Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen 2002. Juoksuhaudantie. WSOY. 334 sivua. Omasta hyllystä.

Hieman ihmettelen nyt, etten lukenut Juoksuhaudantietä silloin kun Hotakainen voitti sillä Finlandian ja kaikki muutkin sen lukivat. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kirja, jonka jätän väliin kauhean kohkauksen vuoksi. Kirjasta tehtiin elokuva, enkä katsonut sitäkään. Ehkä nyt olen valmis katsomaan myös sen!

Hotakaiset romaaneista minulle ovat tuttuja Iisakin kirkko, Henkireikä ja Huolimattomat. Tunnistan niistä tutuksi tulleen tyylin myös Juoksuhaudantiestä, mutta varsinkin romaanin alkuvaiheissa ajattelin, että ehkäpä kirjailijan tyyli on ajan mittaan kehittynyt. En nimittäin ollut heti valmis allekirjoittamaan Juoksuhaudantien erinomaisuutta ja taisin ystävällenikin ihmetellä, millä eväillä se oli voittanut kaksi suurta kirjallisuuspalkintoa. Loppua kohden aloin kuitenkin löytää teoksesta sitä farssin ja koomisuuden takana piilevää inhimillistä traagisuutta - ja sitä kautta syvällisyyttä - jota olin odottanutkin.

Juoksuhaudantien Matti Virtanen on menettämässä perheensä yhden kohtalokkaan virheen vuoksi. Kun Matti muistaa, että Helena haaveili rintamamiestalosta, aloittaa tämä kotirintamamies ankaran taistelun sellaisen saamiseksi. Esteenä ovat rahapula ja korkeat hinnat, mutta mies ei anna periksi. Hän ottaa selvää, hän vakoilee, hän tekee muistiinpanoja ja töitä niin ankarasti, että rahat alkavat olla kasassa. Kun mies on juossut tarpeeksi ja kohde valittu, puuttuu vain myyjän allekirjoitus. Matkan varrella täytyy selvitä hiostavista naapureista ja hidasteenomaisesta välittäjästä, mutta Matin tavoite on selvä. Istua omenapuun katveessa pihakeinussa vaimonsa vieressä.

En halua juoda arkkitehdin kanssa haudutettua teetä ja pohtia, tuleeko ilta-auringon valo oikeassa kulmassa terassin pöydälle. 
En halua länsisiipeen tornia, jonka huipulla kitisee teräskukko.
En halua aulaa enkä erkkeriä.
En halua eteistä, jossa on marmoriveistos.
Haluan perheeni takaisin. 

Samaa tahtia kun Matin panokset ja fanaattisuus kasvavat, kiihtyy myös romaanin kerronnan tahti. Saman olen huomannut noista kolmesta muustakin Hotakaisesta ja pidän siitä myös. Juoksu kohti Juoksuhaudantietä alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa, sillä se imaisee Matin niin perusteellisesti ettei loppu ole kaunis vaikka kuinka toivoisi.

Hotakainen löytää ihmisistä ne yksityiskohdat ja piirteet, joista muodostuu tavallaan stereotypioita ja arkkityyppejä, mutta toisaalta ne osaavat myös hämmästyttää arkisella osuvuudellaan. Juoksuhaudantien hahmoissa on hirvittävän paljon tuttua, jopa niin ettei mielikuvitukselle jää sijaa. Se ei kuitenkaan haittaa tässä tapauksessa, vaan antaa turvallisen ja luottavaisen olon. Tekee mieli hymähtää, että niin juuri, tällaisia he ovat. Henkireiän hahmoista kirjoitin, että päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Iisakin kirkossa nautin siitä, miten Hotakaisen huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen. Ihan samat luonnehdinnat voisin kirjoittaa nytkin.

Asumiseen liittyvä arkirealismin ja haaveiden välinen kuilu tulee romaanissa hyvin esille. Meitä on moneen lähtöön ja niin on asumistakin. Se mikä toimii toiselle, ei sovi toiselle lainkaan. On alueita, joiden hintakehitys on karannut tavallisen työssäkävijän käsistä ja se tuntuu väärältä. Matti rinnastaa tämänkin taistelun oman sukupolvensa ja sodan nähneen sukupolven välisiin eroihin. Matin sukupolven miehet joutuvat käymään ihan erilaista sotaa kuin heidän isänsä tai isoisänsä. Romaani on muutenkin mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. En yhtään ihmettele sen saavuttamaa suosiota.

Puolitoista kerrosta. Tulisija keskellä, vieressä keittiö, makuuhuone ja olohuone, ylhäällä kaksi pientä makuuhuonetta lapsille. Näitä taloja nousi Suomeen sodan jälkeen noin 75 000 kappaletta. Kalliisti koulutetut arkkitehdit valjastettiin piirtämään kansalle pientaloja, ainoan kerran tämän maan historiassa. Vain harva niistä on enää alkuperäisessä kunnossa, ilman lisäsiipeä ja uusia asukkaita.

Juoksuhaudantie on tavallaan aikakautensa tuote, vaikka siinä on paljon myös jatkuvuutta ja eri sukupolvien kokemuksia. Se antoi varmasti 2000-luvun alussa äänen tietyn sukupolven miehille, mutta nyt ajattelin sitä lukiessani, ettei se jollakin tavalla tuntunut enää ajankohtaiselta. Tai mikäpä minä olen sanomaan, kun en ole kyseisen sukupolven kotirintamamies. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin tästäkin Hotakaisen romaanista!

