Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Emily St. John Mandel 2020. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel. Suomentaja Aleksi Milonoff. Tammi 2023. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Veikkaan että Emily St. John Mandelista tulee kirjailija, jonka teoksia luetaan pitkälle tulevaisuuteen - ja siis hänhän on jo, pelkästään kahdella ensimmäisellä teoksellaan, Asema 11 ja Lasihotelli. Toivon vaan, että hän kirjoittaa paljon lisää! 

Odotin, että Lasihotelli olisi dystopia kuten esikoisteos, mutta eipä se ollutkaan. Tarinan keskiössä on vuoden 2009 finanssikriisi, jonka edeltäviä vuosia ja sen jälkeisiä seurauksia käydään läpi muutaman henkilön näkökulmasta. Alun pahaenteinen, selvittämättä jäävä tapahtuma hotellissa paljastuu viimeisessä luvussa ja kehä sulkeutuu kauniisti. Sitä ennen tarina poukkoilee vuosien, ihmisten ja tapahtumien välillä. Välillä viivytään Kanadan kauniissa erämaassa vauraiden hotellivieraiden seassa, välillä haaveillaan New Yorkin kaduilla tai juhlitaan finanssiväen kanssa. Lopuksi työskennellään rahtilaivalla ja istutaan pitkää tuomiota vankilassa.

Hassua, että vaikka pidin kirjasta valtavasti, en ole ihan varma mistä kirjoittaisin, mutta yritetään. Tarinassa on nuoria, jotka hakevat paikkaansa maailmassa ja sisarpuolet, jotka etsivät haurasta suhdetta väliltään. Toisaalla on vauraita menestyjiä, vuosikymmenen vedätystä piilotelleita pyramidihuijareita, joiden teot tuhoavat monia elämiä. On taloudellisia romahduksia, mutta myös yksityisiä tragedioita ja paljon moraalikysymyksiä.

Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa, kun nuori Vincent ja kuusikymppinen Jonathan tekevät sopimuksen ja aloittavat yhteisen elämän. Sopimuksesta hyötyvät molemmat, mutta neljä vuotta myöhemmin Vincentin on kysyttävä itseltään, tiesikö hän koko ajan kaiken, mutta ei tiedostanut tietävänsä? Samaa pohtivat myös monet Jonathanin työkaverit sinä päivänä kun kaikki romahtaa. Tiesivätkö he kaiken jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ummistivat silmänsä? Onko mahdollista tietää ja olla tietämättä?

Vincentin velipuoli Paul etsii itseään ja löytää itsensä myöhemmin menestyksestä, mutta siskonsa kustannuksella. Oliko menestykseen johtanut päätös oikein, tuliko hänestä onnellinen, löysikö hän tapansa olla maailmassa? Jonathanin ystävä- ja asiakasverkostossa on Olivia, taiteilija, joka satsaa säästönsä huijauksen vietäväksi, kuten niin moni muukin. Myöhemmin hän palaa Jonathanin elämään haamuna paikassa, jossa Jonathan kuvittelee itselleen vastaelämän Dubaihin. Mieleenjäävä hahmo on myös Leon, joka joutuu romahduksen myötä jättämään kaiken taakseen, mutta löytää vaimonsa kanssa uudenlaisen vapauden. Tämän romaanin henkilöitä ei pysty jakamaan hyviin ja pahoihin, sillä kaikki pohtivat syyllisyyttä, selviytymistä ja itsepetoksen hintaa.

Välillä en ihan heti hoksannut, kenestä on kyse, eli henkilöitä taisi olla minun makuuni melko paljon. Silti romaanissa on jotenkin uskomaton rauha ja seesteisyys. Ja siitäkin huolimatta, että tarinassa on rankkoja kohtaloita ja voimakkaasti tuntevia hahmoja. Samaa voi muuten sanoa myös Asema 11:sta. Emily St. John Mandel kirjoittaa viehättävän maagisella tavalla, joka pakottaa lukemaan ja pohtimaan lukemaansa. Tarinassa on jotain hyvin vangitsevaa, vaikka sen avautuminen vie aikansa. Suomentaja Aleksi Milonoffin ammattitaitoa on kääntää tuollainen rauhan ja vangitsevuuden yhdistelmä. 

Romaanista myös blogeissa Savannilla, Kirjasähkökäyrä ja Tarukirja. 

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel 2014. Englanninkielinen alkuteos Station 11. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2022. Pokkarissa 432 s. Ostin omaksi. 

Olen huomannut blogeissa ja Facebook-ryhmissä juttuja St. John Mandelin teoksista, viimeisimpänä Lasihotellin, mutta vasta Helmetin lukuhaaste sai minut päättämään, että luen Asema 11:n kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa. Ja koska teos teki suuren vaikutuksen, nyt hankin itselleni tuon toisenkin.

Ei enää junia, jotka kulkevat kaupunkien alla virtakiskojen häikäisevällä voimalla. Ei enää kaupunkeja. 

Kirsten on vasta 8-vuotias, kun nopeasti leviävä ja tappava flunssavirus (niin, tämä on kirjoitettu paljon ennen koronaa) saavuttaa Toronton. Pari päivää ennen katastrofia hän myös näkee teatterissa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydänkohtauksen. Kaksikymmentä vuotta romahduksen jälkeen Kirsten kiertää Yhdysvaltain pohjoisosia kertävän, Shakespearea esittävän teatteri- ja orkesteriryhmän kanssa. Muutaman kymmenen hengen ryhmä on oppinut elämään ilman sähköä, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, internetiä, tekniikkaa ja kaikkea sitä mikä katosi romahduksen myötä, kun 99 % ihmisistä kuoli. Heidän maailmassaan tulee vastaan pieniä yhteisöjä, mutta valtaosa maailmasta on kasvien ja eläinten peittämää maisemaa, jossa muinaiset autot ja rakennukset muistuttavat menneestä. 

Arthur Leanderin ensimmäinen vaimo Miranda piirtää ja maalaa sarjakuvaromaania, jonka kappaleita on säilynyt Kirstinin ja pienen Tylerin käsissä uuteen maailmaan. Miranda ei koskaan viihtynyt Arthurin Hollywood-maailmassa paparazzien saaliina, vaan pakeni sitä omaan rauhaansa Asema 11:n mielikuvitusmaailmaan. Myöhemmin, juuri ennen sydänkohtaustaan Arthur on lähettänyt teoksen pojalleen Tylerille toisesta avioliitosta Elizabethin kanssa. Romahduksen alkaessa Elizabeth ja Tyler pelastautuvat jäämällä eristyksiin syrjäiselle lentoasemalle Michigan-järven läheisyyteen. Samalla asemalla asustaa seuraavat vuodet myös Arthurin nuoruudenystävä Clark, joka kerää menneen maailman tavaroita museoksi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Clark tapaa asemalla Kirstenin, joka on paennut vallanhimoista Profeettaa seurueensa kanssa.

Romaani alkaa teatteri-illasta, jolloin Arthur kuolee ja häntä elvyttää katsomosta paikalle juokseva ensihoitaja Jeevan. Molempien elämää käydään tarinassa läpi myöhemminkin, mutta etenkin Arthurista ja hänen vaimonsa Mirandan sarjakuvateoksista nousee osasia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä. Sen sijaan Arthurin kuoleman nähnyt pieni Kirsten saa roolin vasta tulevaisuudessa, vuonna 20, jolloin maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. St. John Mandel on punonut vetävään tarinaan yksityiskohtia, jotka saavat arvostamaan kulttuuria, taidetta ja ihmisyyttä; pelkäämään vinoutuneita voimia jotka pahimmillaan saavat vallan tuollaisen tuhon jälkeisessä kaaoksessa. Tuhosta huolimatta romaani jättää loppuun pienen toivon pilkahduksen.

Koska selviytyminen ei riitä.

