Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Oyinkan Braithwaite 2018. Englanninkielinen alkuteos My Sister, the Serial Killer. Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY 2020. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjan nimi ja kansi herättivät heti huomioni, kun siihen ensimmäisen kerran törmäsin (muistaakseni Main blogissa Kirjasähkökäyrä). Ajattelin, että tämän täytyy olla jotain piristävän erilaista ja hauskaakin ehkä!

Nigerialais-englantilainen Braithwaite on tosiaankin kirjoittanut massasta pirteällä tavalla poikkeavan romaanin, joka kertoo siskoksista, Koredesta ja Ayoolasta, sekä kauneuden hinnasta. Lähtötilanne on se, että siskoksista kauniimpi, Ayoola, soittaa Koreden avukseen. Nuori nainen on tappanut miesystävänsä, joten kylpyhuone pitäisi siivota ja ruumis hävittää. Jälleen kerran Korede rientää hätiin ja hoitaa homman. 

Ayoola on todellakin tyttö, joka kääntää päät. Arkisempi Korede työskentelee sairaalassa ja on palavasti ihastunut erääseen lääkäriin. Miten tunteiden käy, kun Ayoola astuu työpaikalle ja saa lääkärin pään pyörälle? Siskosten välinen suhde ja mieskuviot ovat romaanin selkein kuvio ja juoni, mutta toki teoksessa on muutakin. Vaikka sisaruussuhde on vahva, Korede joutuu kärsimään rakkaudettomuudesta ainakin äitinsä taholta. Lämpöä tosin alkaa löytyä tarinan edetessä varsin yllättävältä suunnalta.

Tarinan edetessä ja Koreden pelkojen kasvaessa paljastuu vähitellen lisää tyttöjen taustasta ja perhe-elämästä. Sillä ei kai pelkkä kauneus voi synnyttää puukkoa heiluttavaa sarjamurhaajaa? Mustan huumorin ja satiirin taustalla on vakavia teemoja, mutta niihin ei jäädä sen enempää, niitä vilautellaan ja esimerkiksi tyttöjen isän kohtalosta annetaan vain vihjeitä. 

Braithwaite kuvailee perheiden ja parisuhteiden muodostamisen kautta nigerialaisen keskiluokan arvomaailmaa, tavoitteita ja unelmia. Kaipasin kuitenkin lisää jotain - en oikein osaa sanoa mitä, ehkä pureutumista nigerialaiseen yhteiskuntaan. Pienehkö pettymys teos taisi siis olla, vaikka sen parissa periaatteessa viihdyinkin hyvin  Välipalamainen kirja etenee nopeasti ja luvut ovat hyvin lyhyitä.

Lue lisää blogeista Reader, why did I marry him? ja Amman kirjablogi. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Kirja sopii hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Seinäjoen kirjaston haasteen hahmoista kuittaan rakkauselämässään aktiivisen. Goodreadsin ATY-haasteessa kohta 10: A book with a female villain or criminal.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie 2009. Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun. Suomentanut Sari Karhulahti. Otavan Seven-pokkarissa 608 s. Oma ostos.

Olen näköjään lukenut Chimamanda Ngozi Adichien teoksia hassussa järjestyksessä, mutta se ei lainkaan vähennä läpimurtoteoksen Puolikas keltaista aurinkoa hohtoa. Kolmesta lukemastani teoksesta Kotiinpalaajilla on erityinen asema, sillä se oli ensimmäinen adichieni (linkissä novellikokoelma Huominen on liian kaukana), mutta toisaalta tämänkertaisessa teoksessa on piirteitä, joiden vuoksi se tulee jäämään mieleni lokeroihin perustavammanlaatuisella, merkittävämmällä tavalla. Olisihan tämä nyt herranen aika pitänyt lukea jo aikaisemmin!

Kun Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, se oli niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Vuosikymmenen alku on toiveikasta aikaa, maa kehittyy ja igbot haaveilevat irtautumisesta, Biafran valtiosta. Tuloerot ovat toki valtavat, mutta maaseudullakin on ruokaa. Iso-Britannian vaikutus on läsnä etenkin koulutettujen ja yliopistossa työskentelevien arjessa ja ideoissa, niin myös vauraan perheen tyttären Olannan ja tämän miesystävän Odenigbon. Kuten niin monissa hyvin toimeentulevien kodeissa, heilläkin on palvelijanaan maalaispoika, Ugwu.

Ugwusta tuntui, että hänen päässään oli jokin kummallinen ja musertavan raskas paino. Muutokset syöksyivät suoraan häntä päin, eikä hän kyennyt millään hidastamaan niiden vauhtia.