Tässä muutama muu blogipostaus kirjasta: Jokken kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteeseen ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Listasin romaanin myös yhdeksi Hyllynlämmittäjäkseni.

S. A. Keränen: Näkyviin piilotettu

S. A. Keränen 2018. Näkyviin piilotettu. BoD. 394 sivua. Oma ostos.

Subjektiivisuusvaroitus! Ei niin etteikö lukemiskokemus olisi aina subjektiivinen, mutta kun kyseessä on kaverin kirjoittama kirja, voi olla että siitä postaaminen ei tapahdu ihan samalla tavalla kuin monen muun teoksen kohdalla. Kirjaa lukee ikään kuin jo valmiiksi ylpeänä siitä, että joku yltää tällaiseen suoritukseen. Toisaalta tutun kirjoittamaa tekstiä lukee muutenkin eri tavalla kuin ventovieraan tekstiä. Minusta ainakin tuntui, että löysin tekstistä kirjailijaa itseään hyvinkin paljon, jopa niin että se hieman häiritsi ensi alkuun. Näinhän ei olisi käynyt jollen tuntisi hänen tapojaan tai mieltymyksiään.

Näkyviin piilotettu on Keräsen toinen romaanimuotoinen teos. Kirjoittamiskokemusta hänellä on jo pitkältä ajalta, eikä tämänkään romaanin alkuperäinen käsikirjoitus ole enää kovin uusi. Kirjaksi se muotoutui lopulta sen jälkeen, kun viimevuotinen Symbioosi oli kansissa. Teoksissa on keskenään paljon samaa, mutta tarinoina ne ovat tietysti ihan erilaisia. Keränen rakastaa pohjoista mytologiaa ja niinpä Näkyviin piilotettukin hyödyntää kansantarustoa, mutten paljasta siitä enempää, sillä en halua spoilata loppupuolen yllätystä. Sen sanon kuitenkin, että kirjailija on luonut hahmoja, jonka olemassaoloon olisi periaatteessa hyvin helppo uskoa.

Ne alkoivat itse levittää tarinaa omasta lajistaan yksinkertaisensa ja rumana, sellaisena kuin se nykyään kansanperinteessä esiintyy, ja kun tämä tarina vähitellen muuttui vallitsevaksi käsitykseksi, ne pystyivät liikkumaan vapaasti ihmisten keskuudessa, koska ihminen ei enää tunnistanut niitä.

Toinen näitä kahta teosta yhdistävä tekijä on sateenkaariteema, tarkemmin sanottuna miesten välinen rakkaus ja seksuaalisuus. Siinä missä Symbioosi räväytti seksuaalisuuden ja petipuuhat rohkeasti lukijan silmille, on tämän teoksen kuvaus kesympää ja sitä on vähemmän, oikeastaan juuri sopivassa määrin ja mukavalla tavalla. Seksuaalinen suuntautuminen tai sen löytyminen on romaanin kantavia teemoja, mutta seksi itsessään ei nouse keskiöön.

Romaani lähtee liikkeelle kesäloman jälkeisistä tunnelmista, kun norjalaisen Troyn jatko-opinnot yliopiston parapsykologian laitoksella eivät oikein ota tulta alleen. Pienelle jaokselle on pestattu uusi työntekijä, René, joka joutuu välittömästi Troyn silmätikuksi. Troy vaatii tulokkaalta tiettyä käytöstä, mutta Renéllä ei tunnu olevan hajuakaan siitä, miten heidänlaistensa kuuluisi toimia. Syntyy yhteentörmäys, joka sekottaa molempien päät ja saa aikaan tapahtumavyöryn. Renén maailmankuva keikahtaa totaalisesti. Luvassa on aimo annos draamaa!

Reaalifantasia ja mytologiset ainekset maustavat Keräsen romaania juuri sopivalla tavalla, jottei se ole pelkästään nuorten aikuisten kasvutarinaa ja itsensä löytämistä. Keräsen vahvuus löytyy ihailtavan vaivattomasta kerronnasta, joka vie nopeasti mukanaan ja tekee lukemisesta vauhdikasta. Kieli ei yritäkään olla kaunista, koreaa tai maalailevaa, vaan on arkisen rentoa ja reteetä - silti rikasta ja etenkin kielikuvissaan suorastaan hysteerisen monipuolista. Dialogi on tavattoman luontevaa ja aitoa. Samoin kuin Symbioosissa, Keränen ei säästele ironiaa eikä sarkasmia, oli kyse parisuhteesta, yliopistoprofessoreista, sosiaalisista tilanteista tai vaikkapa jätetyksi tulemisesta. Mutta sitäkin sopivissa kohdin ja esimerkiksi romaanin loppupään tapahtumissa musta huumori antaa oikealla tavalla tilaa rohkeammillekin tunteenilmauksille.

Kirjasta löytyy arvio myös blogista Puulle tatuoitu.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson. 2016. Korpisoturi. Into. 257 sivua.

