Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

Heli Pekkarinen 2023. Avain. 191 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja olisi kannattanut ostaa ihan omaksi, sillä kirjaa lukiessa on pakko merkata kohteita ylös jonnekin. Nyt merkkasin niitä kännykän karttasovellukseen, mutta muistanko enää myöhemmin, miksi. Roomassa asuva "kylähullu" Heli Pekkarinen on kerännyt kirjaksi suosikkikohteensa Italiassa: keskiaikaiset kylät. Niitähän Italiassa tietysti riittää enemmän kuin kirjaan mahtuisi, mutta tämäkin 21 kylän kokoelma on erinomainen ja inspiroiva kattaus.

Kuvien lisäksi kustakin kylästä on houkuttelevia kuvia ja kirjan alkuun on tietysti Italian kartta. Eniten Pekkarisen valitsemia kyliä on Italian keskiosissa, mutta mukana on myös upeita kyliä ihan pohjoisesta läheltä Alppeja, ja kaksi sisilialaista kylää. Jokaiseen kylään tuntuu mahtuvan hirmuinen määrä historiaa. On roomalaisten, arabien, kreikkalaisten tai bysanttilaisten valtaamia kyliä, Italian yhdistymisen aikainen ensimmäinen pääkaupunki, unohdettuja vuoristokyliä, eurooppalaisen postilaitoksen syntykylä, rikkaan ruotsalaisen elvyttämä kylä...

Historian lisäksi Pekkarinen on löytänyt lähes jokaiseen kylään tarinan, jossa saattaa olla hitunen historiaa, tai sitten ei. Esimerkiksi erään kylän linnoituksessa tuomiotaan kärsinyt valekreivi liittyy tarinan mukaan itsensä Marie Antoinetten timanttikaulanauhaan. Keskiaikaisissa kylissä on lähes poikkeuksetta paljon kirkkoja suhteessa niiden kokoon - pienin kylistä on vain 0,12 neliökilometriä - tai asukaslukuun. Lähes kaikkien kylien rakenne on säilynyt sellaisenaan keskiajalta lähtien, vaikka osaa niistä on toki kunnostettukin. 

Pekkarisen valitsemissa kylissä ei välttämättä ole paljonkaan palveluita, sillä ne eivät kaikki ole suurten turistimassojen tiedossa. Jos siis suuntaa matkansa näihin kyliin, kannattaa varautua siihen, ettei lounasta löydy ainakaan loma-aikojen ulkopuolella. Pieniä kahviloita, leipomoita, ravintoloita ja museoita kuitenkin löytyy useimmista. Tärkeintä ovatkin kauniit kujat, toisiinsa nojaavat vanhat talot, kyliä kiertävät muurit ja näköalat, sillä useimmat keskiaikaiset kylät on rakennettu korkealle. Julkisilla ei aina pääse ihan perille asti eikä kaikissa kylissä saa ajaa autolla. Mukana kannattaa siis olla hyvät kengät.

Laitoin itselleni karttasovellukseen muistiin ainakin Montemeranon Toscanassa, Tellaron Liguriassa lähellä kuuluisampaa Cinqueterran aluetta, romanttisen Orta San Giulion Piemontessa, taidemuraaleistaan tunnetun Dozzan lähellä Bolognaa ja kauniin Monforte d'Alban lähellä Lounais-Ranskaa. Nyt sitten pitää selvittää, miten saan edes osan kylistä kierrettyä yhden Italian-matkan aikana!

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

Sami Sillanpää 2021. HS-kirjat. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva HS.

Keskellä virtaa Kongo on Helsingin Sanomien toimittajan Sami Sillanpään matkakertomus Kongojoelta, joka virtaa tuhansia kilometrejä läpi Afrikan ja laajan Kongon. 1700 kilometrin mittainen matka kestää noin kuukauden syksyllä 2020 ja kulkuvälineenä on ensin proomu, sitten puukanootti. Matkaseuranaan hänellä on Viktor Anasa, monikielinen ystävä ja opas, toimittaja Liselott Lindström sekä tietysti lukuisa joukko paikallisia. Kirjaa kuvittavat valokuvat matkan varrelta.