Minua vaivaa dystopiaromaaneissa usein tietynlainen totisuus - en osaa sitä muullakaan sanalla kuvata - mikä näkyy niin kerronnassa kuin dialogissakin, ja se että hahmot jättävät hieman kylmiksi. Lajityypillistä on tietysti se, että maailman muuttuminen ja sen jälkeinen elämä ovat keskiössä, mutta totisuus tekee sen, että dystopiat eivät yleensä ole lukujonossani ykkösenä. Asema 11:n alku vaikutti minuun samalla tavalla enkä ollut varma, pidinkö siitä hirveästi, mutta jokin teoksessa vakuutti ja uskotteli minulle, että tässä on älykästä kirjallisuutta jonka kanssa kannattaa jatkaa. Ja niin vähitellen ihastuin tarinaan, sen ihmisiin ja romaanin kerrontaan. Nyt minulla on sitä jo suorastaan ikävä!

Televisiosarjaksikin päätyneestä romaanista lisää blogeissa Tuijata, Rising Shadow ja Tähtivaeltajablogi.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Miriam Toews 2018. Englanninkielinen alkuteos Women Talking. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 232 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Bolivialaisessa mennonniittasiirtokunnassa tapahtui hirveitä vuosien 2005 - 2009 välisenä aikana. Siirtokunnan naisia ja tyttöjä heräsi aamuisin tokkuraisina. Heidät oli huumattu, ja sen jälkeen pahoinpidelty ja raiskattu. Vuonna 2011 kahdeksan siirtokunnan miestä tuomittiin hyökkäyksistä. He olivat uskotelleet naisille näiden nähneen unia tai paholaisen kostaneen heille huonoista ajatuksista. Miehet olivat naisten uskonveljiä, naapureita tai jopa sukulaisia. Tämä on siis totta, ja tämän pohjalle perustuu fiktiivinen kertomus kahdeksan naisen keskusteluista kahden päivän ajalta.

Miriam Toews on itsekin kotoisin mennonniittaseurakunnasta, mutta Kanadasta. Yhteisöjä on maailmalla edelleen varsin runsaasti. He elävät yksinkertaista elämää, viljelevät maata ja välttelevät kontakteja maailmaan. Romaanissa olevan yhteisön naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta koska he haluavat että heidän keskustelunsa kirjataan muistiin, he tarvitsevat avukseen miehen. August Epp on juuri palannut siirtokuntaan tultuaan karkoitetuksi sieltä aikaisemmin, pystyy säilyttämään salaisuuden ja kirjoittamaan muistiinpanot englanniksi.

Tarkoitus oli, että minä kirjaisin sen, naisten puheen. Elämän.

Naisten keskustelu läpikäy erilaisia vaihtoehtoja, mitä heidän pitäisi tehdä. Pitäisikö heidän jäädä naisia alentavaan yhteisöön ja pysyä vaiti, pitäisikö heidän jäädä ja taistella itselleen elintilaa, vai olisiko parasta lähteä? Kolmen eri sukupolven naiset pohtivat eri vaihtoehtojen seurauksia, ja omia tarpeitaan: turvaa, arvostusta ja uskoa, tilaa ajatuksille. Keskustelu polveilee, sen on vaikea pysyä aisoissa vaikka aikaa on vähän, mutta vähitellen naiset löytävät yhteisen tavoitteen ja alkavat toimia sen toteuttamiseksi.

Naisille ja tytöille on tapahtunut hirveitä, ja muistiin kirjattu keskustelu paljastaa miesten teoista jotain, mutta vain sen, minkä lukijan on tarpeen tietää. Naiset pohtivat anteeksiannon mahdollisuutta, suhdettaan Jumalaan ja uskoon, suhdettaan läheisimpiin miehiin, veljiin ja poikalapsiinsa. Naisilla ei ole paljonkaan tietoa maailmasta siirtokunnan ulkopuolella, joten heidän on punnittava myös sitä, miten he pärjäisivät ilman miehiä, ja tietysti myös sitä, ketkä lähtisivät heidän mukaansa. Naisilla on rohkeutta - se ei jää epäselväksi - mutta onko lähteminen rohkeutta vai pelkuruutta? Osoittaisiko suurempaa voimaa jäädä ja pyrkiä muuttamaan asioita?

Jos jäisimme Molotschnaan, hän sanoo, me naiset pettäisimme mennonniittauskon keskeisen periaatteen, joka on pasifismi, sillä jäämällä asetamme itsemme tieten tahtoen alttiiksi väkivallalle, sekä sille johon turvaudumme itse että sille jota kohdistetaan meihin. Antaisimme mahdollisuuden vahingonteolle. Olisimme sotatilassa. --- Oman uskomme mukaan olisimme syntisiä ja meiltä kiellettäisiin pääsy taivaaseen. 

Naiset puhuvat on syvästi vaikuttava teos, jossa vähäeleinen kerronta väkevöityy vähitellen. Keskenään hyvin erilaiset, mutta toisilleen ihailtavan lojaalit naiset kasvavat keskustelun edetessä erilaisiin rooleihin ja lukija oppii tunnistamaan heidän luonteenpiirteitään. Naisten välillä on lämminhenkistä kosketusta, sisarrakkautta ja tukea, mutta myös piikittelyä, arvostelua ja rajuja tunteenpurkauksia. Filosofisen pohdinnan lisäksi juuri tämä olikin yksi romaanin herkullisimmista puolista: sisäänpääsy ja naisiin tutustuminen. Keskustelun edetessä huomasin jo arvaavani välillä, miten vaikkapa tulisieluinen Salome tai viisas Agata reagoi uskonsisaren ajatuksiin. Hymyilin itsekseni, kun nuoret tytöt letittivät toistensa hiuksia, Ona vilkaisi innoissaan Augustia tai Agata antoi ohjeita dementoituneen vanhuksen pesuvedestä.

Postaus upeasta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 17. A book from NPR's Book Concierge. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan tällä maaseudun.

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard 1991. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2015. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli jäänyt mieleeni muutaman vuoden takaa, kun sitä kehuttiin blogeissa ja kirjasomessa, mutta kuten usein käy, kaikkea ei ole aikaa lukea. Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, ja jälleen kerran Kuiva kausi nousi esille. Nytpä siis on sen vuoro.

Kanadalainen aviopari Jock ja Chas ajautuvat yhdeksäksi kuukaudeksi erilleen, kun Jock saa mielenkiintoisen työkeikan Ottawasta. Chas ja teini-ikäiset lapset jäävät kotiin Vancouveriin. Pariskunta päätyy ihanan vanhanaikaiseen ratkaisuun ja alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä. Puhelinsoitot ovat vuonna 1991 olleet ilmeisen hintavia mantereen toiselle puolelle, eikä sähköpostista ole vielä tietoakaan. Ja ovathan kirjeet toki herkullinen romaanin aihe ja rakenteena virkistävä.

Kirjeiden lukijana ja kirjoittajana on tietysti jatkuvasti altis väärille tulkinnoille, toisen mielestä väärille painotuksille eikä kirjeitse ole mahdollisuus korjata sanomisiaan kovin nopeasti. Niinpä pariskunnalla ei mene kovinkaan kauan, kun välimatka alkaa syödä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jockin työ poliitikan lainopillisena neuvonantajana on kiehtovaa ja aikaa vievää, hän kokee pystyvyyttä ja olevansa osa jotain tärkeää. Samaan aikaan Chas hakee töitä, pyörittää kodin arkea ja aloittaa runouskurssin. Hänen luovat ideansa eivät saa Ottawasta asti sitä vastakaikua, jota hän oli odottanut.

Niinä harvoina hetkinä, kun Jock ja Chas tapaavat, hetket ovat kiireisiä, ihmisten täyttämiä ja niin latautuneita, ettei kaivatusta seksistäkään tule mitään. Siitä kirjan nimi. Tämä on tietysti vaan oire, mutta tuntuu alleviivaavan sitä painetta, minkä välimatka ja yhteyden puute aiheuttavat. Kuten odottaa saattaa, vuoteen mahtuu väärinymmärryksiä, ärtymystä, pettymyksiä ja suhteen vakavaa puimista ennen kuin asiat ratkeavat.