Ahma on mies, joka on päättänyt pelastaa itsensä yhteiskunnan kahleilta ja sivilisaation varmalta tuholta. Hänellä on selviytymissuunnitelma ja näkemys siitä, mikä on maailman tulevaisuus, the end of the world as we know it. Mummulta jäävän perinnön ja nettinörtteilystä oppimiensa taitojen avulla hän muuttaa Itärajalle pieneen, vanhaan mökkiin ja alkaa varustaa itseään maailmanlopun varalle. Säilykkeitä ja kuiva-aineita, runsaasti aseita, pienviljelyä ja marjastamista. Ahmasta sukeutuu aito metsästäjä-keräilijä, omavarainen erakko, joka ei jää kaipaamaan ketään. Maa on se, mistä ja mille hän elää.

Kauan Ahma ei saa nauttia yksinolostaan, sillä rämisevällä Volvolla pihaan ajaa rautakaupan myyjä, Pamsu, ja tekee itseään tykö. Pellon auraamisessa Ahmaa auttaa Linnea, itsenäinen ja toimelias nainen, joka odottaa lasta linnassa istuvalle puolisolleen. Kun Suomen sähkönjakelu katkeaa ja yhteiskunta alkaa oikeasti romahtaa, muodostuu koomisesta kolmikosta ja Ahman nettitoverista Kapusta tiimi, jonka täytyy löytää keino selvitä läpi kylmän talven. Ruokavarastot hupenevat, lapsi syntyy, kyläläiset uhkaavat väkivallalla eikä kirkkokaan suostu enää jakamaan ryynejä kansalle. On mietittävä, mistä voi uhrata ensimmäisenä ja kenestä on vähiten hyötyä.

Korpisoturi on riemullista luettavaa siitäkin huolimatta, että sen sanoma on pelottava, skenaario kaiken romahtamisesta lyhyessä ajassa niin kammottava. Gustafssonilla on vakavaa kerrottavaa niin luontosuhteestamme, riistokapitalismistamme, hierarkioistamme kuin ihmisluonnosta ylipäätään. Kirjailija kertoo asiansa kuitenkin niin kurittomalla tavalla, että välillä on pakko nauraa. Ahma on ärsyttävä sovinisti, mutta hellä ja tahtomattaan huolehtivainen. Linnea herättää kunnioitusta, kun taas Pamsu edustaa kaikkea typerää ja ajattelematonta. Elämä maailmanlopun metsässä aiheuttaa absurdeja tilanteita, napakkaa keskustelua ja huvittavaa suukopua. Henkilökuvaus on osuvaa ja mahtuupa metsänlaitaan yksi utelias sikakin.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.

Korpisoturi tuntuu pelottavan ajankohtaiselta ja Gustafsson on tehnyt perusteellista työtä luodakseen Ahman taistelusta realistisen. Linkolamainen elämäntyyli ei ole kovin helppo omaksua, mutta kaikista löytyy yllättäen kykyä oppia. Kirjassa yhdistyy onnistuneella tavalla tätä totista asiaa, tragikoomisuutta, rumuutta ja hellyyttä. Kerrassaan yllättävä teos, vaikka täytyy sanoa, etten Huorasadun kirjoittajalta ihan perusromaania odottanutkaan!

Kuittaan teoksella Helmetin haastekohdan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa. Korpisoturista lisää: Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjanurkkaus ja Reader, why did I marry him?

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen. 2016. Käyttövehkeitä. Atena. 208 sivua.

Ford Escort on teiniauto. Siitä huolimatta, ettei siinä ole karvanoppia eikä madallussarjaa eikä feikkipakoputkea ekä helvetillisiä kajareita. Näin on, ei voi auttaa. Saana on autokauppiaan tytär. Hän viettää lapsena paljon aikaa isänsä työpaikalla ja oppii autokauppiaan kielen: myyntifraasit, alan termit ja ronskit jutut. Saanan isä on tunnettu ja pidetty, eläväinen ja viinaan menevä. Isä osaa komentaa ja huutaa, mutta iskee silmää pian perään. Isän raidallisesta saunatakista tulee mieleen Joosef.

Saana on kahdeksan- ja yhdeksänkymmentälukujen lapsi ja nuori pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole Seppälää, vain Asustepuoti. Kaikki tietävät, kuka on roskakuskin poika, kuka pelasi joskus jalkapalloa tai missä Alko sijaitsi ennen kuin siitä remontoitiin baari. Saanalla on muutamaa vuotta vanhempi veli, Veli, jonka on teinivuosien myötä yhä vaikeampi sopeutua ennaltaodotettavaan elämään. Velistä tulee ensin punkkari, sitten hiljainen, sitten hän katoaa. Saanalla on myös kaksoisolento Saija, joka uskaltaa enemmän kuin hän itse, meikkaa rohkeasti ja pussaa ketä haluaa. Valitettavasti Saija on kuitenkin mielikuvitusta. Äiti ei päästä lähelleen eikä Helvi-mummu taida aina olla ihan kartalla.

