Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Anthony Doerr 2021. Englanninkielinen alkuteos Cloud Cockoo Land. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Pokkarissa 694 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Miten ihmeellinen romaani! Anthony Doerr ei pettänyt taaskaan: miten upeaa tarinankerrontaa, luovuutta ja kieltä. Taivaanrannan taa on ylistys kirjallisuudelle, kielille ja kirjastojen merkityksellisyydelle. Sen tarina kumpuaa Antiikin Kreikasta ja ulottuu hamaan tulevaisuuteen. Se yhdistää uskomattomalla tavalla historiaa, lapsuuden kokemuksia, ajankohtaista huolta maailman tilasta ja scifiä.

Muukalainen, kuka lienetkin, avaa tämä ja hämmästy oppimastasi.

Kaikki romaanin päähenkilöt ovat lapsia eri aikoina. Orpotyttö Anna ja köyhän perheen Omeir syntyvät samoihin aikoihin Osmaanien valtakunnan levitessä 1400-luvulla. Konstantinopolissa Anna opettelee kirjomaan ja kutomaan, mutta viihtyy paremmin kaupungin paksujen muurien salaisilla käytävillä, josta hän löytää ikiaikaisen pienen kirjan ja pitää sen itsellään juuri ennen kuin sulttaanin soturit valloittavat kaupungin. Omeir vahvoine härkineen on yksi valloittajista, nuori poika, joka on saanut koko lapsuutensa kuulla suulakihalkiostaan. Matka Bulgarian vuorilta kohti satumaista kaupunkia on ollut kivulias, mutta onko se ollut kärsimyksen arvoinen?

Yhdysvalloissa nuori Zeno menettää isänsä ja päätyy Korean sotaan, jossa hän vankileirillä rakastuu englantilaiseen antiikin kielten tutkijaan. Zeno ei saa kerrottua tunteistaan ja elää elämänsä yksin, mutta löytää rakkautensa kieleen ja salaperäisiin vanhoihin teksteihin eläkkeellä ollessaan. Kun Zeno harjoittelee Aethonin tarinaan pohjautuvaa näytelmää viidesluokkalaisten kanssa Lakeportin kirjastossa, ihmisten ahneuteen pettynyt Seymour päättää räjäyttää koko paikan vuonna 2020.

Seymourin on ollut vaikea sopeutua mihinkään vahvojen nepsypiirteidensä vuoksi. Metsässä hän rauhoittuu ja lepää, mutta lähimetsä kaadetaan uuden asuinalueen tieltä, ja Seymour menettää samalla Luottoystävänsä, ison pöllön. Netistä Seymour löytää vahvistusta ajatuksilleen tuhota jotain kostoksi. Vuosikymmeniä myöhemmin vankilasta käsin hänen vahvuutensa pääsevät oikeuksiin, kun hän osallistuu maailman kuvantamiseen ja Argosin suunnittelutyöhön. Argos-avaruusaluksella elää 2100-luvulla Konstance, joka kamppailee yksin selviytymisen ja totuuden kanssa. Alukselle on valittu joukko ihmisiä niihin aikoihin, kun kaikki alkoi romahtaa. Argosin valtavasta Kirjastosta ja virtuaalimatkailusta on hyötyä, kun Konstance selvittää niin perheensä kuin kiehtovien tarinoidenkin historian.

Näitä viittä lasta yhdistää yksi ja sama kertomus, Kukkupilvelä, tarina Aethonin ponnisteluista unelmakaupungin löytämiseksi. Antiikin aikainen tarina, josta Anna on pelastanut hauraat papyruslehdet, jonka suojaksi Omeir käsittelee nahkaa ja kuljettaa sen Italian Umbrinoon ennen kuolemaansa. Lehtiset, joiden kääntämiseksi Zenon on opeteltava kreikan kieli ja joiden sanoma rinnastuu taianomaisella tavalla jokaisen lapsen elämään. 

--- niin kauan kuin Aethon vielä jaksaa jatkaa päätöntä vaellustaan ja räpistellä kohti pilvissä odottavaa haavettaan, niin kauan myös kaupungin portit kestävät; ehkäpä kuolema pysyy heidän ovensa tuolla puolen vielä yhden päivän.

Paksut kirjat ovat minulle aina melkoinen ponnistus - jos edes pystyn niitä aloittamaan - mutta tämä paksukainen imaisi mukaansa lähes ensimmäiseltä sivulta. Doerrin kyky kirjoittaa on jotain hyvin vastaansanomatonta ja vaikka siinä on jotain lapsekasta ja sadunomaista, se saa aikuisenkin pauloihinsa. Käännä sivu, kulje pitkin lauseiden rivejä: runonlaulaja astuu esiin ja loihtii lukijan pään sisään värikkään ja äänekkään maailman. 

Nautin hirveästi Annan ja Omeirin aikaisen maailman ja ihmisten kuvauksesta, kauhistelin heidän ponnistelujaan ja nälkäänsä, myötäelin menettämisten aiheuttamassa surussa. Zenon tarinassa harmittelin sitä, miten väärälle aikakaudelle hän sattui syntymään. Seymour taisteli mielessään kuin Greta Thunberg, muttei saanut yleisöä. Ja millaisen työn kirjailija olikaan tehnyt luodakseen Konstancen maailman sopivaan tasapainoon kaikkien näiden muiden aikakausien kanssa! Hatunnosto myös suomentaja Seppo Raudaskoskelle kielten, sanojen, tekniikan ja monien alojen termien suomentamisesta ihmeelliseksi, sujuvaksi kaunokirjallisuudeksi. 

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

Frida Skybäck 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Bokklubben vid världens ände. Suomentanut Annamari Typpö. WSOY 2022. Pokkarissa 387 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kesäinen tarina olikin enemmän mysteeritarina kuin sellainen kirjojen ympärille sijoittuva ihmissuhdetarina, jota odotin, eikä siinä mitään. Viihdyin oikein hyvin tämän seurassa. Vinkin tästä poimin Kirjasähkökäyrä-blogista. Sijoitan tämän Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 18: Kirjan kannessa tai nimessä on koru.

Joku lähettää amerikkalaiselle Patricialle tämän 32 vuotta aikaisemmin kadonneen pikkusiskon korun Ruotsista. Siskosten sukujuuret äidin puolelta ovat Etelä-Ruotsissa ja Madeleine-sisko lähti sinne 20-vuotiaana vapaakirkon töihin. Hän kuitenkin katosi parin kuukauden kuluttua eikä häntä löydetty koskaan. Patricia ei ole antanut itsensä luopua toivosta, että Madeleinen kohtalosta löytyisi tiedonjyvä, ja niinpä hän lähtee käymään pienessä Ljusskärin kylässä meren rannalla.

Patricia majoittuu Ljusskärin ainoaan hotelliin, Monas Bed & Breakfast & Booksiin, ja tutustuu siellä ihastuttavaan rouvakolmikkoon, jotka päättävät aloittaa hotellissa lukupiirin. Hotellissa auttaa kesän ajan Erika, joka on pienen Lina-tyttärensä kanssa tullut auttamaan hotellin omistajaa, äitiään Monaa, joka Erikan mielestä paiskii ihan liikaa töitä eikä ymmärrä, miten paljon remonttia vanha talo kaipaisi. Mona ystävineen osallistuu kyläjuhliin, joka teettää paljon lisätöitä, mutta tuo onneksi vanhalle hotellille uusia asiakkaita ja mainetta.