Vuosikymmenen lopulla tilanne on kaoottinen. Igbot ovat sodassa nigerialaisia vastaan, maa näkee nälkää ja ihmisiä vainotaan. Olannan ja Odenigbon pudotus hyvinvoinnista pakolaisleirille on järkyttävä, mutta vielä järkyttävämpiä kohtaloita näkee leirillä työskentelevä Olannan sisko Kainene. Kuolema, hajut, kauppasaarrot ja kvasiorkor - Adichie tuo hädän niin lähelle lukijaa kuin se vain on mahdollista. Poliittinen into ja toiveikkuus kestävät yllättävän pitkään, mutta ehkä igboille ei kerrota koko totuutta.

Puolikas keltaista aurinkoa oli minulle ainakin ennen kaikkea väkevä ajankuva, vaikka takakannessa ensimmäisenä määritelmänä on rakkausromaani. Ehkä se myy paremmin. Ajankuvana teos tuo hyvin esiin länsimaiden epäreilun siirtomaapolitiikan ja sen vaikutukset, Afrikan kulttuurien ja kielten keskinäisen värikkyyden ja rikkauden tai vaikkapa erot yliopistokaupungin ja maaseudun välillä. Saatika Biafran sodan ja nälänhädän! Länsimainen uutisointi, oppikirjat tai afrikkalaisen kirjallisuuden vähyys lukumarkkinoillamme ovat luoneet illuusion paljon todellisuutta homogeenisemmasta tai tuloeroiltaan tasaisen köyhästä mantereesta, millä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Minulle Adichien teokset ovat paitsi loistavia romaaneja, myös äärettömän tärkeitä oppitunteja maailmasta. Välillä tuntuikin, että murrun lukemani ja oppimani alle, niin merkittävä oli sen vaikutus.

Ugwu pani hihattoman paitansa ylleen ja meni tarjoamaan apua niille, jotka kaivoivat pientä hautaa.

Rakkausromaanikin kirja tavallaan on, sillä onhan rakkaus ja rakkauden löytyminen merkittävä osa ihmisyyttä. Paksuun romaaniin mahtuu runsaasti niin Olannan kuin tämän siskonkin, englantilaisen Richardin ja Ugwunkin mietteitä, historiaa ja kokemuksia nuorena aikuisena ja rakkaudenkaipuussa. Haaveet ja tunteet pitävät sodan keskelläkin, vaikka sodalla on kaikki mahdollisuudet myös rikkoa ja hajottaa ihmissuhteita. Mielenkiintoisena pidän myös Olannan ja Kainenen välistä suhdetta, joka muuttuu hädän myötä ja väkevöittää romaanin loppua.

Sanat "muut eivät kerta kaikkiaan saa pysyä vaiti, kun me kuolemme" jäivät kaikumaan hänen korvissaan.

Niin Richardilla kuin Ugwullakin on kirjoittajan lahjoja ja halua kertoa maailmalle, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä romaanin sekaan mahtuu lyhykäisiä otteita "toisesta teoksesta", jonka olisi suonut valmistua. Paksu tarina sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaamisia, arvoituksia ja intohimoa, toverillisuutta, solidaarisuutta ja rakkautta, mutta tietysti myös petosta, epävarmuutta ja julmuuttakin. Tarinan edetessä alkuun merkittävät hahmot saattavat menettää painoarvoaan vuosien myötä, kun taas toiset pysyvät tai kasvavat merkityksellisemmiksi. Ihana yksityiskohta tässä, kuten muissakin Adichien teoksissa, ovat igbonkieliset fraasit, joita mahtuu dialogeihin usein. Kiitos Sari Karhulahdelle sujuvasta käännöksestä! "Anyi ga-achota ya, kyllä me löydämme hänet", äiti vastasi.

Adichien romaanista pystyisi kirjoittamaan ihan loputtomiin, niin moninainen se on. Johonkin on kuitenkin lopetettava tämäkin postaus. Lue lisää blogeista Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Lumiomena ja Morren maailma. Kirja on Kirjahyllyn aarre ja Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 10: Rodullistetun kirjailijan kirja. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen (jonka linkkiä en valitettavasti saa toimimaan, mutta blogi on Bookish Tea Party) ja Naisten klassikkohaasteeseenkin se mielestäni sopii!

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Fishermen. Atena 2016. Suomentanut Heli Naski. 336 sivua.

Nigerialainen tarinankerronta on ilmeisesti omaa luokkaansa, sillä niin vahvasti se on ollut esillä viime vuosina. Kuten moni muukin, Chimamanda Ngozi Adichieta luen aina mielelläni ja viime vuonna tutustuin arvostettuun Chinua Achebeen, jonka perilliseksi Obiomaa kehutaan ja jota hän itse asiassa siteeraa Kalamiehissä muutaman kerran. Toivon kovasti, että muistakin Afrikan maista kirjailijat saisivat kansainvälistä mainetta, sillä uskon että tällainen tarinankerrontaperinne on vahvasti afrikkalainen juttu.

Se mikä yhdistää Obiomaa ja Adichieta, on Yhdysvallat, jossa he molemmat asuvat. Monilla (ylempään) keskiluokkaan kuuluvilla nigerialaisilla on ollut mahdollisuus opiskella englanniksi ja hankkia ns. länsimainen akateeminen koulutus, usein joko Yhdysvalloista tai Britanniasta. Siinä missä Adichie kirjoittaa usein Amerikkaan lähtevistä tai siellä jo asuvista nigerialaisista, on Amerikka Obioman kalamiehille ja heidän isälleen vasta haave jota tavoitellaan.

Kalamiehet on kertomus neljästä veljeksestä, Ikennasta, Bojasta, Obembesta ja Benistä ja heidän vaikesta vuodestaan 1996, kun heidän isänsä lähtee työkomennukselle kaukaiseen kaupunkiin ja jättää vaimonsa yksin kuuden lapsen kanssa. Ei mene montakaan viikkoa, kun isän varjo ja jokapäiväinen kuri hellittävät otteensa ja pojat kirmaavat vaaralliselle joelle kalaan. He ehtivät nauttia kielletystä hedelmästään kuusi viikkoa, ennen kuin äiti saa tietää. Kun isä viikonloppuna käy kotona, saavat pojat nahavyöstä takamuksilleen eikä joelle ole enää paluuta.

Isän kurilla ja äidin rukouksilla ei ole kuitenkaan toivottua vaikutusta, sillä kaupungissa vaeltava hullu, Abulu, on langettanut pahaenteisen ennustuksen Ikennan, vanhimman veljen ylle. Ennustus tekee Ikennasta vihaisen ja katkeran, eristää hänet nuoremmista veljistään ja langettaa joukkion ylle epävarmuutta ja surua. Vihanpito leviää, eikä lopulta kukaan neljästä pojasta ole turvassa Abulun kiroukselta. Perhettä koettelee vuosi, jonka aikana rakkaita kuolee ja katoaa, usko tulevaisuuteen sammuu ja äidin mielenterveys horjuu.

Silloin isä painoi päänsä kämmeniinsä ja itki. Minulle valkeni ensimmäisen kerran, että isä, meidän isämme, vahva mies, ei pystynyt auttamaan minua; hänestä oli tullut kesytetty kotka, jolla oli murtuneet kynnet ja vino nokka.

Obioma kirjoittaa tarinaa neljästä pojasta nuorimman, Benin, äänellä. Tekstissä heijastuu vahva suullinen kertomaperinne, se polveilee ja haaroittuu, unohtuu välillä kertomaan yksityiskohtia sivujuonteista tai ympäristöstä, mutta pysyy hallitusti kasassa. Ainekset ovat monipuolisia: historiallisia ja kuviteltuja tapahtumia, kristinuskoa, taikauskoa ja vanhoja tapoja. Kukin luku on nimetty metaforilla. Näiden (usein eläinten) kautta Ben kuvailee läheisiään tai heidän tuntemuksiaan ja ikään kuin sitoo heidän olemuksensa maailmaan ja sen ilmiöihin. Alkuun erikoiselta tuntuva keino, jonka kuitenkin huomasin toimivan hyvin loppua kohti, ja joka toistaa perheen tapaa käyttää runsaasti metaforia puheessaan.

Viha on iilimato:
     Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Jos Benin perhe joutuu kamppailemaan vihan, pelon ja surun kanssa, on romaanissa paljon hyvyyttä, rakkautta, hellyyttä ja optimismiakin. Hyväntuulisesti alkava perheromaani muuttuu vähitellen synkäksi ja traagiseksi tarinaksi, jossa koston teema ja poikien kokema vääryys tasapainottelevat moraalisten kysymysten kanssa. Perheensisäisten kysymysten, kuten isän, miehen tai vanhimman veljen roolin, lisäksi romaani käsittelee muitakin mielenkiintoisia teemoja. Mikä on esimerkiksi (taika)uskon rooli, kun ihminen kamppailee moraalinsa kanssa? Millä tavalla Nigerian levoton poliittinen tilanne vaikutti lopputulokseen tai perheiden elämään ylipäätään?

Monessa kohtaa olisin halunnut kääntää tapahtumien suuntaa. Tuntui, etten kestä enää, eivätkä nämä pojat varsinkaan voi kestää enää yhtään enempää. Niin armoton, likainen ja väkivaltainen kuin Benin tarina onkin, Kalamiehet on vivahteikkuudessaan ja monipuolisuudessaan myös kaunis ja paikoitellen lapsekkaan suloinen ja arkinen. Vaikka kerronnan polveilevuus ei ihan minun makuuni ollutkaan (Mene jo asiaan!), täytyy ihailla sitä, miten Obioma on säilyttänyt taitonsa tarinoida ja kirjoittanut siitä maailmanlaajuisesti ylistetyn esikoisromaanin!

Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin (2) kirjablogissa kehuttu, (20) kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, (23) käännöskirja, (40) kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista ja (42) esikoisteos.

Kirjasta lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi ja Kirja vieköön!

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie. 2009. Englanninkielinen alkuteos The Thing Around Your Neck. Otava 2011. Suomentaja Sari Karhulahti. 261 sivua.

Luulin jo kirjoittaneeni nigerialaissyntyisen Adichien romaanista Kotiinpalaajat, mutta ilmeisesti olenkin lukenut sen ennen blogiaikaani. Olisin mielelläni linkittänyt sen tähän, mutta linkitän sen sijaan Saran postauksen. Sieltä löytyy lisää linkkejä. Adichien novellikokoelma Huominen on liian kaukana käsittelee nimittäin suurilta osin samoja teemoja, joista Kotiinpalaajissakin on kyse.

Etenkin korkeastikoulutettuja nigerialaisia on muuttanut maan levottomuuksien vuoksi runsaasti viime vuosikymmenten aikana niin Iso-Britanniaan kuin Yhdysvaltoihinkin joko opiskelujen ajaksi, joksikin aikaa töihin, aviopuolisen mukana tai pysyvästi. Tässä kirjassa kahdestatoista novellista kymmenen liittyy jollakin tapaa Yhdysvaltoihin muuttoon tai tarinassa viitataan henkilöihin, jotka ovat sinne muuttaneet jossain vaiheessa elämäänsä.

Muutto Yhdysvaltoihin voi olla nigerialaiselle kielen vuoksi luonnollinen valinta, sillä useimmat suorittavat tutkintonsa englanniksi ja puhuvat sitä sujuvasti. Novelleissa tulee esille, miten Nigeriaa vuosikymmeniä vaivannut uskonnollinen, poliittinen ja taloudellinen sekasorto ajaa ihmisiä etsimään tasapainoisempaa elämää. Kulttuuri on kuitenkin hyvin erilainen mistä tahansa näkökulmasta. Vastassa ovat tavat, joiden oppiminen vie pitkän aikaa eikä kotoutuminen ole helppoa.

Hän todella kuului nyt tähän maahan - tähän maahan, missä oli sekä ihasteltavaa että päiviteltävää, tähän maahan, missä saattoi ajaa yöllä pelkäämättä aseistettuja ryöstöjä ja missä yhden hengen ravintola-annoksissa oli ruokaa kolmelle. Nkem kuitenkin kaipaa kovasti kotia, ystäviään ja igbon, joruban ja pidginenglannin sorinaa ympärillään.

Novelleissa havainnollistetaan, miten epäoikeudenmukainen maa Nigeria on, miten korruptio jyllää, uskonnolliset ryhmät taistelevat ja juonittelevat, ja politiikkaan ei voi luottaa. Niin 1970-luvun nälänhätä kuin kristittyjen ja muslimien väliset yhteenotot 2000-luvulla saavat ihmisiä katoamaan ja lähtemään. Poliittisen aspektin lisäksi novelleissa on toki runsaasti myös ihan arkista sukulaisten, rakastavaisten ja naapurien välistä kanssakäymistä, ystävysten keskinäistä mustasukkaisuutta tai vaikkapa sukupolvelta toiselle siirtyviä uskomuksia ja ikiaikaisia tapoja. Sekoitus on hyvin mausteinen.

Viimeinen novelli poikkeaa muista, sillä se sijoittuu noin sadan vuoden taakse aikaan, jolloin valkoiset kristityt taloudellisine ja/tai uskonnollisine motiiveineen olivat vasta tulossa heimoyhteisöjen alueelle. Härkäpäisessä historioitsijassa on siksi samanlaista kaikua kuin Chinua Acheben arvostetussa romaanissa Kaikki hajoaa.