Käyttövehkeiden Saana on isän tyttö, joka parikymppisenä joutuu hoitamaan yllättäen kuolleen isänsä hautajaiset ja odottaa, josko Veli saapuisi paikalle. Velin katoaminen on hajottanut perheen ja turvottanut alkoholisoitunutta isää entisestään. Saanan on vaikea saada otetta elämästään. Lapsena kaikki oli selkempää, rajallisempaa ja ennakoitavissa. Ei pidä katsella uusilla autoilla ajavien poikien perään. Niillä ei raha pysy näpeissä. On isä opettanut muustakin kuin rahasta. Miltä näyttää kantarelli, tervaskanto ja säyne. Isä on kertonut, että haapa kahisee kuin raha. Sillä tavalla sen erottaa lepästä. Isä osaa matkia teeren suhinaa ja heittää monta leipää.

Soili Pohjalainen kirjoittaa vetävää, ilmavaa tekstiä, jonka kanssa palaa väistämättä omaan lapsuuteen ja nuoruuteen pienellä paikkakunnalla. Teksti pursuaa tuttua kamaa, tuotteita, muotia, tapoja, musiikkia, ilmiöitä, materiaaleja - miten hän onkaan saanut sen kaiken niin luontevalla tavalla osaksi tarinaa? Usein ärsyynnyn liiallisesta tietyn aikakauden yksityiskohtien keräilystä, sen ripotteluksi osaksi tekstiä, mutta Pohjalainen tekee sen tavalla, josta nautin suunnattomasti. Ehkä siksi, ettei yksityiskohtien määrä tee tekstistä runsasta eikä liian nostalgista, vaan se säilyttää ilmavuutensa. Minäkertojan, Saanan, kieli on niin ikään soljuvaa, mustan humoristista, tarkkanäköistä ja paikoitellen jopa ronskia - isänsä tyttö. Kieli pelastaa, sillä tarinan yllä leijuu surua ja apaattisuutta, kirosanoja ja patoutunutta kiukkua.

Ajattelin ottaa Käyttövehkeitä mukaani joululukemisiksi, mutta luinkin sen jo ennen lähtöä. Kirja oli pakko huitaista kerralla, eikä siihen sitten kauan mennytkään. Ihastuin täysillä sen suorasanaiseen tyyliin, joka itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mukavampi se on posliinille paskantaa. Pohjalainen on kirjoittanut tarinan, jossa on tragediaa, menetystä ja nuoruuden epävarmuutta. Se tarjoaa paljon tarttumakohtia, mutta ei sorru märehtimään menneessä. Napakka, nautinnollinen esikoinen, jonka kirjoittajasta toivon kuulevani jatkossa lisää!

Muualla blogimaailmassa: Kannesta kanteen, Lumiomena ja Kulttuuri kukoistaa. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Homer Hickam: Takapenkin Albert

Homer Hickam. 2015. Englanninkielinen alkuteos Carrying Albert Home. Suomentanut Päivi Paju. Harper Collins Nordic. 378 sivua.

Ehkä tämän matkan tarkoitus oli, että minä löytäisin elämän tarkoituksen. Sen sijaan se on vain tuonut uusia arvoituksia, joita en ymmärrä alkuunkaan.

Melkein tosi tarina miehestä, hänen vaimostaan ja vaimon alligaattorista. Suuren 1930-luvun laman aikoihin sijoittuvasta teoksesta on vaikea mennä sanomaan, mikä on totta ja mikä tarinaa, eikä sitä tiedä kirjailija itsekään. Kyseessä on joka tapauksessa kokoelma muistoja ja tarinoita kaukaa perheen menneisyydestä.

Kirjailijan äiti, Elsie, päätyy naimisiin kaivostyöläisen (Homer vanhempi) kanssa Länsi-Virginian hiilikaivosalueella sen sijaan, että eläisi loistokasta elämää Orlandossa näyttelijän vaimona. Häälahjaksi hän saa entiseltä heilaltaan alligaattorinpoikasen, Albertin. Albertista kasvaa sympaattinen lemmikki, joka muistuttaa katkeraa naista kaikesta siitä, mitä hän on menettänyt.

Pölyinen Coalwood ei kuitenkaan ole alligaattorille paras mahdollinen kasvuympäristö ja niinpä Elsie saa miehensä taipumaan yhteiselle matkalle kohti Orlandoa. Albert on saatava takaisin kotiinsa. Siitä matkasta tämä kirja kertoo. Matkaan oli varattu kaksi kesäistä viikkoa, mutta niin vain käy, että ajautuessaan seikkailusta toiseen, Elsie ja Homer palaavat kotiin vasta kuukausien päästä. Ajaessaan halki osavaltioiden Homer ehtii todistaa pankkiryöstön, osallistua sosialistiseen mielenilmaisuun, tavata hullun runoilijan, menestyä baseballin pelaajana, liittyä rannikkovartiostoon, esittää pääosaa Tarzan-elokuvassa ja johtaa ratatöitä Key Westissä. Elsie puolestaan kuljettaa laitonta viinaa, hoitaa rikasta vanhusta, johtaa majataloa ja rakastuu merenrantaan, opettelee lentämään ja joutuu hurrikaanin riepottelemaksi. Kaiken lisäksi nuoripari tapaa matkallaan sekä John Steinbeckin että Ernest Hemingwayn, ennen kuin Albert pääsee kotiin.