Minulle oli yllätys, että kirja on näinkin vanha! Yllätyin iloisesti siitä, miten kirjailijat ovat leikitelleet stereotyyppisillä vanhemman tai uraa tekevän puolison rooleilla. Herkullista on myös tarkkailla pohjoisamerikkalaista seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja ystävystymisiä, joiden rakentamisen eteen suomalainen käyttäisi (stereotyyppisesti) huomattavasti pidemmän ajan - näin väitän! Ihailen pariskunnan runouden tuntemusta ja vaikkei se ole minun lajini, romaanissa vilahtavat runonpätkät ja sitaatit olivat loistavia. 

Shieldsin ja Howardin teoksessa on vakava aihe, mutta siinä on myös runsaasti lämminhenkisyyttä, elämänviisautta ja etenkin toivoa. Siinä mielessä teos nousee eräänlaiseksi hyvänmielen kirjaksi, muttei lainkaan liian kepeällä tavalla. Kirjeet tekivät lukemisesta rytmikästä ja "tarina" eteni mukavasti, huomasin ihan koukuttuvani. Miten Jock toipuu Chasin rakennustouhuista, rakastuuko Chas siivoojaansa, venyvätkö Jockin ja Austin Greyn illalliset liian pitkiksi, missä ihmeessä teinipoika Greg viettää yöt, ja miksei hänen isänsä puutu asiaan?

Kirjasta myös blogeissa Sivumerkkejä, Ullan luetut ja Leena Lumi. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä yhden "Past, present, future" -kohdista.

Joy Fielding: Missä olet?

Joy Fielding 2003. Englanninkielinen alkuteos Lost. Suomentanut Leena Tamminen. WSOY 2007. 359 s. Lainasin kirjastosta. 

Tähän kirjaan en varmaankaan olisi tarttunut ilman Helmetin lukuhaastetta, sillä haastekohtaan 24 luetaan kirja jonka nimessä on joko kysymysmerkki tai huutomerkki. Toki muitakin on, mutta ajattelin, että tämä kanadalainen dekkarikirjailija sopii kesääni ihan mainiosti. 

Odotin että Missä olet? olisi varsin julmaa ja raakaa sarjamurhaajahenkistä kamaa, samoilla linjoilla Karin Slaughterin, Patricia Cornwellin tai ehkä Tess Gerritsenin kanssa. Mutta tämä olikin kevyempää, ihmissuhteihin panostavampaa ja kielellisesti nasevampaa. Ehkei dekkari siis lainkaan, vaan jännäri jossa pääpaino on perheen sisäisillä suhteilla ja kiemuroilla. 

Cindy Carverin ja hänen 21-vuotiaan tyttärensä Julian hankala suhde kiristyy jälleen riidaksi, jonka jälkeen Julia katoaa. Carverit ovat eronneet seitsemän vuotta sitten, eikä Cindy ole tainnut ihan toipua komean miehensä ja eron myötä isänsä luokse muuttaneen tyttärensä menetyksestä. Kun Julia katoaa, Cindyn on mahdoton keskittyä Toronton jokavuotisiin elokuvafestareihin, ja kun poliisikaan ei ihan heti ota tapausta tutkittavakseen, on Cindyn tehtävä se itse.

Romaanin keskeisimmät hahmot ovat naisia, joiden välisiä suhteita Fielding pui ihailtavan tarkkanäköisesti. Suhteet miehiin ovat suorastaan huvittavan mustavalkoisia - petollinen komistus tai turvallisen romanttinen komistus - mutta naistenvälinen kommunikointi, tuki tai kyttäys menevät huomattavasti pintaa syvemmälle. Cindyn tukena ovat nuorempi tytär, äiti ja sisko, sekä hyvät ystävättäret. Romaanin alussa perheen naisten välillä on kireyttä ja he tuntuvat ärsyyntyvän toisistaan helposti, mutta huolen kasvaessa ja maailman järkkyessä he ovatkin toisilleen kaikki kaikessa.

Suurin yllätys koetaan ihan lopussa, ja siinä oli ainakin minulle hieman pureskeltavaa. Valitettavasti tarkoitus saattaa pyhittää keinot ja tavoite olla narsistille läheisiä tärkeämpää. Melkoisen prässin Cindy perheineen saa käydä läpi ennen kuin Julian kohtalo ratkeaa. Fielding kuvaa hyvin myös sitä miten huoli ja pelko nakertavat Cindyn terveyttä ja jaksamista. Rinnalle löytyy kuitenkin onneksi se ritari valkoisella hevosella, joka tuo huolen keskelle iloa ja voimaa. Plussaa romaani saa dialogista, joka on pisteliäämpää, hieman sarkastista ja jotenkin rehellisempää kuin mitä olisin odottanut.

Ihan kivalla tavalla viihdyttävää luettavaa tämä siis oli ja jännitystäkin tulee väliin, mutta en silti oikein usko palaavani Joy Fieldingin teoksiin.

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Louise Penny 2009. Englanninkielinen alkuteos The Brutal Telling. Suomentanut Timo Korppi. Bazar 2021. 556 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Näitä Louise Pennyn Three Pines -sarjan dekkareita suomennetaan nyt rivakkaan tahtiin ja ilmeisesti tulossa on paljon lisää, sillä tämä sarja ei ole ihan lyhkäinen. Toivottavasti näillä riittää lukijoita ja Bazar jatkaa niiden julkaisua Suomessa. Sarjan aikaisemmista teoksista blogissani: Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin ja Kiveen hakattu kuolema.

Kanadalainen Three Pines on suloinen kylä lähellä Montrealia ja Yhdysvaltain rajaa, ja sinne löytävät tiensä yleensä vain ne jotka tietävät minne ajavat tai ne jotka eksyvät. Ne jotka eksyvät Three Pinesiin, pian tietävät tulleensa kotiin. Näin on käynyt monille kirjasarjan päähenkilöille, jotka tulevat vuorollaan tutuiksi sarjan edetessä. Kuten television brittisarjoissa, lukija voi vain ihmetellä kuinka usein näin pienessä ja idyllisessä kylässä murhataankaan ihmisiä! Erinomaisesti kylän tunnelmassa viihtyy myöskin montrealilainen rikoskomisario Armande Gamache, joka saapuu tällä kertaa selvittämään tuntemattoman miehen henkilöllisyyttä ja kuolemaa.

Mies löytyy paikallisen B&B:n bistrosta ja tapaus saa bistron omistajan, Olivier Brulén, suunniltaan huolesta niin itsensä kuin yrityksensäkin puolesta. Huolta lisää kylään tunkeutunut kilpailija, pahamaineiseen kartanoon perustettu hieno hemmotteluhotelli, jonka omistajilla on omat salaisuutensa. Salaisuuksia paljastuu runsaasti myös Olivierin elämästä, menneisyydestä, antiikin himosta ja menestymisestä. Onko kyläyhteisön sisäinen luottamus vaarassa?

Tämän murhan taustalla oli mitä ilmeisimmin pelkoa. Ja se valheidenverkko, jonka pelko synnytti. Mutta pinnan alla kuplivat myös tarinat. Kertomukset, joita ihmiset kertoivat toisilleen ja itselleen. Myyttisistä ajoista ja toteemeista, toden ja satujen välimaastosta. Ihmisistä, joiden kohtalona oli pudota kuiluun.

Bistro on ollut jokaisessa sarjan teoksessa se paikka, jonne Gamachen tutkijaporukka vetäytyy levolle, palavereihin ja ennen kaikkea hyvälle ruoalle. Vesi herahtaa lukijan kielelle, kun bistron antimet kuvaillaan kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti bistroa kohdannut skandaali pitää paikan pystyssä ja päähenkilömme pääsevät nauttimaan sen antimista jatkossakin. Muutenkin Pennyn kirjoissa on silmää kauneudelle ja aistielämyksille. Three Pinesia ympäröivä sankka metsä on upea, mutta tarvittaessa myös petollisen ankara vuodenajasta riippumatta. Kylän talot ovat luonnollisesti suloisia ja sen asukkaat viehättäviä omine omituisuuksineen. Yhteisöllisyys, hyvyys ja auttavaisuus lisäävät herttaista tunnelmaa.

Kuolettavassa kertomuksessa keskiöön nousevat kuolleen miehen syrjäisestä mökistä löytyvät taideaarteet. Gamachen ryhmä selvittää niiden historiaa, joka kuljettaa tarinan Kanadan länsirannikon kaukaisille saarille, Tsekkoslovakian levottomuuksiin ja salakoodien ratkaisemiseen. Arvoituksista ja antiikista innostuva komisario ei oio mutkia, vaan perehtyy murhan taustalla kulkevaan tarinaan yksityiskohtia myöten. Lopulta - tai kuten aina - murhan takaa löytyy inhimillinen ominaisuus, joka on saanut muhia vuosikausia rauhassa: ahneus.

Murhatapauksen lisäksi ahneutta käsitellään kirjassa muutenkin, kun sarjan aikaisemmista osista tuttu taiteilijapariskunta taistelee menestyksen, kateuden ja omantunnon vetisessä suossa. Iäkäs, pahasuinen runoilija raapustaa niin ikään mystistä tarinaa, ja päästää rakkautensa syysmuuttojen mukaan. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin dekkarissa on paljon ihania aineksia, joihin oli kiva uppoutua, mutta tällä kertaa annan myös kritiikkiä. 

Murhatapauksen ympärille ja liepeille kertyy nimittäin niin runsaasti aineksia ja sivujuonteita, että niiden ymmärtäminen alkoi jo käydä työstä. Surmatun miehen tausta oli mielenkiintoinen, sitten kun se alkoi hahmottua, mutta kirjailija oli - ainakin minun makuuni - sortunut tällä kertaa ihan liian monimutkaiseen tarinaan alkuperäiskansoineen, kommunismin sortumisineen, puukaiverruksineen, salaperäisine koodeineen ja pyhimyksineen. Osa näistä oli tietysti vain lukijan harhauttamiseksi, tai ehkä uusien hahmojen esittelemiseksi, mutta vähemmälläkin olisi päästy hyvään lopputulokseen.

Kuolettavasta kertomuksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kaksi sivullista. Helmetin lukuhaaste alkaa olla loppusuoralla ja kuittaan tällä teoksella kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa se sopii kohtaan 29: A book that you consider comfort reading.

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

Louise Penny 2008. Englanninkielinen alkuteos The Murder Stone. Suomentanut Outi Järvinen. Bazar 2020. 432 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Sillä ihmiset eivät menehdy luotiin tai veitseen tai nyrkiniskuun. He menehtyvät tunteisiin, jotka hyljeksittyinä ovat jähmettyneet jääksi.

Three Pines -sarjan suomentaminen on edennyt neljänteen osaan. Maailmalla suosiota jo pidempään niittänyt sarja on meillä hieman jälkijunassa, mutta sehän ei lukunautintoon vaikuta. Sarjan edelliset osat ovat Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus ja Kuukausista julmin. Kolme ensimmäistä osaa sijoittuvat Quebecissa sijaitsevaan pieneen Three Pines -nimiseen kylään ja sen asukkaat tulevat lukijalle tutuiksi. Neljännessä osassa ei murhia ratkotakaan herttaisen kylän ytimessä, vaan tapahtumat sijoittuvat sen läheisyydessä sijaitsevaan Bellechassen kartanohotelliin.

Montrealilainen rikoskomisario Armand Gamache viettää kartanossa hääpäiväänsä pahaa aavistamatta. Paikalla on myös vauras Finneyn perhe - iäkäs äiti puolisoineen, neljä keski-ikäistä lasta ja yksi lapsenlapsi. He ovat kokoontuneet Bellechasseen paljastaakseen jo edesmenneen isän muistoksi pystytettyä patsasta. Perheen vanhat kaunat ja riidanaiheet nousevat pintaan saman tien, eikä mene kauan kun Gamache joutuu luopumaan lomasuunnitelmistaan. Yksi perheen jäsenistä löytyy pihalta kuolleena.

Koska kukaan ei saa poistua hotellin alueelta ennen kuin murha on selvitetty, kiristyy tunnelma kuin Agatha Christien romaaneissa konsanaan. Mitä luurankoja löytyykään äveriään perheen kaapeista, ja mikä osuus tapahtumiin on kartanon vanhalla omistajalla ja tämän lojaaleilla työntekijöillä, hovimestarilla ja kokilla? Myös Gamache vaimoineen yllättyy, kun toinen perheen pojista osoittautuu heidän ystäväkseen Three Pinesin kylästä. Kyllä, tapahtumilla on kuin onkin yhteys tuttuihin.

Louise Penny on rakentanut jälleen kerran kutkuttavan dekkarin syvästi inhimillisistä tunteista ja väärinkäsityksistä. Miten painavia taakkoja kukin kantaakaan harteillaan: syyllisyyttä, häpeää, rakkauden ja hyväksynnän kaipuuta, sairauksia ja vihaa. Mikä merkitys on hotellin omilla hunajamehiläisillä, jalattomalla linnulla tai nuorilla kesätyöntekijöillä? Gamache ratkoo tietysti tapauksen omalla hienovaraisella ja lempeällä tavallaan, mutta ehkä lukijankin on mahdollista päätellä jotain. 

Se saattoi lojua näkymättömissä jopa vuosikymmeniä, ruokkia itseään, kasvaa ja kalvaa ihmisen sisintä rumana ja surullisena. Ja viimein se mursi kaikki inhimilliset esteet. Omatunto, pelko ja sosiaaliset normit eivät enää pystyneet sitä pidättelemään. Silloin oli helvetti valloillaan. Silloin ihmisestä tuli murhaaja.

Three Pines -sarja on cozy crimea parhaimmillaan - suloinen ympäristö, lempeän viisaat ja ymmärtäväiset hahmot sekä herkullinen ruoka, jota on aina tarjolla. Olin yllättynyt kun tämä teos sijaitsi kylän ulkopuolella eivätkä useimmat tutut hahmot olleet mukana, mutta vaihtelu virkistää ja olisihan se pienelle kylälle melkoinen taakka, jos sieltä olisi taas löytynyt ruumis. Jännärin tiivistä tunnelmaa syventävät erityisen paahteiset kesäpäivät ja lähestyvä ukkonen. Sinne tänne ripotellut ranskankieliset sanat sekä Kanadan ranskan- ja englanninkielisten kansanosien väliset vertailut ovat samoin herkullisia yksityiskohtia. Kuolettava kertomus - viides osa - ilmestyy huhtikuussa!

Dekkariviikko: Louise Penny: Kuukausista julmin

Louise Penny 2007. Englanninkielinen alkuteos The Cruellest Month. Suomentanut Susanna Paarma. Bazar 2020. Arvostelukappale. 462 s. Kuva kustantajan.

Dekkariviikon aloittaa kanadalainen Louise Penny, jonka Three Pines -sarjan teosten suomentaminen on edennyt kolmanteen osaan. Syksyllä saamme neljännen. Maailmalla hurjan suosittu ja palkittu sarja on valloittanut minutkin. Three Pines on pieni idyllinen kylä Quebécin lähellä. Sen asukkaat koostuvat kirjavasta seurakunnasta ihmisiä jotka välittävät toisistaan ja jotka uskovat niin hyvään kuin pieneen määrään taikuuttakin. Usein kokoonnutaan bistroon nauttimaan kuumasta kaakaosta, lämmittävästä keitosta tai herkullisista patongeista. Three Pinesissa syödään ja juodaan hyvin.

Kylään on ihastunut myös Sûreté de Quebécin rikoskomisario Armand Gamache, joka valitettavasti saapuu paikalle taas kerran epäselvän kuoleman vuoksi. Kylässä muutaman vuoden asunut Madeleine Favreau on säikähtänyt kuoliaaksi kesken spiritistisen istunnon. Tapausta penkoessaan Gamache joukkoineen pääsee jälleen lähemmäksi kyläläisten salaisuuksia ja menneisyyttä. Samalla tämä kaikkien rakastama ja kunnioittama tutkija joutuu itse lehdistön hampaisiin. Hän on joutunut urallaan valitsemaan moraalin ennen lojaaliutta ja se aiheuttaa poliisikunnassa katkeruutta.

Niin omaa kuin Three Pinesinkin tapausta tutkiessaan Gamache päätyy yhteen keskeiseen tunnetekijään: kateus. Murha on harvoin hetken mielijohde, vaan sen ainekset syntyvät pitkän ajan kuluessa, ja kuten ennenkin, sen syy on ihmistä lamauttava ja sitova tunne, jonka on joskus purkauduttava pintaan. Kuka spiristiseen istuntoon osallistuvista on se, joka koki niin valtavaa kateutta ja turhautumista, että päätyi murhaamaan läheisensä? Ja mikä rooli on pahamaineisella Hadleyn kartanolla, jossa istunto pidetään?

Sarjan jokaisessa osassa tavataan tietyt Three Pinesin perushahmot, taitelijapariskunta Clara ja Peter, bistroyrittäjät Gabri ja Olivier, kirjakauppias Myrna sekä pahasuinen runoilija, iäkäs Ruth. Tässä teoksessa tutustutaan muihinkin, kuten puiden ajatuksia kuulevaan entiseen metsuriin ja läpikulkumatkalla olevaan wiccaan. Kuulostaa fantasialta ja höpötykseltä, mutta sitä nämä kirjat eivät ole. Hahmot saattavat olla hupaisia, mutta Pennyn romaanit ovat täynnä viisautta ja uskoa ihmisyyteen. Kai näitä voisi kutsua aikuisten saduksi - minulla ainakin on näitä lukiessa hyvä ja turvallinen olo, vaikka pahaa tapahtuukin.

Kuukausista julmin on cozy crimea parhaimmillaan, vaikkei tämä teos minun mielestäni ihan niin täydellinen ollut kuin edeltäjänsä. Ihailen Pennyn kykyä luoda lämminhenkinen ja rauhoittava tunnelma sekä hahmoja joiden elämänasenteesta voi ottaa oppia. Oikeasti! Vuoriston kyljessä uinuvassa kylässä ollaan säiden armoilla, eikä huhtikuu ole se kuukausista helpoin. Kuulostaa ihan meidän keväältämme! Lisämaustetta kerrontaan tuovat kaksikielisen alueen ranskankieliset lausahdukset ja nimet (yksityiskohta josta nautin suunnattomasti jostain syystä).

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Dekkarin ovat lukeneet myös Luetut ja Kirsin kirjanurkka. Tässä linkit aikaisempiin teoksiin: Kuolema kiitospäivänä ja Kylmän kosketus. Helmetin lukuhaasteessa kohta 41: Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, Seinäjoen kirjaston aikamatkailussa kohta 2: Kirja jonka nimessä on ajanilmaus, ja viimevuotisessa maahaasteessa Kanada. PopSugar Reading Challenge: Abook set in a country beginning with C.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper 2015. Englanninkielinen alkuteos Etta and Otto and Russell and James. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua. Lainasin kirjastosta.

Olipa kerta kaikkiaan ihana tarina! Ja olisinko tähän kirjaan tarttunut ilman Helmet-haastetta? Tarvitsin nimittäin kirjan, jonka kannessa on kuu, haastekohta 28. Sellaiseksi kuvan taivaankappaleen voi kai tulkita. Kannesta löytyy muitakin tarinaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia, kuten pellavankukkia, peltoja ja James.

Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen. Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan. -Otto.

Emma Hooperin kauniisti ja jopa hieman lapsekkaan selkeällä kielellä kirjoittama romaani kertoo Ettasta, Otosta ja Russellista, kolmesta kahdeksankymppisestä, joilla on yhteinen historia ja pitkä elämä. Muistiaan vähitellen menettävä Etta lähtee pitkälle kävelylle kohti merta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Matkaa itärannikolle on Saskatchewanista yli 3000 kilometriä. Onneksi mukana on osan matkasta James. Kotiin jäävä Otto alkaa rakentaa jotain uutta ja molemmat niittävät mainetta tahollaan.

Ettan kävellessä palataan romaanissa kolmikon nuoruuteen, vuosiin jolloin Etta oli opettaja, Otto sodassa Euroopassa ja Russell viljeli maata. Sota-aika oli odottamista ja pelkoa, menetyksiä ja tyhjyyttä, mutta myös rakkautta ja kirjeenvaihtoa. Väliin jää kuusikymmentä vuotta, jotka lukija voi täyttää haluamallaan tavalla. Sijoittaisin teoksen ehdottomasti myös Helmetin haastekohtaan 6, sillä rakkausromaanikin tämä on, ihan selvästi, omalla vähäeleisellä ja varovaisella tavallaan. Kolmikon elämät kietoutuvat toisiinsa ja kuolemassakin he ovat toisiaan lähellä.

Täytyy vain muistaa hengittää.

Teoksessa on lempeää viisautta, joka viipyy ihmisten välisessä mutkattomassa ja hellässä vuorovaikutuksessa, sanattomassa viestinnässä ja tietynlaisessa viattomuudessa, johon on helppo ihastua. Sarkasmi ja pessimismi sikseen! Joskus tekee hyvää olla onnellinen pienistä asioista ja vähään tyytyväinen, ja vaikka romaani antaa runsaasti tilaa myös puutteelle ja köyhyydelle, se ei jää vellomaan ikävään. Etta ja Otto ja Russell ja James hymyilyttää, ehkä se on vähän hassukin, ja vaikka sitä olisi helppo lukea nopeasti, ei halua että se loppuu kovin pian. Koskettavakin se on, sillä kahdeksankymmenen vuoden ikä tuo haurautta ja ikivanhat muistot sekoittavat ajatuksen. Vanhuus on muistamista ja unohtamista, monessa eri ajassa elämistä, todellisen ja epätodellisen sekoittumista.

Hooper on rakentanut tarinan mukavalla tavalla vuorottelevista palasista menneessä ja nykyhetkessä. Tärkeä osa kerrontaa ovat kirjeet Euroopan sodasta Ettalle ja takaisin Otolle. Dialogi on aina hyvin vähäeleistä, eikä sitä ole pelkästää ihmisten välillä. Kirja sopii siis myös erittäin hyvin haastekohtaan 39: Ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kertova kirja. Jokainen voi itse päätellä, onko James kojootti vai jotain muuta. Loppua kohden tekstinpalaset lyhenevät kauniilla tavalla, kunnes on aika antaa periksi.

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukuneuvoja, Lumiomena ja Leena Lumi.

Naistenviikko: Kim Thúy: Ru

Kim Thúy 2009. Ranskankielinen alkuteos Ru. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikko jatkuu upealla, kokoaan suuremmalla romaanilla, jonka kirjoittaja on Vietnamin venepakolainen Kanadasta. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo hänen elämänsä vaiheista, yltäkylläisestä Saigonin yläluokasta, kammottavasta matkasta pakoon, kielitaidottomana pakolaisena ystävällisessä mutta niin erilaisessa maassa, uuden opettelemisesta ja noususta kohti unelmia. Kirjasta on tullut maailmalla menestys, mitä en ihmettele lainkaan. Sen lukeminen ei kestä kauan, mutta tarinat jäävät mieleen ja nostavat arjen yläpuolelle. Niissä huokuu tasapaino ja rauha kaikesta kirjailijan kokemasta huolimatta.

Kim Thúy kirjoittaa välähdyksenomaisia muistoja yksittäisistä tapahtumista ja kokemuksista, jotka muodostavat kiehtovan virran. Sana ru tarkoittaakin ranskan kielessä pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista. Vietnamin kielessä se tarkoittaa kehtolaulua, joka sekin kertoo kaunista kieltä kirjailijan tunteista perinteitään ja menneisyyttään kohtaan.

