Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovci 2024. Otava. 277 s. Oma ostos.

Statovci oli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-ehdokas, kun hänen kolmas romaaninsa Bolla voitti kilpailun vuonna 2019. Nyt viisi vuotta myöhemmin, olen juuri saamassa hänen neljännen romaaninsa luettua, kun se valitaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Onnea kirjailijalle ehdokkuudesta! 

Lehmä synnyttää yöllä on niin vimmainen purkaus, että tuntuu vaikealta aloittaa siitä kertominen, sillä teemoja ja kerroksia on useita. En tiedä kuinka paljon romaanissa on autofiktiota, mutta kirjamessujen haastattelusta sain kyllä vaikutelman, että ihan fiktiota tämä on. Päähenkilö on kuitenkin suunnilleen kirjailijan ikäinen kosovolaistaustainen, Suomeen muuttanut mies, jonka ammatti on kirjailija, joten mene ja tiedä. Eikä sillä väliä, vaikuttava romaani joka tapauksessa.

Suomeen muuttanut perhe viettää usein kesät Kosovossa perheen äidin vanhempien luona maalla. Isoisän maatilalla pieni poika kokee hämmennystä tunteiden, kulttuurien, kielten ja tapojen yhteentörmäyksestä. Kesät Pristinassa asuva ja työskentelevä isä on poissa. Myöhemmissä muistoissa yöt isoisän luona täyttyvät pelosta, väkivallasta, kuoleman kohtaamisesta ja mielikuvituksen tuotteesta, kimeeristä, joka täytyy vuosikymmeniä myöhemmin käydä vapauttamassa isoisän ullakolta.

Aikuisena poika lähtee äitinsä kanssa kesäksi Kosovoon isän rakentamaan taloon. Kirjailija jää Pristinaan pidemmäksi aikaa kuin äitinsä, kirjoittaa kirjettä kuolleelle isälleen, pestautuu kauppaan töihin ja yrittää kirjoittaa. Naapureiden auttaminen ei onnistu, sillä vastassa on tietämättömyyttä ja köyhyyden aiheuttamaa vilpillisyyttä. Kirjailijan mieli on niin hauras ja vihainen, identiteetti täynnä salaisuuksia, eikä lopulta kummastakaan työnteosta tule mitään. Mitä lapsuudessa tapahtui? Onko lapsen muistama väkivalta ja kajoaminen mielikuvituksen työtä vai tapahtuiko se oikeasti?

-- koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin---

Välillä kerronta palaa lapsuuden kouluvuosiin Suomeen. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on se, kun poika tuo kouluun Koraanin ja opettaja saa raivokohtauksen. Lapsen kohtaama rasismi, ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat karmeaa luettavaa. Jos lapsi pakenee välillä mielikuvitusmaailmaan, täytyy hänen yhtä lailla paeta myös aikuisten mielivaltaa. Niin kotona kuin koulussakin on ailahtelevaa auktoriteettia, sääntöjä joista ei saa otetta, ja lopulta on lapsi, jonka mielenterveys horjuu.

Koen, että tämä romaani on purkaus kaikesta siitä ristiriidasta, jonka keskellä maahanmuuttajaperheen lapsi saattaa kasvaa. Kasvuun vaikuttavat niin perheen asema yhteiskunnassa, uskonnon tavat ja uskomukset, kotimaan miehinen kulttuuri ja ylpeys, sodan traumat, seksuaalisuuteen liittyvät salaisuudet, naisten ja lasten kohtaama väkivalta kuin suomalaisten ennakkoluulot. Mieleenpainuvaa oli myös se, miten kauaksi kirjailijan ja hänen äitinsä todellisuudet olivat karanneet toisistaan. Oli päähenkilökirjailijan muisto lapsuudesta todellinen tai ei, jonkinlaisten väkivallan kohteeksi hän on joka tapauksessa joutunut. Saako hän siitä kertoessaan kenenkään tukea?

--täällähän on ennen aina kostettu, hän jatkaa, katkottu päitä, tuhottu sukuja, raiskattu tyttäriä ja ammuttu poikia mitä mitättömimmistä syistä, ja edelleenkin jotkut vannovat verikoston nimeen---

Teosta lukiessani piti alkaa kaivaa oman mielen syövereistä, mitä muistankaan Kosovon sodasta. Jugoslavia hajosi jo ennen tämän romaanin tapahtumia, ja sitä seuraava Balkanin sota syttyi 1990-luvun alkupuolella, mutta Kosovoon saatiin rauha vasta myöhemmin, vuonna 1999. Suomalaisia rauhanturvaajiakin siellä oli. Serbien pelko on romaanin henkilöillä voimakas, mutta pinttyneessä vihassa ja pelossa on varmasti vanhempiakin kerroksia kuin pelkkä 1990-luku.

Yhdessä Facebook-ryhmässä oli keskustelua siitä, miksi romaanin nimessä on verbi synnyttää, kun oikeampi termi olisi poikia. Arvelin, että kyse on tietoisesta valinnasta. Syy verbin valintaan tosiaankin löytyy romaanin sivuilta. Kannattaa siis lukea kirja ennen kuin tietämättään ja virheellisesti vähättelee kirjailijan sanavarastoa.

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Cristina Sandu 2024. Otava. 363 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sandun kaksi aikaisempaa teosta, Valas nimeltä Goliat ja Vesileikit, saivat aikoinaan ylistävät vastaanotot, ja minultakin ne saivat Goodreadsissa molemmat neljä tähteä. Niistä ei kumpaakaan voisi luonnehtia perusromaaniksi, sen verran omaperäisesti kerrottuja molemmat. Siksi olikin yllätys, että Tanskalainen retkikunta oli niinkin tavanomainen romaani. Hienosti kirjoitettu, mutta sen lukeminen jätti kaipaamaan enemmän.

Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa tanskalaiset lähtevät Nicaraguaan perustamaan uutta siirtokuntaa vuonna 1923. Kuten monet muutkin pohjoisen asukkaat, nuoret lähtijät ovat innostuneet valtavista tiluksista, kesyttämättömästä maasta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Heille on luvattu sisämaan vuoristoa lähellä olevia vehreitä alueita, joissa kahvin ja sokerin viljeleminen toisi elannon, eikä pohjoisen kylmistä talvista tarvitsisi enää välittää.

Siirtokuntalaisten saavuttua alueelle osa aikaisemmin saapuneista pakenee jo pois. Asumukset ovat alkeellisia, luonto on kyllä vehreää ja maa viljavaa, mutta olosuhteet ja säät niin haastavia, että elämästä tulee hankalampaa kuin kukaan oli kuvitellut. Vuosikymmenien kuluessa osa jää, osa löytää itselleen kylän tai kaupungin, lapsia syntyy ja tanskan kieli unohtuu. Tanskalainen siirtokunta unohtuu vähitellen. Kun parikymppinen Nico palaa Danesiaan ja esivanhempiensa taloon vuonna 2019, viljelystyölle on jo löydettävä ihan jokin toinen vaihtoehto itsensä elättämiseksi.

Tarinassa, joka kattaa useita vuosikymmeniä useiden päähenkilöiden näkökulmasta, sivutaan hienosti Nicaraguan lähihistoriaa ja politiikkaa, joka ei voi olla vaikuttamatta myöskään tanskalaisten elämään. Lahjakkaan tanskalaistaustaisen taiteilijan kautta se valaisee myös mielenkiintoisella tavalla taiteilijan kouluttautumis- ja menestymismahdollisuuksia Väli-Amerikassa, vaaleana latinona ja naisena. Viidakkomaisen luonnon ja villin joen armoilla elävien menneiden vuosikymmenten ihmisten arki ja valinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.

Silti täytyy sanoa, että jotain tästä romaanista jäi puuttumaan. Se ei oikein vetänyt mukanaan, enkä aina muistanut, kenestä luku kertoo tai mikä on kenenkin yhteys aikaisempiin päähenkilöihin. Valitin viime viikolla, etten ollut oikein oma itseni, mikä saattoi tietysti vaikuttaa lukemiseen - ehkä syy oli minussa, eikä romaanissa. Kiehtovan aiheen Sandu on joka tapauksessa löytänyt ja arvostan sitä, mitä se opettaa lähihistorian vaiheista ja maasta, josta en ole tainnut koskaan lukea mitään. Uusi maapiste siis!

Cristina Sandu on muuten myös loistava suomentaja: lukemistani kirjoista esimerkiksi Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Emma Clinen Vieras ja Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet ovat hänen suomentamiaan. 

Paolo Gognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan

Paolo Cognetti 2012. Italiankielinen alkuteos Sofia si veste sempre di nero. Suomentanut Osmo Korhonen. Artemizia edizioni 2019. 205 s.

Lukupiiriystävämme valitsi seuraavaksi kirjaksemme pienen kustantamon romaanin, josta ei kovin moni varmasti ole koskaan kuullut. Hieno valinta, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Cognettin teosta voi varmaankin kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu kymmenestä eri kertomuksesta. Niitä kaikkia yhdistää Sofia, joka syntyy vuonna 1977 Milanossa. Kymmenen keskenään erilaista - tyylillisesti, näkökulmiltaan, pituudeltaan - tarinaa kertovat lyhyestä episodista joko Sofian tai tämän perheenjäsenten elämästä lähivuosikymmeninä.

Mistä episodit sitten kertovat? Tietysti Sofian elämästä eri aikoina, lapsuudesta Lagobellon esikaupunkialueella, hetken jossakin laitoksessa, myöhemmin näyttelijäopinnoissa ja New Yorkissa. Suuressa roolissa on myös hänen vanhempiensa Roberton ja Rossanan avioliitto. Rossanan mielenmyllerrykset, sairaudet ja tempaukset saavat jonkinlaisen selityksen myöhemmin, mutta nekin vaikuttavat Sofian kasvuun nuorena naisena ja tyttönä, joka ottaa etäisyyttä vanhempiinsa jo melko nuorena.