Ensialkuun ajattelin, että mitä ihme satuilua ja höpsöilyä tämä nyt on, mutta kun kirjaan asennoituu leppoisasti ja antaa seikkailujen viedä mukanaan, on lukukokemus melko riemastuttava ja rento. Ja ovatko tarinat totta - sillä ei ole mitään väliä. Homerin ja Elsien road tripistä muodostuu heidän elämänsä käännekohta, sillä vaikka Homer on aina tiennyt, että heidän tulevaisuutensa on ankkuroitu Länsi-Virginiaan, Elsie tarvitsee irtioton ja aikaa, jotta asiat selkiytyvät ja rakkaus omaan mieheen saa uuden mahdollisuuden.

Hickamin bestsellerteos on sitä lajia, joka on epäilemättä löytänyt suuren yleisönsä helppolukuisuutensa, tragikoomisuutensa ja lämminhenkisten tarinoidensa ansiosta. Minä olisin kaivannut siihen jonkinlaista terävyyttä ja särmää, mutta ehkä se olisi sitten ollutkin ihan erilainen. Tähän voisi tietysti lisätä filosofista pohdintaa siitä, mikä Albert oikeasti oli tai mitä se pariskunnalle edusti, ja miksi ihmeessä välillä mukana oli kukko. Tällaisen hupsunhauskan kirjan kanssa en kuitenkaan aio lähteä liian syvällisille vesille.

Kirjan on lukenut myös Lukutoukka-Krista.

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka. Marras. 2014. Like. 346 sivua.

Oululaisen Sentenced-yhtyeen kitaristin esikoisromaani on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva, samalla fiktiivinen kertomus hevibändin Euroopan-kiertueelta. Äänessä on niin ikään kitaristi, Hautamaa, joka on pian kiertuematkan alettua varma, että lähtö oli virhe. Porukka on kiertänyt Eurooppaa jo kymmenisen vuotta, soittanut yhdessä viisitoista, ja hitsautunut tiiviisti yhteen. Pää ja kroppa eivät kuitenkaan enää meinaa kestää jatkuvaa ryyppäämistä, valvomista ja yhteenottoja. Kotiin jäävät odottamaan vaimo ja vielä syntymätön poika.

Marras - vainaja, henki, kuoleva - on lakonisen humoristista ja perinpohjaisen synkkää pohjoissuomalaisen miehen ahdistusta olemassaolosta, sukupolvien ketjusta, ystävyydestä ja bändielämän vaikeudesta. Alkoholi on kuulunut aina olennaisena osana tämän bändin kiertueisiin. Viinaa kuluu jo ennen keikkoja, lavalla on janojuomaksi vähintään olutta ja keikan päätyttyä takahuoneessa odottaa rajaton määrä nesteitä. Jatkuva juominen aiheuttaa jatkuvan krapulan, jota lääkitään aina vain enemmän. Keikan edetessä piru on irti yhä useammin: juoppohullut miehet riitelevät, tappelevat ja aiheuttavat pahennusta. Seuraavan päivän morkkis jatkuu lähes jokaöisten liskojen ja painajaisten kera.

Rankan kiertueen aikana kitaristimme käy läpi suhdettaan erakoituneeseen isäänsä ja syntymäisillään olevaan poikaansa. Hän haluaisi pahan karman katkeavan, mutta pelkää, että paras tapa pelastaa lapsi olisi lopettaa itsensä. Ajatus itsemurhasta kulkee miesten matkassa läpi Euroopan. Kuukauden kiertue koettelee itse kunkin parisuhdetta. Tuskasta ja kaipuusta puhutaan vain kännissä, jos silloinkaan. Silti miehet tuntevat toistensa ajatukset. Kun painajaisista herää omaan huutoonsa, vain bändikaveri tietää mistä on kyse.

Synkkää, mutta häpeilemättömyydessään koomista on näiden veljesten yhteiselo ja sanailu. Lopakka kuvaa säälimättömän yksityiskohtaisesti niin päävammat, ripulit kuin pissakakkavitsitkin. Kieli on toisaalta räävitöntä, toisaalta älykkään pohdiskelevaa. Lopakka yhdistää taitavasti pohjoissuomalaisen junttiuden suuriin olemassaolon kysymyksiin ja maalaa suorastaan kauniin kuvan hajoamaisillaan olevan miehen mustista ajatuksista. Kirjailija onkin maininnut (HS 12.2.2014) yhdeksi esikuvakseen Charles Bukowskin: teksti on samalla tavalla konstailemattoman koomista ja yleisinhimillistä.

Vaikka kiertue on tiivis, on päähenkilöllämme aikaa katsella Euroopan kaupunkeja. Yllättäen teos onkin myös matkakertomus. Lähes jokaisesta keikkakaupungista tarttuu mukaan arkkitehtuuria, historiaa ja muistoja. Hautamaa pohtii uskonnon vaikutusta ihmiskunnan historiaan ja diktatuurin käsittämättömyyttä kulkiessaan samoja katuja kuin varhaiset muusikot aikoinaan.

Kirja ei valitettavasti noussut suosikkeihini. Keskenkasvuinen ja vastuuton rellestäminen kävivät voimilleni ja vaikka tunnistin miehissä paikoin jotain tuttua omilta Oulun-vuosiltani, en enää viihtynyt heidän seurassaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että sujuvaa tekstiä oli mukava lukea. Miesten välinen sanailu on aitoa, samoin kuin kuvaus mielen särkymisestä, halkeamista ja peloista tuntuu varsin todelliselta.

Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sara, Taika ja Kirsi. Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty. 2014. Englanninkielinen alkuteos Big Little Lies. Mustat valkeat valheet. WSOY. 2015. Suomentanut Helen Bützow. 445 sivua.

"Ed sammutti kylpyhuoneen valot. He menivät omille puolilleen vuodetta, sytyttivät lukulamput ja vetivät päiväpeiton pois sulavin, samanaikaisin liikkein, jotka olivat Madelinen mielialasta riippuen merkki joko täydellisestä avioliitosta tai siitä, että he olivat jämähtäneet keskiluokkaiseen esikaupunkirutiiniin, ja heidän oli myytävä talo ja lähdettävä kiertämään Intiaa."

Australialaisen Pirriween esikoululaisten äidit, keskiluokkaisuus ja ihmissuhteet ovat pääosassa tässä satiirisen pistävässä teoksessa. Kerrontaa vievät eteenpäin naiset jotka ovat armottomia toisiaan, mutta myös itseään kohtaan. Moriartylla on sana hallussa: hän iskee suoraan stereotypioihin tekemällä itsestäänselvyyksistä komiikkaa. Osansa saavat ulkonäköpaineet, ihmissuhteet, suorittaminen ja juoruilu - mutta ennen kaikkea juonittelu.

Miten julma voi ihmisluonto ollakaan koulun joulujuhlan alla! Nämä naiset eivät kaihda keinoja raivatakseen toisen äidin tai tämän lapsen pois tieltään. Tarkoitus pyhittää keinot, kun on kyse omista rakkaista. Jo kirjan alussa annetaan ymmärtää, että tulee tapahtumaan rikos. Se ei tietenkään riitä, vaan rikoksen taustalla olevaa pahuutta tarjoillaan pieninä annoksina pitkin matkaa.

"RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUINLAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla."

Tietysti kepeän pinnan alla väijyy salaisuuksia, häpeää ja väkivaltaa. Naiset puhuvat paljon, mutta myös vaikenevat. Siksi tämä kirja ei olekaan pelkkää viihdettä. Moriartyn taitavan tarkkanäköinen teksti on laadukasta ja kestävää. Olin alkuun hieman epäilevä, sillä lapsiperheet ja esikoululaisten projektit eivät kuulu omaan arkeeni. Vanhemmuus ja koulumaailma tarjoavat kirjassa kuitenkin hyvin herkulliset puitteet, ja loppujen lopuksi Moriartyn tapa ruotia ihmisluontoa on hirveän osuvaa.

Kertakaikkisen koukuttava yhdistelmä, josta ovat kirjoittaneet myös Annika, Leena, Jonna ja Mari A.

Kuittaan tällä itselleni uuden vuoden Helmet-haasteen ensimmäisen pisteen, kohdan 30: Viihteellinen kirja. Samalla saan uuden pisteen maailmanvalloitukseeni.

Leena Krohn: Erehdys

Leena Krohn. Erehdys. Teos. 2015. 155 sivua. 

"Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan."

Kyllä kannattaa olla kuulolla, kun ystävä luettelee tämän vuoden parhaimmistoa. Tässä sitä ollaan sen äärellä. Pienehkö, vaivattomasti etenevä Erehdys on huomattavasti kokoaan suurempi teos, jonka tarinat jäävät varmasti kytemään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Todennäköisesti ne myös muuttavat tapaa ajatella, kuten hyvän kirjallisuuden kuuluu välillä tehdä!

Kirjailija E. saapuu kirjaston yleisötapahtumaan lukemaan otteita teoksistaan ja keskustelemaan kuulijoiden kanssa. Jo ajomatka saa hänet hermostumaan, mutta se on vasta pientä. Vastassa on välinpitämättömältä ja tylsistyneeltä vaikuttava yleisö, josta irtautuu välillä muuta julma kommentti ja typerä kysymys. Joukosta löytyy myös muutama menneisyyden hahmo, jotka ovat paikalla ihan kuin kiusallaan muistelemassa tai oikomassa kokemiaan vääryyksiä. Keikka on painajaismainen.

E. lukee yleisölleen kirjoittamiaan novelleja. Näissä kiehtovissa, tragikoomisissa ja kauniissa novelleissa pohditaan - ei mitään pieniä aiheita! - elämän todellisuutta, ihmisen tietoisuutta, sattuman vaikutusta, harhaa ja kuvitelmaa, kauneutta ja epätäydellisyyttä. Novelleissa tapahtuu selittämättömiä - sitä minkä oli kuvitellut olevan, ei ehkä ollutkaan. Vai tapahtuiko mitään sittenkään? Tarinat horjuttavat ja kyseenalaistavat aisteja ja muistikuvia. Ne pistävät loogisen ajattelun koetukselle. Voi kunpa vain E:n yleisö olisi ollut niiden arvoinen!

Erehdyksessä otetaan myös kantaa. Nykypäivälle tyypilliset piirteet, kuten kiire tai massan mukana juokseminen asetetaan naurun alaisiksi. Kirjailija E. joutuu myös koville perustellessaan yleisölle muun muassa kirjailijan tekemiä valintoja, jopa kirjallisuuden olemassaoloa.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa.