Samaan aikaan Patricia kyselee kyläläisiltä, mitä he muistavat hänen siskostaan ja tämän katoamisesta. Käy ilmi, että alkuun turvalliselta vaikuttava vapaakirkon seurakunta jäsenineen on ollutkin turvattomampi ja piilottelee salaisuuksia pastorin tekemisistä. Madeleine oli saanut seurakunnasta hyvän ystävän ja tutustunut pastorin poikaan Jonakseen, mutta joutui tekemään vaikean päätöksen vain pari kuukautta saapumisensa jälkeen. Nyt 32 vuotta myöhemmin Jonas on tullut takaisin kylään asuttuaan vuosia ulkomailla. Hän tapaa pitkästä aikaa Erikan, joka muistelee heidän lyhyttä seurusteluaan teinivuosina.

Patricia ei meinaa saada millään lisää tietoa siskonsa katoamisesta, mutta lähtöpäivänä paljastuukin jotain ihan yllättävän läheltä. Mitä seurakunnassa tapahtui 1980-luvun lopulla, kuka siitä uskaltaa vihdoin kertoa, ja kuka on ollut salailun takana kaikki nämä vuodet? Loppuratkaisun päivänä merenrantakylään iskee myrsky ja pieni Lina on vaarassa, mutta loppu on tietysti onnellinen ja Patricia saa rauhan sielulleen.

Otan osan sanoistani takaisin, sillä ihmissuhderomaanihan tämä ehdottomasti on, mutta kirjojen osuus jäi hyvin ohueksi. Kylätapahtumaan suunnitellessa niistä keskustellaan hieman, mutta varsinaista lukupiiritoimintaa tässä ei ole nimeksikään. Ihan dekkarikaan tämä ei ole, sillä poliisitutkintaa ei ole lainkaan, vaan mysteeriä selvitellään ihan kyläläisten voimin. Tarina on vetävä ja Ljusskärin hahmot hyvin rakennettuja, suloisesta ympäristöstä puhumattakaan. Hyvänmielen kirjallisuutta, joka pikkuisen nostaa kyyneltä silmäkulmaan lopuksi. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvonen 2023. WSOY. 229 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuosien aikana on tapahtunut niin paljon sekä arkea ravisuttavaa että maailmanpoliittisesti historiallista, että aineksia kirjan syntyyn ei periaatteessa tarvitsisi hakea kaukaa. Kaikki tuo on koskettavalla tavalla läsnä Elina Hirvosen tuoreimmassa teoksessa, mutta lähtökohtana taitaa kuitenkin olla kertoja, joka pelkää uppoavansa masennukseen vuonna 2019. Hän kirjoittaa itselleen listan asioista, joita kannattaa tehdä alakulon voittamiseksi, ja alkaa kirjata muistiin kohtaamisiaan ja keskusteluitaan ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa.

En voinut olla ajattelematta, että kertoja on yhtä kuin Elina Hirvonen, vaikka teos onkin fiktiivinen ja luokiteltu romaaniksi. Yhtymäkohtia on kuitenkin paljon, ammateista ja kirjoittamisesta alkaen kansainvälisiin kokemuksiin ja haluun pelastaa maailma. Kohtaamisia erilaisten, silti hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa löytyy esimerkiksi Madridista, Irakista, Sambiasta kuin myös Helsingistä. Kertoja palaa useissa kohdin nuoruusvuosien iltoihin ja öihin ystävien kanssa, heidän keittiöihinsä, baareihin ja mielenosoituksiin. 

Ehkä tarina, jota olen kertonut suhteestani rakkauteen, ei olekaan aivan totta.

Keskusteluista on tähän teokseen poimittu ne, jotka koskevat tai sivuavat rakkautta. Rakastumista, parisuhteita, perheenjäsenten välistä sidettä, yhden yön suhteita tai elämän mittaista rakkautta, seksuaalisuutta ja monenlaisia valintoja nuoruudesta aikuisuuteen. Keskustelut ympäri maailman ovat lohdullisen universaaleja kulttuureista huolimatta niin helsinkiläisessä keittiössä kuin arabimiesten kanssa Irakissa. Vaikuttavinta on ehkä rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuden voimaan, kuten irakilainen Mutanabbi-katu. Kertoja pohtii myös väkivaltaisen lapsuutensa vaikutusta omiin rakastumisiin ja valintoihin, äitinsä ja isoäitinsä elämää, avioliittoaan sekä varsinkin kykyään pelastaa veljeään sairaudelta. 

Vuotta 2020 leimaa tietysti pandemia, joka lukitsee ihmiset koteihin ja eristää heidät läheisistä. Tapa viettää aikaa rakkaiden kanssa ja tavat pitää yhteyttä kauempana asuviin rakkaisiin muuttuu peruuttamattomalla tavalla. Seuraava kertojaa ravisuttava hetki on se, kun hänen afganistanilainen, jo Suomeen aiemmin muuttanut, ystävänsä pelkää jäävänsä Afganistaniin jumiin sen jälkeen kun Taleban on saanut vallan takaisin. Tämä oli minullekin kaikkein koskettavin osa teosta. Olen aina reagoinut voimakkaasti Afganistanin naisten ja hazara-vähemmistön tilanteeseen ja aika rikki olen jälleen siitä luettuani. Romaani loppuu päivään jolloin Putin hyökkää Ukrainaan.

Paikoitellen ajattelin teoksessa olevan ärsyttävän paljon nuoruuden nostalgiaa ja pienen kuplan keskinäisiä keskusteluja, mutta toisaalta ne oli taitavasti poimittuja ja linkittyivät aina johonkin poliittisesti, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti mielenkiintoiseen. Kertojalla (Hirvosella?) on kadehdittavan laaja kokemus eri kulttuureista ja melkoinen kattaus ystäviä eri puolilta maailmaa, joiden kautta avautuu henkilökohtainen kosketus maailman tilaan. Kiehtovimmat kohdat olivat silti ne lyhyet hetket joissa kertoja pohti perheensä naisia ja näiden mahdollisuuksia (mahdollisuuksien vähyyttä) luokkayhteiskunnassa, jota meillä ei muka ole.

Laitoin kirjan Helmetin haastekohtaan 37: Kirja herättää voimakkaita tunteita. Luin kansiliepeestä että Rakkauksien lokikirja aloittaa romaanitrilogian - hienoa! Pidin kovasti sen intertekstuaalisuudesta, viittauksista ajatuksiin maailmankirjallisuudessa tai feministisissä kirjoituksissa, ja siitä miten en ole ainoa maailman ihminen, jonka laukussa on usein kirja mukana ihan vain siksi, että sen läsnäolo lohduttaa. Tämän kirjan voisin ostaa itselleni ja kantaa sitä välillä repussani.

Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolella maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole.

Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa

Annie Darling 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Bookshop of Lonely Hearts. Suomentanut Saara Pääkkönen. Tammi 2022. Oma ostos.

Jos kirjailijan sukunimi on Darling, ei kai voi olettaa muuta kuin suloista kirjallisuutta. Tähän kirjaan sain kimmokkeen Helmetin haastekohdasta, jossa kirjan nimessä pitää olla sana kirja. Toivon tämän myös auttavan siihen lukujumiin, joka on vaivannut vakavammin otettavien kirjojen kanssa. Aloitin tätä ennen viisi varsin kehuttua romaania, jotka ovat kaikki jääneet kesken. Äsken postaamani Sofi Oksasen tietokirja oli virkistävä poikkeus muiden seassa, sillä sitä ei tosiaankaan voinut jättää puoliväliin.

Lähtökohtaisesti pidän kirjoista, jotka sijoittuvat Lontooseen, joten Goodreadsin haasteessa sijoitan sen kohtaan A book set in one of the 25 most beautiful cities in the world. Bloomsburyssa en ole tietääkseni käynyt, mutta nyt varmasti käyn. Siellä voisi aivan hyvin sijaita sata vuotta vanha kirjakauppa, jonka tuore omistaja pelkää kirjakauppojen puolesta ja pohtii, millä omansa saisi erottumaan muista. 28-vuotias Posy Morland rakastaa historiallista romanttista kirjallisuutta ja päättää keskittyä romanttisen kirjallisuuden myymiseen kaupassa, jonka hän on juuri perinyt.

