Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Jokiranta, Juntti, Ruohonen ja Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä 2019. Like. 271 s. Lainasin kirjastosta.

Valitsin vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan mukaan haasteisiini, sillä se sopii Helmetissä kohtaan 15: Kirjalla on vähintään 3 tekijää. Se sopii myös Pohjoiseen lukuhaasteen kohtaan 4. Pohjois-Suomessa asuvan tietokirjailijan kirja. Kirjoittajista ainakin Jenni Räinä asuu Oulussa. 

Opin todella paljon tästä teoksesta! En juurikaan tiedä metsätaloudesta ja metsänhoidosta mitään enkä ole koskaan omistanut metsää. Tunnistan kuitenkin itsestäni ja aikaisemmista sukupolvista tietyn ajattelutavan, joka selittyy pitkälti sillä voimakkaalla metsäpolitiikalla, jota 1900-luvulla ajettiin. Metsät nähtiin ennen kaikkea tulonlähteenä, minkä seurauksena niitä hakattiin valtavia määriä. Hakkaustavoissa olisi kuitenkin vaihtoehtoja ja osa niistä antaa puuston kasvaa rauhassa vanhaksi, mutta avohakkuiden vuosikymmenien myötä Suomen metsät ovat nuorentuneet, tasapäistyneet ja köyhtyneet.

Teos valaisee monesta eri näkökulmasta, millä tavalla ihmisen harjoittama metsätalous jättää jälkensä metsiin. Miten se vaikuttaa kasvistoon, eläinkuntaan, ilmastoon ja järviin. Kirjasta googlailemalla törmäsin myös näkemyksiin, joiden mukaan kirja ajaa omaa näkemystään, eivätkä kaikki professoritkaan jaa kirjan kirjoittajien näkemystä. Niin tai näin, kiistakysymyksiä on ollut aina paljon, eikä niitä ole vieläkään ratkaistu. Tässä teoksessa on monipuolinen katsaus aiheeseen joka tapauksessa.

Kirjassa on mukavasti tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea, eniten ehkä Lapista. Metsissä kuljetaan yrittäjien, metsästäjien, tutkijoiden, metsänomistajien, luonnonsuojelijoiden ja metsäammattilaisten kanssa. Mielenkiintoisimpia ovat ne, jotka ovat nuorena omaksuneet isiensä arvomaailman ja näkevätkin asiat nyt ihan eri tavoin. Tai ne sitkeät ihmispetäjät, jotka ovat soittaneet suutaan metsien puolesta jo 1970-luvulta saakka periksi antamatta. 

Alkuun kirjassa esitellään oikein vanhaa sammaleista metsää ja kaikkea mitä olemme jo menettäneet, Suomen vanhimpia puita ja 1800-luvun romanttisia eräkirjoja, muinaisia polkuja ja kirkkaita metsäjärviä. Sen jälkeen käydään käsiksi soiden ojitukseen, punkkien ja hirvikärpästen leviämisen syihin, helmipöllön vähenemiseen ja riekonmetsästyksen haasteisiin. Lopuksi teos pohtii, millä eri tavoin metsistä voisi saada elannon kaatamatta puita niin paljon. Onhan siellä valtavasti marjoja, sieniä ja esimerkiksi japanilaisten himoitsemaa kääpää.

Kunnioitus metsää kohtaan kasvoi entisestään tämän luettuani. Välillä olo oli aika surullinen ja suorastaan masentunut, sillä niin paljon olemme jo menettäneet. Saatan itse vielä kuulla hömötiaisen laulavan lähimetsässämme, mutta hyvin harvinaiseksi sekin pieni lintu on käynyt. Pihallamme käy suloisia valkohäntäkauriita, mutta niiden leviäminen onkin eräänlainen haitta ja seurausta rajusta metsäpolitiikasta. Naapurustossani on suojeltuja, monimuotoisia ja suorastaan mystisiä metsäkaistaleita järven rannassa, kun taas kauempana kaupungista metsää kaadetaan surutta pois kirjojani ja sanomalehtiäni varten. Miten voimme koskaan löytää tasapainon kulutuksemme ja luonnon monimuotoisuuden kesken?

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Laura Gustafsson 2023. Like. 263 s. Lainasin kirjastosta.

Kaikki lukemani Laura Gustafssonin teokset ovat tehneet vaikutuksen ja muokanneet kukin tavallaan maailmankuvaani. Huorasadun aikaan en kirjoittanut vielä blogia, mutta Korpisoturin herättämiä ajatuksia kuuden vuoden takaa voi lukea täältä. Tässä välissäkin on ilmestynyt teoksia, jotka varmasti kannattaisi lukea, mutta nyt siis oli vuorossa puheenvuoro eläinteollisuudesta. Jo ensimmäisen luvun otsikko 30 miljardia kanaa, 1,6 miljardia varpusta sävähdytti ja pelkäsin etten pysty ottamaan vastaan kaikkea sitä rehellistä tietoa, jota Gustafsson romaaniinsa lataa eläinteollisuudesta, mutta onneksi pystyin.

Niinhän ihmiset tekevät, satuttavat tietämättömyyttään muita lajeja, niitäkin, joita ajattelevat rakastavansa.

Ammattiaktivisti on tehnyt vuosia töitä paljastaakseen eläinteollisuuden harrastamaa vääryyttä, murskaavia lukuja ja moraalittomuutta. Hän on kuvannut videomateriaalia, sabotoinut turkistarhoja ja valistanut kansaa. Silti lihan kulutus kasvaa, eikä Suomi tee mitään turkistarhaukselle kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Maitoteollisuus kukoistaa, vaikka kasvispohjaistenkin vaihtoehtojen kulutus on kasvanut. Jaksaako aktivisti enää, löytääkö hän enää kipinää työlleen, uskooko hän enää tekevänsä vaikutusta?

Koira valistaa kasvonsa puoleeni. Ruskeat silmät kysyvät koko syvyydellään, mikä suunta valitaan.

Naapurin koira Epikuros siirtyy kuin huomaamatta aktiivistin huolehdittavaksi, sillä tämän on vaikea sulattaa naapurin pitkiä työpäiviä ja koiran heitteillejättöä. Uusi elämänkumppani tuo synkkään elämään valoa ja toveruutta. Samoin käy tuotantoeläinten turvatilalla, jonne aktivisti työkavereineen pestautuu vapaaehtoistöihin. Viikko venähtää suloisen Pentti-possun, kanojen, kukon, lampaiden ja hevosten parissa. Suuren mittakaavan aktivismi vaihtuu pienen mittakaavan avustus- ja hoivatyöksi, joka yllättäen antaa enemmän. Aktivisti huomaa sykkeensä tasaantuvan, mielialan kohenevan ja yöunien parantuvan.

Porsas toimii kuin defibrillaattori, iskee sydämeni käyntiin.

Keski-ikäistynyt aktivisti kärsii pitkään kestäneestä syömishäiriöstä, painontarkkailusta sekä epäsäännöllisestä ruoka- ja vuorokausirytmistä. Gustafsson on luonut hahmon, josta en voi olla ajattelematta, että onkohan hänessä vähän kirjailijaa itseään. Oli tai, ei sillä väliä; päämäärätietoinen, aika sekopäinen ja teräväsanainen nainen ottaa haluamansa, antautuu lajirajat ylittävän kumppanuuden edessä ja jatkaa sitkeästi itsestään välittämättä. Ekologisuuden lisäksi teos on vahvasti feministinen.

Ajattelen maa- ja metsätalousministerin tappamista. Siitä yleensä tiedän, että on PMS.

Gustafssonin tyyli on tallella, se vie mukanaan ihan omanlaiseensa pyörteeseen. Kieli on hurjan anteeksipyytelemätöntä ja rehellistä. Kirjan lukujen otsikot pysäyttävät tietoiskumaisilla faktoilla ja numeroilla. Rujot ja navetalle haisevat hahmot osaavat olla myös seksikkäitä. Gustafsson laittaa aktivistinsa päähän sanoja ja ajatuksia, joille ei voi välillä muuta kuin nauraa ääneen. Ja vaikka näkökulma on ihmislajin, antaa Gustafsson hyvin äänen myös muille lajeille. Eläinteollisuus saattaa olla ylivoimainen vastustaja, mutta romaani ei sorru liialliseen epätoivoon, vaikka siihen todella olisi aihetta.

Luin Gustafssonin romaanin vajaa viikko sitten ja huomaan sen jo hieman vaikuttaneen valintoihini. Samansuuntaisia ajatuksia syömistottumusteni muuttamiseksi minulla on toki ollut aikaisemminkin, mutta tämä antoi lisää vauhtia tekoihin pelkkien ajatusten ja aikomusten sijaan.

Tiina Lehikoinen: Punelma

Tiina Lehikoinen 2022. Like. 350 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni valitsi mielenkiintoisen teoksen keskusteltavaksemme seuraavaan kokoontumiseen. Lehikoinen itse määrittelee Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen teoksensa "esseihtiväksi romaaniksi". Mitään vastaavaa en ole koskaan lukenut! 