Merkittävä aikuinen on myös Roberton sisko Marta, joka äidin ohella vaikuttaa Sofian valintoihin. Kaksi hyvin erilaista naista kasvattaa tyttöä omista lähtökohdistaan ja omista arvoistaan käsin. Yhdessä episodissa paljastuu yksityiskohta Roberton elämästä, jonka hän pystyy pitämään salassa pitkään kaikilta muilta. Myöhemmin palataan vuosia taaksepäin, kun varhaisteini-ikäinen Sofia viettää lomaa maaseudulla isänsä kanssa. Harvinainen yhdessäolo osoittaa, miten vähään tyytyväinen mies on kompleksisten naisten ympäröimä.

Kuudes episodi vaihtaa kertojanäänen sinä-muotoon, mikä tekee siitä muista erilaisen. Kertoja puhuttelee Sofiaa, joka tutustuu anarkiaan ja fyysisyyteen teatterimaailmassa. Sofia omaksuu opiskeluvuosinaan ajatuksia, jotka vaikuttavat hänen ihmissuhteisiinsa myöhemmin New Yorkissa: Älä kiinny mihinkään. Sen sijaan että menettäisit henkesi, on paljon parempi että kokoat hyvät ideasi, rakkautesi ja harvat rääsysi ja viet ne muualle.

Toiseksi viimeinen kertomus antaa äänen Lagobellon naapuruston nuorukaiselle, joka auttaa Rossanaa talon tyhjentämisessä ja näin lukija oppii päähenkilöstä taas jotain uutta. Vähitellen romaanin edetessä Sofian hahmo saa muodon eikä hänen käyttäytymisensä viimeisessä osassa enää yllätä. Anarkistisen tädin, mielisairaan äidin ja työnarkomaanin isän tyttärestä on tullut nainen, johon muut rakastuvat kovin helposti, mutta joka ei itse kiinnity mihinkään. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpiä tässäkin romaanissa ovat ihmisten välinen kommunikointi, se miten he reagoivat toistensa tekoihin ja sanoihin, ja se miten heidän valintansa tuntuvat muista ihmisistä. Älykäs ja monipuolinen teos rakenteella, josta pidin kovasti.

Patricia G. Bertényi: Kaikki ovat sokeita

Patricia G. Bertényi 2024. Tammi. 431 s. Luin BookBeatista.

En olekaan aikaisemmin kuullut tällaisesta kirjailijasta! Unkarilaissyntyinen turkulainen Bertényi on kirjoittanut jo yhden jännärisarjan. Kaikki ovat sokeita sijoittuu sairaalamaailmaan, ja aloittaa uuden sarjan. Bertényi tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itsekin (monien muiden alojen lisäksi) sairaanhoitaja. Tätä sarjaa luen varmasti jatkossa lisääkin.

Kuusikymppinen unkarilaistaustainen Janka työskentelee Aboan yliopistosairaalan teho-osastolla laitosapulaisena. Hän on asunut Suomessa jo kolmekymmentä vuotta, mutta kokee itsensä edelleen maahanmuuttajaksi, ja sellaisena yhteiskunta häntä kohteleekin, sillä Jankalla olisi osaamista paljon muuhunkin. Laitosapulaisena hän on kuitenkin niin huomaamaton, että siivotessaan teho-osastoa hän pääsee kuulemaan ja näkemään paljon sellaista, joka ei hänelle kuuluisi.

Jankan lääketieteellisestä taustasta, uskomattoman hyvästä muistista ja kaiken näkevistä silmistä on hyötyä, kun teho-osaston hoitaja Dani alkaa pohtia, mikä on vialla kahden turkulaisjulkkiksen äkkikuolemissa. Janka haistaa jotain mikä herättää hänen epäilyksensä. Samoihin aikoihin kuuluisa oopperatähti kuolee yliajon seurauksena, eikä Janka pidä sitäkään onnettomuutena. Dani kärsii siskonsa menetyksestä eikä ole ihan oma itsensä, mutta on hyvä työssään ja liittoutuu Jankan kanssa tapausten selvittämiseksi. Totinen ja yksinäinen Dani saa äitimäisestä Jankasta ystävän, jota ei tiennyt kaipaavansakaan. 

Parivaljakko löytää kontaktiensa ja sairaalan arkiston avulla lisää epäselviä tapauksia vuosien ajalta. He alkavat epäillä työtovereitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi näistäkin kuolee. Sairaalatyön ulkopuolella Janka siivoaa rikkaan poptähden Aydanin asuntoa. Janka esittelee tälle Danin ottamia upeita valokuvia ja Aydan palkkaa Danin ottamaan itsestään kuvia. Nuorten naisten välille kehkeytyy vähitellen orastavaa ihastumista, mutta kaikki jää auki sarjan seuraavaa osaa varten. Uskon että samat hahmot ovat mukana siinäkin.

Alkuun minusta tuntui, että teoksessa on ihan liikaa lääketieteellisiä yksityiskohtia ja että teho-osaston työtä kuvaillaan liiankin tarkkaan, mutta sitten se alkoi onneksi kiehtoa ja pidin sitä virkistävänä vaihteluna. Taisin jopa oppia pari uutta termiä. Dani on tarinassa se tyypillinen hahmo, jolla on ahdistuksensa ja mörkönsä. Janka taitaa kuitenkin tehdä hänen itsetunnolleen hyvää, ja toivottavasti myös Aydan, mutta nähtäväksi jää, miten nämä kaksi rikkinäistä nuorta aikuista vaikuttavat toisiinsa. 

Janka sen sijaan on ihanan raikas hahmo. Hänessä on paljon viisautta ja älykkyyttä, joita hän väläyttelee tarvittaessa. Töissä hänen on pysyteltävä näkymättömänä, sillä hän pelkää menneisyytensä vuoksi edelleen virkavaltaa ja liikaa näkyvyyttä. Janka on myös isoäitimäisen lempeä ja taikoo ihmeellisiä ruokia Danille lohduksi. Hänen miehensä Ákos toimii vartijana eikä hänestä paljon vielä kerrottu, mutta uskon että hänen hahmonsa kasvaa sarjan edetessä. Maahanmuuttajuus on tuotu esille ajankohtaisella tavalla, kun keskustellaan osaavien maahanmuuttajien potentiaalin hyödyntämättömyydestä. Myös Jankan kielelliset pohdinnat ovat kiva lisä. Kirjailija tietää varmasti, mistä puhuu. Pidin myös siitä, että Turku oli saanut vaihtoehtoisen nykyisyyden!

Aloitusdekkarista myös blogissa Lukutuulia.

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Maritta Lintunen 2023. WSOY. Kuuntelin BookBeatista. Lukija Anna Saksman.

Olen opetellut tänä vuonna kuuntelemaan kirjoja työmatkoilla ja nyt kahden kirjan jälkeen täytyy jo myöntää, että se alkaa olla mieluisaa. Matka taittuu nopeammin, pysyn aamuisin paremmin hereillä ja melkeinpä odotan kirjan kuuntelemista. Tämä ei nimittäin ole ollut minulle mikään selvä juttu, päinvastoin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, ettei minusta tulisi kirjojen kuuntelijaa, niin vaikealta tuntui keskittyä kuuntelemiseen.

Sata auringonkiertoa on minulle ensimmäinen Maritta Lintusen kirja. Olen pannut sen merkille kirjablogeissa ja työkaverini on sen vasta lukenut. Hänelle tokaisin yhtenä päivänä, etten innostu siitä nostalgisesta ruikutuksesta, jota Lintusen kirjassa on. On totta, ettei nostalgia ole minun juttuni lainkaan, mutta kirjaa kuunnellessani eteenpäin pääsin ärsytyksen tunteesta yli ja löysin tarinasta pointin jossa nostalgia lunastaa paikkansa.

Keväällä 1975 pohjoiskarjalalaisesta Loukkuvaaran kylästä lähtee Sotikoffien perhe kohti Göteborgia, kuten niin monet suomalaiset noihin aikoihin. Ruotsissa olisi luvassa töitä, parempi elintaso, hyvännäköisiä poikia ja vapauden huuma. Teini-ikäinen Leena sopeutuukin nopeasti, mutta hänen isoveljensä Seppo päättää muuttaa jo vuoden päästä takaisin Loukkuvaaraan. Hänelle seutu, sen maisemat ja kieli, ovat enemmän koti kuin perhe, joka jää Ruotsiin.

Lintunen kuvaa lähihistoriaa hyvin tarkkanäköisesti. Sotikoffien perheessä on muutettu ennenkin, sillä isovanhemmat ovat rajan takaa Karjalasta. Seuraavassa sukupolvessa on jälleen maahanmuuttajia ja kokemus maahanmuutosta onkin yksi kantavia teemoja teoksessa. Leenan vanhemmille sopeutuminen on raskaampaa, kieli ei niin taivu, työnteko ei tuokaan sitä elintasoa, josta haaveiltiin ja kesälomilla käydään aina Loukkuvaarassa. Ruotsissa hävettää olla suomalainen; Suomessa hävettää myöntää ikävöivänsä kotiin. Romaani kuvaa upeasti myös maaseudun autioitumista ja muuttumista vain muutamassa vuosikymmenessä.

Perheessä on salaisuuksia ja sellaisen äärelle romaani päättyy koskettavalla tavalla. Äiti ei pysty rakastamaan tytärtään ja Leenalla on huono omatunto synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Miksi näistä ei ole koskaan osattu puhua ja avautua? Leenan tytär Monika löytää tiedon äitinsä teiniaikaisen poikaystävän kuolemasta. Voiko äidille kertoa asiasta, josta hänellä on ollut väärät luulot vuosikymmenten ajan? Omat murheensa on myös Loukkuvaaraan palaavalla Sepolla. Hän erehtyy naimisiin liian nuorena eikä avioliitto ole onnellinen. Käänteentekevää hänen elämässään on tavata kirjailija, sielunkumppani, joka hänen laillaan arvostaa maaseutua ja luontoa.