Kiinteistön uudella omistajalla, Sebastian Thorndykella, on kuitenkin muita suunnitelmia. Komea nuorukainen ei kuuntele Posyn ajatuksia, vaikka ravaakin kirjakaupassa ärsyttävyyteen saakka. Hänen isoäitinsä on kuitenkin jättänyt kaupan tarkoituksella Posylle, ei Sebastianille. Työntekijöidensä kanssa Posy päättää juhlia uudistuneen kirjakaupan avajaisia vain parin kuukauden kuluttua. Ehtiikö hän siihen mennessä vakuuttaa Sebastianin, tilata kaiken tarvittavan, tehdä remontin ja pölyyttää omia haaveellisia asenteitaan?

Posy on jäänyt vastuuseen 15-vuotiaasta pikkuveljestään vanhempien kuoltua seitsemän vuotta aikaisemmin. Nuori nainen on tehnyt hyvää työtä, mutta rahat eivät meinaa millään enää riittää edes nopeasti kasvaneen Samin vaatevaraston uusimiseen. Osaako hän yrittäjänä huolehtia rahavirroista niin että kauppa kannattaa? Yllättäen Lontoon rasittavin poikamies Sebastian rientää apuun niin remontissa kuin projektinhallinnassakin. Lapsesta asti toisiaan ärsyttäneet Posy ja Sebastian ottavat päivittäin yhteen, kunnes lopulta löytävät yhteisen sävelen - tietysti.

On alusta asti selvää, miten romaanissa käy. Teos on kuitenkin romaanisarjan alku, joten kuvittelin käänteiden tulevan kiusoittelevasti ehkä vasta jossakin tulevassa osassa. No, hyvä näin, sillä voi olla etten anna itselleni lupaa lukea seuraavaa osaa. Tarina tihkuu söpöyttä aina Posyn homssuisesta olemuksesta eksentrisiin työkavereihin, vaaleanpunaisiin yksityiskohtiin, herkullisiin leivonnaisiin, romanttisen kirjallisuuden sitaatteihin ja Posyn omiin eroottisiin kirjoitelmiin. Söpöyttä tasapainottavat Sebastianin kärkkäät kommentit ja kiire, jonka avajaiset aiheuttavat. Ehdottomasti sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, joka ei ota itseään liian vakavasti, eikä ole ollenkaan huonoimmasta päästä!

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

Mohamed Mbougar Sarr 2021. Ranskankielinen alkuteos La plus secrète mémoire des hommes. Suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Gummerus 2022. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja ja palkintoehdokkuuksia voittanut Miesten syvimmät salaisuudet on melkoisen luomistyön tulos. Pariisissa asuva senegalilainen Sarr on nuorin Goncourt-palkittu kirjailija ja teos on hänen läpimurtoromaaninsa. Se on monisyinen, rönsyilevä kertomus kirjasta ja kirjoittajista läpi vuosisadan, läpi mannerten ja sukupolvien. 

Tarina alkaa siitä, kun nuori senegalilainen opiskelija Diégane Faye lumoutuu vuonna 1938 kirjoitetusta Epäinhimillisyyden labyrintista. Kirjailija T. C. Elimane on salaperäisesti kadonnut kirjan saaman ristiriitaisen julkisuuden jälkeen, ja moni on häntä etsinyt sittemmin. Kirjaa on syytetty plagioinnista, mutta se lumoaa jokaisen lukijansa ja sisältää taitavia viittauksia maailmankirjallisuuteen. Ihan kuin kirja olisi se teos, jonka jälkeen mikä tahansa teos on turha. Mutta kuinka paljon kritiikkiin vaikuttaa se, että Elimane on nuori afrikkalainen, siirtomaasta Pariisiin muuttanut ja ranskalaisen koulutuksen saanut?

Kuka Elimane pohjimmiltaan oli? Siirtomaavallan täydellisin ja traagisin tuote. Hän oli koko hankkeen loisteliain menestystarina.

Kun Faye lähtee selvittämään Elimanen salaisuutta, hän kuulee tarinoita suoraan Elimanen tavanneilta ihmisiltä tai niiltä, jotka ovat tunteneet tämän tunteneita ihmisiä. Kertomuksista muodostuu labyrintti, jonka sokkeloissa on välillä vaikea suunnistaa, mutta joka on lumoava. Ihmiset kietoutuvat toisiinsa kohtalon lailla, ja lopulta opiskelijanuorukainen on itsekin osa pitkää kirjoittajien ketjua. 

---menneisyyttä pakeneva sielu itse asiassa juokseekin sen perässä ja saa sen lopulta kiinni. Menneisyydellä ei ole mihinkään kiire; se odottaa kärsivällisesti tulevaisuuden kadunkulmassa;

Varhaisimmat kertomukset kertovat Elimanen isästä ja äidistä 1900-luvun alussa, siitä miten ensimmäinen maailmansota Euroopassa houkutteli nuoria miehiä taisteluihin, siitä miten Senegalissa kasvaa pieni poika tuntematta isäänsä ja syitä tämän katoamiseen. Niinpä hän lähtee itsekin Ranskaan seuraavan maailmansodan alla ja katoaa vähitellen. Matka vie hänet Argentiinaan ja takaisin Ranskaan. Hänen teoksestaan lumoutuneet lukijat ja hänen salaisuuttaan etsivät jälkeläiset kulkevat läpi Pariisin, toisen maailmansodan, vuoden 1968 poliittiset kuohunnat Buenos Airesissa, kunnes ovat jälleen Senegalin pienissä maalaiskylissä. 

Sen lisäksi että romaani on rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle, se on myös eräällä tapaa rakkausromaani. Väkevä rakkaus saa ihmisen istumaan vuosia puhumatta mangopuun alla, se saa sitoutumaan veljenpojan kasvattamiseen, se pakottaa nuoren tytön irtautumaan perheestään. Toisen ihmisen keho vetää puoleensa niin Pariisissa kuin Buenos Airesissa, sukupolvesta toiseen kirjalliset keskustelut päätyvät sänkyyn ja toisen iholle. Mutta Epäinhimillisyyden labyrintin voima on niin vahva, että se saattaa syöstä lukijansa myös syvään epätoivoon ja surullisiin tekoihin.

Teoksen lukeminen ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Tarinoiden kertojat vaihtuvat aika yllättäen, ja pitää olla tarkkana, että hahmottaa mistä ajanjaksosta nyt kerrotaan ja kenen suulla. Kerronta ei etene lineaarisesti, vaan se poukkoilee ajassa ja mannerten välillä. Punaisena lankana on kuitenkin selvittää, mitä Elimanelle tapahtui mystisen kirjan julkaisun jälkeen, ja miten hänen perheensä tarina on vaikuttanut hänen liikkeisiinsä. Jotain maagisuuttakin tarinoissa on hieman. Jos fiktiivinen Epäinhimillisyyden labyrintti on vaikuttanut lukijoihinsa ristiriitaisin tavoin, uskon että Miesten syvimmät salaisuudet tekee saman - välillä jopa ajattelin, onko tämä se romaani, jonka jälkeen muut teokset ovat turhia? Niin kunnianhimoinen se on.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 42: A book related to a ghost, spirit, phantom or spectre. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 12: Maastamuutto. Romaanista ovat postanneet myös Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran ja Kirsin Book Club. Viimeisimmässä myös runsaasti tietoa kirjailijasta ja teoksen taustoista. Maailmanvalloistusta varten saan tästä uuden maan, Senegalin!

Naistenviikko: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Shop of Happy Ever After. Suomentanut Paula Takio. Gummerus 2021. 340 s. Ostin omaksi.