Teoksen lähtökohtana on Eino Leinon romaani Jaana Rönty (1907), jonka nimihenkilön kanssa se käy dialogia. Kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii hyvin. Punelma on kuin perusteellinen tutkielma, joka läpikäy köyhään väestönosaan, maalaisiin ja erityisesti naisiin ja heidän ruumiiseensa liitettyjä asenteita, kieltä ja representaatiota ylipäätään. Samalla sen romaanipuoli puhaltaa eloa ja lihaa siihen Jaanaan, josta Leino kirjoitti ja joka olisi saattanut elää reilut sata vuotta sitten muuttaessaan Kainuusta Helsinkiin.

Sinusta kirjoitetuissa tulkinnoissa työläislehtien ääniä ei ole juuri noteerattu.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu antaa tekstille ilmaa, se herättää historian henkiin ja avaa silmiä uusille näkökulmille. Miten silloinen politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja kirjalliset konventiot ovatkaan kaventaneet Jaanan hahmon, ja samalla typistäneet niin monet muutkin työläisnaiset tiettyyn muottiin, josta emme varmasti ole vieläkään ihan päässeet täysin eroon. Vaikka työläiskirjallisuuden perinne on Suomessa varsin vahva, Lehikoinen näyttää lukuisin esimerkein, millaiseen kerrontaan työväestöstä kertovat ovat sortuneet.

Puute ei tehnyt sinua tyhmäksi, vaan turhautuneeksi, pettyneeksi ja nälkäiseksi. Ja vihaiseksi.

En valitettavasti onnistu blogissa imitoimaan Lehikoisen tekstien upeaa asettelua, joka erottelee tutkimuksen ja Jaanalle osoitetun puhuttelun kauniisti toisistaan. Teoksen romaanipuolessa on runollisuutta, joka on kuitenkin kieleltään niin kirkasta, että sen sanoma on selvä: Jaanan kaltaisen suuren väestönosan kohtaama eriarvoisuus herättää ärtymystä ja surua, suorastaan vihaa. Lehikoinen on jakanut romaaninsa pieniin lukuihin, jotka käsittelevät teemaa hieman eri näkökulmista, kuten kieli, maaseutu, naisen ulkonäkö tai vaikkapa Leinon poliittinen tausta.

Punelma on sukellus vuosisadan takaiseen yhteiskuntaan, historiallisiin tekijöihin, politiikkaan ja yhteiskuntaluokkiin. Se kertoo, millainen asema eri taustoista tulevilla ihmisillä - erityisesti naisilla - oli, ja miten historiallinen päätös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta muutti valta-asetelmia pysyvästi ja antoi massoille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Punelmassa on vahvasti punainen ääni, sillä olihan Jaanakin mukana mielenosoituksissa. Se kertoo, millaisissa olosuhteissa Jaanan kaltainen nainen on elänyt ensin lapsuutta ja nuoruutta maaseudulla muiden palvelijana ja omistuksessa, sitten Helsingin kaduilla, edelleen muiden palvelijana ja ruumiina.

Minulle hyvin valaisevaa oli muun muassa se, millä tavalla naisten yhteiskunnallinen luokka on vaikuttanut naisasialiikkeen ja feminismin alkuaikojen asenteisiin. Kaikki eivät nimittäin olisi mielellään suoneet uusien laajenevien oikeuksien koskevan ihan kaikkia naisia, vaikka mm. Minna Canth ajoi työläisnaistenkin asiaa. "Feministinen ruumiinavaus" onkin toinen Lehikoisen itsensä teoksestaan käyttämä määritelmä. 

Kyytiä saa myös Eino Leinon tapa hyväksikäyttää romaanihenkilöään osana sen ajan henkeä, osana runebergiläistä ihmisryhmien ja seutujen kuvausta, moneen kertaan toistettua kerrontaa, jossa mm. syrjäseutujen ihmisillä on tietty asema ja älyllinen vajavaisuus, tai josta tunnemme maakuntiin liitetyt stereotypiat. Miten vahvasti nämä edelleen vaikuttavat ajatuksiimme ja asenteihimme? Lehikoinen, kuten kuka tahansa maalta kaupunkiin muuttanut, on törmännyt niihin vielä nykypäivänäkin.

Punelmasta olisi vielä paljon muutakin sanottavaa, kuten vaikkapa pohdinta taiteen tehtävästä tai sen vastaanotosta. Se on hyvin laajalti ajatuksia herättävä teos, jonka rakenne on ihailtavan kokeellinen ja toimiva. Lehikoinen on löytänyt kaunokirjallisuuden hämäristä naispolon, jonka kautta hän avaa lukijoiden silmät näkemään, miten kaltoinkohdeltuja ja väärinkirjoitettuja muut kuin etuoikeutetut ovat olleet. 

Teoksesta myös blogissa Reader, why did I marry him?, jonka kirjoittajalle teos oli blogia henkiin herättävä kokemus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii kohtaan 6: A book where books are important. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 2, vaikkei kirjoja mainitakaan takakannessa mutta kansiliepeessä kyllä! Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 30: Valtion itsenäistyminen. PIKI-kirjastojen Pienessä poliittisessa lukubingossa ruksaan tällä kohdan Itsellesi tärkeää yhteiskunnallista aihetta käsittelevä kirja.

Ville Hytönen: Johannes-Andreas. Romaani rakkauden synnistä; rikoksesta jumalaa ja sosialismia vastaan

Ville Hytönen 2022. Like. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tositapahtumiin perustuva romaani sarjamurhaajasta oli epäilemättä syy, miksi laitoin kirjan varausjonoon. Lisäksi teoksen nimi ja kansi viittasivat johonkin ehkäpä uskonnolliseen, joten ajattelin sen olevan vähintäänkin mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja niinhän se olikin.

Kaikki ne, jotka käyvät omaa polkuaan ilman Jumalaa, ovat onnellisia ihmisiä. Juuri vangittuna murhaajanakaan en ymmärtänyt, miten joku saattoi olla niin julma kuin isäni. En uskonut enää Jumalaan enkä Perkeleeseen. Enkä omiin vanhempiinikaan. Tunnistin kaiken valheeksi jo lapsena, kaiken sen, mitä minulle uskoteltiin totuutena elämästä. Heidän kuuntelemisensa oli minun elämäni suurin virhe. En löytänyt siksi etsimääni ja petyin koko ihmiskuntaan.

Johannes-Andreas kasvaa ankaran uskonnollisessa perheessä, jossa baptistipappi pahoinpitelee poikaansa ja äiti haukkuu lastaan. Poika pakenee kodin herjaavaa ilmapiiriä kaduille ja kolttosiin. Lapsuudenmaisemissa Viron maaseudulla kasvaa myös vapautta kaipaava Pille, tyttö joka on nuoresta lähtien ihastunut Johannes-Andreakseen ja myös uskovaisesta perheestä kotoisin. Monien vaiheiden, parisuhteiden, avioliittojen ja vankilareissujen kautta nuoret päätyvät yhteen. Heidän välillään on hankala riippuvuuden, alkoholin, väkivallan ja rakkauden sävyttämä suhde, jossa kummallakaan ei ole tilaa hengittää vapaasti.

Ennen kuin mennään päähenkilön rikoksiin, romaani kuvaa erinomaisella tavalla neuvosto-Viroa ja lähihistorian vuosikymmeniä. Mikrotason arjen kuvausta on ensin lasten, myöhemmin nuorten aikuisten näkökulmasta. Hytönen on paneutunut hyvin siihen, millaista asuminen on ollut, mitä töitä ihmiset ovat tehneet ja miten sosialismi on toiminut. Arjessa tulee hyvin esille vaikkapa se, mitä nykynäkökulmasta puuttuu, mitä ihmiset ovat syöneet tai millaista on ollut käydä ravintolassa. 

Kerronta vuorottelee nopealla tahdilla Johannes-Andreaksen ja Pillen välillä. Hytösen teksti on mielestäni tuurimaisen kömpelöä, mutta sen töksähtelevissä virkkeissä on oma viehätyksensä ja lyhyet kappaleet vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Molempien kertojien nuoruus on hyvin levoton eikä myöhemmin heidän yhteiselonsakaan estä heitä tekemästä moraalisesti arveluttavia päätöksiä. Pille on itselleenkin arvoituksellisella tavalla riippuvainen miehen hyväksynnästä ja läsnäolosta, vaikka Johannes-Andreaksella on taipumusta hyväksikäyttöön, kontrolloimiseen ja väkivaltaan. Mies itse alkaa vähitellen elää sumuisessa mielikuvitusmaailmassa, jossa vuorottelevat sosialistiset haaveet, väkivaltafantasiat ja rötösten suunnittelu.

Tummasävyisestä tarinasta lisää blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom 2021. Like. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Onpas aika vierähtänyt nopeasti! Siitä on jo lähes vuosi kun kuuntelin Rosa Liksomin haastattelua Tampereen kirjafestareilla loppuvuodesta 2021. Ostin silloin tuoreen Väylä-romaanin joululahjaksi perheeseeni, mutta aloin itse lukea sitä vasta tänä syksynä. Nautiskelin e-kirjasta ensin junamatkalla ja loput luin kotona varsinaisesta kirjasta. En ihmettele yhtään, että Väylä nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Varmaotteisesti kirjoitettua tarinaa oli ilo lukea alusta loppuun.

Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu. 