Ru avaa Vietnamin järkyttävää historiaa, kansan jakautumista kahtia, syviä tuloeroja ja amerikkalaisten jälkeensä jättämiä tapoja, mutta myös yhden suvun jäsenten välisiä siteitä, perinteitä ja tarinoita. Kim Thúyn elämässä on ollut paljon rikkautta, mutta myös muutoksia, menetyksiä ja hämmentäviä hetkiä pakolaisena kylmässä maassa. Naistenviikkoon romaani sopii erityisen hyvin, sillä Kim Thúyn muistoissa etenkin suvun, mutta myös Vietnamin naiset ylipäätään saavat näkyvän roolin. He kantoivat unelmavartaloissaan ja nuoruusvuosissaan Vietnamin historian näkymätöntä painoa yhtä lailla kuin ne toiset, kumarat naisetkin. 

Kim Thúyn tekstissä on valtavasti aistivoimaa, josta myös kiitos luontevalle suomennokselle. Thúy ei pelkää kuvailla esimerkiksi ulosteiden löyhkää pakolaivan ruumassa, sillä samalla kirjan aukeamalla tuoksuvat kuitenkin mangot ja lootuksen terälehdet kukkivat. Sattumalta toisiinsa törmäävät vietnamilaiset tunnistavat toisensa vanhasta rokotusarvesta, autotallissa surisee ompelukoiden vangitseva ääni ja tädillä numero seitsemän on vaaleanpunainen arpi alavatsassa. Yksityiskohdat jäävät mieleen ja toistuvat punaisena lankana pitkin matkan, kuten se vaaleanpunainen rannerengas, jonka sisälle piilotettiin perheen timantit.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut. Kirjankansibingossa se sopii ruutuun "Unenomainen". Teos sopii myös hyvin Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Maailmanvalloitukseen saan tästä uuden maan, Vietnamin.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny 2005. Englanninkielinen alkuteos Still Life. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 259 sivua. Luin BookBeatista.

Mistä näitä hyviä dekkareita oikein tulee? Jälleen kerran blogiystävieni vinkkaama kirja osoittautui helmeksi. Three Pines -sarjan aloittaja Kuolema kiitospäivänä on hyvin erilainen kuin vaikkapa Arttu Tuomisen Verivelka, jota kehuin pari päivää sitten. Ja silti annan sillekin täydet pisteet! Miksi?

Väkivaltainen kuolema vaati Earl Greytä.

Montrealin lähellä on pieni kylä, Three Pines, joka syleili minua lämpimästi heti sinne saavuttuani. Sen asukkaat ovat ihanan persoonallisia, yhteisöllisiä ja huolehtivat toisistaan. Harva haluaa sieltä pois. Kylään saavuttuaan siihen ihastuu myös Armand Gamache, vaikkei vierailun syy olekaan mukava. Yksi kylän vanhuksista, eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal, on tapettu. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai tahallinen surma? Voiko olla yhteensattumaa, että vain vähän aikaa sitten on kuollut toinenkin ikäihminen?

Kirjaa kuvailemalla voisi helposti päätyä imelyyteen ja lässytykseen, mutta kerronnassa ja hahmoissa on juuri sen verran särmää, että idyllinen kylä asukkaineen on juuri yhtä herkullinen kuin heidän suuresti arvostamansa leivonnaisetkin. Ripaus ranskalaisuutta tuo lisämaustetta muuten varsin englanninkieliseen yhteisöön Kanadan etelärajalla, eikä kieliasiaa voida ihan kevyesti sivuuttaakaan. Kylässä on tietysti myös vanhoja kaunoja ja jopa huonosti käyttäytyviä teinejä, muutenhan tämä menisi ihan siirapiksi.

Jane on surmattu mielenkiintoisella tavalla, hän on nimittäin saanut osuman nuolesta. Käy ilmi, että jousiammunta on kylällä melko yleistä. Onko metsästäjä lähtenyt julkeasti pakoon? Kuuluuko nuoli homoparin kahvilaan hyökänneen nuorukaisen varusteisiin, vai onko surmalla yhteys 60 vuotta sitten särkyneeseen sydämeen? Mitä merkitystä on mielipiteet jakaneella Janen taululla? Kokenut tutkija Gamache istahtaa rauhassa penkille puiston reunaan ja alkaa seurata kyläläisten toimia.

Kuolema kiitospäivänä kuuluu ehdottomasti cozy crime -genreen, joskin minä olisin valmis lanseeraamaan sen ansiosta uuden termin, comfort crime. Niin sydämellinen ja lämmin olo tuli kirjaa lukiessa. Ykkösosasta jää mieleen paljonkin teemoja, joita soisin ihanan rikosylikomisarion penkovan jatkossakin. Vihollinen löytyy loppujen lopuksi hyvin läheltä eikä tämän kirjan kanssa tarvitse pelätä painajaisia.

Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma. Three Pinesilla on Suomessa erikoinen historia, sillä se on jo kerran lanseerattu WSOY:n puolella vuonna 2008. Tämän ensimmäisen osan nimi oli silloin Naivistin kuolema. Bazar aloitti julkaisun nyt kuitenkin uudestaan uusilla kansilla ja uusilla nimillä. Kanadalainen Louise Penny on varsin ansioutunut kirjailija: sarjaan kuuluu kaikkiaan 15 teosta, jotka on käännetty 25 kielelle!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Leena Lumi ja Kirja vieköön!

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Lisää kuvateksti

Fred Vargas 2004. Ranskankielinen alkuteos Sous les vents de Neptune. Gummerus 2017. Suomentanut Marja Luoma. 464 sivua.

Vargasin Adamsberg-sarjan teokset ovat onneksi melkoisen itsenäisiä tarinoita, muuten saattaisi harmittaa se, miten epätasaiseen niitä on käännetty suomeksi. Neptunuksen sauva on nimittäin sarjan neljäs kahdeksasta, mutta viimeisin suomennos. Poukkoilusta kärsii päähenkilömme yksityiselämän juoni, sillä tarinassa on ollut välillä suuriakin aukkoja, mutta teosten varsinainen anti on sentään pääosin muualla.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa (vaikkapa tämä tai tämä), nytkin Adamsbergin on pureuduttava menneisyyteen, tarinoihin ja hyödynnettävä sumeaa logiikkaansa, jotta hän pääsee selvyyteen vuosikymmeniä piinanneista talikkomurhista. Komisarion nuorempi veli joutui syytteeseen tyttöystävänsä murhasta kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, eikä tapaus ole jättänyt Adamsbergiä rauhaan. Siksi hän jahtaa vanhaa tuomaria, joka on ollut kuolleena jo kuusitoista vuotta. Päästääkseen perille tuomarin kuviosta etsivämme on opeteltava Mahjong-pelin säännöt, tulkittava sukunimien etymologiaa ja piiloteltava kahden vanhuksen luona. Työmatka Kanadaan toisi potkua tutkintaan, ellei häntä asetettaisi syytteeseen nuoren naisen murhasta Ottawajoen rantapolulla.

Lämminhenkisissä Adamsberg-dekkareissa herkutellaan portviinillä, vaahteransiirapilla ja idiomeilla, sanonnoilla, joita Vargas ripottelee tekstiin päätähuimaavalla tavalla. Kulttuurit törmäävät Kanadassa, mutta törmäyksen hedelmät tuodaan paluulennolla Pariisiin. Runsaat kielikuvat tekevät tekstistä toisaalta hieman huvittavaa luettavaa, toisaalta ihanan kotoista ja ne antavat tarinalle mukavaa syvyyttä. Neptunuksen sauva rakastaa Pariisin kolmannentoista kaupunginosan poliiseja, laitoksen omalaatuista komisariota ja tämän työtovereita, kuten kaiken tietävää Danglardia, ihmeellisiä fyysisiä ominaisuuksia omaavaa Retancourtia tai pyöreäsilmäistä Estaleria, joiden hahmot syvenevät kirja kirjalta. Lisää väriä tuovat kanadalaiset kollegat Sanscartier, Laliberté ja poliisilaitoksen ovea vartioiva orava. Oman tunnelmansa tuovat mukanaan vanhukset joiden takan suojista Adamsberg pääsee tuomarin kannoille. Näissä dekkareissa paras anti onkin juuri hahmoissa ja heidän välisessä lämpimässä vuorovaikutuksessaan.