Ostin tämän pokkarin lomareissua varten, mutta alkukesästä dekkarit veivätkin voiton ja luin tämän myöhemmin, sopivasti naistenviikkoa kohti. Suhtauduin ostokseeni hieman huvittuneesti, sillä asetin kirjan mielessäni heti hömppäkirjallisuuden osastolle, mutta koska keväinen lukujumi edellytti jotain tavanomaisesta poikkeavaa, arvelin tällaisen sopivan lääkkeeksi. Lukujumi oli tosin tässä vaiheessa jo selätetty noiden dekkareiden avulla, mutta Colganin kevyttä teosta oli silti ihana lukea.

Nina Redmond on birminghamilainen kirjastovirkailija, joka menettää työnsä uudistusten ja taloudellisten supistusten vuoksi. Tilanne on pelottava, mutta nuori nainen ottaa riskin, käy Skotlannista asti ostamassa suuren pakettiauton ja päättää perustaa kiertävän kirjakaupan. Birmingham ei myönnä hänelle parkkilupaa, joten Nina suuntaa takaisin Skotlantiin alueelle, johon hän ihastui jo ensimmäisellä reissullaan. Valtavan kirjakokoelmansa hän saa kuskattua pohjoiseen kahden ystävällisen veturikuskin avulla.

Skotlannista Nina saa käyttöönsä upeasti sisustetun pienen talon vähäpuheisen maanviljelijän tiluksilta. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja pian myös Niinan, joka saa runsaasti asiakkaita. Ihmiset ovat jo kovasti kaivanneet lakkautetun kirjaston tilalle jotain. Kirjakauppiaasta tulee kesän aikana näkyvä osa kylätoimintaa. Ninan pienessä kaupassa vierailee myös lapsia, joiden Nina huomaa tarvitsevan apua. Yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen ovat osa luonnonläheistä elämää, johon Nina ihastuu päivä päivältä enemmän.

Kauniissa Skotlannissa Nina on kuitenkin yksin, ilman kirjojen sankaria, ilman romantiikkaa, vaikka veturikuskeista toinen herättääkin hänessä sydämentykytyksiä ja rohkeuden uskaliaisiin tempauksiin. Varsinainen sankari löytyy kuitenkin lähempää eikä tätä tarvitse tavata salaa junaradan varrella. Sitä ennen on kuitenkin siedettävä molemminpuoleista äksyilyä, väärinymmärryksiä ja pelkoa ihanan vuokra-asunnon menettämisestä.

Suloisen romaanin Skotlanti on raitista ilmaa, kirkasta auringonpaistetta, puhdistavaa sadetta, pehmoisia eläimiä, maanläheisiä ihmisiä ja vähitellen syntyviä siteitä, joiden vuoksi Nina päättää vaikeuksista huolimatta jäädä. Kirjoista elämää oppineena naisen on vain ymmärrettävä että oikea elämä ja rakkaus ovat lähellä, jos ne vain tunnistaa ja sallii itsensä antautua niille. Maaseutu vertautuu tietysti pölyiseen ja kiireiseen Birminghamiin, jossa Nina ei voisi enää kuvitellakaan asuvansa. Kaupunki edustaa myös järjettömiä nykyvirtauksia samalla kuin Skotlannissa arvostetaan vielä oikeita kirjoja ja yhdessä tekemistä.

Nina katseli taakseen ylpeänä, Valikoima näytti siistiltä ja hyvältä, houkuttelevalta. Hän oli kääntänyt joitakin erityisen kauniita kirjoja niin, että niiden kannet näkyivät kunnolla. Sinä aamuna hetken hullusta mielijohteesta hän oli ripustanut autoon kattokruunun. Nyt hän oli tyytyväinen,kun se keinahteli kauniisti tuulen mukana. Yksi nainen katseli ympärilleen. "Hyvänen aika", hän totesi hymyillen. "En tiedä, mistä aloittaisin."

Hyvän mielen kirjallisuutta, jota en kovin paljon ole lukenut, mutta Colganin nimi on nyt muistissa ja saatan kokeilla hänen muitakin teoksiaan. Niitä näyttää olevan kirjakaupoissa nyt runsaasti, joten veikkaan että Colganeita ovat lukeneet tänä kesänä muutkin kuin minä. Hyvin samantyyppinen teos on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Molemmissa yhdistyvät ihanalla tavalla kaunis maaseutu, romantiikka ja rakkaus kirjoja kohtaan. Kannattaa muistaa myös skotlantilaisen kirjakauppiaan Shaun Bythellin omakohtainen teos Elämäni kirjakauppiaana. Tällaiset teokset ylistävät lukutaitoa, lukemisharrastusta ja kirjakauppoja!

Teoksesta myös blogeissa Amman lukuhetki, Sivukujalla ja Annelin kirjoissa. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 3: A book with 22 or more letters in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tällä voi kuitata maaseudun. Ja koska romaanissa vietetään juhannusjuhlaa, saan tästä kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 22.

Naistenviikko: Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini - Sally Salminen, elämä ja teokset

Ulrika Gustafsson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Min ljusa stad - Sally Salminen, livet och litteraturen. Suomentanut Laura Jänisniemi. Teos 2021. 404 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olisi ollut kiva, jos tämä teos olisi ehtinyt eiliseksi juhlistamaan Sallin-päivää, mutta postaan nyt päivän myöhässä, ja teoshan sopii erinomaisesti Naistenviikkoon minä tahansa päivänä! Sally Salminen, joka parhaiten tunnetaan vuonna 1936 ilmestyneestä teoksestaan Katrina, eli vuosina 1906 - 1976. Valoisa kaupunkini on vahvasti Salmisen kirjailijaidentiteettiä ja hänen teoksiaan ruotiva elämäkerta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, millainen persoona Salminen oli muutenkin kuin kirjailijana.

---Salminen liittyy sellaisten naisten luomaan traditioon, jotka kirjallisilla töillään haastavat ja murskaavat entiset, miesten määrittelemät naisroolit, neuvottelevat ne uusiksi ja luovat ne uudelleen.

Salminen otti kerta toisensa jälkeen vapauksia. Myös miespuolisen alter egonsa Lars Laurilan kanssa ja pitäessään tyttönimensä mentyään naimisiin Johannes Dührkopin kanssa. Se oli yksi tapa olla luopumatta omasta identiteetistään ja tietysti myös liikemiesmäistä.

Jo nuorena myymäläapulaisena Sally tiesi, että hänen on nähtävä maailmaa ja päästävä pois piian roolista. Kuten moni muu 1920-luvulla, hänkin lähti laivalla Atlantin yli ja eli New Yorkissa vuosia - keittiöpiikana ja kotiapulaisena, sillä mitä muutakaan nuori siirtolaisnainen olisi voinut tehdä. Sally piti kuitenkin päänsä ja alkoi kirjoittaa romaania. Yllättäen romaani voitti pohjoismaisen kirjoituskilpailun ja yhdessä yössä Sally Salmisen ja Katrina-romaanin nimi olivat kaikkien huulilla, myös New Yorkissa.

Sotia edeltävinä vuosina Sally asui vuoroin Ahvenanmaalla ja Tukholmassa, antoi toimittajille haastatteluja, kävi pitämässä esitelmiä ja oli aikansa julkkis. Sodan alkaessa ja sodan aikana Sallylle oli tärkeää tehdä hyväntekeväisyyttä, vastanrintaa ja pitää kiinni niistä poliittisista ja uskonnollisista arvoista, joiden ansiosta hän pääsisi eteenpäin "uutena naisena". Kirjailija tapasi tanskalaisen puolisonsa ja nuoripari päätyi elämään Tanskassa.