Tarinan kertoja on nuori tyttö, joka lähtee Väylän itäpuolelta eli Suomen Lapista kuljettamaan karjaa joen yli Ruotsin puolelle. Tarinan alku on matkantekoa, kävelemistä, hengissä pysymistä ja huolehtimista. Tyttö on paljosta vastuussa, mutta saa karjansa turvaan maalaistaloon siksi aikaa kun lähtee etsimään äitiään. Äiti on kuljetettu sairastupien kautta pakolaisleirille, jonne he molemmat jäävät talven yli. Äiti on synnyttänyt pienen veljen, joka ei selviä kulkutaudeista ja on vähällä ettei äitikään selviä. Kun kevät koittaa ja sota loppuu, alkaa taas matka kohti itää. Tyttö hakee karjansa ja kävelee takaisin Väylän toiselle puolelle.

Pohjosen suunalta laahusti väsynyttä väkeä elikoihneen ja toiselta suunalta pöykkäsi pitkä letka kyläläisten lehmiä ja joutokarjaa.

Verevällä murteella kirjoitettua tekstiä voisi olla hidasta lukea, jos murre ei olisi tuttua. Onneksi se pääpiirteissään on, ja toisaalta jos vaan nauttii kielen kiemuroista, ei haittaa mitään vaikka lukeminen olisi välillä hidastakin. Hidasta on tytöllä matkan teko ja odottaminenkin, joten hoppuilu ei sovi tämän romaanin henkeen. Kunhan murteeseen tottuu, se jää ihanasti soimaan kielelle. 

Liksomin romaani on muutenkin hyvin aistivoimainen. Tytön matkaan mahtuu paljon kipua, fyysistä rasitusta, kylmää ja nälkää. Hiki ja sairaudet ovat melkein lukijankin aistittavissa, samoin myös onneksi kauniimmat tuoksut kuten heinä, metsä, virtaava vesi tai virkistävä sade. Aistivoimaa on myös ihmisten välisessä yhteydessä, kun nuoret matkantekijät nukkuvat toisissaan kiinni, tanssivat itsensä väsyksiin tai pyöriskelevät mättäillä. Kerronta on kaiken kaikkiaan hyvin ruumiillista, elämässä ja kuolemassa kiinni.

Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Lehmät ovat tässä romaanissa ihan yhtä tärkeässä roolissa kuin useimmat ihmiset. Heillä on nimet ja luonteenpiirteet, ja etenkin tarinan alussa en aina edes hoksannut että kertoja viittasi lehmään puhuessaan Ilonasta tai Liinasta. Tyttö muistelee mitä kaikkea Setä on hänelle opettanut maailmankaikkeudesta ja luonnosta, pohtii missä on hänen paikkansa sodan jälkeen ja osaako hän muuta kuin huolehtia rakkaista lehmistään. Hän oppii pakolaisleirillä paljon äidistään, joutuu käsittelemään kipeitä asioita ja omaa rooliaan perheessään. Tytön taakka on painava kantaa, paljon hän joutuu todistamaan ja oppimaan, mutta matkassa on aina iloa ja toivoa.

Väylä on ihaltavan selkeäpiirteinen kokonaisuus, jossa ei ole mitään ylimääräistä, mutta joka on silti hyvin täyteläinen ja runsas. Lapin sodan aikaan sijoittuvalla romaanilla on tietysti tosielämän esikuvansa ja tarinansa taustalla. Väylä on arvokas kertomus siitä, mitä kotirintamalla tapahtuu kun miehet ovat sodassa. Siksi tässä romaanissa pääosassa ovat naiset, heidän velvollisuutensa ja heidän tapansa selviytyä luonnon armoilla ja pakolaisena - teema joka ei vanhene koskaan. Kirjan kansia on myös pakko kehua! Upeasta teoksesta lisää blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Hauru 2021. Like. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjoitin Hanna Haurun Jääkannesta vuonna 2017, että kirja on pieni ja kevyt, mutta tarina jättää vahvan muistijäljen. Kovin suuri ei ole fyysisesti tämäkään Viimeinen vuosi, mutta hieman pidempi kuitenkin. Muita teoksia en ole Haurulta lukenut, mutta tämä kirjailijan viimeiseksi jäänyt romaani muistuttaa kovasti Jääkannen karuutta ja köyhyyttä. 

Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän.

Romaanin minäkertoja, kirjailija, elää yksin tölliään jossain päin Pohjois-Pohjanmaata 1950-luvulla. Jo pitkään kirjoittanut mies joutuu nälkäisenä kerjuulle lähiseudun taloihin, mutta sinnittelee ankaran talven yli. Kevättä kohti hän saa kirjoitustöitään eteenpäin ja rahaa sen verran, että pärjää - juuri ja juuri. Kirjailijan ura ei tietenkään ole ollut se, mitä miehen isä olisi pojalleen toivonut, ja isän haamu kiusaa aikuista ihmistä edelleen. Eivätkä kaikki kyläläisetkään arvosta henkisen työn raatajaa. Viinaan taipuvaisesta miehestä on tullut eräänlainen silmätikku ja juorujen kohde.

Syrjään vetäytyvä, ihmisten seurasta ahdistuva mies joutuu vastoin tahtoaan välillä ihmisten ilmoille, sillä kaupassa on käytävä, naapuria on autettava ja yhteyttä kustantamoon on pidettävä yllä. Joskus vuosikymmeniä sitten oli kuitenkin nuori Liisa, joka sytytti miehen tunteet ja jätti rakkaudenkaipuun. Liisa lähti kaupunkiin töihin eikä mies ole hänestä sen jälkeen kuullut, mutta kaipaus on edelleen kova. Muut naiset eivät miehen mielessä saa ylistystä. Kylän akat ovat rumia juoruämmiä ja naapurin tytöt pikkuhutsuja.

Hauru kuvaa maaseudun hiljaista arkea hienolla tavalla ja muistuttaa, miten lähihistoriassamme nälkä ja puute ovat koskettaneet monia. Luonnon yksityiskohdat ovat alati läsnä ja arkea vietetään sen armoilla. Hieman ehkä minun makuuni liikaakin oli tekstissä vertauskuvia ja rinnastuksia. Verhojen takana myrskystä selvinneiden puiden luiset varret heiluvat kuin kuoleman kutsuvat sormet. --- Puut heiluvat kuin suruliput. --- Tuuli vinkuu kuin heinäpilli yötä päivää.

Muuten Hauru on kyllä mestari kuvailemaan hauraita tunteita, yksinäisyyttä, epävarmoja ajatuksia tai vaikkapa kohmeloista oloa. Tarina on ihailtavan kokonainen ja realistinen. Kirjailijan viimeiseksi jäävä vuosi herättää empatiaa, eikä ole ankeudesta huolimatta ihan vailla lämpöä. Miehen elämässä on toiveikkaitakin hetkiä, varovaista kauneutta ja etenkin sitkeyttä. Hieman melankoliseksi lukukokemuksen tekee tarinan lisäksi se, että romaani on jäänyt Haurun viimeiseksi. Kirjailija menehtyi heinäkuussa 2021.

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Tuijata ja Lukutuulia. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 23: Pieni kirja. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 3: Kirja joka sisältää kirjeitä. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesta tällä kuittaa kohdan 2: Kylmissä oloissa, ja Goodreadsin haasteesta kohdan 52: A book with a time-related word in the title.

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskinen 2021. Like. 466 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Koskisen Finlandia-ehdokas Tulisiipi (2019) oli niin hyvä romaani, etten epäröinyt aloittaa Haukansilmää, jossa on Tulisiivestä tutun Kuuran suvun varhaisempia vaiheita Amerikassa. Perheen pojat Veikko ja Yrjö ovat vielä varsin pieniä, kun he matkaavat laivalla Atlantin yli ja jäävät hetkeksi lupaavaan New Yorkiin. Perheen isä ei kuitenkaan ole tyytyväinen pieniin hanttihommiin, vaikka lapset ja äiti viihtyvät ihmisvilinässä erinomaisesti. Lännen lupaamat maat ja vapaus houkuttelevat, ja niinpä koti vaihtuu jälleen.

Preerian reunamilla on uudisasukkaiden pidettävä pintansa intiaaniheimoja vastaan. Asutuksen jatkuva laajeneminen ja Yhdysvaltain sisällissota ovat kiristäneet uudisasukkaiden, armeijan ja intiaanien välejä. Eikä Kuuran perhe ehdi olla kauankaan uusilla tiluksillaan, kun intiaanit kaappaavat Yrjön, englantilaiselta nimeltään Georgen. Hevosten ja aseiden kanssa taitava poika selviää kuitenkin hengissä ja hänestä tulee heimon arvostettu jäsen. Valitettavasti intiaanien elinolosuhteet heikkenevät vuosi vuodelta ja Yrjönkin - intiaaninimeltään Haukansilmän, Miehen Jota Hevoset Kuuntelevat - heimo pakotetaan reservaattiin.

Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.

George elättää itsensä preerialla vuosikausia, elää hevosenselässä, kulkee pitkiä matkoja ja päätyy milloin rancheille töihin hevosenkesyttäjäksi, milloin neuvottelijaksi valkoisten ja intiaanien välille. George näkee kauemmaksi kuin kukaan ja osaa rauhoitella hevoset paremmin kuin kukaan. Hän löytää takaisin perheensä luokse, mutta puoliksi intiaaniksi kasvaneena viihtyy paremmin itsekseen. Perheen tuttava, puhelias Bob pitää välillä nuorukaisesta huolen ja eteläiseltä tilalta löytyy myös New Yorkin sirkuksesta mieleen jäänyt Diana Knox. 