Jos kaipaat takaa-ajoja, rikosteknisiä yksityiskohtia tai ruumiinavauksia, tämä kirjasarja ei ole sinun. Adamsbergin tapa ratkoa mysteerit perustuu ajatteluun, asioiden mitä yllättävimpiin yhteyksiin ja arvoituksiin, joihin hänen työtoverinsa ovat tottuneet, sillä tulosta syntyy. Komisarion on saatava kävellä runsaasti, jotta hänen harmaat aivosolunsa pääsevät oikeuksiinsa. Sumean päättelyn rinnalla on toki aina joku järkevä, loogisesti ajatteleva hahmo, joka vie ajatustyötä eteenpäin. Vargasin dekkarit ovat helmiä, joita haluaa ripotella keskelle pimeää marraskuuta, valoa jota välillä kaipaa.

Olen lukenut tänä syksynä poikkeuksellisen vähän tai hitaasti, mutta uskon että oikein ajoitettu Vargas antaa uutta potkua lukemiseen. Sen hän on onnistunut nimittäin tekemään ennenkin. Joululahjakirjoja hankkiessani olen onneksi huomannut, miten hirveästi on taas mielenkiintoisia teoksia, joita tekisi mieli ahmia seuraavaksi. Ehkä lukujumini siis hellittää vähitellen.

Lisää Neptunuksen sauvasta blogeista Tuijata ja Oksan hyllyltä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena 2016. Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2017. 316 sivua.

Kun opettajan valtaa toukokuinen arviointiväsymys, on paikallaan kirja  - kansainvälinen trilleri - jonka tietää jo etukäteen nopeaksi ja koukuttavaksi. Tämä oli juuri se hetki, jota varten laitoin itseni kirjaston varausjonoon ja kirja vapautui mitä parhaimpaan aikaan. Tapaus imaisi mukaansa heti, eivätkä työasiat painaneet mieltä seuraavan kahden päivän ajan :)

En tiedä, paljonko kertoisin kirjasta, etten paljasta liikaa mahdollisille lukijoille, mutta yritän kuvailla sitä kuitenkin hieman. Kolmikymppiset Anne ja Marco ovat naapurissa viettämässä iltaa. He ovat jättäneet puolivuotiaan tyttärensä nukkumaan kotiin yksin. Itkuhälytin on mukana ja vanhemmat käyvät tarkistamassa tilanteen puolen tunnin välein. Kun he palaavat kotiin puoli kaksi yöllä, pinnasänky on kuitenkin tyhjä. Myöhemmin selviää, että heidän talonsa kohdalta tajakujalta lähti auto valot sammuksissa vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Marco kävi viimeisen kerran katsomassa lasta.

Liittyykö sieppaukseen millään tavalla se, että naapurin upea Cynthia kuherteli Marcon kanssa samoihin aikoihin heidän takapihallaan? Tai se, että Marcon yrityksellä on mennyt huonosti eikä Annen varakkaat vanhemmat suostu enää auttamaan vävypoikaansa? Entäs Annen menneisyys ja muistinmenetyskohtaukset, pystyvätkö ne selittämään aukkoja tarinassa? Rikosetsivä Rasbachin on vaikea uskoa kaikkea kuulemaansa, etenkin kun vähitellen paljastuu, ettei hänelle kerrota edes sitä, että sieppaaja on ollut yhteydessä Annen isäpuoleen.

Lapena on todellakin punonut tarinan, joka pitää otteessaan ja jaksaa yllättää aina sopivin väliajoin. Siinähän se on se kaava, jolla tällaisia bestsellereitä leivotaan. Vaikka imussa olinkin ensimmäiseltä viimeiselle sivulle asti, en voi sanoa, että olisin pitänyt teoksesta niin paljon kuin voisi kuvitella. Sen kieli on hyvin yksioikoista, eivätkä hahmot avaudu lukijalle suurista tunnekuohuistaan huolimatta kovin hyvin. Hiki puskee kainaloista, sydän hakkaa, painajainen pahenee, yöunet ovat vaarassa. Silti jäin kaipaamaan jotain pintaa syvempää, jotain mikä olisi saanut minut ehkä tuntemaan jotain muuta, edes myötätuntoa lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan. Mutta ei, tärkempää oli saada selville, mitä tapahtui ja miksi.

Siksipä en pui tätä kirjaa tämän enempää. Jos kaipaa koukuttavaa ja kevyttä jännitystä, tämä toimii varmasti. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirjassa selvitetään rikos. Jännäristä on kirjoitettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro. 2006. Englanninkielinen alkuteos The View from the Castle Rock. Tammi 2013. 383 sivua. Suomentanut Kristiina Rikman.

Alice Munro on upea kirjailija ylipäätään ja nyt kun voimassa on Ompun Novellihaaste, Munro pääsee esille varmasti (toivottavasti!) monessa blogissa. Minä olen merkannut muistiin parikin Munron novellikokoelmaa, jotka täytyy lukea. Sanansaattaja ei ole novellikokoelma ihan perinteisessä mielessä, sillä sen ensimmäinen osa koostuu Munron tekemästä sukuselvityksestä. Hänen sukujuurensa ovat Skotlannissa, josta hänen esi-isänsä ovat matkanneet Kanadaan 1800-luvulla. Kirjallisia lähteitä suvun taustoista ja vaiheista löytyy kuitenkin jo Skotlannin nummilta aikaisemmilta vuosisadoilta. Köyhä suku on osannut alkeellisista oloista huolimatta hyvin lukea ja kirjoittaa, joten kustakin sukupolvesta on löytynyt joku, joka on tallentanut tarinoita ja tapahtumia muistiin. Ne kirjalliset lähteet, mitkä suvusta on löytynyt, on Munro puolestaan kirjannut kronologiseen järjestykseen kertomustensa rungoksi ja täyttänyt (suuretkin) aukot joko itse sepittämällään fiktiolla tai suvussa kulkeneilla huhuilla. Lopputuloksena on mielenkiintoinen kertomuskokoelma suvun vaiheista Skotlannissa ja Kanadassa.

Kertomukset alkavat Skotlannista, syrjäisestä Ettrickin laaksosta, jossa sataa liian usein, viima on kylmä ja talot huonossa kunnossa. Esi-isät saavat toimeentulonsa useimmiten lammaspaimenina. Laakso on heille rakas ja he pitävät sitä itsestään selvästi Skotlannin upeimpana laaksona, onhan se ollut joskus kuninkaitten metsästysmaita. Metsiä siellä ei enää juurikaan ole, kuten ei muuallakaan Britanniassa. Suvun tarinoita on säilynyt jälkipolville ja jopa kuuluisa kirjailija Walter Scott (1771 - 1832) mainitsee heidät tuotannossaan. Rakkaasta Skotlannista lähdetään kuitenkin, niin kuin moni muukin perhe, kohti Pohjois-Amerikkaa. Kuuden viikon laivamatkan jälkeen alkaa uudisraivaajien loputon työ sankkojen metsien keskellä nykyisen Ontarion laitamilla. Suku pitää yhtä ja kasvattaa ahkerasti uusia jäseniä, sillä kuolema vierailee usein ankarissa olosuhteissa. Koulunkäyntimahdollisuuksia ei juurikaan ole ennen 1900-lukua, jolloin Munron isä pääsee kokeilemaan siipiään kotimetsien ulkopuolelle. Pitkään ne eivät häntä viehätä; poika on kuten sukunsa miehet ennen häntä ja tyytyväisempi "miesten" töissä. Munron isä on viimeinen jonka kirjailija tietää kuulleen vanhaa skottimurretta sukulaistensa keskuudessa.