Matkan aikana toimittaja tapaa kirjavan joukon ihmisiä, joille Kongojoki on merkittävä kulkuväylä ja elinympäristö. Proomulla matkustaa perheellisiä, yksinäisiä, urheilijoita, sotureita ja liikemiehiä, eikä kenelläkään ole kiire, sillä matkalla Kisanganin sisämaakaupungista kohti pääkaupunki Kinshasaa ei ole aikatauluja. Koskaan ei voi tietää, kauanko pysähdykset kestävät ja mitkä ovat olosuhteet. Kun seikkailijat vaihtavat proomun puukanoottiin, seuraa on vähemmän, mutta luonto tulee lähemmäksi. Ahtaan ja haisevan proomun kaoottisuus vaihtuu rauhalliseen virtaan ja eksoottisen kasvillisuuden läheisyyteen. Valtavan leveä joki ei kuitenkaan ole aina helppo kulkuväylä. 

Sillanpää täydentää matkakertomustaan Kongon surullisella historialla Belgian Leopoldin väkivaltaisista vuosista kohti nykypäivän väkirikkautta. Vuosikymmeniin mahtuu riistoa ja sortoa, poliittista epävakautta ja itsenäistymistä, kehitystä ja kehittymättömyyttä. Monessa mielessä Kongo jumittaa edelleen eikä pääse itse nauttimaan valtavista rikkauksistaan. Kongolla on yllättävän suuri rooli esimerkiksi nykyään niin tarpeellisen koboltin louhinnassa, minkä vuoksi se voisi olla vauraampi, mutta siirtomaavuodet heijastuvat maan kehitykseen edelleen.

Yllättäen Kongossa on ollut myös suomalaisia, joista kahden kohtaloista Sillanpää kertoo enemmänkin, tamperelaisen Aleksander Mäntysen, joka teki töitä joella, sekä niin ikään tamperelaisen Saga Roosin, joka meni naimisiin höyrylaivakapteenin kanssa. Rakennustyöt ovat vetäneet Kongoon työntekijöitä pohjoisesta ja Kongojoki on tietysti ollut heillekin elinympäristö ja elinehto. Valitettavasti entisaikojen höyrylaivat ovat jo muisto. Sillanpäällä on muitakin kiehtovia yksityiskohtia, kuten Kongon yhteys Japanin atomipommeihin tai Picasson kubismiin! 

Kiehtovinta kaikessa ovat ehkä kuitenkin jokivarren asukkaat ja heidän kulttuurinsa. Kongojoen varrella on paljon pieniä kyliä, joiden ihmiset eivät ole kuulleetkaan koronasta, sillä nettiä ei ole, kännykkäverkot ovat olemattomia ja uutiset kulkevat hitaasti vettä pitkin. Vastaan tulee koulupuvuissa melovia lapsia, hyväntuulisia suurperheiden äitejä, kalastajia ja cassavaleipää myyviä isoäitejä. Joku kertoo väritettyä totuutta diktaattori Mobutu Sese Sekosta, toiset pakenevat maan itäosien sotia, monet matkaavat toiveikkaina Kinshasaa kohti, sääntöjä ei aina ole tai niitä ei noudateta, ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan epäluuloisen uteliaasti. Valtavien metsien ja veden ääreltä saapuminen pääkaupunkiin on tunteita herättävää. Kongon asukasluku kasvaa nopeaa vauhtia, mutta edes jokapäiväistä leipää ei riitä ihan kaikille. 

Kirjasta myös blogissa Paljon melua kirjoista. Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 8: tropiikissa. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 36: A book related to flora and fauna. Maailmanvalloitukseen saan tästä yhden uuden maan lisää!

Nellie Bly: Maailman ympäri 72 päivässä

Nellie Bly 1890. Englanninkielinen alkuteos Around the World in Seventy-Two Days. Suomentanut Tuija Tuomaala. Punos-kustannus 2021. 234 s. Lainasin kirjastosta. Kuvat kustantajan.

Ihan uskomaton saavutus nuorelta naiselta, 130 vuotta sitten! Maailmanhistoriaan jäänyt, Jules Vernen tarinan innoittama silloinen ennätys mainittiin myös Miia Kankimäen teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Muuten en ehkä olisi tätä tuoretta suomennosta edes hoksannut, mutta Nellie Blyta tulen minäkin totisesti ajattelemaan öisin. 

Toimittajana työskenneelleen Nellie Blyn (oikelta nimeltään Elisabeth Cochran) matka on tietysti jo sinänsä huikea juttu, mutta ei ole huono tämä matkakertomuskaan. Onhan se ihan ainutlaatuinen kurkkaus 1800-luvun lopun maailmaan ja moneen sen kolkkaan. Toki Nellie on saanut matkaansa paljon tukea eikä se olisi onnistunut ihan minkä tahansa yhteiskuntaluokan edustajalta, eikä monelta naiselta, mutta kuten Nellie itse monesti huomauttaa, amerikkalainen nainen oli monia muita vapaampi tuohon aikaan. Hän on kuuluisa myös siksi, että onnistui tekemään 72 päivän mittaisen matkan yhdellä asulla ja pelkällä käsilaukulla! Huh! Olen pitänyt itseäni tehopakkaajana, mutta tuohon en pystyisi.

Nellie Bly matkustaa New Yorkista Englannin kautta Ranskaan, sieltä Italian kautta Punaisellemerelle, Intian Valtamerta pitkin Ceylonille, edelleen Itä-Aasian rannikolle ja lopulta Japanista San Franciscoon ja junalla mantereen halki takaisin kotiin. Muistelmat eri kohteista vaihtelevat kovasti. Välillä Nellie paneutuu ihmisten väliseen kommunikointiin, kulkuvälineiden vertailuun, palvelun tasoon tai yksittäisiin matkakumppaneihin. Välillä hän kertoo seikkaperäisesti kohteen nähtävyyksistä ja kulttuurista. Välillä matkaa rasittaa myrsky tai jokin muu epämukavuus.

Mielenkiintoisinta oli oppia 1800-luvun lopun elämänmuodoista eri paikoissa, kuten nykyisen Jemenin eteläkärjen Adenissa, Ceylonilla, Kiinassa tai Japanissa. Kiinassa Nellie perehtyi jollain vierailukohteella moninaisiin kidutustapoihin (miksi ihmeessä!?), Japanissa hän ihmetteli kauneutta ja siisteyttä, ja Punaisellamerellä karua luontoa sekä innokkaita sukeltajapoikia. Vanhaksi tekstiksi teoksen tunnistaa siitä, ettei monikaan Nellien käyttämä kuvailutapa olisi nykypäivänä enää suotava. Hän kuvailee näkemiään ihmisiä suorasanaisesti, vertailee tapoja ja elintasoja häpeilemättä toisiinsa, eikä aina näe mitä kaikkea alemman yhteiskuntaluokan ihmiset tekevät vauraiden turistien eteen. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä eikä teoksen teksti tunnu yllä mainittua lukuunottamatta lainkaan vanhalta.

Hieman epäselväksi jäi, miten matkan järjestelyt onnistuivat niinkin nopeasti, mutta upeaa että niin kävi. Nellie sai päätoimittajaltaan ehdotuksen lähteä kahden päivän sisällä. Kun ensimmäinen laiva lähti liikkeelle, naisella oli selkeä matkasuunnitelma ympäri maailman ja upouusi ompelijalla teetetty matka-asu. Jonkinlainen matkaseuralainenkin mainittiin aika usein, vaikka välillä Nellie matkusti yksin. Silloinkin hänen turvakseen löytyi kapteeneita, junailijoita ja muita miehiä, jotka takasivat matkan onnistumisen. Rohkea nuori nainen pelasti usein myös itse itsensä railakkaan huumorin avulla!