Haukansilmässä oli minun mieleeni hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtovaa. Vaikka intiaanien kohtalo on romaanissa suuressa roolissa, Koskinen kuvaa historiaa ottamatta tulisieluisesti kantaa puoleen tai toiseen. Romaanin alussa kertojanääni on selvästi lapsen ja kerronta sen vuoksi hieman lapsekasta, mutta Georgen kasvaessa muuttuu kerrontakin vähitellen aikuisemmaksi. Tulisiivessä päähenkilöpojan elämä risteää historiallisten yksityiskohtien kanssa ja samalla tavalla Georgekin päätyy tekemään töitä historiasta tuttujen nimien kanssa. Lopuksi löytyy myös nainen, jonka kanssa mies päätyy laivamatkalle Suomeen.

Postaus kirjasta löytyy myös blogeista Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään paikkoja ja tästä löytyy vuoret. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 15: A book without a person on the cover. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9, sillä kirja kertoo siirtolaisuudesta.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisma 2021. Like. 288 s. Sain lahjaksi.

Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pienelle paikkakunnalle muuttaneella somevaikuttajalla - tai sellaiseksi tähtäävällä - ei mene hyvin. Hän on päätynyt myymään epämääräistä terveystuotetta, mutta myynti ja verkostointi takkuavat pahasti. Hänellä on taito ottaa valokuvia itsestään ja ympäristöstään kaikkien sometaiteen sääntöjen mukaan, mutta silti instagramiin eksyy kuvia väsyneestä, meikittömästä nelikymppisestä naisesta ja tämän nuhjuisesta asunnosta. Pian nainen on korviaan myöten pyramidihuijauksen ja verkko-ostosten aiheuttamissa veloissa.

Kahdessa aikatasossa - koronaepidemian puhkeamisen kynnyksellä ja puoli vuotta myöhemmin - etenevä romaani paljastaa heti alkuunsa, että tarina päättyy vankilaan, mutta miksi. Miksi hän on muuttanut äitinsä omistamaan asuntoon, johon äidillä on näköyhteys. Naisen mies käy päivisin töissä, eikä ole tilanteen tasalla, kunnes korona pakottaa miehen etätöihin ja osa-aikaiseen lomautukseen. Postiluukusta tipahtelevat karhukirjeet, terveystuotearsenaali ja syömättömyys on pidettävät tarkemmin piilossa.

Nimettömänä pysyvällä minäkertojalla on selvästikin takanaan rankka lapsuus ja nuoruus, koulukiusaamista ja väkivaltaa, mutta parisuhteessakin on jotain, mistä lukija ei ihan saa selvää. Miksi esimerkiksi illan yhteenotot tai pahantuulisuudet vaihtuvat lähes aina ihaniin aamupaloihin ja anteeksiantoon? Lukijalle ripotellaan vähitellen vihjeitä menneisyydestä, mutta mikä niistä on totta ja mikä naisen lääke- ja nälkähuuruista mielikuvitusta? Kuumottavaa tilannetta pahentaa miehen veljen muuttaminen niin ikään näköyhteyden päähän äidin naapuriin. Onko sattumaa, että tämän nuori tyttöystävä on samannäköinen kuin kertoja aikoinaan? Miksi nainen ottaa hedelmäveitsen mukaansa, kun lähtee viemään roskia?

Niin lukija kuin kertojakin ovat kai samaa mieltä kuitenkin siitä, että naisen äitisuhde on se, mikä selittää ainakin huonon kehonkuvan ja vaihtelevat anoreksia- ja bulimiakaudet. Hyvää tarkoittavalla äidillä on omituisia harrastuksia, jotka vaikuttavat myös tarinan loppuratkaisuun. Lukija pidetään loppuun asti pimennossa monien asioiden paikkansapitävyydestä, eikä loppukaan ihan kaikkea paljasta. Syyllisyyttä nainen toki tuntee monestakin asiasta - kukapa meistä ei - mutta vankilaan päätymisen syy selviää vasta viimeisillä sivuilla.

Kuisman teoksen naisessa ja hänen vainoharhoissaan on samaa kuin esimerkiksi A. J. Finnin bestsellerin Nainen ikkunassa päähenkilössä. Lääkehuuruisuudesta puolestaan tulee mieleen Ottessa Moshfeghin erikoinen romaani Vuosi horroksessa. Äidin käyttäytymisen vaikutusta lapsiin on hyödynnetty monienkin romaanien teemoissa, kuten vasta lukemassani Koko Hubaran Bechissä tai vaikkapa Delphine de Viganin omaelämäkerrallisessa teoksessa Yötä ei voi vastustaa. 

#Syyllinen on vetävällä tavalla etenevä romaani, jossa on jännärin piirteitä. Toisaalta #Syyllinen on myös satiiri somemaailman aiheuttamille paineille ja niihin lankeavia ihmisiä kohtaan. Sujuva kerronta ja häshtägien aiheuttama hyrähtely saivatkin minut suorastaan ahmimaan kirjan. Ajankohtaista on myös koronan ilmeneminen ja vaikuttaminen tapahtumiin - ensimmäinen lukemani teos, jossa nykypandemia näkyy! Ne kolme Kuisman teosta, jotka olen lukenut, ovat kivalla tavalla keskenään erilaisia, vaikka niissä onkin ehkä yhtymäkohtia, kuten reaalimaailman ja vainoharhojen sekoittuminen toisiinsa. Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä - eli jotain samaa kuin #Syyllisessä, mutta mukana on fantasiaelementtejä ja tyyli on erilainen. Finlandia-ehdokkaaksi valitussa Kerrostalossa puolestaan eletään kuin dystopiassa ja kerronta on sirpaleisempaa. 

Koukuttavasta romaanista myös blogeissa Tuijata, Kirjojen kuisketta ja Kirjarikas elämäni. Vuoden ensimmäinen lukemani kirja menee Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai somepäivityksiä. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastepaikoista tästä löytyy vankila, ja Goodreadsin ATY-haasteesta täyttyy kohta 5: A book by an author wit two sets of double letters in their name.

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Anni Valtonen 2020. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kerran teos, jonka luin lukuhaasteen ja kirjablogien innoittamana. Tunnustan, että kovasti yritän kannustaa itseäni lukemaan lisää tietokirjallisuutta ja tähän mennessä se on rajoittunut melko lailla elämäkertoihin. Elämäkerta- ja muistelmateosten joukkoon kirjasto luokittelee myös Anni Valtosen omakohtaisen katsauksen Kolumbiaan 1990-luvulta tähän päivään.

Valtonen on asunut Kolumbiassa, hänen lastensa isä on sieltä kotoisin ja niinpä maasta on tullut Valtoselle kuin toinen kotimaa, hyvin rakas ja kiehtova. Ristiriitojen maa on tunnettu huumekaupastaan ja konflikteistaan, ja nämä saavatkin teoksessa suuren osan, mutta Valtonen haluaa avata maan monipuolisuutta ja kertoa myös maan vähemmän tunnetuista ominaispiirteistä.

Koska kokaiinibisnes ja sisällissota ovat hyvin merkittävä osa Kolumbian lähihistoriaa, on Kolumbiasta kiinnostuneen hyvä olla perillä niiden taustoista, seurauksista ja vaikutuksista tavallisen ihmisen arkeen. Kuten kovin usein, taustat ovat monimutkaiset ja rauhaan on vaikea luottaa, mutta viime vuosien yritys on ollut kova. Kolumbian huumebisnes on kytkeytynyt suoraan aselliseen konfliktiin: kaikki sodan osapuolet ovat rahoittaneet toimintaansa viljelemällä kokaa, prosessoimalla sen kokaiiniksi ja myymällä eteenpäin. Maaseudun väestö on elänyt jatkuvan uhan alla, kiristyksien ja kidnappausten pelossa.

Kolumbian väestö on hyvin moninainen niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Luokkajako ja varallisuuden jakautuminen näkyy asumisessa ja katukuvassa monella eri tavalla. Karibianmeren rannikon pohjoinen ja korkeammalla sisämaassa sijaitseva pääkaupunki Bogotá ovat kuin eri maita. Maahan mahtuu sademetsää, vuoristoa, turistirantoja, syrjäseutuja ja suurkaupunkia. 

Yksi kiehtovimmista Valtosen esittelemistä kolumbialaiseen kulttuuriin liittyvistä seikoista liittyy naisiin ja naiseuteen. Hän avaa sukupuoliroolien monimutkaista kuviota, marianismia, ikivanhoja uskomuksia, taikauskoa ja katolisen kirkon vaikutusta. Mielenkiintoisia olivat myös sekä Valtosen että hänen poikiensa tekemät havainnot ihmisten välisestä kanssakäymisestä, sosiaalisuudesta, puhuttelemisen tai keskustelemisen tavoista. Suomessa ja Kolumbiassa saattaa sama ihminen päätyä käyttäytymään ja elehtimään hieman eri tavoin.

Kirjaan mahtuu myös muutamia valokuvia Kolumbiasta ja Nicaraguasta, jossa Valtosen perhe asui hetken. Kirjallisuuden ystävä kiittää hetkistä suuren Gabriel García Márquezin kotikylässä ja teemoissa. Valtosen tuotoksessa näkyy hänen uransa toimittajana: teksti kuvaa etenkin politiikan ja arjen törmäyksiä lukijaystävällisellä tyylillä. Omakohtaiset muistot ja kohtaukset värittävät tekstiä ja tuovat sen lähemmäksi. Lopussa hieman ihmettelin hänen ratkaisuaan tuoda mukaan myös hänen poikiensa ajatuksia, mutta loppujen lopuksi ne täydensivät kokonaisuutta erittäin hyvin. 

Kuten Valtonen muistuttaa, kahden tai useamman kulttuurin kasvatteja elää Suomessakin entistä enemmän. Siksi sijoitan tämän teoksen Helmetin haasteessa kohtaan 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni lisää tästä teoksesta.

Naistenviikko: Jennifer Clement: Basquiatin leski - Rakkaustarina

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Widow Basquiat - A Love Story. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. 224 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nimipäiväsankari Jennifer Clement on minulle aikaisemmin tuttu kahdesta huippuhyvästä romaanista, Rakkaudesta aseisiin ja Varastettujen rukousten vuori. Palkittu, Meksikossa asuva kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisella otteella niin Meksikon huumesodan kourissa elävistä tytöistä, Amerikan turvattomammasta, osattomasta puolesta kuin vaikkapa kuvataiteilijan tyttöystävästä. Naistenviikkoon Clement sopii erinomaisesti, sillä ainakin näissä kolmessa teoksessa pääosissa ovat tytöt ja nuoret naiset.

Jean-Michel Basquiat oli nuorena kuollut, nopeasti kuuluisuuteen ja taiteen sisäpiireihin noussut kuvataiteilija. Suzanne Mallouk oli hänen tyttöystävänsä, jonka näkökulmasta Clement kirjoittaa  huumehuuruisista vuosista New Yorkissa 1980-luvun alussa. Teos on eräänlainen elämäkerta tai silminnäkijäkuvaus, vaikka se romaaniksi luokitellaankin. Myös kirjailija itse vilahtaa teoksen lopussa Suzannen ystävänä.

Kamalan nuoria olivat nämä kaksi, jotka hullaantuivat toisistaan ja sinkoituivat mukaan taide-elämään, kuuluisuuteen, muiden eksentristen nuorten ja päihteiden maailmaan. Jean-Michel rikastuu nopeasti, tuhlaa rahansa herkkuihin, limusiineihin ja hepoon. Hän maalaa intohimoisesti ja spontaanisti, mutta hänen päänsä on pian niin sekaisin, ettei hänen vierellään ole mahdollista elää satuttamatta itseään.

Suzanne oli Basquiatin suuri rakkaus, jota hän petti ja kohteli kaltoin. Suzanne eli kuitenkin rinnalla ja lähellä kuin kala vedessä, selviytyen vauhdikkaista vuosista kuin ihmeen kaupalla. Teos paljastaa molemmista intiimejä yksityiskohtia, taustoista kumpuavaa epävarmuutta, nuoruuden röyhkeyttä, äärimmäistä lahjakkuutta ja sekopäisyyttä. Basquiatille oli tärkeää saada mustien ääni esiin taiteessa, mutta valitettavasti hänen uransa loppui lyhyeen. 

Kuuluisia taiteilijoita, kuten Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna, vilisevä teos koostuu varsinaisen kerronnan lisäksi Suzannen muistelmista. Clement on koostanut näistä väljästi rakentuvan, mutta kiihkeästi etenevän teoksen, joka kertoo rivejään enemmän. Pariskunnasta olisi voinut kirjoittaa paksunkin romaanin, mutta Clementin ratkaisu on päiväkirjamaisen tehokas ja mieleenpainuva.

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 6: A love story. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään erilaisia hahmoja, joista seikkailija sopii tähän kirjaan. Kirjasta myös blogeissa Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him?

Tässä lisää nimipäiväsankareiden teoksia blogistani: Johanna Vuoksenmaan Pimeät tunnit, Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Kädettömät kuninkaat ja Enkelten verta,  Johanna Holmstömin Sielujen saari, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni, mennyt, Jenni Linturin Mullojoki, 1950, Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Viides vuodenaika, Hanna Weseliuksen Alma!, Hanna Morren Tuonen tahto sekä Hanna Haurun Jääkansi. 

Naistenviikko: Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Hanna-Riikka Kuisma 2016. Like. 446 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään Riikat aloittavat Naistenviikon, jota juhlitaan useissa kirjablogeissa postaamalla kirjajuttuja naisista, naisten kirjoittamista kirjoista tai viikon aikana nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksista. Minullekin tämä on jo useampivuotinen perinne ja yritän tälläkin kertaa postata mahdollisimman monesta nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta. Viikon aloittaa Hanna-Riikka Kuisma, joka nimensä puolesta voisi sijoittua myös Hannan-päivään, mutta koska siihen minulla on toinen ehdokas, juhlitaan tänään hänen toista nimeään.

Kuisma on minulle aikaisemmin tuttu kirjastaan Kerrostalo, joka herätti huomiota pari vuotta sitten. Viides vuodenaika on varhaisempi teos, mutta Kerrostalon vuoksi  - pidin siitä kovasti ja olihan se Finlandia-ehdokkaanakin! - tuntui luontevalta valita Kuismalta teos tätä päivää varten. Siinä missä Kerrostalo tähyilee dystopian ja yhteiskunnallisten epäkohtien suuntaan, Viides vuodenaika on hyvin erilainen. Sen tarinat ja tapahtumat ovat hyvin yksityisiä ja salaisia, ja tunnelmassa on vahva maagisen realismin sävy.

Tarinan päähenkilö ja kertoja Luna herää siskonsa Milan luota, eikä hänellä ole vahvoja muistikuvia edeltävästä vuodesta. Pahasti painajaisissa, traumojen aiheuttamissa mielikuvitusmaailmoissa ja poissaolokohtauksissaan elävä nainen yrittää selvitä elämästään miesystävän kuoleman jälkeen. Vähitellen siskon luona toipuessaan ja terapian jatkuessa Luna alkaa muistaa lapsuuden tapahtumia, synkkiä ihmissuhteita, tabuja ja myös totuuden parisuhteestaan.

Mieli tulvii yli, en mahdu itseeni, joka puolelta pakottaa, kun ihostani puhkeaisi oksia ja juuria, joiden muodostamaan metsikköön lopulta eksyn.

Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä. Lunan elämässä on ollut useita sairaalajaksoja, mutta siskon lempeys ja läsnäolo on tällä kertaa paras lääke menneisyyden selvittämiseen. Asioiden läpikäyminen vie Lunalta valtavasti energiaa, mutta voimia vie myös niiden jatkuva peitteleminen ja tietoinen unohtaminen. Hänelle on luontevaa vaihtaa aikatasoa tai jopa persoonaa kesken keskustelun, jonkin muiston tai kuvan laukaisemana. Hän siirtyy itsensä ulkopuolelle ja näkee myös tilanteita, joita ei myöhemmin muista tai joiden merkitys ratkeaa myöhemmin. Samoin kuin Luna itse, lukijakaan ei aina tiedä, mikä on totta, mikä muisto ja mikä vainoharhaista kuvitelmaa.

Kuinka monta kertaa sama ihminen voidaan tappaa niin, että hän pysyy elossa?

Lunan traumojen aiheuttaman mielisairauden kuvaus on romaanissa uskomattoman taitavaa, perusteellista ja monipuolista. Kuvaukset Lunan mielentilasta ovat kiehtovaa luettavaa ja vaativat lukijalta tarkkuutta, sillä aina ei vaan pysy kärryillä, missä ollaan ja kenen kanssa keskustellaan. Hänen kuvittelemansa tilanteet, dramaattiset unet ja lintufobia tuovat romaaniin aimo annoksen magiikkaa ja kiehtovaa "hulluutta". Mietin jossain kohtaa, menevätkö jutut - meedio, kuolleiden näkeminen, hirtetyt kissat, sängyn alla kyhjöttäminen - liian pitkälle, mutta Kuisma pitää langat hyvin käsissään ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Tai ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin! Kuisma on onnistunut kirjoittamaan Lunan vainoharhat ja unet niin eläviksi, että väittäisin romaanin olevan jopa hieman jännittävä. Kauhun elementit ovat olemassa, mutta ihan sinne saakka tämä ei onneksi yllä.

Mietin myös, pystynkö lukemaan kaikkea Lunan kohtaamasta väkivallasta. Pystyin, enkä usko että se jää päälimmäiseksi mieleeni tästä teoksesta. Toivottavasti ei, vaikka teemana se läpäisee monta eri tasoa, kuten turvallisuudentunne, suojelun tarve tai seksuaalisuus. Mutta paljon tarinassa on myös rakkautta ja toivoa. Lunan ja Milan välinen suhde on mielettömän vahva ja kaunis, ja Milan lasten isähahmosta tulee Lunalle tärkeä mies. Pidin myös siitä, ettei Milan sateenkaariperheen tausta ole ongelmaton eikä nuhteeton. Ryppyjä on sekä rakkaudessa että hyvin rakennetuissa hahmoissa, vaikka tässäkin kohtaa mietin, pitääkö ryppyjä olla ihan kaikkialla.

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 43: A book with elements of magic. Tässä lisää postauksia Riikkojen kirjoista: Riikka Ala-Harja: Kevyt liha, Riikka Pulkkinen: Totta, Raja, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Vieras. Hyvää nimipäivää kaikille Riikoille!