Vaikka tarinakokoelma on täynnä olennaista ja viisasta, se ei sorru mutkikkaaseen pohdiskeluun eikä se todellakaan yritä liikaa. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Krohn ei alleviivaa mitään, vaan lukija saa rauhassa itse hämmästyä ja sitten naurahtaa omille lukkiutuneille ajatuskuvioilleen. Tarinoiden loputkin jäävät usein ikään kuin avoimiksi tulkinnoille. Ratkaisuja ei anneta. Samalla tavalla on ilmavaa ja leppoisaa myös Krohnin lause. Se kulkee vaivatta eteenpäin ilman turhia koristuksia.

"Pienet ruumiit olivat muurahaisten, joiden toivioretki oli päättynyt. Sitä mitä ne olivat etsineet, ne eivät olleet löytäneet. Ne olivat tehneet sen, mitä niiden täytyi tehdä, täyttäneet oman heimonsa käskyt, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Simo ajatteli, että mitä niiden täytyi tehdä, sitä ne myös halusivat. Niiden pakko oli yhtä kuin niiden tahto."

Erehdyksestä ovat bloganneet myös mm. Omppu ja Suketus, sekä ne viisaat ystäväni Elina ja Sara.

Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tamminen. 2015. Meriromaani. Otava. 141 sivua. 

"Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei."

Merikapteeni Huurna painaa eteenpäin, vaikka hänen laivansa toinen toisensa jälkeen uppoavat maailman merillä ja satamissa. Kotikylän isännät uskovat nuoren mutta epävarman miehen meritaitoihin ja rakennuttavat tälle laivan aina entisen menetettyään.

Niin kuin vain elämä itse, Huurnan ura täyttyy haaksirikoista, myrskyistä, tyvenistäkin hetkistä, aallokoista ja karikoista. Ohikiitävien onnen hetkien lisäksi hän saa kokea paljon menetystä ja ikävää. Merikapteeni tuntee itsensä usein epäonniseksi ja taitamattomaksi. Hän häpeää jokaisen laivan uppoamista ja palaa kotiin kuin koira häntä koipien välissä. Pian hän on kuitenkin taas reipas ja täynnä varmuutta, uskoa huomiseen ja itseensä, kunnes pelko ja ihmetys elämän arvaamattomuudesta yllättävät taas.

"Jos hän hetken uskoi, että hän oli nyt kokenut mies ja osasi jo ottaa rauhallisesti ja saattoi itse valita suhtautumisensa maailmaan, maailma todisti hänelle heti, että se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään."

Tammisen tragikoominen, mutta lempeän kaunis tarina hieman liian kiltistä kapteeni Huurnasta pitää sisällään runsaasti viisautta, joka vähitellen tavoittaa päähenkilönsäkin. Huurna ehtii kovaonnisen elämänsä aikana miettiä suhtautumistaan niin ihmisiin, sattumaan, työntekoon kuin oppimiseenkin, maailmaan ylipäätään. - Suhdettaan elämään.

"Nuorena hän luuli, että hänen asiansa tulisivat jonakin päivänä valmiiksi; vanhemmiten hänelle selvisi, että mikään ei koskaan valmistuisi."

Pieni Meriromaani on lohdullinen. Elämä on arvaamatonta, mutta harvoin se ottaa enempää kuin minkä ihminen kestää. Tammisen huumori on surumielistä, eikä tummien pilvien jälkeen ihan aina paista aurinko, mutta tarina on kokonaisuutena sympaattinen ja turvallinen, eikä loppujen lopuksi ollenkaan pessimistinen. Se on kuin pienoisromaaniksi venytetty viisas aforismi.

"Jos mies antaa kaikkensa, se saattaa tässä maailmassa riittää."

Lue lisää Meriromaanista vaikkapa Kirsiltä tai Elinalta! Pikkuinen romaani on herättänyt vahvoja tunteita. Minulle Tammisen tuotanto ei ollut entuudestaan tuttua, mutta mielellään lukisin lisää. Vaikkei Meriromaani muuten ole tyyliltään ihan lähellä sydäntäni, taidan pitää kirjailijan vähäeleisestä kielestä, jossa vähän on paljon.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen. Henkireikä. Siltala. 2015. Arvostelukappale. 200 sivua.

Miltä tuntuu, kun kuuntelee toisia niin paljon, että minä alkaa liueta muiden tarinoihin, kadota, varista kuin tuhka tuuleen?

"Olin auliisti ämpäri."

Rikoskomisario yrittää unohtaa työssään kuulemansa selitykset, valheet ja paljastukset harrastamalla kuorolaulua, vaikkei siinä kovin hyvä olekaan. Kauan hän ei kuitenkaan ehdi rentoutua, sillä sekä Suntiolla että Parturikampaajalla tuntuu olevan tarve kertoa ja avautua. He valitsevat hänet, hiljaisen ja luotettavan oloisen miehen korvakseen.

