JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskinen 2021. Like. 466 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Koskisen Finlandia-ehdokas Tulisiipi (2019) oli niin hyvä romaani, etten epäröinyt aloittaa Haukansilmää, jossa on Tulisiivestä tutun Kuuran suvun varhaisempia vaiheita Amerikassa. Perheen pojat Veikko ja Yrjö ovat vielä varsin pieniä, kun he matkaavat laivalla Atlantin yli ja jäävät hetkeksi lupaavaan New Yorkiin. Perheen isä ei kuitenkaan ole tyytyväinen pieniin hanttihommiin, vaikka lapset ja äiti viihtyvät ihmisvilinässä erinomaisesti. Lännen lupaamat maat ja vapaus houkuttelevat, ja niinpä koti vaihtuu jälleen.

Preerian reunamilla on uudisasukkaiden pidettävä pintansa intiaaniheimoja vastaan. Asutuksen jatkuva laajeneminen ja Yhdysvaltain sisällissota ovat kiristäneet uudisasukkaiden, armeijan ja intiaanien välejä. Eikä Kuuran perhe ehdi olla kauankaan uusilla tiluksillaan, kun intiaanit kaappaavat Yrjön, englantilaiselta nimeltään Georgen. Hevosten ja aseiden kanssa taitava poika selviää kuitenkin hengissä ja hänestä tulee heimon arvostettu jäsen. Valitettavasti intiaanien elinolosuhteet heikkenevät vuosi vuodelta ja Yrjönkin - intiaaninimeltään Haukansilmän, Miehen Jota Hevoset Kuuntelevat - heimo pakotetaan reservaattiin.

Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.

George elättää itsensä preerialla vuosikausia, elää hevosenselässä, kulkee pitkiä matkoja ja päätyy milloin rancheille töihin hevosenkesyttäjäksi, milloin neuvottelijaksi valkoisten ja intiaanien välille. George näkee kauemmaksi kuin kukaan ja osaa rauhoitella hevoset paremmin kuin kukaan. Hän löytää takaisin perheensä luokse, mutta puoliksi intiaaniksi kasvaneena viihtyy paremmin itsekseen. Perheen tuttava, puhelias Bob pitää välillä nuorukaisesta huolen ja eteläiseltä tilalta löytyy myös New Yorkin sirkuksesta mieleen jäänyt Diana Knox. 

Haukansilmässä oli minun mieleeni hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtovaa. Vaikka intiaanien kohtalo on romaanissa suuressa roolissa, Koskinen kuvaa historiaa ottamatta tulisieluisesti kantaa puoleen tai toiseen. Romaanin alussa kertojanääni on selvästi lapsen ja kerronta sen vuoksi hieman lapsekasta, mutta Georgen kasvaessa muuttuu kerrontakin vähitellen aikuisemmaksi. Tulisiivessä päähenkilöpojan elämä risteää historiallisten yksityiskohtien kanssa ja samalla tavalla Georgekin päätyy tekemään töitä historiasta tuttujen nimien kanssa. Lopuksi löytyy myös nainen, jonka kanssa mies päätyy laivamatkalle Suomeen.

Postaus kirjasta löytyy myös blogeista Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään paikkoja ja tästä löytyy vuoret. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 15: A book without a person on the cover. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9, sillä kirja kertoo siirtolaisuudesta.

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskinen 2020. Like. 231 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.

Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?

Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?

Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta? 

Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen 2019. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomalaistaustaisen siirtolaisperheen poika Kaarle rakastaa ajatusta lentämisestä, hyppää kokeilumielessä vajan katolta ja pääsee tapaamaan Atlantin ylittänyttä kaimaansa, Charles Lindberghiä. Lama koettelee perheen toimeentuloa Amerikassa ja niinpä sosialistinen Neuvosto-Karjala vetää puoleensa. Isovanhemmat jäävät Amerikkaan, kun Kaarlen perhe suuntaa kohti työläisen paratiisia.

Petroskoissa on kuitenkin vastassa valtavasti työtä, kehnot asuinolosuhteet, jatkuva kyttääminen ja kyräily. Kaarle, sittemmin Gennadi, pääsee kuitenkin kokeilemaan oikeita siipiä ja lentämään oikealla koneella suomalaistaustaisen komissaarin avustuksella. Pojan lahjakkuus on ilmeistä, mutta tarvitaan sota ennen kuin hän pääsee takaisin ilmaan. Yksi epäonninen junamatka erottaa nuoren pojan perheestä, vie hänet kauaksi Siperiaan nälän ja ainaisen pakkasen armoille. Pojan mukana kulkevat taskussa lentokirja, lapsuudenystävän kirjoittama runo, muistot kuumeeseen kuolleesta pikkusiskosta, intiaani Kolme Arpea, isän mekaniikkataidot ja Janne-sedän ool rait.

Maailmaan palasi värit, sininen, keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestasi mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Tulisiipi pääsee vielä lentämään, mutta vuodet sitä ennen ovat raskaita, eivätkä Neuvostoliiton kylmän sodan vuodet anna lupausta todellisesta vapaudesta. Koskisen Finlandia-ehdokas on mielenkiintoinen romaani toiveikkuudesta, selviytymisestä ja oman tien löytämisestä. Mitä kaikkea sosialismin houkuttelemat, työnteon ja elannon perässä muuttaneet perheet ovatkaan saaneet kokea. Millaista selviytymisvaistoa ja sinnikkyyttä on vaatinut pärjätä olosuhteissa, joissa niin moni on epäoikeudenmukaisesti lahdattu ja viety pois. Koskinen valottaa yhden perheen ja pojan kautta sitä aikakautta, jota Stalinin mielipuoliset vainot leimasivat.

Rikkaruohoja piti kitkeä jatkuvasti, niistä ei tullut loppua koskaan.

Tulisiipi jakautuu kolmeen osaan, josta etenkin toinen on rankkaa luettavaa. Vaikka toiveikkuus välillä kuoleekin, löytyy ankarasta elämästä pieniä valon pilkahduksia, veljeyttä ja kykyä selviytyä. Unelma lentämisestä ei kuole, se pitää hengissä. Muutenkin Koskisen teksti on mukavaa luettavaa ja vie mukanaan alusta loppuun. Nautin ajatuksen väljyydestä ja kauniista yksityiskohdista, jotka nostavat rankan elämän yläpuolelle. Silmäkulmakin kostuu, niin paljon nuorukainen joutuu jättämään taakseen tahtomattaan.

En osaa sanoa, onko romaanissa Lindberghin lisäksi muita todellisia henkilöitä, mutta ihan lopussa paljastuu toinenkin kuuluisuus. Kaarlen ja tämän lapsuudenystävän Lindan elämässä sekoittuvat kiehtovalla tavalla suomalaistausta, amerikkalaisuus sekä nuorten kyky kasvaa ja sopeutua mihin tahansa olosuhteisiin, hyödyntää niitä ja pärjätä minkä tahansa maan passin kanssa. Häikäilemätönkin täytyy kovassa maailmassa olla. Muisto nälästä ja vaarasta seuraa mukana sittenkin kun on jo turvassa.

Tulisiivestä myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Kirjassa lennetään. Seinäjoen kirjaston aikamatkahaasteessa tämä sopii kohtaan 1940-luvulle sijoittuva kirja, ja edellisvuoden maahaasteeseen laitan tästä Neuvostoliiton. PopSugar Reading Challenge: A book that won an award in 2019 (Suomalaisen kirjakaupan vuoden kirja).