Steinunn Sigurðardóttir: Heiđa - lammaspaimen maailman laidalta

Steinunn Sigurðardóttir 2016. Islanninkielinen alkuteos: Heiđa - fjalldalabóndinn. Suomentanut Maarit Kalliokoski. Like 2020. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Mietin syitä tämän teoksen menestykseen maailmalla, joka on kai tullut yllätyksenä myös kirjailijalle ja Heiđalle itselleenkin. Luonnonoloiltaan ankara, mutta kaunis Islanti on tietysti kiehtova, mutta onko niin että lammaspaimenen työssä kaikuu jonkinlainen idylli ja ihmisillä on halu lukea ja sitä kautta kokea jotain ihan erilaista, jotain mihin ei juurikaan enää törmää muualla. 

Paimen on tietysti tässä kontekstissa liian pelkistävä - joskin vetoava - sana, sillä Heiđa on maanviljelijä, suuren lammaskatraan kasvattaja ja lisäksi mukana kunnallispolitiikassa. Keski-ikää lähestyvän naisen päivät koostuvat raskaasta fyysisestä työstä: lampaat on syötettävä, ne on pidettävä kuivassa, niiden sisätilojen ja ulkoaitausten täytyy pysyä hyvässä kunnossa, ne on kerittävä ja niitä on autettava lisääntymään. Heiđa pärjää pitkälti yksinkin, mutta onneksi on säännöllisesti tilalla auttavia ystäviä, naapureita ja sukulaisia, sillä välillä Heiđa viettää päivän kokouksissa tai kiertää Islantia lampaiden ultraäänitutkimuksissa.

Fyysisen työn lisäksi Heiđaa stressaa vesivoimalahanke, jota on yritetty ajaa laaksoon vuosien ajan. Huoli maiden menettämisestä pakottaa hänet politiikkaan ja kertomaan rohkeasti mielipiteensä. Sinnikästä naista kuunnellaan, eikä hän onneksi ole mielipiteineen yksin. Luonnonvoimat ovat muutenkin teoksessa ja Heiđan elämässä jatkuvasti läsnä. Vuoristorinteet, joille lampaat ajetaan kesiksi, ovat vaikeakulkuisia, kuuluisat jäätiköt ja tulivuoret sijaitsevat ihan lähellä, talvi on ankara, myrskytuulet uhkaavat vanhoja rakennuksia, lumi peittää tietä ja välillä sumu estää näkyvyyden. Silti ympäristö on mystisen kaunis ja tietysti suojelemisen arvoinen.

Heiđan elämässä riimittelyllä ja kotikutoisilla runonpätkillä on suuri rooli. Hän on oppinut taidon jo lapsena vanhemmiltaan ja riimittely auttaa niin uusissa tilanteissa kuin vaikkapa tylsässä kokouksessakin. Heiđan riimit ja pari hänen lapsena oppimaansa värssyä kulkevat mukavasti teoksessa mukana. Minua piristävät aina myös vieraskieliset paikannimet, joita tässä teoksessa vilisee, ja joihin piti välillä ihan pysähtyä. Osaisinko ääntää nimet Bárðarbunga, Höfðabrekkuheið, Mýrdalssandur tai Skaftártunga? En tietenkään!

Tietynlaisen idyllin vetämänä minäkin tähän teokseen tartuin ja täytyy myöntää, että Heiđan tarinassa ja elämässä on jotain kiehtovaa, jotain ikiaikaista, oikealla tavalla rankkaa, maanläheistä ja aitoa. Mutta iso miinus täytyy antaa kirjan kerronnalle. Teksti oli mielestäni alusta loppuun saakka yllättävän kömpelöä. Se on kerrottu Heiđan äänellä, mikä on ollut kirjailijalta tietoinen päätös. Heiđan tapa kuvailla asioita ja ihmisiä, alleviivata adjektiivein ominaisuuksiaan ja osaamistaan tekee kerronnasta hieman lapsekkaan, sen sijaan että hän antaisi tekemisten, kokemusten ja koettelemustensa näyttää, millainen hän on. Sellaiseen olen tottunut romaaneissa, joten ehkä olisin siksi kaivannut samaa myös muistelmateokselta. Odotin siis kaunokirjallisempaa tuotosta. Aineksiltaan muuten upea pakkaus, josta olisi saanut myös kirjallisesti hienon teoksen, mutta sellainen tämä ei ainakaan minulle ollut.

Kirjablogeissa lisää: Oksan hyllyltä, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirjakirjokansi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteessa tämä kuittaa numeron 15: eläintenystävä. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä sopii myös oikein hyvin. Goodreadsin 52 viikon haasteessa tämä menee kohtaan 28: A book connected to ice.

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlberg 2015. Like. Pokkarissa 154. Äidin hyllystä. 

Olen lukenut Sahlbergin teoksista aikaisemmin vain Amandan maailmat ja Tammilehdon. Molemmat tekivät vaikutuksen, ja mietinkin Irinaa aloittaessani, miksen ole lukenut Sahlbergia enemmän. Erittäin vaikuttava oli myös tämä pienoisromaani, jossa sotalapselta viedään kaikki.

Irina elää Lönnrotinkadulla vanhempiensa kanssa, kun Helsinkiä aletaan pommittaa. Sadat lapset lähetetään junalla pohjoisen kautta Ruotsiin, jossa odottavat uudet vanhemmat ja turvallisempi elämä. Irinan lyhyt elämä olisi voinut päättyä jo junamatkan traagiseen onnettomuuteen, mutta tyttö pääsee perille Göteborgin lähelle.

Valkoinen lakana oli alkanut levittyä pojan ylle. Pojan kasvoissa oli iso reikä, hänen pieni kätensä ojentui kuin halutakseen tarttua Irinan käteen. Poika oli kelvannut enkeleille.

Isossa vauraassa talossa ei kaikki ole kuitenkaan kohdillaan. Sota möyryää jossain kaukana, mutta uudessa perheessä on omat sotansa. Kansakuntia piinava painajainen vaihtuu yksityiseen painajaiseen. Irinan sotavuosiin mahtuu suomalaislasten kohtaamaa väheksyntää ja jopa armotonta väkivaltaa; kotona hän kohtaa itsetuhoisuutta, masennusta, alkoholismia ja katkeruutta. Ainoat lämmönsäteet ovat vain hetkiä. Sinnikkään tytön uteliaisuus aiheuttaa vaaratilanteita, mutta hänellä on keinonsa selviytyä.

Sahlbergin romaani on tavallaan hyvin rankkaa luettavaa, mutta toteava ja nopeasti etenevä kerronta helpottaa. Irina ottaa kohtaamansa asiat vastaan niihin pahemmin pysähtymättä. Kerronta ei jämähdä säälimään eikä kauhistelemaan, vaikka tapahtumat olisivat kuinka yllättäviä tai karmeita. Näin tämän ikään kuin Irinan selviytymiskeinona, mutta eiväthän tapahtumat tietenkään voi olla vaikuttamatta hänen elämäänsä. Lapsi unohtaa vähitellen vanhempansa, kirjeet lakkaavat kulkemasta, muttei hän pysty myöskään kiintymään uusiin aikuisiin. Oppiiko hän koskaan rakastamaan? 

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko. 

Sahlberg käyttää kuvailussaan paljon metaforia ja rinnastuksia. Pidemmässä teoksessa niiden runsaus olisi saattanut jopa ärsyttää, mutta Irinan pienessä maailmassa ne lunastavat paikkansa. Teoksessa on myös paljon rujoja yksityiskohtia, kuten likaisen miehen pesemättömät hampaat, piian vääntynyt kampurajalka tai insuliinin pöhöttämä naama vedessä. Onneksi maailmaan mahtuu muutakin, kuten naapureiden huvittava sisäsiittoisuus tai keittiön lämpö. Realistisen rumat yksityiskohdat muistan myös Tammilehdosta. Siinäkin ankeudesta ja köyhyydestä huolimatta eteenpäin vievänä voimana oli jonkinlainen toivo.

Yö pakkasen puremassa tallissa on viedä lapsen hengen toisen kerran. Irina ei kuitenkaan ole tässä romaanissa se joka kuolee. Vaikkei sota kosketa Ruotsia, kuolema käy lähellä monta kertaa. Tarina päättyy Helsinkiin, jossa jo iäkäs Irina piipahtaa päiväseltään katsomassa lapsuutensa Lönnrotinkatua. Hän on valmis kuolemaan kolmannen, lopullisen kerran. 

Irinan kuolemista myös blogeissa Marjan kirjat ja mietteet sekä Kaisa Reetta T. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi. Seinäjoen haasteen hahmoista kuittaan vanhemman. Goodreadsin ATY-haaste: 51. A book related to "the end".

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. Pokkarissa 268 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

En kyllä kertoisi hänelle, että äiti oli antanut minulle nimeksi Ladydi, koska häntä inhotti se miten Charles oli kohdellut Dianaa.

Meksikossa on kylä, jonka miehet ovat jättäneet ja jonka tyttärillä on jatkuva vaara tulla kidnapatuiksi. Aluetta terrorisoivat huumekauppiaat ja lähestyvien autojen ääniä pelätään. Kylässä kasvaa alkoholisoituneen äidin kasvattama Ladydi, joka monen muun tytön lailla haaveilee kauneudesta ja paremmasta elämästä.

