Naistenviikko: Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara 2017. Like. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uskon, että tässä on teos, joka on monelle teistä jo hyvinkin tuttu - toivottavasti olette lukeneet sen jo paljon ennen minua, sillä kyseessä on merkittävä teos. Mutta mistä Hubaran esseekokoelma siis kertoo? Kirjan takakannessa on hyvä tiivistys: Ruskeat tytöt on keskusteluavaus ruskeasta suomalaisuudesta ja samalla ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskealle tytölle.

Koko Hubaran esikoisteoksessa on paljon tärkeitä nostoja marginaalista; teemoja jotka ovat samaan aikaan yleisiä ja yhteiskunnallisia, mutta myös yksityisiä hänelle ja monelle Ruskealle tytölle. Teoksen toisessa osassa Painajaiset on erityisesti pohdintaa, josta koen että kirjan esittely on helpompaa aloittaa. Ehkä siksi, että se on enemmän yleistä kuin yksityistä, enemmän minullekin (valkoiselle) tuttua ja käsittelee teemoja, joiden kautta yksityisempiä asioita on (minun) helpompaa lähestyä.

Näen itseni näköisiä ihmisiä suomalaisessa mediassa yleensä vain silloin, kun aiheena ovat turvapaikanhakijat, islamisaatio, terrorismi, tyttöjen ympärileikkaukset, raiskaukset ja muut suututtavat tragediat --- Ei yhtään meikki- tai hiusvinkkiä Ruskealle tai Mustalle tytölle. Ei yhtään suomalaista Ruskeaa kirjailijaa, poliitikkoa, järjestötyöntekijää, aktivistia, äitiä, artistia, julkkista, henkilöä, elämäntarinaa - ei edes kapitalistia. Ei yhtään. Aivan kuin meitä ei olisi olemassa, Aivan kuin meillä ei olisi tarnoita, tyylitajua, ihania koteja, alkoholistivanhempia.

Yllä olevat katkelmat ovat luvusta nimeltään Tyttö sinä olet media. Hyvä esimerkki representaation ongelmasta, joka ylläpitää ei-valkoisten ihmisten näkymättömyyttä. Heitä esitellään mediassa vain, kun se sopii ylläpitämään kuvaa tietyistä teemoista. Ei-valkoisia pidetään marginaalissa ja tietynlaisissa rooleissa, sillä vaikka emme sitä olisi koskaan ajatelleet, valkoisuus on normi ja itsestäänselvyys, josta kaikki muut ovat poikkeus. Ja tämän muuttaminen on erityisesti Suomessa ollut todella vaikeaa ja hidasta.

Ruskeiden ihmisten häivyttämistä, marginalisoimista ja rodullistamista seuraa yksinäisyyden tunne, johon Hubaralla on niin ikään upea luku Yksinäisyys on tilastoharha. Hyvistä historiallisista ja ehkä nykypäiväänkin sovellettavista syistä meillä ei tilastoida etnisyyttä tai sen kokemusta, kuten mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa tehdään. Ei ihan ongelmaton menetelmä, mutta tekisi erinäköiset ja eritaustaiset ihmiset paremmin näkyväksi eikä kenenkään Ruskean tytön tarvitsisi pohtia yksin kotonaan, onko hän todellakin yksin. Toiseksi viimeinen kirjan luku käsittelee seksuaalista väkivaltaa, jolta Hubarakaan ei ole valitettavasti välttynyt, ja josta se ulkomaalaistaustaisten miesten valkoisiin naisiin kohdistama seksuaalinen väkivalta saa mediahuomiota muita enemmän, sillä sekin sopii yllä mainittuun representaatioon. Hubara muistuttaa rohkeasti, että raiskaajista kuitenkin lähes sata prosenttia on miehiä, ja oli tekijä kuka tahansa, naiskeho on lähes aina se, johon se kohdistuu.