Se, mikä tuntuu yhdistävän kaikkia novelleja (hajujen, makujen, uskomusten, harmattanin, sekasorron ja politiikan lisäksi!) on Adichien melko selvä feministinen ote. Naisten asema tyttärenä, rakastajattarena tai vaimona, miehen vapaus tulla ja mennä, luoda uraa, vanhempien naisten tapa ylläpitää järjestelmää suosimalla perheen poikia - lista on pitkä ja aihe on tuttu myös mm. Jhumpa Lahirin teoksista. Lukukokemuksena tämä novellikokoelma kuitenkaan ei nouse Kotiinpalaajien tasolle. Siitä jää puuttumaan romaanin intohimo ja syvällisyys, vaikka aiheet ovatkin yhtä painavia ja teksti kantaaottavaa. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti!

Lisää voi lukea vaikkapa Kirsin ja Morren arvioista. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 27: Afrikkalaisen kirjoittama.

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Chinua Achebe. Things Fall Apart. 1958. Kaikki hajoaa. Basam Books 2014. Suomentanut Heikki Salojärvi. 236 sivua.

"Kun me kokoonnumme kuun valaisemalle aukiolle, me emme tee sitä kuun takia. Jokainen mies näkee sen omalta pihaltaan. Me kokoonnumme koska sukulaisten on hyvä tehdä niin."

Rohkea, kunnioitettu Okonkwo kasvaa Umuofian kylässä Nigerin alajuoksulla. Kunnianhimoinen nuorukainen menestyy kyläyhteisössä, kasvattaa suuren perheen ja kerää mainetta naapurikyliä myöten. Vuosisatojen ajan perinteiden mukaan eläneessä kylässä kaudet seuraavat toisiaan niin kuin ennenkin. Miehet johtavat, kuuntelevat jumaliensa neuvoja ja kasvattavat jamssia. Vaimot kuuntelevat miehiään, laittavat ruoan ja kasvattavat lapsia. Esi-isien henget ja ikiaikaiset uskomukset jäsentävät elämänkatsomusta.

Kun valkoiset saapuvat alueelle, he aiheuttavat alkuun hämmennystä ja jopa huvittuneisuutta. Kyläläiset huomaavat, ettei valkoisten mukanaan tuomassa uskonnossa ole mitään järkeä. Kaunis musiikki ja kaikkivaltiaan tasa-arvoisuus saavat kuitenkin vähitellen uusia seuraajia. Kylän viereen jäänyt seurakunta alkaa kasvaa. Vuosien kuluessa myös valkoisten hallinto ja oikeuslaitos saavat jalansijaa. Perinteinen klaaniyhteisö pyristelee sitä vastaan, mutta Okonkwo joutuu katsomaan, miten hänen kansansa maailma hajoaa.

Teos on saanut kansainvälistä huomiota tyylistään kertoa igbo-heimon sisäisestä arjesta ja maailmasta sellaisena kuin se oli ennen siirtomaavaltaa, ilman "menetetyn idyllin kaipuuta". Kaikki hajoaa pystyy myös kertomaan ilman kiihkeitä asenteita sen, mitä siirtomaavalta sai heimoissa aikaan, sortumatta saarnaamiseen. Se on realistisen kaunis kuvaus maailmasta jota ei taida olla enää paljon jäljellä. Teos onkin nostettu Afrikan englanninkielisen kirjallisuuden kulmakiviksi.

"Kuinka sinä luulet että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryytään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut vlejiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme."

Kaikki hajoaa on lopun surumielisyydestään huolimatta mukavan rauhallista luettavaa, kuin kuuntelisi nuotiolla vanhaa satua. Se on täynnä yksityiskohtia, hienoja ihmisiä ja opettavaisia tarinoita. Vaikka nykylukijan on vaikea sulattaa vanhan heimon väkivaltaa ja epätasa-arvoa, kirjan merkitystä ei voi olla arvostamatta. Ihmisyys ja sen edellytykset tuntuvat olevan hyvin samanlaisia 1890-luvun igboilla kuin nykypäivän bloggaajallakin. Suosittelen!

Kirja on huomattu Suomessa ilmestyttyään melko hyvin. Siitä ovat aikaisemmin bloganneet muun muassa Mari A., Leena, Jane ja bleue. Kuittaan teoksella HelMetin haasteen kohdan 46: alkuperäiskansasta kertova kirja. Samoin osallistun tällä uuteen Kansojen juurilla -haasteeseen.