Myöhemmin muun muassa kirjailijana, teollisuusjohtajana ja keksinäjä toimineen naisen teoksesta myös blogeissa Fammo matkalla ja Kirjala.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki 2018. Otava. 447 sivua plus kuvat. Oma ostos. 

Kankimäen esikoisteos, Asioita jotka saavat sydämeen lyömään nopeammin, ihastutti muutamia vuosia sitten. Kirjailija oli tehnyt teosta varten paljon tutkimustyötä ja lopputulos oli ihana sekoitus romaania, historiaa, tietokirjallisuutta ja matkakertomuksia. Saman tyyppinen kokonaisuus on tämäkin tuore Naiset joita ajattelen öisin. Siinä missä esikoisteos sukelsi Kiotoon ja tuhannen vuoden takaiseen hoviin ja naiseen nimeltään Sei Shōnagon, tämä toinen kirja on pyrkimys perehtyä useampaan uskomattomaan, aikansa rajoja rikkoneeseen naiseen. Kankimäen "yönaisia" ovat mm. maailmanmatkaajat Karen Blixen, Isabella Bird ja Ida Pheiffer, sekä renesanssi- ja barokkitaiteen uranuurtajanaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi.

Upea teos! Kirjan tarinat ovat kiehtovia monella tavalla. Ensimmäisen puoliskon tutkimusmatkaajien kautta lukijalle avautuu 1800-luvun Eurooppa ja sen ulkopuolinen maailma. Naisten kautta hahmottuu 1800-luvun ajatusmaailma, luokkayhteiskunta ja sen asenteet, eurooppalaiset arvot, naisen asema ja arki. Karen Blixenin kohtaamassa Afrikassa kaikki on äärimmäistä: fantastinen luonto, kertakaikkinen köyhyys, valkoisten hulluus. Vaikka Blixen on itse osa riistoa ja valkoista valtaa, täytyy samaan aikaan ihailla sitä sinniä ja intohimoa, jolla hän pärjää vaikeissa olosuhteissa. Blixenin tarina on tutumpi kuin Kankimäen muiden maailmaa kiertäneiden itsenäisten, omapäisten ja rohkeiden naisten: Isabella, Ida ja Mary - te teitte keski-ikäisten, elämäänsä kyllästyneiden naisten irtiottoja sataviisikymmentä vuotta ennen kuin niistä tuli muotia.

Ihan käsittämätöntä on mm. se, miten nämä naiset pääsivät toteuttamaan itseään ja unelmiaan, rämpivät pitkin sademetsiä, vuorenrinteitä ja aavikoita, mutta pitivät mielessään luokkansa odottaman säädyllisyyden vaatimuksen ja sen kuvan, joka naisesta tuli olla:

Mieti nyt itsekin: ratsastat ympäri Kalliovuoria silmäpuolen lainsuojattoman seurassa, raahaudut lavantaudissa Siinain autiomaan halki beduiinien kanssa, myöhemmin tarvot 42 päivää jäätävässä lumituiskussa Persian vuoristossa, olet uskomattoman rohkea, sitkeä ja kaiken lisäksi reilusti yli neljänkymmenen, loppuvaiheessa jopa yli kuudenkymmenen - miksi sinua kiinnostaa kissan hännän vertaa, mitä muut sinusta ajattelevat? Pitäkööt säädyllisyytensä! Pukeudu housuihin jos huvittaa!

Teoksen ote on luonnollisesti vahvan feministinen ja Kankimäki haluaa nostaa tietoisuuteemme sen, miten naisia mitätöitiin vielä senkin jälkeen, kun heistä oli tullut maailmankuuluja tai alansa ensimmäisä. Historia on ollut pitkään miesten historiaa:

---mutta edes saksalaiset tai itävaltalaiset ystäväni eivät ole koskaan kuulleetkaan hänestä - tästä rajoja rikkoneesta, kansainvälisiä bestselereistä kirjoittaneesta, kuninkaallisia mitalein palkitusta keski-ikäisestä naisihmisestä, jonka mukaan on nimetty yksi merikotilo ja muuan madagaskarilainen sammkko.