Ulkomaalaistaustainen ja maahanmuuttajamies on myös Hubaran oma isä, Ruskea isä, jolle yksi luvuista - ehkä yksi koskettavimmista - on tavallaan omistettu. Ruskea isä ymmärtää, mitä Ruskealla tyttärellä saattaa kasvaessaan olla vastassa. Tämän jälkeen Hubara kirjoittaa kirjeen omalle tyttärelleen, kirjoittaa yhteenkuuluvuudesta, erilaisuudesta, parhaista hetkistä, anteeksipyytämisen tarpeesta, sukupolvien jatkumosta, geeneistä, pikkusiskoista ja rasistisista tilanteista. Kirje on kaunis ja henkeäsalpaavan henkilökohtainen.

Mitä sitten on kirjan ensimmäisessä osassa Unelmat? Hubara kertoo alakulttuureista, taiteenlajeista ja kirjallisuudesta, joista hän on löytänyt itsensä nuorena ja joiden avulla hän on pystynyt rakentamaan itsetuntoa Ruskeana tyttönä Vantaalla, Helsingissä, Suomessa. Esimerkiksi hiphop, josta hän on löytänyt jotain mihin samaistua tai kirjat, joista hän on löytänyt itselleen sopivat vuorosanat. Hubara kertoo, milloin on ymmärtänyt sen, ettei ole valkoinen, ja miten monella eri tavalla hän on ei-valkoinen, ulkonäöltään, jemeniläisyydeltään, juutalaisuudeltaan - samaan aikaan kun hänen kotimaansa on Suomi ja äidinkielensä on suomi. Mutta myös Israel, Jemen ja heprea. Ja miten kaikkea tätä on helpompi käsitellä vaikkapa Pariisissa kuin Helsingissä.

Teoria voi parantaa, ja ihminen voi tankata niin paljon kirjallisuutta oman viitekehyksensä liepeiltä kuin ikinä jaksaa. Se voi auttaa, lohduttaa, selittää pahimman yli, mutta se ei ole koskaan sama kuin puhdas, kirkas itseymmärryksen ja samastumisen kokemus maailmassa, jossa lähtokohtaisesti ei ole olemassa, mutta on kuitenkin sen verran olemassa. että kaipaa maata, jota lähtökohtaisesti ei saisi enää kaivata ja kokea omaksi kotimaakseen.

Hirvittävän mielenkiintoista on myös oppia pieniä yksityiskohtia Jemenistä ja siitä, miten jemeninjuutalaiset ovat päätyneet Israeliin, millaista Israelissa on ja mitä Hubara ajattelee luvatun maan väkivaltaisesta haltuunotosta. Mahdottoman hankala politiikka, ihanat lapsuusmuistot, epäjohdonmukaisuudet, hiljaisuus - melkoinen kombo. Ja tästä päästää takaisin siihen, mitä hiljaisuus ylläpitää myös täällä Suomessa. Vaikeita asioita - olivat ne rasismia tai jotain muuta - pitää pystyä katsomaan silmiin ja ne pitää myöntää ääneen, koska vasta sitten alkaa työnteko niiden murtamiseksi.

Ruskeat tytöt on tiivis ja upea pakkaus asioita, joita on mahdoton tiivistää yhteen blogipostaukseen, joten tässä niistä ne, mitkä minulle jäivät päällimmäisenä mieleen. Kirjasta ovat postanneet monet muutkin, kuten Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla (olin hieman yllättynyt kirjan luokituksesta!). Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 15: Turistikohteessa. Lue myös, millainen on Hubaran romaani Bechi.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara 2021. Otava. 208 s. Lainasin perheenjäseneltä. Kuva kustantajan.

Kerroin eilen serkulleni, että yksi syy miksi pidän Bechistä niin kovasti, on Koko Hubaran suorasukainen ilmaisutapa. Teksti ei pidättele, se ei pysähdy tunnelmoimaan eikä se viivyttele. Bechi on väkevää luettavaa ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Tämän esikoisromaanin olisi suonut näkyvän syksyn palkintoehdokkaissa!