Valoisa kaupunkini käy perusteellisesti läpi Sally Salmisen kirjallista tuotantoa, teosten sisältöä ja luonnetta, sekä niiden samaa arvostelua Pohjoismaissa. Katrinan jälkeen myyntiluvut laskivat, mutta Salminen palkittiin usein ja hänen roolinsa arvostettuna kirjailijana vakiintui. Kirjailija piti päänsä myöskin kirjoittamiensa varsin realististen aiheiden puolesta, sillä ne eivät aina vakuuttaneet modernismiin taipuvaisia kriitikoita. Salmiselle oli kuitenkin tärkeämpää, että äänen saavat työtä tekevä väestö, köyhyydestä ponnistavat ylpeät naiset ja Ahvenanmaan saaristo. Romaanien lisäksi Salminen työsti myös mm. artikkeleita ja matkakertomuksia.

--- tasapainoilu korrektiuden ja kapinallisuuden välillä oli ollut hänelle - naispuoliselle kirjailijalle - vaikeaa. --- Hän vaali lapsen ja naisen näkökulmaa maailmaan. Kirjoitti naisen seksuaalisuudesta, taloustöistä, skandinaavisten maahanmuuttajien elämästä 1930-luvun New Yorkissa, naisesta ja sodasta ja henkisestä pahoinvoinnista. 

Sotien jälkeen Sally Salminen ei ollut ainoa luovaa työtä tekevä, joka kärsi mielen horjumisesta. Sairaus ei onneksi vienyt häntä mukanaan, kuten niin monen muun. Sally ja Johannes olivat ahkeria matkustajia ja viipyivät pitkiä aikoja mm. Ranskassa, Espanjassa, Algeriassa ja Israelissa. Sallya ajoi lapsesta saakka levottomuus, paikkaan sitoutumisen kammo ja vapauden kaipuu. Hän oli käytännössä perheen elättäjä, sillä Johanneksen kuvataide ei tainnut tuoda kovin paljon tuloja, mutta se tuskin haittasi kunnianhimoista naista: "Uskon vielä tänäkin päivänä, että 'kokeilu', jossa mies luovuttaisi kaiken hallintovallan naiselle, voisi olla hyödyllinen. Ja ehkä onnellinen." Pariskunta ei saanut biologisia lapsia, mutta ottivat kasvattaakseen juutalaistaustaisen pienokaisen pariskunnalta, joka joutui pakenemaan natseja Ruotsiin. Se oli yksi Salmisen tavoista tehdä vastarintaa.

Teos avaa hyvin sitä ilmapiiriä ja aikakautta, jossa Sally Salminen eli, ja sitä miten asetelmat poikkesivat vaikkapa Yhdysvaltain ja Suomen välillä. Siinä missä ryysyistä rikkauksiin ponnistanut nuori nainen oli sensaatio Yhdysvalloissa ja sopi heidän tarinaansa, 1930-luvun Suomessa Salmisen pyrkimyksiin ja vahvaan tahtoon suhtauduttiin huomattavalla kriittisyydellä. 

Minulle tämä elämäkerta oli hieman liian kirjallisuuteen painottuva - Salmisen persoonasta, muusta elämästä ja yhteiskunnan ilmiöistä kertovia osia suorastaan ahmin - mutta toisaalta voiko taiteilijan tuotantoa täysin erottaa hänen persoonastaan? Ei tietenkään. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 36: A book with six or more words in the title.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Nina George 2013. Saksankielinen alkuteos Das Lavendelzimmer. Suomentanut Veera Kaski. Bazar 2016. Pokkarissa 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tarina lähtee liikkeelle Pariisista ja kirjan kansikuvakin vie Pariisiin, mutta aika pian lukija pääsee liikkeelle pois kaupungista, matkalle jokilaivassa, kaunokirjallisuusapteekissa. Sen omistaja, viisikymmenvuotias Jean Perdu, on taitava työssään, löytää asiakkaan tarpeita vastaavaa luettavaa, parantaa sydänsärkyjä, unettomuutta, itsetuntoja tai vaikkapa koti-ikävää. Hänen omassa sydämessään on kuitenkin valtava aukko - tai ehkä pitäisi sanoa, että sydän on jäässä - sillä hän on menettänyt kaksikymmentäyksi vuotta sitten rakastetun eikä ole erosta toipunut.

Eräänä päivänä kirjalaivaan astuu nuori kirjailija ja hetken mielijohteesta Perdu irrottaa laivansa laiturista ja miehet lähtevät seikkailulle kohti etelää - toinen tarinoiden löytämiseksi, toinen haavojensa parantamiseksi. Perdu on nimittäin lukenut rakkaansa kirjoittaman kirjeen eikä elämä voi enää jatkua ennallaan. Tunnerikas, kylläinen ja aistikas matka kanavia ja jokia pitkin herättää tunteita ja elämänjanon. Matkaan mahtuu ystävyyttä, uusia ihmisiä, kirjeitä, paljon hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea oman sisimmän tutkimista. Onko Perdu valmis hyvästelemään menneisyytensä ja valmis ottamaan vastaan rakkautta, jonka hän on ehkä löytänyt uudelleen?

Söpön ja romanttisen romaanin parasta antia on tietysti päähenkilöiden rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kirjojen ja tarinoiden parantava voima, usko lukemiseen ja kirjakauppoihin. Rakastuin myös tarinan miljööseen ja selasinkin yhden päivän Google Mapsista laivareitin suloisia satamia, kyliä ja kaupunkeja. Ne todellakin ovat olemassa ja synnyttävät valtavan kaipuun lähteä Ranskan maaseudulle ja etelän rannikolle, oppia ääntämään kaikki eksoottiset nimet. Mikä tuoksujen, äänten, kasvillisuuden ja värien yltäkylläisyys! Kukkia, keskiaikaisia kujia, kissoja, lempeitä kesäöitä, tähtitaivaita ja romanttisia kohtaamisia. Tuoretta leipää, laventelipeltoja, kypsyviä hedelmiä, runsaita aterioita ja sielua parantavaa viiniä.

Mutta entäpä se tunteiden hyöky? Olinko valmis sellaiseen? Aika harvoin luen tämäntyyppistä kirjallisuutta, ja tunnustan ihan suoraan, etten kai arvosta tällaista söpöilyä (lue: hömpää) tarpeeksi, sillä monet muut kirjat ajavat aina edelle. Silti, silloin harvoin kun tällaisen päätän lukea, viihdyn niiden parissa ja suorastaan nautin hetkistä tämänkin hömpän kanssa nojatuolissa ja sängyssä. Suorastaan odotin että se herättäisi minussakin uinuvia tunteita - sillä sen tämä tosiaan osasi tehdä. Mietin jo, että olenko syyllistynyt samanlaiseen tunnekylmyyteen kuin Jean Perdu ja tarvitsen ulkopuolista apua hanojen avaamiseen!

Vaikka ihanaa olikin monella tavalla, oli tässä romaanissa elämänviisautta ja mietelausehenkistä tavaraa niin paljon, että hypin välillä niiden yli tai ainakaan en jaksanut paneutua niiden sanomaan. Loppu on tietysti onnellinen ja ihmiset löytävät ja saavat toisensa. Kenelle Jean Perdu itse suosittelisi tätä kirjaa? Ehkä sille kyyniselle työnarkomaanille, joka ei tiedäkään kaipaavansa lepoa, rakkautta, Välimerta ja hitaasti kypsennettyä hyvää ruokaa. Kirjan lopusta löytyy muuten sekä ruokareseptejä että kirjalista erilaisiin tunne-elämän vaivoihin!