Luin BookBeatista, että Lintunen on kotoisin Ylä-Karjalasta, joten romaanissa on varmasti paljon omakohtaisia kokemuksia ja pienen autioituvan kylän kuvaus tuntuukin siltä kuin olisin itse paikan päällä sitä todistamassa. Ja niinhän olen ollutkin, vaikkakin vähän eri puolella Suomea. Mielenkiintoinen oli myös tuo usean polven maahanmuuttajuus, sillä jotenkin tuntuu ettei siitä puhuta Suomessa nykyään tarpeeksi paljon. Ihmetellään ja paheksutaankin uusia tulijoita, vaikka olemme itsekin muuttaneet monia kertoa rajojen yli ja takaisin niin sotien vuoksi kuin elintasonkin perässä.

Minun on edelleen vaikea keskittyä äänikirjoissa ympäristön kuvaukseen. Sitä oli Lintusen romaanissa aika paljon. Yksityiskohtien runsaus oli ehkä juuri sitä nostalgiaa mikä hieman ärsytti, mutta näin jälkeenpäin ajatellen yksityiskohdilla oli paikkansa. Uskon että fyysistä kirjaa lukiessa pysyisin paremmin perillä aikatasoista, sillä se aiheutti välillä haasteita bussimatkojen aikana. Tämä onkin seikka, jota voisin tarkkailla seuraavien äänikirjojen kohdalla. Lintusen kieli on kaunista ja soljuvaa, mistä nautin kovasti edellisen lukemani päälausevoittoisen romaanin jälkeen. Ihana yksityiskohta olivat Hassisen koneen lyriikasta poimitut säkeet kirjan lukujen nimiksi!

Nilla Kjellsdotter: Taivaankartano

Nilla Kjellsdotter 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Himmelsgården. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus 2023. 422 s. Kuuntelin BookBeatista/lainasin kirjastosta.

Näköjään on melkein tarkalleen vuosi siitä kun luin Nilla Kjellsdotterin esikoisteoksen Kivipuiston tyttö. Niin Ruotsissa kuin Suomessa suosittu ja palkittu Murhia Pohjanmaalla -sarja on saanut toisen osan, joka ensimmäisen lailla sijoittuu Vaasan lähistölle, Oravaisten ja Pensalan ruotsinkielisiin pitäjiin. Luen melko vähän kotimaisia dekkareita, mutta Arttu Tuomisen ohella olen aika ihastunut Kjellsdotterin tähänastiseen tuotantoon. Viime kesänä ajelin autolla Oravaisten läpi ja hahmottelin mielessäni, olisiko yksi kahvila voinut olla juurikin se, jossa päähenkilön, poliisin etsivä Mija Wadön, paras ystävä Sara on töissä?

Pensalan sivukylällä metsän keskellä, lähellä vanhan louhoksen uimapaikkaa ja luontopolkua, on leirikeskus, jossa Taivaankartanon seurakunta pitää tyttöleiriä. Leiri keskeytyy ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun nuori Elin löydetään metsäaukealta kuolleena. Elin oli viettänyt viimeisen iltansa poikaystävänsä, pakolaisena Oravaisiin tulleen Adnan Karimin kanssa. Myös Adnan katoaa ja saa kyläläiset uskomaan tämän syyllisyyteen. Vastaanottokeskus on muutenkin häirinnän kohteena. Pian epäily siirtyy kuitenkin Adnanista lähemmäksi leiriä ja sen johtoa. Ovatko muutkin tytöt vaarassa?

Mija Wadö on juuri päättänyt sairauslomansa, jonka edellinen murhatutkinta hänelle aiheutti. Onko Mija tarpeeksi vahvassa kunnossa kestääkseen vauhdikkaan tutkinnan ja sen ihon alle hiipivän epämukavuuden, jonka murhat hänessä aiheuttavat. Hänellä on työparinaan jälleen Ronnie, komea nuorukainen, joka oli edellisen tutkinnan ajan Vaasan poliisilla lainassa. Palaavatko Mijan sekavat tunteet Ronnieta kohtaan?

Taivaankartanossa pohditaan uskovien pientä yhteisöä ja etenkin heidän pastorinsa roolia. Sitä suuremmaksi teemaksi nousee vähitellen kuitenkin tyttöjen oikeus omaan vartaloonsa, nuorten naisten hyväksikäyttö ja sen seuraukset vuosikymmenien ajalta. Murhien motiivi sivuaa Mijankin murheellista nuoruuskokemusta niin uskonnollisen yhteisön kuin teiniraskauden osalta. Sivuhenkilöistä Mijan ystävä Sara murehtii keski-ikäistyvää vartaloaan, rakkautta ja sitoutumisen pelkoa. Ronniesta paljastuu yllättävä yksityiskohta vasta ihan viimeisellä sivulla, samoin Mijan menneisyydestä. Näistä on hyvä jatkaa sarjan kolmannessa osassa, josta en löytänyt vielä mitään tietoja, mutta eiköhän sellainen aikanaan ilmesty!

Myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club.  Kuuntelin kirjan ensimmäisen puoliskon ja se sopii siihenkin hyvin. Lukija Krista Putkonen-Örnin napakka lukutyyli sopii dekkariin oikein hyvin. Pieni miinus Gummerukselle kirjan kannesta, jonka sekavasta värimaailmasta en lainkaan pidä.

Leïla Slimani: Toisten maa

Leïla Slimani 2020. Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 325 s. Lainasin kirjastosta. 

Trilogian avausosa pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään. Ranskalais-marokkolainen kirjailija singahti esikoisromaanillaan Adèle (2015) suoraan marokkolaisten ja ranskalaisten kirjallisuuspalkintojen voittajaksi. Olen lukenut hänen romaaneistaan Kehtolaulun. Jännäri oli hyvin kirjoitettu, mutta kun luin tästä tosielämään pohjautuvasta trilogiasta, kiinnostuin kirjailijasta lisää.

Elsassilainen Mathilde rakastuu nuoreen marokkolaissotilaaseen toisen maailmansodan loppumetreillä ja lähtee tämän vaimona Välimeren eteläpuolelle. Siellä nuortaparia odottaisi oma maatila, mutta pettymys on suuri, kun he saapuvat perille. Aminen isältään perimä tila on kuivalla maalla, talo on surkea ja kaiken lisäksi kaukana lähimmästä kaupungista. Sinne he kuitenkin jäävät, perustavat perheen ja tekevät kovasti töitä. Mathilde ei kehtaa myöntää pettyneensä, vaan kirjoittaa kirjeissään eksoottisesta maasta, sen lämmöstä ja ihmisistä. Nuori äiti ja vaimo tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Vähitellen hän kuitenkin myöntyy realiteeteille, ei jää surkuttelemaan osaansa, vaan tukee miestään tämän ponnistellessa oliivipuiden, maatilan ja sen töiden kanssa, ja löytää elämälleen merkityksen.

Hento kiharatukkainen Aicha, Mathilden ja Aminen tytär, käy koulua kaupungissa ja rukoilee kristittyjen jumalaa. Pieni ja ujo tyttö ei saa läheisiä ystäviä, mutta viihtyy koulussa ja seuraa perheensä elämää tarkkaavaisesti. Tytön näkökulma tuo Mathilden ja Aminen tarinaan omanlaisensa kulman, hieman jännitystä ja ihmetystä, mutta myös lapsenomaista ajankulkua ja hämmennystä. Perheen sisällä kulttuurit törmäävät niin ruoanlaitossa, juhlapyhien aikana kuin naisen aseman omaksumisessakin. Väkivallalta ei vältytä, eikä sairauksilta. 

Tuntuu, ettei Marokossa ole kukaan täysin kotonaan. Berberien ja arabien maassa asuu valtavasti ranskalaisia ja muitakin eurooppalaisia, joiden kaupunginosia ihaillaan, mutta jännitteet ovat jatkuvasti pinnan alla. Naiset elävät pääosin miesten maailmassa; Mathilde ei kuitenkaan alistu kuten niin moni paikallinen nainen, eikä Amine ota sellaista miehen asemaa kuin hän voisi. Heillä on eurooppalaisia ystäviä ja onhan Amine viettänyt useita vuosia sodassa Ranskan puolesta. Aminen nuorempi sisar Selma koettelee rajojaan ja viettää vapaa-aikaansa vaarallisen lähellä katastrofeja.

Marokossa kasvaa 1950-luvun alussa nationalismi, jolle Aminen nuorempi veli Omar omistautuu. Syrjäisellä maatilalla uutisista ei aina tiedetä eikä niitä aina vaivauduta lukemaankaan, mutta maan tuleva itsenäistyminen Ranskasta ei voi olla tuntumatta. Ympärillä kiehuu vähitellen enemmän ja enemmän, ja uskon että Slimanin isoäidin tarinassa politiikalla tulee jatko-osissa olemaan vielä suurempi rooli. Vaikka romaani sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, siinä on paljon ajankohtaista ja tavallaan ikuista, niin yhteiskunnan kuin yksittäisten ihmistenkin tasolla.