Paula oli häipynyt. Estefani aikoi muuttaa Méxicoon, jotta hänen äitinsä saisi parempaa hoitoa. Maria ei enää koskaan puhuisi minulle. Ruth oli viety pois. Isä oli rajan toisella puolella.

Guerreron osavaltiossa läsnä ovat välivalta, taikausko ja iholla kipittävät hämähäkit. Kylä on juuri niin syrjässä, ettei sen kaduilla ammuta päivittäin, mutta tyttölapset puetaan pojiksi ja piilotetaan maakuoppiin heti kun tuntematon auto lähestyy. Läheistä valtatietä eivät ole kaikki ylittäneet hengissä. Acapulcoon on kohtuullinen työmatka, mutta sen läheisyys tarkoittaa myös huumeparonien läheisyyttä. Unikkopeltojen lannoittaminen kirvelee silmiä, eivätkä opettajat uskalla viipyä kokonaista lukuvuotta.

Ajattelin vihamielistä maankolkkaamme, missä aikoinaan oli ollut oikea kylä, mutta huumekauppiaitten roistovaltio ja ihmisten häipyminen Yhdysvaltoihin olivat tuhonneet sen. Maankolkkamme oli hajonnut tähtikuvio, jonka kaikki pikku kodit olivat palaneet tuhkaksi.

Huhu Ladydin ystävän Paulan kauneudesta on kiirinyt miesten tietoon ja tyttö katoaa. Myöhemmin Acapulcossa Ladydi kuulee tytön vuodesta huumeparonin vankina. Ladydi pääsee hetkeksi nauttimaan ylellisyydestä ja rakkaudesta talossa, jossa kukaan ei asu, mutta matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän joutuu tutustumaan myös Méxicon vankilaan ja sen omalaatuisiin asukkaisiin. 

Varastettujen rukousten vuori on vahvojen tyttöjen ja naisten tarina. Se on kasvutarina ja selviytymistarina Meksikosta, jossa nuorten köyhien naisten katoaminen on liian yleistä. Vaikka romaani saa haukkomaan henkeään ja sen hahmot ovat ihanalla tavalla uskomattomia, en hetkeäkään epäile etteikö näin oikeastikin tapahdu. 

Clement kirjoittaa ihanan väljästi, tavalla johon mahtuu paljon mutta joka ei selittele, vaan antaa tilaa ajatuksille ja hengitykselle. Romaani tulvii epäuskoa, toivoa, hentoista magiikkaa ja ötökkäistä luontoa. Luvut ovat lyhyitä ja kirja pieni, mutta niihin mahtuu kokonainen, traaginen, epäoikeudenmukainen maailma. Kirjailija on tehnyt teostaan varten perusteellista taustatyötä ja suosittelen myös hänen teostaan Rakkaudesta aseisiin (2018).

Lue lisää näistä blogeista: Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa ja Reader, why did I marry him?

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskinen 2020. Like. 231 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.

Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?

Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?

Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta? 

Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Inga Magga 2020. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kaksi nuorta naista kohtaa toisensa grafiikankurssilla. Taiteen lisäksi heitä yhdistää nyrkkeily, laji jonka molemmat ovat aloittaneet hyvin nuorena, saman miehen valmennuksessa. Toinen naisista on valmentajan tytär, Rebekka. Vasta kun grafiikanlehdet on pystytetty näyttelyksi, saa Rebekka kuulla opettajansa Lolan menneisyydestä ja tämän yhteydestä kylään jossa molemmat ovat kasvaneet.

Barre suoristi selkänsä. Hän oli yhtäkkiä kuin lasinen pilvenpiirtäjä, jota katsoessa ylimmät kerrokset tuntuivat lähestyvän ja horjuttavan tasapainoa. Barre astui ihan lähelle, reviirilleni. Jääkylmät silmät tuijottivat musertavasti, ja minä näin kuinka nuori tyttö peilautui hänen katseestaan, pirstaloitui kyyneleideni läpi. --- - Teen mitä vaan, jos saan jatkaa.

Lolan vuoden nyrkkeilyharrastuksen parissa olivat rajuja, täynnä ristiriitaisia tunteita valmentajaa ja tämän metodeja kohtaan. Hän sai syyn olla poissa kotoa, kehittyi nopeasti, mutta sai haavoja joiden työstäminen ja hyväksyminen kestää pitkään. Rebekka on sen sijaan saanut isältään kaiken, mutta isän menneisyydessä on tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, ovat tuhonneet Rebekan äidin ja monen muun. Rebekka haluaisi itselleen kaiken, urheilun, taiteen ja poikaystävän, isää menettämättä. Mutta onko se mahdollista? 

Inga Maggan esikoisromaanissa on hänen oma lajinsa suuressa roolissa. Nyrkkeily on laji, joka voi nostaa pohjalta, opettaa kuria ja kykyä arvostaa omaa vartaloaan. Tie kehään vaatii kuitenkin paljon, jos sinne saakka on kykyjä. Ja molemmat tytöt haluavat ja pystyvät. Ruumiillisuus on romaanissa vahvasti läsnä, niin hyvässä kuin pahassakin, kauniina ja arkana, katseilta suojassa tai himon kohteena, tatuoituna ja arpisena. Taiteen maisteri on kirjoittanut myös grafiikkaharrastuksen kivasti osaksi Rebekan kunnianhimoa. Tekniikkaa kuvataan kauniin tarkasti yksityiskohtia myöten. Taiteen kautta piirtyy niin armottomuus kuin armeliaisuuskin itseä kohtaan. 

Hyvistä, mielenkiintoisista ja raastavista aiheista huolimatta Maggan kerronnassa ja dialogeissa on jotain hieman kömpelöä, mikä välillä laski lukuvirettä. Romaanin alkupuolella metaforien runsas määrä häiritsi, mutta loppua kohden tarina veti paremmin ja ihan viime sivuilla jo hengästytti. Teos jakaantuu kahteen osaan, Lolan ja Rebekan. Lolan tarina on traagisempi, se herätti myötätuntoa ja järkytystä, kun taas Rebekan osuus tuo kokonaisuuteen hieman jännitystä. Kritiikistä huolimatta koin kuitenkin, että kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. Bonusta Tampereesta näyttämönä!

Tuore romaani on mainittu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Annelin lukuvinkit. Helmetin haasteessa tämä kuittaa toiseksi viimeiseksi jääneen kohdan 5: Saamelaisen kirjailijan teos. Ainakin kirjailijan sukunimi on saamelainen!

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom 2017. Like. 195 s. Oma ostos.

En ymmärrä, miksi näin hieno teos on jäänyt odottamaan vuoroaan näin pitkäksi aikaa! Rosa Liksomin romaanin kehyskertomuksena toimii kirjailija Annikki Kariniemen elämä ja tämän suhde eversti Oiva Willamon kanssa. Everstinna itse on tarinansa kertoja ja Liksom käyttää peräpohjalaista murretta upeasti läpi romaanin. Teoksen lopusta löytyy romaanissa esiintyvien nimien ja everstinnan käyttämien sanojen selityksistä niille jotka eivät murretta niin hallitse.

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakkauen voima voi niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstinnan elämää leimaa nuoresta asti kaksi rinnakkaista tekijää. Naapurissa asuva Eversti sekä tämän edustama fasismi. Tyttö antautuu nuoruuden kiihkolla molemmille. Huomattavasti vanhempi mies sitoo tytön itseensä ja äärioikeistolainen ideologia polttaa rinnassa. Everstinna kokee palavaa rakkautta, kulkee sokeasti mukana ja palvelee isänmaata ja miestä. Toisen maailmansodan vuodet ovat aatteen ja rakkauden näkökulmasta kulta-aikaa. Pariskunnan välinen kutke säilyy, heitä kutsutaan tilaisuuksiin jossa he tapaavat arvovaltaista väkeä taiteilijoista poliitikkoihin, aina Vyyreriin saakka, etelästä pohjoiseen.

Kun sota päättyy, saksalaiset ovat polttaneet Lapin ja Everstin on pitänyt painua maan alle, tunnelma kotona muuttuu. Rakkaus muuttuu perhehelvetiksi, Everstinna on menettää henkensä,  mielenterveytensä ja paljon muutakin. Oliko suhde sittenkin alusta lähtien pelkkää vallankäyttöä, hyväksikäyttöä ja manipulointia? Vasta parantolajakso saa naisen irtautumaan miehestään ja uusi elämä voi alkaa.

Everstinna on toisaalta itsenäisen Suomen historiaa, muistutus niistä liikkeistä jotka ovat voineet hyvin Hitlerin valtaannousun rinnalla. Miten kovasti Saksan suuntaan politiikka onkin ollut kallellaan, miten natsien ideologia on omaksuttu ja muokattu pohjoisen olosuhteisiin sopivaksi. Toisaalta Everstinna on erään naisen kasvutarina ja avioliittoromaani. Seksuaalinen ja emotionaalinen hyväksikäyttö jatkuu pitkään, mutta rohkealla naisella on varaa toipua, rakastua uudelleen ja nauttia elämästään. Uskalias tyttö alistetaan vuosiksi, mutta vapaa, keski-ikäinen Everstinna ottaa jälleen haluamansa, ympäristöstä piittaamatta.