Helmetin haasteessa sijoitankin tämän kohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteesta kuittaan ruoan ystävän. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 36: A book with a travel theme. Kirjasta voi lukea myös näistä blogeista: Kirsin Book Club, Todella vaiheessa ja Lukuneuvoja.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin 2014. Englanninkielinen alkuteos The Storied Life of A. J. Fikry. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus 2014. 239 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjakauppias A. J. Fikry on menettänyt vaimonsa, hänen suunnitelmansa on ajaa kauppa alas ja juoda itsensä hengiltä. Erään surkean illan jälkeen hän löytää kauppansa lattialta kaksivuotiaan tytön ja lappusen, jonka lapsen äiti on jättänyt. Pieni Maya päätyy epätodennäköisyyksistä huolimatta Fikryn kasvatettavaksi. Adoptiotyttären myötä mies saa ryhtiä elämäänsä ja kun kauppaan alkaa virrata uteliaita asiakkaita, se alkaakin taas kannattaa. Maya on viehättävä, älykäs lapsi ja hyvää seuraa.

Tuulisen saaren kirjakauppias on sympaattisella tavalla ennalta-arvattavaa luettavaa ja niinhän siinä käy, että rakkauskin osuu vielä A. J.:n kohdalle. Onnellisten sattumien taustalla on kuitenkin Mayan nuoren äidin tragedia, eikä kyyneliltä ihan voi välttyä kirjan lopussakaan. Teos on sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, jota on vaikea ottaa ihan tosissaan, mutta jonka lukeminen tekee hyvää. Sen tunnemaailma on melko kliseistä ja jopa siirappista - uudet alut, muutosten mahdollisuudet, rakkauden ja ihmissuhteiden merkitys, ja tietysti kirjojen yhteenkokoava vaikutus.

Romaani on tosiaankin ylistys lukemiselle ja kirjallisuudelle, mikä oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Koska kyseessä on kirjakauppa, väkisinkin ajatukseni veivät Skotlantiin ja vasta lukemaani Shaun Bythellin päiväkirjaan. Tässäkin teoksessa kirjakauppias on kyynisen hauska ja terävä suustaan, hän ruotii alan raadollisia näkymiä ja sinnittelee kauppansa kanssa pienessä kaupungissa. Molemmat, niin tämä fiktiivinen kirjakauppias kuin oikea skotlantilainenkin, ovat keskeisiä hahmoja kaupungin kulttuurielämässä. 

Romaani rakentuu luvuista, joiden alkuun Fikry on koonnut kirjasuosituksia tyttärelleen. Muutenkin kirjallisia viittauksia vilisee, riemastuttavasti niitä jopa ymmärtää ja tietysti ne tuovat syvyyttä muuten varsin kevyeen teokseen. Pidin kovasti myös joistakin teoksen sivuhahmoista - dekkareista innostuvasta komisariosta ja häntäheikistä kirjailijasta, josta ei oikeastaan saisi edes pitää! Kirja oli rakenteeltaan kuohkea ja siksi nopea lukea - luin sen yhdessä sunnuntaipäivässä. Viimeistelen tällä kirjalla Helmet-haasteen, jossa sijoitan sen kohtaan 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella x, y, z jne. Näissä blogeissa lisää: Kirjaluotsi, Kirjat kertovat ja Lumiomena.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett 2007. Englanninkielinen alkuteos The Uncommon Reader. Suomentanut Heikki Salojärvi. Basam Books 2016. 115 s. Lainasin kirjastosta.

Muistan hämärästi tämän teoksen, kun se julkaistiin Suomessa neljä vuotta sitten, mutta eihän kaikkea vastaan tulevaa ehdi lukea. Niinpä teos unohtui, kunnes PopSugarin lukuhaasteen vuoksi etsin kirjaa, jonka kannessa olisi kirja, ja hakukoneet ehdottivat tätä. En ole aikaisemmin lukenut Bennettiä, vaikka hän on - ainakin kirjan takakannen perusteella - yksi Britannian tunnetuimpia kirjailijoita.

"Ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä."

Epätavallinen lukija kertoo Iso-Britannian hallitsijasta, kuningattaresta ja siitä, mitä tapahtuu kun tämä aloittaa lukuharrastuksen. Lukemisen kautta kuningatar pääsee osaksi maailmaa, jonka avautuessa mieli nöyrtyy ja katse avartuu. Bennett kuvaa iäkkään hallitsijan kokemuksia herkän humoristisesti ja lämpimään sävyyn. Lukeminen opettaa kuningattarelle ihmisyydestä, kehittää empatiankykyä ja monipuolistaa näkökulmia. Harrastus ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen, sillä kirjojen läsnäolo tekee hallitsijasta hajamielisemmän, arvaamattomamman ja homssuisemman.

Tapa jolla kuningatar arvioi hallituksensa jäsenten toimintaa tai valtiovierailujen tasoa, on ihastuttavan satiirista ja piikikästä. Pitkään eläneellä ja paljon nähneellä naisella ei ole suuria kuvitelmia kenestäkään, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun hän huomaa, miten vähän poliitikkojen tai muiden hallitsijoiden kanssa voi keskustella kirjallisuudesta. Kansasta nyt puhumattakaan. Kuningattaren ainoa kirjallinen seuralainen on nuori Norman, entinen keittiöapulainen, joka siirretään vaivihkaa pois hovista.

Kerta kaikkisen hurmaava teos, jonka virkkeitä olisin halunnut alleviivata ja kirjoittaa muistiin! Miniromaani, joka on herkullista luettavaa Britannian hovista, mutta ennen kaikkea ylistys lukemisen ja kirjallisuuden voimalle. Tätä kirjaa olisin voinut lukea pidempäänkin, ja tällaista raikkaan satiirista otetta kaipaisin kirjallisuuteen enemmänkin. Ehkä sitä on mutta se vain ei ole osunut kohdalleni. Kirjasta lisää näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirjarikas elämäni ja Lumiomena.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythell 2017. Englanninkielinen alkuteos The Diary of a Bookseller. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kirjapaja 2019. 340 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olivat mielikuvasi kirjakaupan pitämisestä mitkä tahansa, tämän teoksen jälkeen ne ovat muuttuneet. Shaun Bythellin käytettyjen kirjojen kaupassa Skotlannin Wigtownissa käy asiakkaita, jotka ovat kuin suoraan huonosta romaanista tai sketseistä, ja niinpä kauppias päätti alkaa pitää päiväkirjaa liikkeensä tapahtumista ja asiakkaista vuoden ajan, alkaen 5.2.2014. Tämä teos ei siis ole huono romaani, vaan päiväkirja ja totisinta totta.

Torstai, 13. marraskuuta

Online-tilauksia: 4

Kirjoja löytyi: 2

Juoksin portaat alas viittä vaille yhdeksältä vastatakseni puhelimeen, joka oli soinut jonkin aikaa. Matkalla onnistuin läikyttämään teetä nivusiini. kurkotin puhelimeen, ja minulta kysyttiin: "Tiedättekö mihin aikaan seuraava bussi lähtee Wigtowniin Newton Stewartista?"

    Kirjoitin matelevat anteeksipyynnöt niille kahdelle Amazon-asiakkaalle, joiden tilauksia en löytänyt, siinä toivossa, etten saisi negatiivista palautetta.

    Kun yritin laittaa seinälle Random Book Clubin mainosjulistetta, huomasin ettei niittipistooli toiminut, joten kokeilin sitä käteeni, missä vaiheessa se päätti ruveta toimimaan.

Kassa £34,50

3 asiakasta

Päiväkirja toistuu päivästä toiseen tiedolla, kuinka monta tilausta kauppa on saanut ja moniko teoksista on löytynyt hyllyistä. Usein löytymättömyyden takana on omituinen kauppa-apulainen Nicky, jonka hyllytyslogiikkaa eivät muut ymmärrä. Kauppa on vahvasti riippuvainen nettimyynnistä ja Amazonista, joka hirviön lailla nielee kitaansa perinteisen kirjamyynnin ja kauppiaiden tahdon hinnoitella kirjoja. Kunkin päivän päätteeksi on myös merkintä kassaan jääneestä summasta ja päivän asiakasmäärästä, jottei kukaan vaan pääse kuvittelemaan, että kirjojen myymisellä voisi rikastua.