Suntio on sortunut pelastamaan perheensä taloudelliselta ahdingolta pientä vilppiä käyttäen. Parturikampaaja ei saa rauhaa itseriittoisen miehensä puhetulvalta ja täyttämättömiltä lupauksilta. Mitä he tekevät? Ylittävät rajan. Sen rajan, jota heidän ei kukaan odottaisi ylittävän, sillä he ovat niitä hiljaisia ihmisiä, jotka ovat aina unohtaneet itsensä, joita kukaan ei huomaa.

Henkireikä pureutuu siihen hetkeen, kun kuka tahansa meistä alkaa haaveilla toisen poissaolosta. Mieli ei pysy enää aisoissa, vaan lähtee harhailemaan ja suunnittelemaan rikosta. Henkireikä tapailee rikoksen mahdollisuutta silloin kun rakkaus muuttuu vihaksi, olisi tarve avautua, mutta liian myöhään.

"Työssäni olen oppinut sen, että tunteista puhutaan jälkikäteen, sitten kun nyrkkiä, keittiöveistä tai asetta on jo käytetty. Ennen ei mitään, myöhemmin paljon."

Hotakaisen terävä tykitys tekee selvää jälkeä. Se ei jätä kylmäksi, se ei kaunistele, se on armotonta ja osuvaa. Kipeä tragikoomisuus ja musta huumori sopivat aiheeseen, jonka päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Pyöritään jälleen kerran suomalaisen hanki ja kirves -teeman ympärillä.

Sekä kerronnassa että arkisten ihmisten tahattomuudessa on paljon samaa kuin loppukesällä lukemassani Huolimattomissa. Henkireikä alkaa hieman haparoiden, mutta samaa vauhtia kun päähenkilöiden kärsivällisyys loppuu, kerronnan tahti kiihtyy, tarina paranee ja jännite kasvaa. Kirja on nopealukuinen ja varsin lyhyt, mutta se ei kaipaakaan enempää jaarittelua eikä sivujuonteita.

"Katoavaista on maallinen lempi ja aivoja paineistava ja ohimoissa tykyttävä perusvitutus, jonka emme anna kuitenkaan näkyä, emme työelämässä emmekä nyt, koska olemme harjaantuneet sen peittämiseen ja kärsivällinen mielenlaatumme laskostaa vitutuksen päälle ymmärryksen ja anteeksiannon torkkupeiton, ja niin taas menemme eteenpäin."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Hotakaisen uusimman ovat ehtineet lukea myös Krista, Morre ja Mari A.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti. Linnan juhlat. 2015. Atena. 283 sivua.

"Joskus elämä sulkee enemmän ovia kuin avaa ja sitä on pakko kulkea sieltä, minne näyttää pääsevän. Ja sitten lopulta päätyy sellaiseen huoneeseen, minne ei ollut lainkaan menossa tai jossa ei edes viihdy."

Vielä alkuvuodesta keski-ikäisellä Hannulla on mieleinen työpaikka, ihana vaimo, kaunis tytär ja omakotitalo. Joulukuussa Hannulla ei ole enää mitään, "--- ei yhtään mitään. Kaikki oli otettu pois, viety muualle, kärrätty kaatopaikalle. Toivoin, että joku olisi ymmärtänyt heittää minut kuorman päälle." Sen sijaan hänellä on syyte petoksesta ja pahoinpitelystä, hänen perässään on virkavallan lisäksi moottoripyöräjengi, armoton lehdistö ja vaalivirkailijat.

Miten tähän on päädytty? Hannu istuu auton ratissa, ei elämänsä. Hänen elämäänsä ohjaa persoonan treenaaja Mikko. Kiltti, ystävällinen ja hieman hölmö Hannu on helposti vietävissä, kun idearikas Mikko päättää ottaa tehtäväkseen auttaa Hannua saavuttamaan ikiaikaisen haaveensa: päästä itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Mikon suunnitelmat saavat Hannun pään pyörälle eikä niiden toteuttaminen mene aina taiteen sääntöjen mukaan. "Olin kuin boakäärme, joka on nielaissut siilin ja koettaa nyt sulatella sitä ja vannoo, ettei koskaan enää niele siiliä." Hannu ei kuitenkaan peräänny. Tämä on hänen mahdollisuutensa saada jotain takaisin.

Lipastin tragikoomisessa teoksessa käydään läpi keski-iän suurta kriisiä vetämällä kaikki ihan överiksi. Hannun elämän pyörteen ohessa nauretaan poliitikoille, konsulteille ja systeemille. Pilke silmäkulmassa kritisoidaan maailman menoa. Ymmärrystä saavat pienen ihmisen ajatukset ja ratkaisut, joihin on hyvin helppo samaistua. Lipasti on piilottanut vakavaa asiaa hulvattoman meiningin ja mustan huumorin taakse. Kirjailijan sana on yhtä aikaa kepeä ja painava.

Lipastin riemukas tyyli on minulle aiemmin tuttua lähinnä kolumneista. Olikin jännä seurata, miten pienten tekstien tarkkanäköisyys ja huumori sopivat romaanin mittakaavaan. Hyvin ne sopivat. Kirjan parasta antia ovat mielestäni samat kuin kolumnienkin: arkisen elämän ja absurdin maailman törmääminen. Tosin täytyy sanoa, että romaani meni siinä ehkä hieman liiankin pitkälle!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta on kirjoittanut ja pitänyt myös Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa.