Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sara Stridsberg. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sara Stridsberg. Näytä kaikki tekstit

21.1.2020

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Kärlekens Antaktis. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2019. 304 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Väistämätöntä on turha lykätä. Kaikki tarinat päättyvät kuolemaan, niin tämäkin.

Huh, olipa rankka kirja! Ja silti ihan kamalan hyvä. Romaani alkaa jännällä tavalla siitä, mihin päähenkilön ja minäkertojan elämä päättyy. En spoilaa mitään, jos kerron suoraan, että hänet raiskataan, murhataan ja paloitellaan syrjäisen järven rannalla. Tämä tulee esille kansiliepeessä ja lyödään vasten lukijan naamaa heti alkuunsa. Synkkää ja järkyttävää, mutta ihmeellisellä tavalla Stridsberg osaa kirjoittaa sen niin, että tarinaa on pakko lukea eteenpäin hurjan kiinnostuksen vallassa.

Inni on nuori nainen, kahden lapsen äiti, narkomaani ja prostituoitu. Hän ei ole saanut elämässään paljon mitään, mutta menettänyt kyllä. Eräänä päivänä hänet pyydetään kyytiin ja tapahtuu se, mitä kaikki pelkäävät. Inni käy kuollessaan ja kertojana vielä pitkään sen jälkeenkin läpi itse surmaa, mutta myös elämäänsä. Jos syrjäytyminen tai riippuvuus kulkee geeneissä, Inni on siitä hyvä todiste. Hänen perheensä elämää leimaavat kurjuus, päihteet ja yksinäisyys.

Perheemme yllä leijuu kurous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden, joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Stridsberg kuvaa likaisen kaunista tarinaa suoraan ja rehellisesti, hän repii kaiken auki ja saa kyyneleet silmiin. Silti romaanissa on jotain voimakkaan runollista, sanat soljuvat ja rakkaus on väkevää. Kuolemat ja menetykset korostavat rakkautta ja riippuvuutta, elämään kuuluu niin kurainen yöpaikka kadulla kuin pienen lapsen suloisen pehmeä poskikin. Kauniit yksityiskohdat riipaisevat, sillä ne ovat yhteisiä meille kaikille. Inninkin elämässä on kauneutta ja rakkautta.

Kuolemaa edeltävien tuntien unenomaisuus ja luonnon rehevä läheisyys ovat suorastaan hypnoottisia, vaikkei karmeilta yksityiskohdilta voi välttyä. Hypnoottisia ovat myös kuvaukset parisuhteista, lasten leikeistä, äidistä kylpyammeessa, kaipauksesta ja elämän romahtamisesta. Sukupolvesta toiseen jatkuva syrjäytyminen kuljettaa lukijan läpi vuosikymmenten. Inni paljastaa niin äitinsä kuin omasta elämästään vähitellen sen olennaisimman, kuin sipulia kuorien. Ja jottein romaani loppuisi liian aikaisin, osansa saavat Innin lapsetkin.

Vuosikymmenten virrasta huolimatta teos ei ole ajankuva, eikä paikkoja saatika maailman tapahtumia mainita kuin juuri sen verran, että ymmärsin jossakin kohtaa, millä vuosikymmenellä eletään. Romaanin tunnelma on ajaton, se kuvaa elämää jollaista on aina ollut ja tulee aina olemaan, valitettavasti. Mutta ei teos pelkkää synkkyyttä ole. Sen läpi hohtaa myös valoa ja valoisia hetkiä, ymmärrystä ja myötätuntoa.

Helmetin haastessa sijoitan tämän kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastekohdista kuittaan kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Reader, why did I marry him?

23.5.2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Beckomberga. Ode till min familj. Suomentanut Outi Menna. Otava 2016. 365 sivua.

Kirjailija Kjell Westön kommentti kirjan takakannessa: "En ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista." Ajattelin ihan samalla tavalla kuin luin viime syksynä Riitta Jalosen Kirkkautta. Sara Stridsbergin teoksessa on jotain samaa. Kieli itsessään ei ole liian kaunista eikä koruilevaa, mutta se tapa, miten sekä Stridsberg että Jalonen sanoittavat hahmojensa tunteet ja ajatukset, tekee sielulle hyvää, aiheesta huolimatta.

Stridsbergin päähenkilö ja minäkertoja (useimmissa luvuissa) on Jackie, jonka isä Jim joutuu eroon perheestään ja lopulta mielisairaalaan alkoholismin vuoksi. Tytär vierailee isänsä luona Beckombergassa lähes päivittäin ja viettää aikaa laitoksessa kuin kotonaan. Hän on tottunut isänsä melankoliaan ja itsetuhoisiin ajatuksiin, eikä säikähdä näkemäänsä. Jimin oma elämä on järkkynyt, kun hän on todistanut äitinsä kuolemaa jo nuorena. Mies ei ole varma, pystyykö rakastamaan, vaikka tietääkin ettei elämä ilman Lonea, Jackien äitiä, ole elämisen arvoista. Kotona Jackie jää heitteille, kun Lone kaipaa kauas, matkustaa pois, ja tyttären on selvittävä itsekseen. Millainen äiti hänestä itsestään tulee parikymmentä vuotta myöhemmin ja millaiseksi Jimin elämä muotoutuu laitosvuosien jälkeen?

Stridsbergin teos on omistettu niille sieluille, jotka olivat tekemisissä Beckombergan valtavan mielisairaalan kanssa vuosina 1932 - 1995. Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.

Laitoksen rakentamiseen liittyvä fakta vuorottelee kirjassa unenomaisen tarinan kanssa ja tekee siitä todellisen tuntuisen. Tarina ei etene kronologisesti, vaan kuin muistot, hajanaisina pätkinä, jotka muodostavat vähitellen hauraan ja kipeän kokonaisuuden. Pääosin eletään Jackien lapsuudessa ja Jimin laitosvuosissa, mutta välillä tarinaa valottaa Jimin äidin Vitan ikuisuusperspektiivi tai nykyaikaa kurkottava viimeinen keskustelu, kun tytärkin on jo aikuinen.

Pidin muutenkin Stridsbergin tavasta kirjoittaa. Hän ei selittele mitään, ei avaa lukijalle mitään, vaan työ on tehtävä itse. Hahmotkin jäävät sen vuoksi hieman etäälle, mutta se sopii kerronnan sirpaleisuuteen ja unenomaisuuteen hyvin. Isänsä luona vieraileva Jackie herättää sääliä samalla kun  laitoksen potilaat ja työntekijät huvittavat epäsovinnaisuudellaan. Tarinan rakkaudet olisivatkin ihan liian raskaita ilman särmää tai pieniä tempauksia.

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Niin raskas on rakkaus on melankolinen ja ehkä jopa hieman raskas surumielisyydessään, mutta sitä oli (ainakin minun) helppo lukea ja suorastaan vaikea olla lukematta. Teksti soljuu vaivatta ja Outi Mennan käännös on luontevaa. Elämän hauraus ja rakastamisen raskaus, niinpä. Melkoinen yhdistelmä. Mielenterveysongelmat tekevät ihmissuhteista vaikeita, mutta ne ohuet säikeet jotka pitävät ihmisiä yhdessä, ovat kauniita. Niitä eivät katko edes jatkuva puhe pimeydestä, putoamisesta.

Kirjasta lisää vaikkapa blogeista Kaisa Reetta T., Lumiomena tai Leena Lumi. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kirjan kohtaan 30: Kirjan nimessä on tunne.