Käytettyjen kirjojen kauppias saa jatkuvasti laatikoittain kirjoja myytäväkseen, kuolinpesiä, muuttoraivausta ja unohtuneita kirjoja, mutta harvoin niistä löytyy kultakimpaleita tai nopeasti kiertoon pääseviä niteitä. Shaunin arki onkin paljolti kirjojen läpikäymistä, nostamista, siirtelyä, hinnoittelua, raivaamista ja kantamista. Selkää särkee, kun kirjoja haetaan pakettiautolla ympäri Skotlantia.

Päiväkirjassa kukin kuukausi alkaa lainauksella George Orwellin 1930-luvun teoksesta Muistoja kirjakaupasta. Miten moni asia onkaan pysynyt samana, jopa asiakkaat! Wigtownin kirjakaupan tuottoisin asiakasryhmä ovat eittämättä rautatiekirjallisuuden harrastajat. Usein kaupassa poikkeaa kirjojen äänekkäitä ystäviä, jotka eivät osta mitään, pihejä lukijoita jotka tarkistavat josko kirjan saisi Amazonista tilaamalla halvemmalla, eläkeläisiä tiukoissa pyöräilytrikoissaan tai lapsia, jotka saavat jättää lukemansa kirjat hujan hajan pitkin myymälää. Paljon on myös vakioasiakkaita, kuten mr Deacon, masentunut nainen, kahden kuukauden välein soittava sokea vanhus, kävelykeppejä myyvä pakana ja aina tervetulleet kesävieraat.

Ensimmäinen asiakas astui ovesta sisään kello kymmenen: " En ole oikeastaan kiinnostunut kirjoista", ja perään: "Minäpä kerron mitä mieltä olen ydinvoimasta." Kun kello oli puoli yksitoista, elämänhalustani oli jäljellä vain etäinen muisto.

Kirjailija höystää päiväkirjansa välillä hyvinkin arkisia ja toistuvia tapahtumia ihanan kuivalla huumorilla. Kohtaamiset asiakkaiden kanssa ovat teoksen ehdoton suola, samoin pohdinta ja kuvaus siitä, mikä on kirjakauppojen tulevaisuus. Bythellillä näyttää olevan pienessä Wigtownin kaupungin kulttuurielämässä keskeinen rooli ja hän on mukana järjestämässä monia tapahtumia kauppansa kanssa. Kaupassa yövytään, ruokaillaan, herätään krapulassa, juhlitaan ja kuunnellaan runoutta. Hänen yksityiselle takapihalleen eksyy turisteja, hänen kissansa Kapteeni saa kehuja lihavuudestaan ja kaupan Facebook-sivuille lähetellään postikortteja kirjallisin lainauksin.

Kirjakauppiaan elämä ei ole aina herkkua, mutta tämän päiväkirjan lukeminen oli. Se on huumorinsa ja lämpimän yhteisöllisyyden lisäksi täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjallisuudesta, Skotlannista ja ihmisyydestä. The Book Shopista on varmasti tullut viimeistään kirjan myötä alueen nähtävyys, ja minustakin tuntuu, että haluaisin pian päästä käymään tuossa Skotlannin unohdetussa kolkassa. Toivon Shaun Bythellille monia hyviä vuosia kirjojen kanssa!

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarikas elämäni ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. PopSugar Reading Challenge: A book about a book club.

John Williams: Stoner

John Williams 1965. Englanninkielinen alkuteos Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 sivua.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa teoksesta jota on blogimaailmassa ylistetty niin runsaasti. Blogistania palkitsi Stonerin vuoden 2015 parhaana ulkomaisena teoksena. Lue voitosta lisää vaikkapa täältä. Ihmeellistä miten kirja on löytänyt suomalaisen yleisön ja markkinat vasta 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Toisaalta eihän se meitä nykylukijoita haittaa - klassikoksi ehtii myöhemminkin. Ilkka Rekiaron käännöstyö kunnioittaa alkuperäistekstin ilmeistä vähäeleisyyttä ja mutkattomuutta (josta maininta John McGahernin alkusanoissa vuodelta 2003 ja useissa blogiteksteissä myöhemmin) ja säilyttää tekstissä tietynlaisen hieman vanhahtavan tunnun. Silti täytyy sanoa, että ajattomuudessaan tekstiä voisi luulla tuoreeksikin.

Kirjan nimihenkilö, William Stoner, syntyy köyhään maalaistaloon 1800-luvun puolella. Arka, vähäsanainen ja kokematon nuorukainen lähetetään yliopistoon, jossa hän ihmetyksekseen löytää vähitellen itsensä ja intohimonsa kirjallisuuden. Opinnot sujuvat hyvin ja mies päätyy englannin laitokselle töihin, tekee siellä pitkän uran, nauttii opettamisesta, kärsii pahansuovista työtovereista ja rakastuu palavasti, mutta omistautuu ennen kaikkea työlleen. Sivulauseissa roihuavat ensimmäinen ja toinen maailmansota.

Stoner avioituu hyvin nuorena, lyhyen ja aran tapailun päätteeksi. Edith on pankkiirin tytär, muodollisesti kasvatettu, niin ikään ujo ja arka ilmaisemaan itseään. Edith jää Stonerille arvoitukseksi. Naisen mielialat, hiljaiset sodat, ajoittainen tyrannia ja tapa kasvattaa parin ainoaa tytärtä vievät miestä aviovuoteesta milloin sohvalle, milloin verannalle, useimmiten kuitenkin työhön ja muutaman kauniin kuukauden ajaksi toisen naisen luokse. Rakkauden roihu ja voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne ovat raju vastakohta kodille, jossa Stoner kokee kommunikointivaikeuksia niin vaimonsa kuin tyttärensäkin kanssa. Suhde tyttäreen myötäilee surullisella tavalla äidin epävakaisuutta ja jättää niin isän kuin kasvavan tyttären sydämiin aukon.

Stoner on vahvasti yliopistoromaani; kirjailija omistaakin teoksen entisille työtovereilleen Missourin yliopistossa. Stonerin tarina on kuvaus entisajan akateemisesta maailmasta (miksei nykyisestäkin?), laitoksen sisäisistä ihmissuhteista ja valtataisteluista, omistautumisesta ja intohimosta työhön. Ennen kuolemaansa Stoner pohtii, miten hän olisi toivonut elämäänsä enemmän ystävyyttä, avioliiton ykseyttä ja äänetöntä intohimoa, rakkautta. Jotain hän oli saanut, paljon hän kadotti tai ei tiennyt miten pitää sen. Opettajana hän ei ollut päässyt siihen aitouteen ja viisauteen, josta oli haaveillut, vaan joutunut nöyrtymään kompromisseihin ja hyökkäysten kohteeksi.

Stoner on yhden elämän mittainen teos. Vaikka se on ihastuttanut vähäeleisyydellään, se onnistuu sisältämään elämän tunnekirjon laidasta laitaan. Stoner ei itsekään juuri osaa näyttää tunteitaan ja siinä teoksen kieli myötäilee päähenkilöään upealla tavalla. Pinnan alla on kuitenkin sellaista väkevyyttä, joka liikuttaa, pakottaa lukemaan, myötäelämään ja miettimään omaakin elämää. Lisää arvioita rakastetusta kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua elämää ja Levoton lukija.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Jyrki Erra. 2015. Berliinin ajokoirat. Otava. 441 sivua.