Slimanin kerronta on sutjakkaa ja hengittävää, ja Lotta Toivonen tekee suomentajana takuuvarmaa työtä. Romaanissa on miellyttävä tasapaino yksityisiä ajatuksia, haaveita, monenlaisia inhimillisiä tunteita ja yleistä ajankuvaa. Slimani ei takerru yksityiskohtiin, vaikka niitäkin on kivasti mausteena. Näkökulma on miehiä selvemmin Mathilden ja Aichan kokemuksissa, yllättävissä tilanteissa, pulmissa tai kohtaamisissa, joista pitää selvitä. Slimani on myös taitavasti rajannut romaaninsa muutamaan vuoteen. Se tuo rauhaa kerrontaan; vaikka elämässä tapahtuu paljon, romaaniksi tapahtumia ei ole liikaa.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto 1977. WSOY. 183 s. Kirjaston kierrätyshyllystä.

Olipas hyvä löytö! Pohjoiseen lukuhaasteeseen pitää lukea alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kotimainen kirja ja lukupiiriystäväni hoksasi tämän kirjaston kierrätyshyllystä kuin tilauksesta. En ole aikaisemmin lukenut Meriluotoa, joten aloitin kirjan ilman mitään ennakkoluuloja eilen iltapäivällä. Nukkumaan mennessä olin jo lukenut romaanin, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!

Elina lähtee pikkusiskonsa ja monen muun suomalaislapsen kanssa junamatkalle kohti Ruotsia, kun toinen maailmansota syttyy. Elämä Helsingissä Pitkänsillan toisella puolella on ollut vaatimatonta ja itsekin vaatimattomista oloista kasvanut äiti Elna haluaa tytöt turvaan. Ruotsin puolella tytöt erotetaan toisistaan, vaikka Elina oli äidilleen luvannut pitää siskon kädestä kiinni. Elina osoittautuu moneen perheeseen liian isoksi, joten häntä siirrellään paikasta toiseen. Osa niistä kohtelee häntä hyvin, osa työvoimana, osa hemmottelee. Välirauhan aikana käydään kotona, mutta sitten lähdetään takaisin Ruotsiin.

Elina sopeutuu vaihtuviin olosuhteisiin ja ihmisiin. Hän häivyttää minuutensa ja olemassaolonsa, pysyy elossa, tarkkailee ympäristöään, eikä tarkastele tuntemuksiaan. Välillä hän suorastaan ihmettelee elossa- ja olemassaoloaan. Myöhemmin, ehkä 1970-luvulla, kun hän lupautuu mukaan tutkimukseen, jossa häntä haastatellaan kokemuksista sotalapsena, hän osaa kyllä asetella ajatuksensa oikein, muttei pysty kertomaan juuri mitään siitä, miltä oikeasti tuntui. 

Ei elämä mitään anna, pitää vaan napakasti kädessään. Itse siinä on otettava, avattava sormi sormelta kuin lapsena äidin koura jossa oli karamelli. Jos oli.

Elinasta kasvaa nuori nainen, joka ei tunne olevansa kotonaan kummassakaan maassa. Suomessa hän on liian ruotsalainen eikä puhu ruotsia niin kuin hitaat helsinkiläiset. Ruotsissa hän on tietysti suomalainen. Kaunis, tummapiirteinen Elina saa huomiota miehiltä, oppii kielen nopeasti ja pärjää hyvin keittiössäkin. Kun hän tulee raskaaksi vasta 15-vuotiaana, elämä asettuu Ruotsiin, mutta Elinan mieli ei asetu. Hänestä kasvaa kipakka nainen, jonka parisuhteesta ei juurikaan kerrota, mutta onnellinen se ei ole. On vaikea sanoa, mitä nainen kaipaa, sillä houkutuksia on, monenlaisia tarjouksiakin. Laivamatkat Suomeen ja takaisin ovat Elinan omaa aikaa, jolloin voi vaikka vähän antautua haluilleen. En tunne 1970-luvun kirjallisuutta, joten en osaa sanoa, millaista seksuaalisuuden kuvaus on silloin ollut. Tässä romaanissa se jää vihjailuihin ja jälkiseuraamusten kuvaukseen. Usein tyttö otetaan hämärissä olosuhteissa; aikuisempana Elina on selvästi itse aloitteellinen, mutta akteja tai hetkiä ei juurikaan kuvata sanoin. 

Teos kuvaa keskittyen niihin olosuhteisiin, joihin ensin sotalapseksi lähetetty hiljainen tyttö, sittemmin sodan varjosta kasvava nainen joutuu tyttärenä, piikana, yksinäisenä, koululaisena, työntekijänä, miniänä ja nuorena äitinä. Elinan elämä herättää ensi alkuun runsaasti myötätuntoa, kunnes aikuisemmasta naisesta saan hieman jopa jotain voimaannuttavaan viittaavaa. Miehet ovat romaanissa aina sivussa, he ovat kauniita hunsvontteja, masentuneita nahjuksia, harmittomia ressukoita ja vain silmänräpäyksien hetken himon kohteita. 

Meriluoto ei päähenkilöidensä rankoista vuosista ja ilmeisestä köyhyydestä huolimatta sorru minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen; päinvastoin teksti on napakkaa ja toteavaa. Ehkä teos oli senkin takia niin nopealukuinen. Lopussa avataan hieman Elinan suhdetta kahteen jo aikuistuvaan lapseen. Tytärkin pohtii kansalaisuuttaan, vaikka on Ruotsissa kasvanut. Näin sotalapsen identiteetin pohdinta laajenee käsittämään seuraavan sukupolven siirtolaisuutta - siinä mielessä hyvin ajankohtainen tai ikuinen teema, samoin kuin se, mikä naisen identiteettiä määrittelee. Lapsuuden ihmissuhteet, oma perhe, miehet vai sittenkin se, ettei oikein koe olevansa mistään kotoisin? Tähän tunteeseen pystyn itsekin hyvin samaistumaan.

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie 2022. Englanninkielinen alkuteos Best of Friends. Suomentanut Cristina Sandu. Gummerus 2023. 336 s. Lainasin kirjastosta.

Olinkin jo odotellut Shamsielta lisää laatukirjallisuutta. Hänen edellinen romaaninsa Joka veljeään vihaa on kuuden vuoden takaa. Se oli sinä vuonna ehdottomasti parasta käännöskirjallisuutta, eikä huono ollut pari vuotta aikaisemmin kirjoitettu Jumala joka kivessä -kirjakaan, jota kehuimme lukupiirissä.

Pakistanin Karachissa kasvaneen Shamsien kirjat ovat niittäneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Pakistan näkyy teoksissakin. Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Karachista vuonna 1988. Ystävykset Zahra ja Maryam ovat vasta 14-vuotiaita, mutta jo kovin nälkäisiä kokemaan kaikenlaista. Pakistan on uuden alun kynnyksellä, kun Benazir Bhutto nousee valtaan. Nuori naispresidentti saa tytöt haaveilemaan vapaudesta, oikeuksista ja menestyksestä. Yhteiskunta ja ympäristö ovat kuitenkin vielä täynnä sääntöjä, joita täytyy noudattaa, etenkin tyttöjen. Tyttöpelko on arkipäivää miesten maailmassa, eikä Karachissa pysty kapinoimaan samalla tavalla kuin George Michaelin Lontoossa.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa asuu ihmisoikeuksia ja maahanmuuttajien oikeuksia ajava, vaikutusvaltainen Zahra. Hänen paras ystävänsä Maryam menestyy yrityskaupoilla ja omaa varallisuuden, josta moni vain haaveilee. Heidän polkunsa menestykseen on ollut hyvin erilainen, mutta elämät ovat kulkeneet rinta rinnan. Maryam seurustelee Zahran ystävän kanssa ja heidän lapsensa on Zahran kummitytär. Naiset käyvät yhdessä kävelyllä joka sunnuntai ja ovat Lontoossa kuin kotonaan. Heillä on mahdollisuus vaikuttaa niin yksittäisten ihmisten elämiin kuin poliittisiin päätöksiinkin. Politiikka alkaakin vähitellen tunkeutua heidän väliinsä, etenkin kun menneisyydessä on yhteinen kokemus, jota he eivät ole unohtaneet.

Päättyykö sinnikäs, kahden hyvin erilaisen, mutta yhteisen historian omaavan naisen ystävyys Zahran holtittomaan valintaan vai Maryamin kostonhimoon? Sietääkö Zahran omahyväinen maailmanparantajasydän sen, että Maryam pystyy asettamaan henkilökohtaisen yleisen edelle? Jaksaako Maryam enää ottaa vastuuta tapahtumasta, josta he molemmat traumatisoituvat 14-vuotiaina? Romaanin alku on hurmaava yhdistelmä teinityttöjen maailmaa ja jännittävää politiikkaa diktatuurin varjossa. Vuoden 2019 Lontoossa törmäävät arvot, nykyajan ilmiöt ja draaman sävyttämät suhteet. Shamsien romaani on hyvin kiinni nykyajassa ja siihen vaikuttavista ilmiöistä. Olinkin varma, että Shamsie ottaa jollakin tavalla kantaa mm. maahan muuttavien ihmisten kohtaloihin.

Shamsien teksti on terävää ja älykästä, ja Sandu on suomentanut sen sujuvalla varmuudella. Ystävyyden ja pitkäaikaisten suhteiden kuvaaminen tuo tarinaan lämpöä, toivoa ja tunnelmaa. Tunnelma törmää ulkomaailman kanssa, jossa täytyy pärjätä uskonnon, taustan, politiikan ja julkisuuden kanssa. Yhdistelmä on ihastuttavan poksuva, yllättävä ja sopivan jännitteinen. Shamsien teos on selkeän feministinen ja sen pääosissa on ainoastaan naisia. Miehet ovat rakastavan isän tai kannustavan isoisän roolissa, asemaansa hyväksikäyttävän pojan tai pojaksi jääneen miehen roolissa. Se mitä arvostan romaaneissa kovasti on se, että opin lisää maailmasta. Niin tälläkin kertaa.

