Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Sen for jag hem. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Smirnoffin suositun Jana Kippo -trilogian päätös oli ihan yhtä hyvä kuin mitä kaksi aiempaa osaa antoivat odottaa. Jana menettää toisen osan päätteeksi kaksosveljensä, ja hän tuntee luonnollisesti olevansa eksyksissä. Kaksosten lapsuus on ollut vaikea väkivaltaisen, ilkeän isän vuoksi. Janalla on ollut hyvin nuorena suhde Johniin, erakkomaiseen miehenkörilääseen, jonka kanssa suhde jatkuu jälleen pohjoisessa. Äidin puolen suvun vaatimus saada veljen ruumis haudattua äidin kotiseudulle ei saa Janalta tukea, mutta Kukkojärven uskovaisia haastavammaksi osoittautuukin epävarmuus siitä, missä koti on. Palaako Jana Tukholmaan vai jääkö hän Smalångerin pikkukylään?

Jana palaa hetkeksi Tukholmaan, jonne hänelle on järjestetty näyttely. Janan vapaa-ajallaan taiteilemat ihmisfiguurit ovat herättäneet asiantuntijoiden huomion ja näyttely on menestys. Tukholmassa Jana tapaa kaksoveljensä näköisen Nikin, joka saa hänet lähtemään vieläkin etelämmäs. Etelässä on arvoituksellinen veistos ja sen luonut pelkoa herättävä ukko, jonka saaressa Jana viettää yllätyksekseen muutaman viikon. Palatessaan pohjoiseen Johnin tähden hänen on pohdittava, onko tuttavuus Nikin kanssa kestävää vai ovatko ihmiset pohjoisessa hänen kotinsa.

Kolmesta romaanista tämä oli ehkä sekavin. Reissu etelään on Janalle merkittävä sekä ammatillisesti että identiteetin kannalta, mutta minulle se oli hieman epämääräinen. Sen kautta avautui kuitenkin paljon Janan nuoruudesta kotoa lähdön jälkeen ja siitä, miten pahasti hän on ollut aina miesten hyväksikäyttämä. Aikaisemmista kirjoista tuttu teema siis jatkui ja siihen tuli uusia kerroksia. Väkivallan kyllästämät ihmissuhteet ovat tehneet Janasta kylmän ja ulkopuolisen näkökulmasta tunteettoman, mutta lukija tietää ettei hänellä ole helppoa. Lämpöä hänestä löytyy yllättäen aina silloin, kun läheisyyttä ei pyydetä, kuten työssä kodinhoitajana tai nuorta koditonta maahanmuuttajapoikaa auttaessaan.

Näissä romaaneissa on useita rujoja henkilöhahmoja, mitään ei kaunistella, suhteet ovat hyvin hankalia ja menneisyydellä on taipumus tulla väliin, katkeroittaa mieli tai päästää viha valloilleen. Rehellisyys ja teeskentelemättömyys tekevät tarinoista kuitenkin ihanan vetäviä ja hahmoihin pääsee hyvin sisälle. Vähitellen kaikille löytyy paikkansa, vaikka kolmannessa osassa myös harmittavan moni kuolema osuu kohdalle. Janan sitkeyttä voi vain ihmetellä, mutta en tiedä pystyykö häntä kuitenkaan ihailemaan, niin ristiriitainen hänkin on - ja syystä. Smirnoff kirjoittaa omintakeisella tyylillä (ilman pilkkuja, nimet pienillä alkukirjaimilla), joka vaati ensimmäisen kirjan kanssa totuttelua, mutta johon vähitellen ihastuu.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 37: A book with a theme of returning home. Pohjoisen lukuhaasteen kohdista kuittaan tällä 19: Kirjassa on tunturi tai vaara (kannessa). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesssa laitan tämän kohtaan 14: paluu jonnekin. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Kirjojen keskellä.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Ja for ner till bror. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2021. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jokin blogiarvio tästä kirjasta houkutteli jonottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa, ja odottelu oli todellakin sen arvoista. Karin Smirnoffin esikoisteos on ollut Ruotsissa valtava menestys ja August-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Jana Kippo palaa 36-vuotiaana takaisin kotikyläänsä. Hänen kaksoisveljensä ei voi hyvin ja pian paluunsa jälkeen Jana päättää jäädä kylään pidemmäksi aikaa. Samalla kun talvi taittuu kevääksi ja kesä syksyksi, naisen ja hänen perheensä menneisyys ja kylän sisäiset suhteet on käyty läpi. Janalla olisi kaikki mahdollinen syy jättää kylä ja muistot taakseen, unohtaa tai olla katkera, mutta silti hän jää.

Smirnoffin teksti on ihan omanlaistaan, virkistävällä tavalla uutta ja erilaista. Ankean pikkupaikkakunnan hahmot ovat huvittavalla tavalla tunnistettavia, lähimenneisyyden maaseudulta. Mikään muu teoksessa ei kuitenkaan ole ennalta-arvattavaa, vaan uskaliasta ja tabuja rikkovaa. Kaikki se ikävä, jonka Jana on elämänsä aikana joutunut läpikäymään, puskee esiin, kerrotaan kaunistelematta, suorastaan röyhkeän rehellisesti ja rohkeasti. Kerronta tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla.

Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihastää talikolla.

Janan lapsuudessa ja teini-iässä tapahtuu paljon ikävää, josta osan hän on unohtanut, osan palauttaa hänen mieleensä mies ja tämän taulut, mies jonka läsnäolo hänen elämässään on vahingoittavaa, mutta oudolla tavalla lukkoonlyötyä. Kylässä on kuollut vasta nainen, joka herättää ristiriitaisia tunteita miesten ja naisten välillä. Oliko hän Janan siskopuoli vai ei, mitä tapahtui 14-vuotiaiden tyttöjen raskauksille ja miksi Jana ei tunne oloaan turvalliseksi Johnin seurassa. On vanhuksia, jotka tarvitsevat apua ja kuolemaa tekevä, kostonsa toteuttava ystävä. 

Anteeksi jana en tarkoittanut sitä. Silti hän seistä jökötti kuin väärään paikkaan unohtunut huonekalu. Tunsin miten energia valui hänen ruumiistaan. Kun tönäisin hänet sivuun ja lähdin hän ei edes yrittänyt estellä.

Lähdin veljen luo käsittelee väkivaltaa ja siihen tottuneen, alkoholismin varjossa elävän sielunmaisemaa. Kuolema on vahvasti läsnä, toivoi sitä tai ei, mutta luontevasti ja asiaankuuluvasti. Ihmisten pahuuden taustalla on sukupolvien ketjuja ja kunkin itsesuojeluvaisto toimii eri tavoin. Raakuuden ja rankkojen muistojen keskellä kasvaa kuitenkin yhteisöllisyys ja toivo. Lukija ei voi kuin ihmetellä Janan tapaa selvitä kotona, missä rakkaus on ollut kaikkein tuhoisinta. Smirnoff kirjoittaa ihmisistä, jotka on helppo unohtaa, ja asioista, joista ei mielellään kuulisi. Silti romaania oli pakko suorastaa ahmia!

Kirjasta lisää blogeissa Kirjasta kirjaan, Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa. Kustantajan sivuilta tulkitsen, että Jana Kipon tarina saa jatkoa ensi vuonna.