Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Maria Adolfsson: Harha-askel

Maria Adolfsson 2018. Alkuteos Felsteg. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammen pokkarissa 463 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tämän postauksen piti ehtiä viime viikon loppuun, kun vietettiin vielä dekkariviikkoa, mutta enpä vain ollut tarpeeksi nopea. Maria Adolfsson on keksinyt huippuidean sijoittaa uusi dekkarisarja saarelle, josta emme ole ennen kuulleetkaan. Doggerland on hieman Tanskaa pienempi saarivaltio, joka sijaitsee Pohjanmerellä. Sen historia ja asukkaat koostuvat skandeista, briteistä ja hollantilaisista. Kirjan takasivuilta löytyy kartta :)

Karen Eiken Hornby on komisario, jonka on vaikea tulla toimeen sovinististen, miespuolisten kollegoidensa kanssa. Karen osaa kyllä tarvittaessa pistää takaisin, mutta kun hänen esimiehensä ex-vaimo murhataan, täytyy Karenin ottaa tutkinta ja osasto vastuulleen, eivätkä kaikki ole siitä mielissään. Vaikeinta se on kuitenkin naiselle itselleen, sillä hän on jälleen saanut sotkettua elämänsä oistran - osterijuhlan - jälkeisenä yönä.

Murhatutkinta vie Karenin 1970-luvun alkuun ja hippiyhteisöön. Hän ei ole varma onko murhatun naisen menneisyydellä tekemistä tapauksen kanssa, vai onko syynä pieleen mennyt murto. Karen penkoo lähes 50 vuoden takaisia tapahtumia kuitenkin sinnikkäästi. Millaiset välit olivat noilla nuorilla idealisteilla siinä vaiheessa, kun yhteisö alkoi hajota? Lukijalle paljastuu myös, mitä Karenin omassa menneisyydessä on tapahtunut ja miksi hän on muuttanut rakastamastaan Lontoosta takaisin tuulenpieksämälle saarelle kotitaloonsa.

Adolfsson yhdistää kivalla tavalla saarta ympäröivän alueen nimistöä, kieliä ja perinteitä. Teos muistuttaa ehkä eniten skandinaavisia dekkareita, mutta pystyisin sijoittamaan sen yhtä hyvin myös Britannian pohjoisille saarille. Luonto on karua, syysmyrskyt yllättävät liian aikaisin ja vanhat perinteet ovat vahvassa. Pienten, entisten kalastajakylien ihmiset tuntevat toisensa ja pubista löytyy arvokasta lisätietoa tutkintaan.

Tarina sinänsä oli minun makuuni hieman puiseva, enkä koukuttunut niin hyvin kuin olisin odottanut. Kerronta on perusteellista ja välillä tuntuu, että tutkinta polkee paikallaan ja sivuja kuluu. Dekkareille tyypillisiä ominaisuuksia löytyy, mutta Adolfssonin henkilögalleriassa on myös raikkaita tuulahduksia. Uskon että osa heistä jatkaa myöhemmissäkin osissa. Tunnelma on alkuun hieman kova ja kalsea, mutta lämpenee loppua kohti, kun ihmisten väliset jännitteet purkautuvat ja Karen uskaltautuu kertomaan enemmän menneisyydestään.

Pienistä pettymyksistä huolimatta saatan lukea näitä joskus lisääkin. Harha-askel sopii Helmetin haasteessa kohtaan 25: Kirjassa ollaan saarella. PopSugar Reading Challenge: A book with a made-up language (kieltä ei käytetä, mutta siitä vihjataan). Kirjast myös näissä blogeissa: Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka ja Kirsin Book Club.

Belinda Bauer: Hautanummi

Belinda Bauer 2010. Englanninkielinen alkuteos Blacklands. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2011. 355 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kyselin alkukesästä uusia vinkkejä dekkarilukemistooni. Tuntui, että luen aina samoja kirjailijoita ja vaikka erinomaisia ovatkin, kaipasin jotain uutta. Muistaakeni Kirjasähkökäyrän Mai vinkkasi minulle useammankin jännärikirjailijan, joista ensimmäiseksi tartuin Belinda Baueriin (sen sai kirjastosta nopeimmin!). Hautanummi on hänen esikoisteoksensa, tosin Bauer on kyllä kirjoittanut ennenkin, muun muassa käsi- ja lehtikirjoituksia. Hautanummi on voittanut Gold Dagger -palkinnon, eikä suotta, teos on hyytävän hyvä ja erottuu sankasta jännäreiden joukosta omanlaisekseen.

12-vuotiaan Stevenin eno on kadonnut Exmoorin nummeille pienenä poikana. Jotta Stevenin äiti ja isoäiti lakkaisivat odottamasta enoa kotiin, poika päättää löytää ruumiin ja todistaa, että eno oli yksi aikoinaan alueella liikkuneen sarjamurhaajan uhreista. Vastoin parempaa tietoa vangitun vapautumisesta, Steven alkaa kirjoittaa tälle lyhyitä, salaperäisiä viestejä vankilaan. Murhaaja ymmärtää viestit ja saa selville, keneltä ne saapuvat.

Hautanummessa on tunnelma, jonka perusteella tapahtumat pystyisi helposti sijoittamaan jonnekin menneille vuosikymmenille, ja alkuun niin luulinkin. Pienistä vihjeistä ymmärsin kuitenkin, että ihan nykyajassa eletään. Stevenin perhe on köyhä ja ilmapiiri kotona on latistava. Perheessä on vanhan surun lisäksi muitakin ristiriitoja, joiden alla lapsen on selvittävä lähes omillaan. Romaani onkin varsinaisen jännitysjuonensa ohella tarkka kuvaus hieman marginaalissa, omissa oloissaan viihtyvän lapsen sisäisestä maailmasta löytää eheyttä ja oikeutta. Se kuvaa hienolla tavalla myös perheen sisäisiä jännitteitä - etenkin pidin isoäidin hahmosta ja sen merkityksestä loppua kohden.

--- hän toivoi, että iltaan mennessä tästä rikkinäisestä, murentuvasta perheen irvikuvasta tulisi ehjä eikä hänen tarvitsisi enää ikinä jännittää ja surra. --- Steven ei vieläkään tiennyt mitä ironia oli, mutta taaskaan hän ei voinut olla huomaamatta, kun se karkasi pystyyn hänen edessään ja läimäytti häntä kasvoihin. Koko päivän hänen teki mieli kirkua.

Vaikka kirjeenvaihto jää hyvin harvasanaiseksi ja vähäiseksi, aiheuttaa se tiheän tunnelman, joka luonnollisesti tiivistyy loppua kohden. Samalla tiivistyvät myös Stevenin turhautuminen ja pakkomielteet. Oman tilansa kerronnassa saa myös murhaaja, jonka kuvottavaa mielenmaisemaa ja mielihaluja ilmankin voisi elää, mutta tässä romaanissa ne ovat valitettavasti avainasemassa. Liian rankka teos ei kuitenkaan ole, eikä Bauer mässäile millään tavalla. Exmooren nummet ovat loistava ympäristö jännitykselle ja tuovat tietynlaisella ankeudellaan ja pimeydellään mieleen esimerkiksi Elly Griffithsin Norfolkiin tai vaikkapa Johan Theorinin Öölannin alvareille sijoittuvat dekkarit. Bauerin teoksia luen mielelläni jatkossakin!

Hautanummi on luettu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Rakkaudesta kirjoihin. Helmetin lukuhaasteessa jännäri sopii ainakin kohtaan 18: Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjankansibingossa ruksaan tällä kohdan Puu.