Ehdottomasti vuoden parhaimmistoa ja kadun sitä, etten ostanut sitä omakseni. Upeasta romaanista myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. 

Nicole Krauss: Rakkauden historia

Nicole Krauss 2005. Englanninkielinen alkuteos The History of Love. Suomentanut Terhi Leskinen. Gummerus 2006. 310 s. Lainasin kirjastosta.

Kommentoin heti alkuunsa, että kirjan kansikuva ei tee oikeutta upealle romaanille, joka on äänestetty julkaisuvuonnaan mm. Amazonin verkkokaupan parhaaksi laaturomaaniksi ja ollut muutenkin kansainvälinen menestys. En itse muista Rakkauden historiaa tuolta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa - ehkä se on menestynyt silloin meilläkin. Kirjan nimen ja kansikuvan yhdistelmä vei minun ajatukseni lähemmäs kioskikirjallisuutta, jota tämä teos ei lainkaan ole.

Tuntuu, että romaanista on vaikea kirjoittaa ja minulla menikin yli puolenvälin ennen kuin sain siitä kunnon otteen. Sen jälkeen olinkin ihastuksissani. Tarinaa vievät eteenpäin minäkertojat, 14-vuotias Alma Singer New Yorkissa ja iäkäs mies, Leo Gursky, samassa kaupungissa. Alman äiti on saanut toimeksiannon tuntemattomaksi jääneeltä mieheltä kääntää englanniksi kirja Rakkauden historia. Välillä tarinaa kerrotaan kirjailija Zvi Litvinoffin kautta Chilestä.

Tarinan juuret ovat kuitenkin 1930-luvun Puolassa, jossa nuori poika rakastuu Alma Meremitski -nimiseen naapurintyttöön. Nuorten tiet erkanevat, kun Saksa hyökkää Puolaan ja teurastaa juutalaisia. Poika piilottelee metsissä niin kauan että pääsee turvaan Yhdysvaltoihin, jossa Alma on ehtinyt perustaa perheen toisen miehen kanssa. Almalla on kuitenkin pieni poika, joka ei tiedä isästään mitään. Mies seuraa etäältä menestyväksi kirjailijaksi kasvavan poikansa elämää seuranaan vain naapurissa asuva ystävä Bruno.

Vuosikymmeniä myöhemmin toinen Alma lukee teosta ja ymmärtää vähitellen, kuka on kirjan kirjoittaja, keneltä äiti on saanut toimeksiantonsa ja mikä on hänen oman nimensä tausta. Alman isä on kuollut lasten ollessa pieniä ja Alman Lintu-niminen pikkuveli yrittää pitää isän muistoa yllä. Pieni veli on vakaumuksellinen juutalainen, joka uskoo olevansa maanpäällinen lamed-vovnik. Romaanin loppuosassa Lintukin pääsee kuljettamaan tarinaa eteenpäin päiväkirjamerkinnöillään.

Juonta ja päähenkilöitä on siis osin vaikea hahmottaa, vaikka lopussa kaikki sidotaankin kauniisti yhteen. Romaanissa on juutalaisten historiaa ja diasporassa elämisen haikeutta, historian ja nimien kautta herkällä tavalla yhdistyviä kohtaloita. Se on myös yksinäisyyttä ja muistoihin käpertymistä, unohtamisen vaikeutta ja pärjäämistä. Elämä kulkee eteenpäin huolimatta siitä, onko se onnellista vai onnetonta, saako sitä jakaa rakkaimpiensa kanssa vai ei. Sydänsuruja on niin Puolasta lähteneillä kuin ilman isää elävillä lapsilla nykyajassa. 

Tämä kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka en tiedä osasinko kertoa siitä lainkaan houkuttelevalla tavalla. Kraussin teos on omanlaisensa. Se koostuu sirpaleista, jotka saavat lukijan epäilemään lukemaansa ja päättelemäänsä. Koskettavaa kerrontaa rikkoo sopivalla tavalla rujous, suorastaan rumuus, joita etenkin Leo Gurskyn ja vähän myös nuoren Almankin minäkerronnoissa on. Iäkkään miehen mielen sumua rikkoo kivasti tytön päämäärätietoisuus ja kekseliäisyys niin että tarinassa on hieman jopa jännittäviä piirteitä. Kiitos Tarjalle hyvästä lukupiirikirjan valinnasta!

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen 2022. WSOY. 226. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja minun piti lukea jo viime talvena, sillä ostin sen Tampereen kirjafestareilta joulukuun alussa kuunneltuani siellä ensin Ujuni Ahmedin haastattelun. Sittemmin teoksesta on tehty myös näytelmä Kansallisteatterissa.

Haluan voittaa oman häpeäni ja rikkoa hiljaisuuteni, jotta sinä, joka ajattelet olevasi yksin, löytäisit muiden luo. Haluan rakentaa tilaa, johon me tytöt ja naiset mahdumme sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä onko meillä huivi vai ei, ovatko hiuksemme suorat vai kiharat, riippumatta siitä, millaista elämää haluamme elää.

Ahmedin kertomat kokemukset lähtevät liikkeelle hänen teinivuosistaan, iästä jolloin hän - kuten niin moni muukin - alkaa kapinoimaan kodin kontrollia vastaan. Tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen kuin valkoihoisellä suomalaistytöllä, sillä Ahmedin kotona pidettiin tiukasti kiinni uskontoon ja somalialaisuuteen liittyvistä tavoista. Naiseksi kasvavana tyttönä Ujuni joutui ottamaan huomioon perheen kunnian ja etenkin sen, ettei hän tyttönä loukkaa sitä. Väärin pukeutuva, väärissä porukoissa ja väärällä tavalla käyttäytyvä tyttö ei aiheuttaisi pelkästään häpeää itselleen, vaan koko yhteisölleen.

Ahmedilla meni vuosia kodin sisäisen kontrollin ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman vapauden välisen ristiriidan kanssa. Hän pukeutui kotoa ulos lähtiessään somalitytölle kuuluvalla tavalla, mutta vaihtoi vaatteita ja meikkasi lisää heti kaupungille päästyään. Useita kertoja hän myös karkasi kotoaan muutamiksi päiviksi. Omille ajatuksille ja levottomuudelle oli vaikea löytää kuuntelijaa. Aikuisena Ahmed alkoi pohtia, mitä voisi tehdä enemmän kaltaistensa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi. Häneen kohdistui paljon vihapuhetta niin oman yhteisön kuin enemmistönkin suunnalta. Muun muassa eräs somalimiesten raiskaustapaus, johon Ahmed otti kantaa, kirvoitti vihaa ja hänen sanomaansa yritettiin sekä vaimentaa että muunnella. Hän sai suomensomalina, ruskeaihoisena naisena enemmän huomiota kuin se, että hän halusi tuomita miesten teon. Oma yhteisö olisi halunnut hänen pitävän tekijöiden puolta ja suojelevan yhteisöä.

Suomalaisen yhteiskunnan velvollisuus on varmistaa, että esimerkiksi lapsen oikeudet toteutuvat riippumatta siitä, millaisessa yhteisössä hän elää. --- Valtavan kamppailun vaatinut silpomisen kieltävä erillislaki on Suomessa ainoa konkreettinen lakimuutos, joka on suoraan koskettanut vähemmistötaustaisia naisia. --- Silpomisesta voi päästä lopullisesti eroon vain, jos kunnian ajatuksesta sen nykyisessä muodossa päästään eroon.

Muistan haastattelustakin, että yksi ensimmäisiä asioita, josta Ahmed kertoi, oli se, miten maahanmuuttajanaisen ääni ei kuulu eikä heitä kuulla samalla tavalla kuin valkoisia feministejä. Valkoiset eivät myöskään osaa ottaa huomioon sitä kontekstia, jossa esimerkiksi musliminaiset elävät äänettömänä massana vähemmistön sisällä. Siksi olisi tärkeää että vähemmistönaiset saisivat enemmän tilaa kertoa itse, millaiset olot heillä on ja mitkä oikeudet heidän osaltaan jäävät toteutumatta. Enemmistössä elävän naisen oikeuksiin asti pääseminen edellyttäisi ensin omasta yhteisöstä rohkeaa irtautumista tai etääntymistä, eikä kaikilla ole siihen voimia taikka tukiverkostoa.

Enemmistössä pää lepää, mieli lepää, kaikki lepää.

Ahmed kertoo myös matkastaan Somaliaan, jossa hän kokee olevansa kotonaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että siellä häntä ei nähdä vähemmistönä ja ympärillä on samannäköisiä ihmisiä. Silti Somalia on köyhempi, takapajuisempi, konservatiivisempi ja sekasortoisempi kuin missä Ahmed haluaisi asua tai kasvattaa lapsiaan. Siellä he olisivat diasporasta kotimaahan muuttaneita parempiosaisia, joiden opeilla maa ei kuitenkaan kehittyisi oikeanlaiseen suuntaan. Somaliassa on myös viime vuosikymmeninä tiukentunut saudiarabialainen islamintulkinta, jossa naisen tila on kaventunut radikaalisti siitä, mitä se on vielä Ahmedin äidin nuoruudessa ollut. Ristiriitaisia tunteita herättävä matka on vain vahvistanut hänen ajatuksiaan siitä, että muutoksen eteen on tehtävä rohkeasti töitä.

Tahtotila kontrolloida naista on paljon vanhempi kuin itse islam, ja paljon vahvempi kuin koko kulttuuri ja historia, jolla sitä perustellaan.

Ahmedin ja Hirvosen yhdessä kirjoittama teos on mielenkiintoinen tietopakkaus tärkeästä asiasta kenelle tahansa, mutta erityisesti sille kohderyhmälle, jonka Ahmed tietää helposti jäävän yksin ajatuksineen. Se on myös rohkaiseva kasvutarina, joka on onneksi saanut ansaitsemaansa huomiota. Teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirjat kertovat.