Maailmaa kiertäneiden naisten jälkeen teos siirtyy renesanssitaiteen pariin. Kankimäki löytää kuin löytääkin muutaman sinnikkään naismaalarin, jotka ovat valloittaneet neroudellaan, teknisellä taituruudellaan ja kaupankäyntikyvyillään aikana, jolloin naisten rooli oli olla joko synnyttäjä, nunna tai prostituoitu. Nämä esikuvalliset naiset takoivat mainetta ja vähän rahaakin, mutta lapsia syntyi heillekin. Hekin olivat osaamisestaan huolimatta riippuvaisia miehistä, isistään, aviomiehistään ja mesenaateistaan. Ehkä töihin saattoi kuitenkin upottaa vihjeitä naisen elämän karseuksista, kuten miesten ainaisesta kähminnästä tai ulkonäköpaineista. Ja ehkäpä hän halusi samalla antaa katsojille opetuksen siitä, mitä naiset voivat ja eivät voineet tehdä. Tässä saatana. Katsokaa mihin nainen pystyy. 

Kaiken muun vahvan ja voimaannuttavan (kyllä, käytän tätä vihaamaani sanaa!) lisäksi lukija saa nautiskella (vielä) koskemattoman luonnon kauniista kuvauksesta:

Alexandra rakasti näitä Tiibetin karuja aroja ja rinteitä, vuorten huimaavia huippuja, ikuista lunta, avaraa taivasta, horisontin sokaisevaa valoa, autioita ja vihreydestä paljaita tasankoja, mielikuvituksellisen muotoisten kivien kaaosta ja hiljaisuutta jossa vain tuuli lauloi.

Naiset joita ajattelen öisin ihastuttaa monipuolisuudellaan ja sellainen on myös kirjan rakenne, jossa Kankimäki hyödyntää kirjelappusia, listoja ja kuvia. Kunkin yönaisen oman luvun jälkeen on luettelo asioista, joita näiltä naisilta voi oppia (teki mieli tehdä muistiinpanoja ja ottaa alleviivaustussi esiin!). Teksti on kertovaa, keskustelevaa, humoristista, reflektoivaa, unelmoivaa... kirjaa on riemullista lukea. Se on täynnä naisenergiaa, kauneutta, intohimoa ja sellaisia historian yksityiskohtia, jotka tekevät kirjasta elävän ja kiehtovan. Lukeminen tekee olosta ihmeen seesteisen ja onnellisen. Kirjailija keskustelee yönaistensa kanssa, lähettää heille viestejä ja kirjeitä menneisyyteen. Teos on yönaisten lisäksi myös matka kirjailijaan itseensä ja hänen kirjailijan-identiteettiinsä, ja kaikkeen siihen, mitä unelmiensa perässä kulkeva keski-ikäinen nainen vain voi kohdata.

Lisää näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirsin kirjanurkka. Kiitos lukupiiri- ja blogiystävälle Sarille, joka valitsi kirjan seuraavaan lukupiiriimme - tästä riittää keskusteltavaa! 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki. 2013. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otavan Seven-pokkari. 369 sivua.

Mia Kankimäki jätti työnsä kustantamossa, haki apurahaa, sai sitä ja lähti Japaniin tutkiakseen 1000 vuotta sitten elänyttä hovinaista, Sei Shōnagonia. Tämä arvoitukseksi jäänyt hovinainen kirjoitti aikoinaan muistiinpanoja hovin elämästä, omista ajatuksistaan ja ennen kaikkea miesten ja naisten välisestä suhteista. Kuuluisinta hänen kirjoituksissaan lienevät listat, joita hän on koonnut asioista, jotka ovat viehättäviä, ärsyttäviä tai jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.



[Sei Shōnagon kirjoittaa]
Asioita, jotka menettävät jotain kun ne maalaataan:
     Neilikat, iirikset, kirsikankukat. Tarinoiden henkilöt, joita on ylistetty kauneudestaan.

Asioita, joista tulee säälittävä vaikutelma:
     Naisen ilme, kun hän nyppii kulmakarvojaan.

