Riikka Ala-Harja. 2015. Like. 216 sivua.
"Mutta niin minä itsekin karsinoin, asetan miehet ja naiset vastakkain, eri puolille, teen sitä ajattelematta, erottelen eri suuntiin, muka luonnostaan, sen kummemmin kelaamatta.
Semmoinen tahma on asettunut aivoihini.
Siitä pitäisi päästä eroon."
Saara on töissä teatterin valosuunnittelijana. Tulevaan esitykseen hahmotellaan suurta Daavid-patsasta keskelle näyttämöä. Saara perehtyy oikean Daavid-patsaan historiaan ja Raamatun Daavidin tarinaan. Vähitellen Saara alkaa veistoksen kautta ajatella jotain itselleen ajankohtaista.
"Daavid symboloi pientä, mutta itsenäistä Firenzen kaupunkivaltiota. Pienen tasavallan on syytä pysyä itsenäisenä."
Kevyt liha pohtii, millainen painoarvo sukupuolitetuille ominaisuuksille annetaan. Kuntosali on Saaralle arjen pakopaikka, mutta hänelle on tärkeää pysyä fyysisesti vahvana. Olo on itsevarma ja pystyvä.
"Koko ratkaisee, korkeus ja ulottuvuus. Heikon ja pienen piipitystä ei jaksa kukaan." Kirjan päähenkilöissä sekoittuvat stereotyyppisinä pidetyt miesten ja naisten ominaisuudet, kuten vahvuus, sirous, oman tilan ottaminen, itsenäisyys, jopa mahdollinen väkivalta... Hyväkuntoinen, pitkä nainen voisi mennen tullen hakata pienen miehen, mutta ei tee sitä, sillä arki on niin täynnä.
Saara törmää Jarnoon, jonka kanssa tapaili 25 vuotta aikaisemmin. Tapailu alkaa taas, mutta heidän odotuksensa eivät kohtaa, eikä suhde etene pitkälle. Ala-Harja kirjoittaa taitavasti tunteiden laajasta skaalasta, jota Saara ei päästä pintaan, vaan pitää sisällään. Hänen ihastumisensa, sen aiheuttama epävarmuus, pystymisen tarve ja kovan ulkokuoren ylläpitäminen vaikuttavat kaikki hyvin tutuilta ja todellisilta.
Keski-ikäisen elämä - liitot, erot, vanhemmuus, vanheneminen, ura - näkyy tekstin taustalla luontevan arkisesti ja uskottavasti, alleviivaamatta mitään. Ala-Harjan tyyli on raikkaan suorasukaista ja ronskia, jotenkin intensiivistä. Asioita ei kaunistella eikä niistä puhuta muilla kuin niiden oikeilla nimillä, rehellisesti ja humoristisestikin. Dialogi on soljuvaa ja aitoa. Vähäeleisyydestä huolimatta pinnan alla kuplii ja jopa räjähtelee.
"Me olemme heikkoja paimenia, jotka pelkäävät milloin tahansa pensaikon takaa hyökkääviä susia ja kojootteja.
Kaikki me olemme sellaisia kunnes valitsemme purosta viisi kiveä.
Sitten voi jo jotain tapahtuakin."
Teoksen aiheet ovat paljon käsiteltyjä, eikä havainnoissa ole varsinaisesti mitään uutta. Silti Saaran pohdinta palauttaa mieleen tärkeän asian: voisiko näissä ikuisissa asetelmissa olla jokin toisin? Pidin kirjailijan tyylistä kovasti jo Maihinnousussa. Tässä suorasukaisuus viedään vielä pidemmälle, ja nautin siitäkin. Nopealukuinen ja napakan terävä teos.
Kevyestä lihasta voi lukea myös blogeista
Kirjasähkökäyrä ja
Ilselä sekä sivustolta
Suomi lukee.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