Kokoelman toisessa osassa Munro käy läpi omaa elämäänsä (kuvittelin minäkertojan häneksi, vaikka tokihan kaikilla tarinoilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä kirjailijaan - kyseessä ei ole varsinainen omaelämäkerta) nuorena tyttönä pienen maalaiskaupungin laitamilla ja myöhemmin aikuisena naisena joka pohtii suhdettaan esi-isiensä seutuun. Ihmiset panivat merkille, jos liikkui sellaisissa kaupunginosissa jonne ei ollut mitään varsinaista asiaa. Sitten joku sanoi, me nähtiin sinut tässä yhtenä päivänä, ja sitten joutui selittämään. Luonto on tytölle tärkeää, mutta jo nuorena hän ymmärtää ettei se ole asia, josta kannattaisi puhua kenenkään kanssa. Hänen vanhempiensa sukupolvelle luonto on jotain mistä hyödytään ja luonnon arvostaminen muista syistä muuttuu ilmiöksi vasta joskus paljon myöhemmin. Ihmiset eivät ennen vanhaan varmaan halunneet viettää lepoaikaansa katselemalla peltoja, joilla heidän oli pakko raataa, tai kinoksia joiden läpi heidän oli luotava polku päästäkseen ruokkimaan karjaa. Niitä jotka avoimesti ihailivat luontoa - tai jotka menivät niin pitkälle että käyttivät siitä sanaa luonto - pidettiin usein hiukan tärähteinä.

Nuori minäkertoja on niin ikään kiinnostunut kirjoista ja tarinoista. Hän lukee paljon, mutta ymmärtää senkin, ettei kirjatietoa sovi tuoda aina esille. Hänen perheessään ei nähdä koskaan nälkää, ruokaa riittää ja kaikilla on muutenkin kaikki mitä he tarvitsevat, muttei mitään ylimääräistä. Siksi päähenkilökin tekee kesäisin töitä piikana tai auttaa kotonaan. Piikana hän pääsee tirkistelemään vauraampien ihmisten maailmaa ja tekee tarkkanäköisiä huomioita eri yhteiskuntaluokkien välisistä eroista: ajankäytöstä, käyttäytymisnormeista, oletuksista, arvoista, avioliitoista, naisen asemasta. Viimeisimmissä novelleissa minähahmo on jo iäkkäämpi ja joutuu käsittelemään ensin isänsä, sitten omaa mahdollista sairastumistaan.

Kirjan molemmille osille on ominaista kiehtovien, mieleenpainuvien henkilöhahmojen galleria. Kertomuksissa asetellaan luonteeltaan erilaisia ihmisiä vastakkain, punnitaan heidän tekojensa oikeutusta, verrataan entisaikojen moraalia tai käyttäytymisnormeja nykypäivään ja yritetään samalla kasvaa ihmisinä. Novelleja lukiessa tuntuu kuin jalat olisivat tukevasti maankamaralla, viljaa kasvavassa pellossa, pöllyävällä tienpientareella tai lumihangessa. Vaikka novellit ovat kirjailijalle itselleen osin hyvinkin henkilökohtaisia, ne ovat silti hyvin yleisinhimillisiä ja ikään kuin osa kenen tahansa historiaa. Lukiessa tulee selittämättömän rauhallinen olo ja luulen sen johtuvan Munron uskomattoman hienosta tarinankerronnan lahjasta, jossa on jotain ihanan vanhanaikaista. Kuin kuuntelisi iltasatua. Se miten hän kertoo arkisista asioista, saa pitämään kirjasta kiinni.

Lisää arvioita: Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Lukuisa.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro. Liian paljon onnea (Too Much Happiness). 2009. Suom. Kristiina Rikman 2010. Tammen Keltaisen kirjaston pokkari. 365 sivua.

"Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mitään mahda." (Lasten leikkiä)

Liian paljon onnea lähti mukaani kirjakaupan alelaarista. Olen lukenut Munrolta aikaisemmin Kerjäläistytön, joka samoin on novellikokoelma. Kanadalainen Munro voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 2013 ja häntä pidetään yhtenä parhaista pohjoisamerikkalaisista kaunokirjailijoista. Hän kirjoittaa novelleja "tavallisen elämän epätavallisuuksista" (Tammi) - määritelmä sopii tähänkin pakkaukseen hyvin.

Tässä novellikokoelmassa ovat pääosassa eri-ikäiset naiset. Osa tarinoista sijoittuu mahdollisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, osa nykyhetkeen. Aikakausi ei kuitenkaan ole merkittävässä roolissa, eikä Munron novelleissa ole tarkoituksena kuvata yhteiskuntaa. Tarinoiden keskiössä ovat ihmissuhteet, tunteet ja yllättävät sattumukset, jopa raakuudet keskellä arkea - asiat, joita voi tapahtua kenelle hyvänsä ja milloin vaan.

Useimmat novellien päähenkilöistä ovat voimakkaita naisia. Teiniäiti, joka käy läpi riippuvuuttaan vanhempaan mieheen. Viulisti, jonka mies lähtee nuoremman mukaan. Äiti, joka yrittää ymmärtää aikuista poikaansa tai vaikkapa kaksi nuorta tyttöä, joka päätyvät julmaan tekoon. Tarinoissa on siis hyvin eri-ikäisiä naisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia, ja ennen kaikkea sitä, miten naiset näkevät toisensa ja kuinka he selviävät elämänmuutoksista, yllätyksistä, tragedioista, julmuudesta tai vain sivustaseuraajina. "--kun he tapaavat ja tuntevat tiettyä yhteenkuuluvuutta, he haluavat myös vaihtaa tärkeitä tietoja, kertoa heille sattuneista isoista tapauksista, olivat ne sitten julkisia tai salaisia --- He nauravat kertomustensa pikkuseikoille ja typeryyksille tai näin paljastuneille itsekkyyden, petoksen, aalhaisuuden ja silkan pahuuden osoituksille." (Lasten leikkiä)

Novellien kautta käsitellään hyvin paljon myös perheiden sisäistä dynamiikkaa. Perheenjäsenten toisiinsa kohdistamat odotukset ja sitä kautta pettymykset ja rakkaus tuntuvat olevan keskeinen teema. Samoin hyväksikäyttäminen, unohtaminen ja ymmärtäminen. Voiko läheisintäkään ihmistä ymmärtää koskaan ihan täysin tai ollenkaan? Novellien teemat ovat siis hyvin ikiaikaisia ja yleismaailmallisia. Kirjailija ei myöskään kaihda raakuutta, joten lukija saattaa hieman säikähtää välillä. Silti kurkistus hyvin erilaisen ihmisen maailmaan tekee hyvää.

Teos on nimetty viimeisen novellin mukaan, joka kertoo oikeasti 1800-luvulla eläneestä matemaatikosta. Viimeinen novelli poikkeaa muista tyylillisesti hyvin paljon, joskaan ei ehkä teemansa puolesta. Tyyliltään se lähentelee 1800-luvun realistisia romaaneja ja on tarinana hyvin sekava, joskin tämä on tietysti makukysymys. Mielestäni se hieman rikkoo muuten mukavan yhtenäistä novellikokoelmaa.

Vaikka Munron aiheet ammentavat arjesta, ne ovat kaukana tylsästä. Munro ei myöskään pyri onnelliseen loppuun, vaan novellien hahmot jatkavat elämäänsä valintojensa, tekojensa ja seurausten kanssa. Joskus mukana on myös onnea, muttei koskaan liikaa.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen kohdan seitsemän (novellikokoelma) ja 41 (kirjailija yli 65-vuotias). Liian paljon onnea -kokoelmasta voi lukea myös esimerkiksi blogeista Eniten minua kiinnostaa tie ja Sinisen linnan kirjasto. Sattumalta otin lomareissulle mukaan toisenkin novellikokoelman, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia, joten pääsen tässä novellien makuun oikein kunnolla. Seuraavassa postauksessa tuskin vältyn vertailulta!