---mie aluksi kauhistelin mielessä, niinko puitten oksila roikkuvia hirtettyjen ryyhmiita, mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunu.

Tapansa mukaan Liksom, pohjoisen nainen, kirjoittaa rohkeaa tekstiä, jossa asioita lähestytään suoraan ja konstailematta. Ehkä se on ollut myös Everstinnan tapa. Murteen käyttö läpi romaanin on niin ikään rohkea, mutta erittäin onnistunut ratkaisu. Rajuimmat kuvaukset liittyvät sotaan ja väkivaltaan. Vastapainona rinnalla kulkee Everstinnalle hyvin rakas Lapin luonto, jonka kanssa hän on kuin yhtä. Kokonaisuudessaan ja kaikkine yksityiskohtineen hyvin vaikuttava teos, joka oli pakko ahmaista kerralla.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty näytelmä. Seinäjoen aikamatkahaasteessa sijoitan tämän 1930-luvulle. PopSugar Reading Challenge: A book by an author with flora or fauna in their name. Kirja sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen 2019. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomalaistaustaisen siirtolaisperheen poika Kaarle rakastaa ajatusta lentämisestä, hyppää kokeilumielessä vajan katolta ja pääsee tapaamaan Atlantin ylittänyttä kaimaansa, Charles Lindberghiä. Lama koettelee perheen toimeentuloa Amerikassa ja niinpä sosialistinen Neuvosto-Karjala vetää puoleensa. Isovanhemmat jäävät Amerikkaan, kun Kaarlen perhe suuntaa kohti työläisen paratiisia.

Petroskoissa on kuitenkin vastassa valtavasti työtä, kehnot asuinolosuhteet, jatkuva kyttääminen ja kyräily. Kaarle, sittemmin Gennadi, pääsee kuitenkin kokeilemaan oikeita siipiä ja lentämään oikealla koneella suomalaistaustaisen komissaarin avustuksella. Pojan lahjakkuus on ilmeistä, mutta tarvitaan sota ennen kuin hän pääsee takaisin ilmaan. Yksi epäonninen junamatka erottaa nuoren pojan perheestä, vie hänet kauaksi Siperiaan nälän ja ainaisen pakkasen armoille. Pojan mukana kulkevat taskussa lentokirja, lapsuudenystävän kirjoittama runo, muistot kuumeeseen kuolleesta pikkusiskosta, intiaani Kolme Arpea, isän mekaniikkataidot ja Janne-sedän ool rait.

Maailmaan palasi värit, sininen, keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestasi mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Tulisiipi pääsee vielä lentämään, mutta vuodet sitä ennen ovat raskaita, eivätkä Neuvostoliiton kylmän sodan vuodet anna lupausta todellisesta vapaudesta. Koskisen Finlandia-ehdokas on mielenkiintoinen romaani toiveikkuudesta, selviytymisestä ja oman tien löytämisestä. Mitä kaikkea sosialismin houkuttelemat, työnteon ja elannon perässä muuttaneet perheet ovatkaan saaneet kokea. Millaista selviytymisvaistoa ja sinnikkyyttä on vaatinut pärjätä olosuhteissa, joissa niin moni on epäoikeudenmukaisesti lahdattu ja viety pois. Koskinen valottaa yhden perheen ja pojan kautta sitä aikakautta, jota Stalinin mielipuoliset vainot leimasivat.

Rikkaruohoja piti kitkeä jatkuvasti, niistä ei tullut loppua koskaan.

Tulisiipi jakautuu kolmeen osaan, josta etenkin toinen on rankkaa luettavaa. Vaikka toiveikkuus välillä kuoleekin, löytyy ankarasta elämästä pieniä valon pilkahduksia, veljeyttä ja kykyä selviytyä. Unelma lentämisestä ei kuole, se pitää hengissä. Muutenkin Koskisen teksti on mukavaa luettavaa ja vie mukanaan alusta loppuun. Nautin ajatuksen väljyydestä ja kauniista yksityiskohdista, jotka nostavat rankan elämän yläpuolelle. Silmäkulmakin kostuu, niin paljon nuorukainen joutuu jättämään taakseen tahtomattaan.

En osaa sanoa, onko romaanissa Lindberghin lisäksi muita todellisia henkilöitä, mutta ihan lopussa paljastuu toinenkin kuuluisuus. Kaarlen ja tämän lapsuudenystävän Lindan elämässä sekoittuvat kiehtovalla tavalla suomalaistausta, amerikkalaisuus sekä nuorten kyky kasvaa ja sopeutua mihin tahansa olosuhteisiin, hyödyntää niitä ja pärjätä minkä tahansa maan passin kanssa. Häikäilemätönkin täytyy kovassa maailmassa olla. Muisto nälästä ja vaarasta seuraa mukana sittenkin kun on jo turvassa.

Tulisiivestä myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Kirjassa lennetään. Seinäjoen kirjaston aikamatkahaasteessa tämä sopii kohtaan 1940-luvulle sijoittuva kirja, ja edellisvuoden maahaasteeseen laitan tästä Neuvostoliiton. PopSugar Reading Challenge: A book that won an award in 2019 (Suomalaisen kirjakaupan vuoden kirja).

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Sofi Oksanen 2019. Like. 405 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Jos nuorilla naisilla on mahdollisuus nousta köyhyydestä kohti jotain, jonka he ovat nähneet televisiosta tai lehdistä, mitä kaikkea he ovat valmiita tekemään tuon mielikuvan saavuttamiseksi? Vaurautta kohti lähtee paljon nuoria tyttöjä mallintöihin, mutta on paljon muutakin mihin he ajautuvat dollarien, merkkivaatteiden tai asunnon takia. Osa onnistuu lähettämään rahaa kotiinkin, mutta kohtaloita on yhtä monia kuin lähtijöitäkin.

Koirapuisto sukeltaa Ukrainan ja Venäjän lähihistoriaan köyhän nuoren naisen näkökulmasta, perheen ja toivon näkökulmasta. Koirapuiston päähenkilön ja kertojan, Olenkan, isä ottaa riskejä mahdollisen menestymisen ja unelmien huumassa, ja kun Olenka itse tekee vuosia myöhemmin samoin, heidän tarinansa risteävät pelottavalla tavalla. Olenkan maailma pyörii korruption, epämääräisen kaupankäynnin, huumebisneksen ja vallankäytön voimin. Sieltä hän löytää hetkeksi omankin paikkansa, mutta koko ajan on riski, että hänen menneisyytensä tai työnsä pohjalla olevat tiedot paljastuvat liian aikaisin.

Vauraammissa länsimaissa on pariskuntia, jotka ovat valmiita maksamaan houkuttelevia summia lasten saamiseksi. Sopivan luovuttajan voi valita katalogista, tytön, jonka historia, terveys ja elämäntavat täsmäävät täysin. Taustalla vaikuttaa tyttöjen halu irtautua hiilikaivosten sävyttämistä pikkukaupungeista, joissa isät ja veljet kuolevat liian nuorina. Olenkakin haluaisi kovasti takaisin elämän, johon hän ehti tottua lapsena Tallinnassa, Suomen television ääressä. Hän ei jäisi Itä-Ukrainan Snižneen. 

Romaanin teemat ovat hirvittävän mielenkiintoisia ja Oksanen kirjoittaa niistä rohkeasti. Naisten asemasta ja munasolukaupasta pitää pystyä puhumaan, tällaisia vallankäytön ja yhteiskunnan vinoutuneita rakenteita pitäisi paljastaa enemmänkin. Koirapuiston tapahtumat voisivat olla dystopiaa, mutta valitettavasti ne taitavat olla varsin totta. Televisiossa vilisevät mafia, ihmiskauppa ja korruptio jossain muualla, nyt kansien välissä oli kertomus Ukrainasta. Kirjailija on tehnyt varmasti valtavan työn taustojen selvittämiseksi ja hyvin todentuntuinen se onkin.

Valitettavasti Koirapuisto ei kuitenkaan pystynyt ihan siihen, mitä siltä odotin. Sinänsä loistavat ainekset hyppivät ja poukkoilivat, jännitystä olisi periaatteessa voinut olla mutta ei ollut. Tunnelma oli hermostunut. Monet hahmojen tai tapausten väliset kytkökset paljastuivat hieman liian myöhään, toisaalta muutama kohtalo jäi myös auki. Vyyhdissä on langanpäitä joita en saanut ihan yhdistettyä, ja etenkin loppu meni sekavaksi. Yritin lukea romaania joululomaan sopivalla intensiteetillä, mutta sekään ei nyt oikein auttanut. En haluaisi sanoa näin upeista aineksista ja teemoista, mutta kirja jätti kylmäksi.

Siitä huolimatta nautin kovasti siitä, miten hyvin Oksanen loihtii paikalliset maut, värit ja hajut osaksi tarinaa. Kuva esimerkiksi 1990-luvun Ukrainan maaseudusta syntyy tekstiin juuri oikeisiin paikkoihin sijoitetuilla yksityiskohdilla, kuten ruuilla, materiaaleilla tai vaikkapa tavaroilla, yksittäisillä vieraskielisillä sanoilla tai viittauksilla historiaan. Siitäkin pidän, että joudun välillä turvautumaan Googleen selvittääkseni jonkin historiallisen tapahtuman tai termin, joka on vieras.

Koirapuistosta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!