Rankkaa syysmyrskyä seuraavana päivänä kaikki on hyvin koskettavaa.

Kankimäen kirjasta muodostuu eräänlainen päiväkirja tutkimustyöstä, matkustamisesta ja elämästä Kiotossa. Tutkimusta rasittaa kielimuuri ja se, että Sei Shōnagonia on tutkittu lopultakin niin vähän. Myös naisen maine rakkaus- ja seksisuhteiden kuvaajana on osin vesittänyt hänen ansionsa Heian-kauden arvokkaana tietolähteenä. Vuosisatojen ajan osa tutkijoista on pitänyt Sei Shōnagonia hankalana kohteena, vaikeasti tavoitettavana, sekavana ja epämääräisenä. Osan tutkijoista hän on kuitenkin lumonnut huumorillaan, suorasanaisuudellaan ja yllättävällä asemallaan.

Heistä äänesi on tänäkin päivänä niin elävä, että he tunnistavat sinut kuin tunnistaisivat ystävän.

Välivuotensa aikana tutkijalla on myös aikaa miettiä, mihin suuntaan keski-ikä häntä vie. Onko vuoden jälkeen enää paluuta entiseen? Kirjassaan hän käy jatkuvaa dialogia Sein kanssa, puhuttelee tätä, kertoo Seille olettamuksiaan ja löytää valtavasti yhtäläisyyksiä sielunsiskonsa kanssa - tunnistaa siis ystävän. Ei mikään ihme, sillä niin yleismaailmallisia ja todellakin tuttuja Sein mietteet ovat. Tutkimuksen myötä piirtyy vähitellen kuva nokkelasta, älykkäästä ja yllättävästä naisesta, jonka ajatuksissa on jotain vahvasti feminististä.

Matkakuvauksena Kankimäen teos on aivan loistava. Kioto näyttäytyy historiallisena, hienostuneen kauniina, eteerisenä ja houkuttelevana. Silti se on samaan aikaan nuorekas, sieltä löytyy menevää kansainvälistä seuraa ja runsaasti nähtävää. Kankimäki pyöräilee, patikoi kukkuloille, levittää piknikvilttejä puistoihin, tutustuu vähitellen kieleen ja paikalliseen ruokaan, kokee maanjäristyksen ja tietysti rakastuu kirsikankukkiin, joita kaupunki on keväällä täynnä. Olen nyt saanut Kiotosta sellaisen kuvan, että pakkohan sinne on joskus päästä! Kuka ei haluasi pakahtua kaikesta sen kauneudesta?

Asioita, joita ei voi kuin rakastaa:
     Salaisten puutarhojen vihreät sammalmatot ja mäntyjen neulaspilvet, joita saa rauhassa silittää, kun kukaan muu ei ole näkemässä.
     Kupillinen matchaa ja teemakeinen bambumetsänäköalalla. 

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on teos, johon on helppo uppoutua. Se on keksiäällä tavalla kirjoitettu, sillä historiantutkimus, chick-lit-henkinen omaelämäkerrallisuus, kauniit otteet Sein listoista ja upea Kioto lomittuvat toisiinsa niin, että lopputulos on ihanan kevyt ja suloinen. Kankimäen teksti on perusteellista, viehättävää ja vie mukanaan, vaikka siinä on myös seikkoja jotka hieman ärsyttävät. Sei Shōnagonista on ilmeisesti ollut vaikea saada otetta, sillä ajoittain tuntuu, että teksti polkee paikallaan ja dialogi tuon muinaisen naisen kanssa toistuu samana. Yhtenä syynä voi tietysti olla se, että lukemisessani oli välillä useamman kuukauden tauko, kun emme osuneet kirjan kanssa saman katon alle. Onneksi kirja on luonteeltaan sellainen, ettei sitä ole mikään pakko imaista kerralla. Sen kanssa pystyy jatkamaan unenomaista seikkailua milloin tahansa.


Lue myös, mitä Sara, Suketus ja Kirsi pitivät kirjasta! Kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 6: Kirjastosta kertova kirja.