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Annastiina Heikkilä 2022. WSOY. 411 s. Oma ostos.

Suomalais-ranskalaisen Lean ja algerialaistaustaisen Anissan ilta reiveissä Nantesissa päättyy Anissan poikaystävän Darion kuolemaan. Poliisin rynnäkkö nuorisojoukkoon on ylimitoitettu ja nuoret tippuvat virtaavan joen vietäväksi. Lea selviää, mutta Dario ei. Pariisissa opiskeleva Lea lähtee takaisin opintojensa pariin, kun taas Anissa jää sekasortoisten ajatustensa kanssa kotiin. Hän kanavoi surunsa syyllisen etsimiseen ja rankaisemiseen, sillä näyttää siltä, ettei poliisi kohtele kaikkia tasa-arvoisesti. Nuorukaisen kuolema painetaan villaisella samaan aikaan kun mahdollinen syyllinen pääsee urallaan eteenpäin.

Pariisissa Lea kamppailee epävarmuutensa kanssa. Hän opiskelee eliittiyliopistossa, jossa vauras nuoriso tietää miten missäkin tilanteessa käyttäydytään. Yksi heistä, Raphaël, kiinnostuu kuitenkin Leasta ja niinpä Lea alkaa omaksi yllätyksekseen viihtymään opiskelukaverinsa seurassa. Nuori mies tasapainoilee konservatiivisen kasvatuksen, poliittista keskustelua kannustavan ilmapiirin ja vallankumouksellisten ajatusten ristitulessa. Anissaa ärsyttävät Lean vauraat ystävät ja akateeminen ympäristö; hän haluaisi ystävänsä hyödyntävän kontaktejaan vääryyksien oikaisemiseen. Korruption, poliisiväkivallan, algerialaistaustaisten kohtaaman rasismin ja ylipäätään vanhojen rakenteisen poistamiseksi.

Koristeellisen oven yläpuolelle oli kiinnitetty Ranskan tasavallan tunnus. Liberté, Égalité, Fraternité. Hetken mielijohteesta Lea otti kauniista talosta valokuvan. Hän pyöritteli samalla mielessään tunnuslauseen viimeistä sanaa. Veljeydestä puhuttiin aika vähän, tai ainakin vähemmän kuin vapaudesta ja tasa-arvosta, hän pohti. Saati sisaruudesta ---

Romaanin kerronnassa vaihtelevat Anissan ja Lean näkökulmat. Pinnalla kulkee rajat ylittävä ystävyys, joka joutuu kovalle koetukselle, kun nuorten erilaiset maailmat törmäävät toisiinsa. Pinnan alla on suuria asioita, joihin heidän on tahoillaan vaikea olla sekaantumatta. Anissa joutuu syytteeseen laittomasta uhkasta pyrkiessään paljastamaan eliitin vallankäyttöä. Lea yrittää alkuun pysyä erossa radikaaleista unelmista, mutta löytää kuitenkin itsensä kirjoittamasta esseetä, jonka kimmokkeena on Anissan perheen traaginen tarina. 

Anissan ja Lean nykyhetken rinnalla romaanissa pääsee ääneen myös vuonna 1962 päiväkirjaa kirjoittava Anissan isoäiti Rahma. Pienen pojan äiti on puolisoineen päässyt Algeriasta Ranskaan, joka ei otakaan puolellaan taistelleita algerialaisia avosylin vastaan. Harkit sijoitetaan vuosiksi alkeelliselle leirille, jossa Anissan isä menettää puolet perheestään. Harkien eli Ranskan puolella Algerian-sodassa taistelleiden muslimien epäreilun kohtelun on nostanut valokeilaan vasta Macron - vuosikymmeniä liian myöhään. Arvet näkyvät vielä Anissan perheessä. 

Anissa oli Rahman puolesta vihainen ja halusi ymmärtää, miten kaikki tuo kauheus oli ollut mahdollista. Päiväkirjan merkinnät tuntuivat loppuneen kesken ja hän toivoi, että Rahman kirjoituksia löytyisi lisää. Anissa halusi tietää, miten Rahman tarina jatkui. Hän halusi tietää isoäitinsä elämästä kaiken mahdollisen.

Toimittajana Ranskassa työskentelevän Heikkilän esikoisromaanissa on runsaasti mielenkiintoisia teemoja. Juoni etenee välillä kuin dekkarissa: tapahtumien kulkua selvitetään, syyllisiä etsitään ja vastapuolet kiristävät toisiaan. Teos ottaa upealla tavalla kantaa syrjiviin rakenteisiin, joita Ranskassa mitä ilmeisimmin on tarve tuulettaa ja kyseenalaistaa. Harkien ja algerialaissiirtolaisten historia on traagisuudessaan mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, sillä vastaavaa maahanmuuttajien kohtaamaa epätasa-arvoa on varmasti missä vaan. 

Vapaus valita kohtalonsa on myös romaani ystävyydestä ja siitä miten se aikuistumisen kynnyksellä uhkaa rikkoutua. En malttanut olla ajattelematta, oliko romaanissa ehkä vähän liikaakin tasoja ja tematiikkaa, sellaista monille esikoisromaaneille tyypillistä runsautta, joka aiheutti pientä ähkyä lukiessa. Nytkin kirjoittaessani joudun hieman kaivelemaan muistiani, että romaanin osaset linkittyvät varmasti oikealla tavalla yhteen. Kokonaisuus pysyi runsaudesta huolimatta melko hyvin kasassa, ja pidin siitä että Heikkilän teos oli jotenkin ihanalla tavalla perusromaani. Se ei yrittänyt olla mitään kokeellista eikä erikoista, se ei kikkaillut kielellä, vaan se antoi Lean, Anissan ja kiehtovien teemojen nousta keskiöön.

Jos Heikkilä jatkaa romaanien kirjoittamista, luen varmasti seuraavankin! Tästä myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 45: Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 17: A book set in 2000. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten siitä löytyy 12: maastamuutto.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova 2022. Atena. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Soudakovan toinen romaani jatkaa esikoisesta tutuilla teemoilla, eli naapurimaamme lähihistorialla ja maahanmuutolla. Tarina sijoittuu tällä kertaa Pietariksi muuttuvaan Leningradiin ja sieltä Turun betonilähiön kautta Helsinkiin. Nuoripari Vera ja Georgi asuvat entisaikojen suuresta, kauniista keskusta-asunnosta muutetussa kommunalkassa ja saavat tyttären, Ninan. Pieni perhe laajenee persoonallisiin seinänaapureihin, joita maastamuuttavat ikävöivät kovasti 1990-luvun Suomessa.

He elivät ystäviltä saaduilla lainarahoilla, ryyneillä ja Ninan koulussa jaettavan ruoka-avun säilykkeillä. Ehkä heidänkin kannattaisi alkaa koota tarvittavia papereita. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka eivät he olleet mihinkään muuttamassa. Mitä he siellä vieraassa maassa tekisivät? Ei heitä siellä kukaan odottanut. Mutta jos tilanne muuttuisi vielä huonommaksi, olisi ainakin joku pakotie.

Vera on äitinsä kautta inkerinsuomalaisia, mutta sukujuurista ei ole koskaan puhuttu. Vasta kun Neuvostoliitto alkaa rakoilla ja elämästä tulee tiukkaa, Vera alkaa suunnata katsetta maahan, josta hänen tätinsä osaa hieman kertoa. Päätös muutosta tapahtuu lopulta hyvin nopeasti ja Turun tavarapaljous häikäisee uudet asukkaat. Vera oppii kielen nopeasti, pääsee alansa töihin; myös Georgilla on verkostonsa ja Nina pärjää koulussa. Mutta siinä missä äiti ja tytär kotoutuvat hyvin, isän työttömyys ja irrallisuus huolettaa. 

Ninan kasvaessa nuoreksi naiseksi alkavat mieltä vaivaavat kysymykset juurista, ulkopuolisuudesta ja menneisyydestä. Mikä on se kaveriporukka joka ymmärtää häntä parhaiten, pystyykö hän olemaan missään täysin oma itsensä, ilman jatkuvaa yrittämistä. Ninakin löytää rakkauden ja perustaa perheen, ja kun vuosia myöhemmin lapset alkavat irtautua äidistä, on hänen ajatuksissaan taas tilaa peloille. Ninan isovanhempien ja vanhempien parisuhteet ovat kestäneet läpi ankarat ajat, poliittiset myllerrykset ja maahanmuutot, mutta kestääkö Ninan avioliitto mielen pelottavaa mustuutta?

Varjele varjoani on mukavaa luettavaa ja hyvin tässä ajassa. Kurkistus kommunalkan lämpöön, kekseliääseen säästäväisyyteen, älykkääseen yhteisöllisyyteen ja venäläisyyteen on juuri niin nostalgista kuin se myöhemmin Suomesta käsin muisteltuna vaan voi olla. Se toimii hyvänä taustana maahanmuuttajan Suomessa törmäämille vaatimuksille ja etäisyyttä arvostavalle kulttuurille, ponnisteluille ja yksinäisyydelle. Soudakova tarjoilee turkulaisessa lähiössä myös varsin stereotyyppisiä maanmiehiä puolisoineen ja tapoineen. 

Ninan nuoruudessa tasapainoillaan kahden kulttuurin välillä, mutta eletään samalla tutunkuuloista 1990- ja 2000-lukujen vaihdetta. Soudakova on pirstonut kerronnan melko lyhyisiin lukuihin, jotka seilaavat ajassa edeten kuitenkin vaivihkaa kohti nykypäivää. Seilaaminen ei haittaa lainkaan, vaan tuo uusia näkökulmia, yllättäviä tapahtumia ja täydennystä. Täysin kronologinen eteneminen olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Romaanin kieli on jälleen kaunista ja yksityiskohdissa viipyilevää, ajoittain jopa hieman makeaa. Paikoitellen ympäristön listamainen kuvaus puuduttaa, mutta kokonaisuus on hyvällä tavalla täyteläinen, runsas ja aistikas.

Varjele varjoani oli mieluista luettavaa myös siksi että työssäni on hyvä ymmärtää maahan muuttaneiden asemaa ja ajatuksia, sitä miten heidän olisi tärkeä päästä osaksi yhteiskuntaa, mutta miten samaan aikaan heille on merkityksellistä pitää kiinni omista tavoista ja arvoista. Ja miten näiden kahden maailman yhdistäminen voi olla vaikeaa.

Helmetin lukuhaasteessa laitan romaanin kohtaan 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 1: A book set in a location beginning with A, T or Y. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteesta kuittaan kohdan 1: Vuoden vaihtuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa se sopii kohtaan 22: Kirjassa käydään saunassa. Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Leevi levitoi.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tran 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Skugga och svalka. Suomentanut Outi Menna. Teos. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Quynh Tranin esikoisteos palkittiin viime kuussa Runeberg-palkinnolla, paljon onnea! Luin kirjan jo reilu viikko sitten ja aloitinkin tämän kirjoitusprosessin listaamalla asioita, jotka olivat päällimmäiseksi jääneet teoksesta mieleeni. Yleensä kirjoitan heti, viimeistään lukemista seuraavana päivänä, joten on aika jännää palata taaksepäin ja antaa muistikuvien kerrostua.

Valokuvamaisia muistikuvia on paljon myös Quynh Tranin romaanissa ja se on itse asiassa teoksen piirre, josta kerroin ensimmäisenä, kun lukupiirin ystäväni kyselivät millaisesta kirjasta on kyse. Quynh Tranin kieltä voisi kuvailla myös runolliseksi, mutta nimenomaan lyhyiden, usein jopa verbittömien lauseiden ansiosta lukijan on helppo nähdä hetket mielessään. Riveillä on paljon kuvausta, mutta juuri sen verran kuin on tarpeen. Kieli ei kuitenkaan ole ytimekästä, vaan ennemminkin unenomaista ja häilyvää. Tarinakaan ei etene aina kronologisesti.

Viikonloppuisin, kun kaikki olivat kotona, saatoin herätä hiljaiseen ja pehmeään sateen ropinaan. Huoneen vastakkaisella puolella Hieun mytätyt lakanat. Suljin silmäni, nukahdin uudelleen. Päivä, joka alkanut aikoja sitten. Sateen yhä laiskistuva naputus peltiä vasten, sateen viileys ikkunoissa aivan kuin ne olisivat minun omaa ihoani.

Romaanin kertoja on pieni poika, pikkuveli, jonka perheeseen kuuluvat äiti Má ja isoveli Hieu. Vietnamilaistaustainen perhe asuu pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla ja luonnollisesti maahanmuuttajuus ja kulttuuriset piirteet tuovat romaaniin oman värinsä. Vietnamilaiset muodostavat yhteisön, jotka kokoontuvat pelaamaan, käyvät mustikassa ja työskentelevät pesulassa. Vietnamilaisen näkökulmasta suomalaisten tarpeet vaikuttavat välillä huvittavilta ja törmäävät epäloogisuuteensa. Miksi hakeutua aina valoon, kun varjostakin voisi nauttia?

Pikkuveli on perheen tarkkailija, ja olosuhteita tai varsinaisia tapahtumia kiehtovampia ovatkin päähenkilöiden ja heidän verkostonsa välisensä suhteet ja jännitteet, kuten Mán rooli aasialaisten elokuvien välittäjänä tai hänen ystävänsä äkillinen hiljaisuus. Pikkuveli tallentaa näkemänsä ja kokemansa ja lapsen näkökulma asioihin avaa silmiä piristävällä, joskus myös hyvin hämmentävällä tavalla. Jännitteitä on perheessäkin, sillä murrosikäinen Hieu kiinnostuu tytöistä, mutta aiheuttaa myös paheksuntaa. Hänen ja Mán välit ovat erilaiset kuin pikkuveljen ja äidin, enkä ihan alkuun edes ymmärtänyt Mán olevan poikien äiti. Má muuten tarkoittaa vietnamiksi äitiä. Vahvasti mieleeni on jäänyt myös erikoisen merkityksellinen viikko mustikkametsässä, jonne pienimmäinen ei päässyt mukaan, mutta joka näytti ädistä, isoveljestä tai vanhasta Tei-Tei-tädistä ihan uusia puolia.

Hienosti omaääninen teos, josta voisi avautua vielä paljon lisää, jos sen lukisi toisen kerran. Quynh Tran osaa kirjoittaa tekstiä, joka sekä piilottaa että paljastaa. Ja Outi Mennan suomennokset ovat aina upeita. Helmetin haasteeseen mietin, olisiko tässä kirja, jonka kansi saa hyvälle tuulelle - onhan se hieno, mutta laitan kirjan kuitenkin kohtaan 45: Palkittu esikoiskirjailija. Seinäjoen lukuhaastetta varten löysin tästä rannikon (17) ja Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 14: A book with fewer than 5000 ratings on Goodreads. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Katriina Ranne 2021. WSOY. 378 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin nimi on vetävä ja väkevä, ja kirja sopii ulkoasultaan erinomaisesti Helmetin haastekohtaan 46, sillä kirjan kannen pääväri on punainen. Punainen väri viittaa tässä Argentiinan maaperään, punaiseen multaan, jonne lahtelaisen Kaarlon perhe asettuu vuonna 1906. 

Suomessa eletään sortovuosia ja vaikka ensimmäiset omat eduskuntavaalit ovat ovella, moni kokee ettei kotimaassa voi enää hengittää vapaasti. Niinpä Kaarlonkin isä innostuu ajatuksesta, että jossain kaukana lämpimässä on maata heille, jos he vain uskaltavat lähteä matkaan ja osallistua Colonia Finlandesan rakentamiseen. Perillä lupaukset eivät ihan täyty, mutta joukko suomalaisia jää sademetsän laitamille viljelemään yerbaa ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaiselle riittää töitä ja toimeentuloa.

Monta sukupolvea myöhemmin Aina ymmärtää olevansa ainoa sujuvasti suomea puhuva, joka on jäänyt alueelle. Hänen isoäitinsä on juuri kuollut, eikä Aina tiedä muista sukulaisista. Omia lapsia tuskin enää tulee, mutta hän on alkanut ymmärtää olevansa osa ympäristöä, osa luontoa ja osa guaraníheimoa, jotka ovat avanneet hänen silmänsä eurooppalaisten aiheuttamalle tuholle. Ympäriltä katoavat puut ja metsän reuna on aina vaan kauempana. Ennen niin vuolaat virrat ovat enää puropahaisia, eikä punainen maa jaksa kasvaa juuri mitään.

Kaarlon ja Ainan välissä elävät sukupolvet eivät ole juurikaan kosketuksissa ympäröivään maailmaan, eivätkä alkuperäisväestöön joka asuu kuitenkin ihan vieressä. Colonia Finlandesa pyrkii omavaraisuuteen ja sen alati harveneva väestö pitää toisistaan huolta. Romaanin alussa odotin yhteisön omaavan jonkinlaista poliittista ideologiaa, mutta ehkä ankara realismi unohdutti aatteet. Siinä missä Eurooppa ja Suomi porskuttavat eteenpäin 1900-lukua, Argentiinan sisämaan suomalaiset junnaavat paikoillaan. Vasta Ainan lähtö kouluun avaa silmät sille, mitä kaikkea muualla on tapahtunut. Toki poliittiset ja muutkin virtaukset vilahtelevat ohi, kuten Evita Perón, mutta eivät hirveästi vaikuta yhteisön elämään.

Sukupolvien seuraaminen on aina mielenkiintoinen lähtökohta romaanille ja tässä teoksessa on paljon sukupolvien välistä lämpöä. Vaikkei Maa kuin veri ole kovin paksu, kunkin sukupolven edustajat saavat runsaasti tilaa kertoa omasta elämästään pienellä yerbatilalla, kohtaamisistaan ihmisistä, naapureista, rakkaudesta ja toimeentulosta. Kuolemaa ja onnettomuuksiakin on, mutta Ainan isoäidillä on sitkeyttä elää lähes satavuotiaaksi. Tarinoihin mahtuu avioliittoja, poislähtöjä, hylkäämisiä, synnytyksiä ja ennen kaikkea työntekoa.

Kokonaisuus on kuitenkin myös aika sirpaleinen eikä niin väkevä kuin mitä romaanin nimi antoi odottaa. Suomalaiselle vieraan luonnon läheisyys käärmeineen ja hyönteisineen tuo eksotiikkaa, samoin Ainan ystävyys guaraníen kanssa, kielten sekamelska ja eristyneisyys. Lopussa tuntui kuitenkin kuin olisin juossut näiden sadan vuoden halki enkä olisi saanut kunnon otetta yhdestäkään päähenkilöstä, vaikka kukin heistä oli vuorollaan hyvin rakennettu ja kiehtova. Viimeisen suomalaisen, Ainan, päätös muuttaa puuhun asumaan muutti romaanin luonteen yhtäkkiä kantaaottavaksi. Hyvin tärkeä kannanotto, joka oli tavallaan koko ajan tulossa, mutta silti hieman irrallinen.

Kannattaa lukea myös kirjailijan romaani Miten valo putoaa vuodelta 2017. Hyvin erilainen teos! Maa kuin veri -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamuuri, Eniten minua kiinnostaa tie ja Anun ihmeelliset matkat. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Usean henkilön näkökulmasta kirjoitettu romaani. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii paikkaan 21: eteläisellä pallonpuoliskolla, ja Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 20: A book that is set during 1900 - 1950. Maailmanvalloitukseen sain tästä uuden maan!