Romaanin nimihenkilö Bechi on sopinut tapaamisen äitinsä Shoshanan kanssa kahvilaan kertoaakseen tälle raskaudestaan. Kertominen ei ole helppoa, sillä mikään näiden kahden suhteessa ei ole helppoa. Bechin mielestä äiti on yrittänyt aina liikaa olla läsnä sen sijaan että olisi rehellisesti oma itsensä, kirjailija. Naisten välillä on rakkautta, mutta myös paljon turhautumista, ärtymystä ja väärinymmärrystä. Asioiden piilottelua.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu. 

Shoshana, jemeninjuutalaista sukua, on muuttanut Suomeen, vaikka hänen Suuri Suunnitelmansa oli päätyä Pariisiin. Hänen välinsä omiin vanhempiinsa viilenivät jo teini-iässä, joten kohdalle osuvan Hannun mukaan oli tavallaan helppo lähteä. Suomen kielen nainen opettelee nopeasti, jotta pääsisi kirjoittamaan kielellä, jonka puhujat ovat kylmiä, tasapaksuja ja ennakkoluuloisia. Shoshana osaa kuitenkin repäistä, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Pian tyttären syntymän jälkeen avioliitto päätyy eroon. 

Vaikka romaanin nimi on Bechi, minusta tuntui että luen enemmän Shoshanasta kuin hänen tyttärestään. Tyttären nimikin tulee äidin kadonneelta isoveljeltä. Teos on ennen kaikkea äitien ja tytärten välisten kipeiden suhteiden tilitystä. Jokaista irtiottoa äideistä tuntuu leimaavan katkeruuden tunne, edellisen sukupolven kyvyttömyys rakkauteen tai aitoon läsnäoloon. Johtuuko siitä, että jokaisella naissukupolvella on omat haavansa ja tapansa selviytyä uudessa kotimaassa. 

Äitiyden teema vahvistuu loppua kohti, kun epilogissa Shoshanan äiti Rivka saa puheenvuoron. Vanhan naisen elämää Maassa edeltää lapsena solmittu avioliitto, yhden pojan kuolema ja pian uuteen, luvattuun maahan saapumisen jälkeen toisen pojan katoaminen. Vasta epilogissa Hubara nivoo naisten tarinan osaksi Israelin kipeää politiikkaa, vaikka vihjeitä siitä toki on jo aikaisemmin. Myöhemmin Suomessa Bechin humalainen yö, kosketuksenjano, hedelmöittymisen hetki ja Shoshanan maaninen siivoushulluus ovat kuin jatkumo sille, mitä isoäidille tapahtui vuosikymmeniä aikaisemmin.

Romaani on kaiken muun ohella vahvasti myös kertomus maahanmuutosta ja uuteen sopeutumisesta. Shoshanan irtautuminen oli valinta siinä missä hänen vanhempiensakin lähtö Jemenistä, mutta syyt olivat tyystin erilaiset. Tiiviiseen romaaniin mahtuu paljon suuria teemoja, joista on kirjoitettu ennenkin, mutta tuskin ihan tällä tavalla. Bechi on sivumääräänsä paljon enemmän, ja pidin kovasti siitä, miten se tiiviydestään huolimatta hengittää ja jättää lukijalle tilaa ajatella ja päätellä itse. Se on kuin käärö, josta avautuu koko ajan lisää täytteitä.

Totesimme eilen serkkuni kanssa, että Hubaran teoksessa herkkua on myös sen dialogi, välillä myös sen puute. Etenkin Shoshanan ja Bechin välinen vuoropuhelu on tylyä, lyhytsanaista ja aitoa. Niin tuttua, että tunnelma välittyy heti, ja sanomatta jätetyt sanat pystyy täydentämään itse. Hubara pystyy tavoittamaan toisilleen läheisten ihmisten suhteesta jotain hyvin universaalia ja silti omakohtaista ja hyvin osuvaa. Ja ehkä se, miten äidin ja tyttären välinen kommunikointi on edelleen niin hankalaa, kertoo jotain asioista, joista ei ole koskaan puhuttu. Onneksi he soittavat isoäidille. Onneksi Bechi avaa vihdoin ja viimein äitinsä kirjoittaman omaelämäkerrollisen teoksen.

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.