Hän ei kadonnut, hänet kadotettiin, kuten monet kaltaisensa.
Vuonna 2010 Seilin saarelta löytyy pieniin purkkeihin säilöttyjä tekstejä. Kahdeksan vuotta myöhemmin niiden kirjoittajaksi vahvistuu Saima Rahkonen, Seilin saaren potilas. Susan Heikkinen aloittaa tutkimustyön Saiman löytämiseksi ja syntyy kirja vuosina 1903 - 1959 eläneestä naisesta, jonka tarina on hyvä esimerkki 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta ja laitoselämästä.
Saiman lapsuus oli köyhää ja hän aloitti piikomisen hyvin nuorena, kuten moni muukin tyttö sen ajan Viipurissa. Palvelustyö vie hänet kohti pääkaupunkiseutua, mutta valitettavasti myös vankilan kautta Lapinlahteen, Pirkäniemeen ja Seilille. 20-vuotiaana Saiman mieli on nimittäin alkanut hapertua, ja hän päättää tappaa pahoja puhuvan työkaverinsa kirveellä. Kosto onneksi epäonnistuu, mutta Saima viettää loppuelämänsä poissa muiden silmistä.
Jos Saima ei olisi ollut varsin ahkera kirjoittaja ja muistiinpanojen tekijä, emme tietäisi hänestä muuta kuin mitä pikaisesti kirjoitetut sairaala- ja laitosmerkinnät kertovat. Suomessa on arkistoitu aina kaikkea huolella, joten näistäkin saa irti jo paljon, mutta vasta Seilin kallioiden koloista löytyneet lappuset kertovat Saiman persoonasta ja sairaudesta. 36 vuotta laitoksissa on pitkä aika. Siihen mahtuu vaiteliaisuutta, puheliaisuutta, huutoja ja vainoharhaa, mutta Seilissä onneksi myös työteliäitä päiviä. Saarella potilaat saavat osallistua laitoksen ylläpitoon, pihatöihin tai vaikkapa ommella, ja Saima on niitä, joiden annetaan kävellä vapaasti saarella. Saiman ajatuksissa ovat usein hänen äitinsä ja muut Viipuriin jääneet omaiset, joiden elämästä hän ei juurikaan tiedä. Sisko Lempi vierailee Seilissä pari kertaa. Saima lukee ahkerasti sanomalehtiä, mutta olisiko hänestä elämään itsenäistä elämää laitoksen ulkopuolella?
Heikkisen teos avaa hienosti Saiman vaiheita ja tarinaa on jouhevaa lukea. Valokuvat muistuttavat lukijaa, että tämä kaikki on totta. Mielenkiintoista on myös katsaus psykiatriseen hoitoon, hoitomenetelmiin ja alan kehitykseen. Moni Saimaankin kokeiltu hoitomuoto tuntuu hirvittävältä, mutta on perustunut tietysti silloiseen parhaaseen tietoon. Saimalla on kuitenkin onneksi myös pitkiä, jopa vuosikausien jaksoja, jolloin hän ei tarvitse sähköä, ei insuliinia, eikä edes lääkkeitä. Hänet sidotaan tai teljetään harvoin.
Jo onkin kulunut 3 kuukautta, kun sinulle viimeksi kirjeen kirjoitin. Parempi olisi, jos pysyisit aina terveenä, kun olet niin vanha. Sokeri nielettää syljettää nostaa kuumetta. Höllistyttää hampaita. Valvottaa. Vie unen, jos sitä liikaa syö.
Omissa oloissaan viihtyvälle naiselle kehittyy vähitellen mielikuvitussuhde kahteen lääkäriin - ilmeisesti Pitkäniemessä - joille hän kirjoittelee muutaman kuukauden välein. Vain kaksi vuotta kansakoulua käynyt Saima on yllättävän hyvä kirjoittaja, vaikka sairaus puskeekin lauseiden väleihin melko selvästi. Heikkisen teoksessa naisen kanssa keskustelee ajoittain myös kirjailija itse Saimalle tutulla murteella. Monipuolinen ja erittäin hyvin koottu teos tärkeästä aiheesta! Heikkinen herättää eloon ihmisen, josta hänen sukulaisensakaan eivät ole kuulleet.
Seilin saaren naisista kertovat myös Katja Kallion romaani Yön kantajat sekä Johanna Holmströmin romaani Sielujen saari. Vahva suositus näille kaikille kolmelle, jotka täydentävät hienosti toinen toisiaan. Blogeissa myös Heikkisen suositusta teoksesta, mm. Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 11: Kirja kertoo köyhyydestä. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 7: Duunari. Kirja sopii oikein hyvin myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.
