii tuttavansa kanssa suunnitella pelottavalta kuulostavan vaihtoehdon, jossa Klaralla olisi vielä merkittävämpi rooli, siltä varalta ettei Josie parantuisikaan.

Josielle on äidin lisäksi läheinen naapurissa asuva Rick, joka vierailee lähes päivittäin ja jonka kanssa Josiella on sopimus tulevaisuudesta. Nuoret kuitenkin kasvavat ja suunnitelmat horjuvat. Heitä havainnoidessaan Klara oppii paljon ihmisyydestä, tunteista ja vastavuoroisuudesta. Hänen kauttaan on mielenkiintoista havainnoida ihmisten välistä kommunikointia, sen tapoja, sen aiheuttamia väärinymmärryksiä ja muita vivahteita, sillä Klara ei koneena lähde tunteisiin juurikaan mukaan. Hän havainnoi ne ja toimii niiden perusteella järkevällä tavalla, mutta ei lähde draamaan mukaan. Se tekee lukukokemuksesta etäännyttävän, mutta samaan aikaan hyvin mielenkiintoisen. Minulla ei nimittäin syntynyt teoksen ihmisiin minkäänlaista tunnesidettä, vaan pystyin hyvin tarkkailemaan heitä Klaran tavoin ikään kuin ulkopuolisena.

Romaanissa ei kerrota, mitä aikaa eletään, eikä kovin pian paljastu sekään, missä eletään. Maailma on kuitenkin vähintään yhden sukupolven edellä meidän aikaamme, sillä vanhoihin tapoihin ja tunteisiin viitataan välillä ikään kuin Josien äidin sukupolven ominaisuuksina. Sitäkään ei paljasteta, mikä on se geneettinen muunnos, joka lapsiin on riskien uhallakin tehty - ei kaikkiin kuitenkaan, ja sekin aiheuttaa skismaa ihmisten välille. 

Klara ja aurinko oli vetävää luettavaa, suorastaan ahmaisin sen alkukankeuden jälkeen, mutta en kuitenkaan usko sen nousevan lempikirjojeni joukkoon. Ehkäpä juuri siksi, että se jätti aika kylmäksi, vaikka joku voisi lukea sitä päinvästoin hyvinkin kylmäävin tuntein eli varoituksena potentiaalisesta lähitulevaisuudesta. Kuka tietää, miten pitkälle tekoälyn kanssa mennään! Romaanista myös blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Risingshadow.

Elly Griffiths: Yöhaukat

Elly Griffiths 2021. Englanninkielinen alkuteos The Night Hawks. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin/kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihanaa kun hoksasin, että uusimman suomennetun Ruth Galloway -dekkarin voi lukea pääsiäisreissun aikana e-kirjana, eikä tarvitse odottaa kirjaston pitkän jonon purkautumista. Luen aika harvoin e-kirjoja - yleensä vain lomareissuilla, jotta oikeita kirjoja ei tarvitse kuljettaa mukana. Kuuntelen kirjoja vielä harvemmin ja edellisestä kerrasta on varmasti jo monta vuotta. Nyt ostin sitä varten junaan uudet nappikuulokkeetkin, eikä kuunteleminen ollut hassumpaa. Uskon että se johtui osittain kyllä siitäkin, että luotin kirjaan niin vahvasti.

Olen siis ehdoton Ruth Galloway -fani ja odotan jo kauhulla sitä päivää, kun Griffiths lakkaa kirjoittamasta tätä sarjaa. Yöhaukat on sen neljästoista osa ja ainakin kaksi on vielä tuloillaan Wikipedian mukaan. Samalla selvisi muuten se, että Elly Griffiths on kirjailijanimi, jonka takana on Domenica de Rosa -niminen henkilö. 

Tällä kertaa Ruth tempautuu mukaan murhatutkimuksiin, sillä Norfolkin marskimailla metallilöytöjä etsivät Yöhaukat ovat törmänneet ruumiiseen - kahteen itse asiassa, ja tarvitaan luuasiantuntijaa avuksi. Ruumiista toinen osoittautuu pronssikautiseksi maahanmuuttajaksi, mutta toinen vie komisario Nelsonin tutkimukset salaperäistä tutkimuslaitosta kohti. Aarteenetsijät sattuvat olevan lähistöllä myös, kun Black Dog -nimisen talon sisältä kuuluu laukauksia. 

Black Dog vie heti paikallisten ajatukset myyttiin isosta mustasta koirasta, jonka pelätään kielivän kuolemasta. Talo tuntuu hyvin pahaenteiseltä ja kolkolta, eikä sen sisällä ammutusta pariskunnastakaan kerrota kovin hyvää. Heidän lapsensa eivät ikävöi kuolleita vanhempiaan, mutta onko heillä mitään tekemistä tapauksen kanssa? Komisario Nelsonin tiimi paiskii töitä usean kuolemantapauksen selvittämiseksi. Ruman talon, Pohjanmeren rannikon, lääketieteellisen laitoksen ja arteenetsijöiden välille muodostuu verkko, josta Nelsonin on löydettävä ratkaisu.

Dekkarissa ovat tietysti mukana kaikki tutut hahmot ja on huojentavaa, että Ruth itse on muuttanut takaisin rannikolla sijaitsevaan pieneen mökkiinsä. Tutkimuksissa ja lastenhoidossa on apua druidi Cathbadista, hänen puolisonsa Judy osoittautuu jälleen intuitiiviseksi ja vahvaksi poliisitiimin jäseneksi, ja tiimin entinen jäsen Clough vierailee myös paikkakunnalla. Ruth pohtii edelleen suhdettaan tyttärensä isään Nelsoniin - tai lähinnä sitä, onko sellaista ja tuleeko sellaista koskaan. Kun Nelsonia ammutaan, lähentyvät hänen vaimonsa ja Ruth hetkeksi, kun huoli on yhteinen. Mitä Nelson itse ajattelee naisistaan, kun hän kerrankin istuu alas ja keskustelee heistä viisaan äitinsä Maureenin kanssa? Itse pohdin kysymystä keskellä yötä!!

Yksi uusi hahmo tarinassa on yllättävän vahvasti mukana, eikä Ruth ole varma onko tyyppi ärsyttävä vai olisiko tästä ystäväksi. Mies on valittu yliopiston arkeologian laitokselle opettajaksi, sillä Ruth on ylennetty laitoksen johtoon. Jotain hämärääkin tässä miehessä on, siinä miten hän ilmestyy aina sinne missä tapahtuu, ja veneretkellä lasten kanssa Ruthin niskavillat ovat suorastaan pystyssä. Marskialueen luonto ei muuten tällä kertaa ole kovin dramaattisessa roolissa, mutta vanhoja tarinoita riittää, kuten useimmissa Griffithsin teoksissa. 

Ruth Galloway -sarjan teokset ovat melko tasaisen hyviä - en muista että olisin antanut niille Goodreadsissa koskaan alle neljää tähteä. Tämä neljästoista osa sai minulta peräti täydet viisi; se on siis ehdottomasti yksi parhaista. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 46: Kirjassa on epätavallinen poika tai mies. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 48: A book with an unusually large version of an animal in the story. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteen kohdista tähän sopii 20: Rakastuminen.