Jyrkin Erran esikoisromaani Kaunasin sivut on jäänyt mieleeni kansainvälisen tason jännärinä, jossa historia, taide ja mysteerit kietoutuvat yhteen danbrownimaisella otteella. Siksi olin mielissäni, kun löysin kirjakaupan alelaarista Erran toisen romaanin, Berliinin ajokoirat. Lisäksi olin samoihin aikoihin lukenut, että Kirsi arvioi teoksen vuoden 2015 dekkareiden parhaimmistoon. Berliinin ajokoirissa onkin paljon samaa kuin Kaunasin sivuissa. Taiteella ja arkkitehtuurilla on merkittävä rooli, samoin ikivanhoilla teksteillä ja käsikirjoituksilla. Tässä toisessa romaanissa miljöinä ovat vuoden 1989 kahtiajakautunut Berliini, muurin tukahduttama valtava palatsi ja vanhat teatterit. Puitteet ovat komeat ja juhlavat, rappiosta huolimatta.

Eletään siis loppukesää 1989, kuukausia ennen muurin murtumista. Idässä liikehditään jo levottomasti ja Unkarin rajalta on päässyt DDR:läisiä loikkaamaan länteen. Honeckerin asema johdossa on epävakaa. Suomalainen Max lähtee Berliiniin selvittämään isänsä menneisyyttä, tuhoamaan vanhoja papereita talosta, joka heillä on ollut hallussaan aina 1960-luvun alusta lähtien. Max on viettänyt Berliinissä huolettoman lapsuuden, jossa häntä ovat nyt vastassa tutut kadut, koti ja vanhat teatterit, isän työpaikat.

Isän vanhojen papereiden seasta löytyy kirjeenvaihtoa. Ilmeisesti Palast Erebin kreivittärellä ja Maxin isällä on ollut aikoinaan suhde. Löytö vie Maxin mutkien kautta vanhan keräilijän luokse ja 1500-luvulla kirjoitettujen muistiinpanojen äärelle. Keräilijä Besson pestaa kirjallisuutta opiskelleen Maxin käymään läpi Palast Erebin ikivanhaa, valtavaa kirjastoa ja sen tuhansia keräilyharvinaisuuksia. Palatsissa työskennellessään Max pääsee tutustumaan itse kreivittäreen, haamunvalkeaan vanhaan naiseen, joka vaeltelee pitkin palatsin käytäviä ja etsii kadonnutta kreiviään.

Pian Maxin kylkeen ilmaantuu uhkaava Willy Meister, iäkäs näyttelijä hänkin, Maxin isän vanha tuttu. Maxin on päätettävä, jakaako hän asunnosta löytämiään dokumentteja Willylle vai Bessonille, ja mitä seurauksia sillä voisi olla. Onko niin, että isällä on yhteys verkostoon, josta ei puhuta, mutta joka hallitsee jaettua Berliiniä? Ja onko nyt käymässä niin, että Max on naiiviuttaan sekaantunut kuvioon, josta on mahdotonta päästä eroon? Millä tavalla kadonnut kreivi, kahvilan Suarezin ihana Frieda ja Maxin vanha koulutoveri Iiro liittyvät tähän kaikkeen?

Berliinin ajokoirien taitavasti kudotut verkot ja kytkökset olivat minulle melkeinpä liikaa. Ymmärrän toki sen, että kylmänsodan aikainen vakoiluverkosto on ollut monimutkainen ja laaja, mutta minun oli melko vaikea pysyä tämän romaanin punoksissa mukana. Kymmenien vuosien vahti, viestintä ja tiedonkeruu sai siinä osallisena olleet tekemään ikäviä asioita suojellakseen läheisiään, ja oli vaikea hahmottaa, kuka joutui kenenkin pantiksi, kuka oli kenellekin velkaa. Hieman jos kuviota olisi voinut oikaista, olisin nauttinut kirjasta enemmän, sillä sen kulissit ja näyttämöt olivat kuitenkin hyvin herkullisia ja mielikuvissani upeita. Arkkitehti-Erra kirjoittaa taiteista monipuolisesti ja erittäin asiantuntevalla otteella. Samoin pidin kovasti kirjan hahmoista, etenkin sympaattisesta Maxista ja palatsin henkilökunnasta.

Kirsin lisäksi kirjan on lukenut Henna. Helmetin haasteessa se sopii minulle kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen. Siipien kantamat. Tammi. 2007. Bon-pokkari. 221 sivua.

Opettajan on kiellettyä ja paheksuttua olla suhteessa alaikäiseen oppilaaseensa. Mutta voiko itseään estää ihastumasta ja rakastumasta, vaikka alkuun yrittääkin? Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Juhani ei siinä onnistu. Nuori ja älykäs Marianne loistaa oppilaana ja alkaa vähitellen vallata keski-ikäisen miehen ajatuksia.

Intohimoisesti oppiaineeseensa suhtautuva Juhani ei ole tainnut olla kovin intohimoinen suhteissaan. Kolmikymppisenä hän päätyy järkevään valintaan ja pyrkii kohti sen ikäisille tyypillisiä tavoitteita. Suhde ei kestä kauan odotetun lapsen kuolemaa hetkeä ennen synnytystä. Puoliso lähtee ja aloittaa uuden elämän. Juhani jää yksin vanhenevan koiransa kanssa. Jääkö surutyö tekemättä?

Rakkaus Marianneen tuo elämään väriä, mutta päätös olla aloittamatta suhdetta on kuitenkin Juhanin. Sen sijaan hänelle tarjoutuu tilaisuus Marjutiin, hyvännäköiseen ja pirteään, oikeanikäiseen naiseen, joka tekee illoista mukavia, mutta jonka kanssa ei voi keskustella kirjoista. Pian Juhani huomaa naisen rakastuneen miehen prototyyppiin eikä siihen Juhaniin, joka tämä oikeasti on.

Onko se totta, mitä minulle on sanottu, että olen korvannut elämän kirjoilla, oikeat ihmiset fiktiivisillä henkilöillä?

Kun oireet iskevät öisin, voisi niiden kuvitella johtuvan yksinäisyydestä tai stressistä. Sairastuminen on yllättäen helpotus ja tuo Mariannen takaisin. Aikaa ei ole enää paljon, mutta juoruilla ei ole enää mitään väliä.

Valtonen on kuvannut kirjassaan uskomattoman osuvasti eri-ikäisten ihmisten ajatuksia, toiveita, puheenaiheita, asenteita. Saman hän tavoitti myöhemmin Finlandian voittaneessa teoksessa He eivät tiedä mitä tekevät. Siipien kantamat pysyy kuitenkin tiiviimmin yksityisenä ja kaivautuu ihon alle. Niin taitavasti se pystyy kertaamaan niitä ajatuksia joita minullakin on ollut eri elämänvaiheissa. Tällaisella tuttuudella on kuitenkin varjopuolensa: tunsin oloni alakuloiseksi. Pitikö tässä nyt alkaa kaivella vanhoja? Alakuloinen teos on, ei kai siitä pääse mihinkään. Silti se piti hotkaista kerralla. Tuttuus aiheutti tavallaan myös helppouden.

Siipien kantamat on ihmissuhdedraamaa ja rakkausromaania, mutta se ei ole dramaattinen eikä romanttinen. Tarina on koskettava ja suurten aiheiden - kielletty rakkaus, epätoivo, parisuhde ja kuolema - käsittely on tarkkanäköistä. Pisteitä annan myös siitä, miten Valtonen esittelee opettajakunnan selviytymistä alati kasvavien paineiden ja muuttuvien suunnitelmien keskellä. Arkinen lakonisuus ja stereotyyppiset hahmot toimivat.

Jostain syystä tiedän, ettei tämä teos selkeästä taitavuudestaan huolimatta jää mieleeni pitkäksi aikaa. Ehkä syynä on juuri se tuttuus. Vaikka teksti koskettaa ja avaa haavoja, se ei nosta arjen yläpuolelle eikä avaa silmiä.

Siipien kantamista on kirjoitettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Morren maailma. Sijoitan teoksen Helmetin kohtaan 3: kirjassa rakastutaan. Jee! Viisitoista kirjaa jo luettuna tähän haasteeseen!