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskinen 2021. Like. 466 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Koskisen Finlandia-ehdokas Tulisiipi (2019) oli niin hyvä romaani, etten epäröinyt aloittaa Haukansilmää, jossa on Tulisiivestä tutun Kuuran suvun varhaisempia vaiheita Amerikassa. Perheen pojat Veikko ja Yrjö ovat vielä varsin pieniä, kun he matkaavat laivalla Atlantin yli ja jäävät hetkeksi lupaavaan New Yorkiin. Perheen isä ei kuitenkaan ole tyytyväinen pieniin hanttihommiin, vaikka lapset ja äiti viihtyvät ihmisvilinässä erinomaisesti. Lännen lupaamat maat ja vapaus houkuttelevat, ja niinpä koti vaihtuu jälleen.

Preerian reunamilla on uudisasukkaiden pidettävä pintansa intiaaniheimoja vastaan. Asutuksen jatkuva laajeneminen ja Yhdysvaltain sisällissota ovat kiristäneet uudisasukkaiden, armeijan ja intiaanien välejä. Eikä Kuuran perhe ehdi olla kauankaan uusilla tiluksillaan, kun intiaanit kaappaavat Yrjön, englantilaiselta nimeltään Georgen. Hevosten ja aseiden kanssa taitava poika selviää kuitenkin hengissä ja hänestä tulee heimon arvostettu jäsen. Valitettavasti intiaanien elinolosuhteet heikkenevät vuosi vuodelta ja Yrjönkin - intiaaninimeltään Haukansilmän, Miehen Jota Hevoset Kuuntelevat - heimo pakotetaan reservaattiin.

Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.

George elättää itsensä preerialla vuosikausia, elää hevosenselässä, kulkee pitkiä matkoja ja päätyy milloin rancheille töihin hevosenkesyttäjäksi, milloin neuvottelijaksi valkoisten ja intiaanien välille. George näkee kauemmaksi kuin kukaan ja osaa rauhoitella hevoset paremmin kuin kukaan. Hän löytää takaisin perheensä luokse, mutta puoliksi intiaaniksi kasvaneena viihtyy paremmin itsekseen. Perheen tuttava, puhelias Bob pitää välillä nuorukaisesta huolen ja eteläiseltä tilalta löytyy myös New Yorkin sirkuksesta mieleen jäänyt Diana Knox. 

Haukansilmässä oli minun mieleeni hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtovaa. Vaikka intiaanien kohtalo on romaanissa suuressa roolissa, Koskinen kuvaa historiaa ottamatta tulisieluisesti kantaa puoleen tai toiseen. Romaanin alussa kertojanääni on selvästi lapsen ja kerronta sen vuoksi hieman lapsekasta, mutta Georgen kasvaessa muuttuu kerrontakin vähitellen aikuisemmaksi. Tulisiivessä päähenkilöpojan elämä risteää historiallisten yksityiskohtien kanssa ja samalla tavalla Georgekin päätyy tekemään töitä historiasta tuttujen nimien kanssa. Lopuksi löytyy myös nainen, jonka kanssa mies päätyy laivamatkalle Suomeen.

Postaus kirjasta löytyy myös blogeista Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään paikkoja ja tästä löytyy vuoret. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 15: A book without a person on the cover. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9, sillä kirja kertoo siirtolaisuudesta.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara 2021. Otava. 208 s. Lainasin perheenjäseneltä. Kuva kustantajan.

Kerroin eilen serkulleni, että yksi syy miksi pidän Bechistä niin kovasti, on Koko Hubaran suorasukainen ilmaisutapa. Teksti ei pidättele, se ei pysähdy tunnelmoimaan eikä se viivyttele. Bechi on väkevää luettavaa ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Tämän esikoisromaanin olisi suonut näkyvän syksyn palkintoehdokkaissa!

Romaanin nimihenkilö Bechi on sopinut tapaamisen äitinsä Shoshanan kanssa kahvilaan kertoaakseen tälle raskaudestaan. Kertominen ei ole helppoa, sillä mikään näiden kahden suhteessa ei ole helppoa. Bechin mielestä äiti on yrittänyt aina liikaa olla läsnä sen sijaan että olisi rehellisesti oma itsensä, kirjailija. Naisten välillä on rakkautta, mutta myös paljon turhautumista, ärtymystä ja väärinymmärrystä. Asioiden piilottelua.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu. 

Shoshana, jemeninjuutalaista sukua, on muuttanut Suomeen, vaikka hänen Suuri Suunnitelmansa oli päätyä Pariisiin. Hänen välinsä omiin vanhempiinsa viilenivät jo teini-iässä, joten kohdalle osuvan Hannun mukaan oli tavallaan helppo lähteä. Suomen kielen nainen opettelee nopeasti, jotta pääsisi kirjoittamaan kielellä, jonka puhujat ovat kylmiä, tasapaksuja ja ennakkoluuloisia. Shoshana osaa kuitenkin repäistä, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Pian tyttären syntymän jälkeen avioliitto päätyy eroon. 

Vaikka romaanin nimi on Bechi, minusta tuntui että luen enemmän Shoshanasta kuin hänen tyttärestään. Tyttären nimikin tulee äidin kadonneelta isoveljeltä. Teos on ennen kaikkea äitien ja tytärten välisten kipeiden suhteiden tilitystä. Jokaista irtiottoa äideistä tuntuu leimaavan katkeruuden tunne, edellisen sukupolven kyvyttömyys rakkauteen tai aitoon läsnäoloon. Johtuuko siitä, että jokaisella naissukupolvella on omat haavansa ja tapansa selviytyä uudessa kotimaassa. 

Äitiyden teema vahvistuu loppua kohti, kun epilogissa Shoshanan äiti Rivka saa puheenvuoron. Vanhan naisen elämää Maassa edeltää lapsena solmittu avioliitto, yhden pojan kuolema ja pian uuteen, luvattuun maahan saapumisen jälkeen toisen pojan katoaminen. Vasta epilogissa Hubara nivoo naisten tarinan osaksi Israelin kipeää politiikkaa, vaikka vihjeitä siitä toki on jo aikaisemmin. Myöhemmin Suomessa Bechin humalainen yö, kosketuksenjano, hedelmöittymisen hetki ja Shoshanan maaninen siivoushulluus ovat kuin jatkumo sille, mitä isoäidille tapahtui vuosikymmeniä aikaisemmin.

Romaani on kaiken muun ohella vahvasti myös kertomus maahanmuutosta ja uuteen sopeutumisesta. Shoshanan irtautuminen oli valinta siinä missä hänen vanhempiensakin lähtö Jemenistä, mutta syyt olivat tyystin erilaiset. Tiiviiseen romaaniin mahtuu paljon suuria teemoja, joista on kirjoitettu ennenkin, mutta tuskin ihan tällä tavalla. Bechi on sivumääräänsä paljon enemmän, ja pidin kovasti siitä, miten se tiiviydestään huolimatta hengittää ja jättää lukijalle tilaa ajatella ja päätellä itse. Se on kuin käärö, josta avautuu koko ajan lisää täytteitä.

Totesimme eilen serkkuni kanssa, että Hubaran teoksessa herkkua on myös sen dialogi, välillä myös sen puute. Etenkin Shoshanan ja Bechin välinen vuoropuhelu on tylyä, lyhytsanaista ja aitoa. Niin tuttua, että tunnelma välittyy heti, ja sanomatta jätetyt sanat pystyy täydentämään itse. Hubara pystyy tavoittamaan toisilleen läheisten ihmisten suhteesta jotain hyvin universaalia ja silti omakohtaista ja hyvin osuvaa. Ja ehkä se, miten äidin ja tyttären välinen kommunikointi on edelleen niin hankalaa, kertoo jotain asioista, joista ei ole koskaan puhuttu. Onneksi he soittavat isoäidille. Onneksi Bechi avaa vihdoin ja viimein äitinsä kirjoittaman omaelämäkerrollisen teoksen.

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Camilla Grebe 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Alla ljuger. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2021. 415 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria asuu pienen poikansa Vincentin kanssa vanhan kartanon arvokkailla mailla vihreässä puutalossa. Hän on mennyt vastikään naimisiin Ranskasta Ruotsiin muuttaneen Samirin kanssa, jolla on teini-ikäinen tytär Yasmin. Uusperheen arki ei ole aina helppoa, vaikka parisuhteessa on paljon rakkautta ja lapset pitävät kovasti toisistaan. Yasminin ja Marian välillä on kismaa, ja teinityttö ottaa äänekkäästi yhteen isänsä kanssa iltaisin. Yasmin ei panosta lukio-opintoihinsa niin täysillä kuin mitä isä toivoisi, vaan viettää aikaa poikaystävien kanssa ja pukeutuu Marian mielestä liian viettelevästi.

Joulun alla vuonna 2000 tapahtuu jotain minkä seurauksena Yasmin katoaa. Hänen tavaroitaan löytyy läheisen merenrantakallion kärjeltä ja merestä. Viikon etsintöjen jälkeen poliisit alkavat tutkia tapausta murhana. Todisteet osoittavat Samiria, joka on menettänyt edellisen vaimonsa ja toisen tyttärensä vain neljä vuotta aikaisemmin Pariisissa. Samir viedään tutkintavankeuteen, ja Marian ja Vincentin elämä mullistuu taas täysin.

Jännitysromaani rakentuu osista, joissa tarinankertoja vaihtuu. Ensimmäisen vuoron saa Maria ja seuraavassa osassa tapahtumia täydentää downin syndroomaa sairastava Vincent. Tarkkaavainen, empaattinen poika näkee ja kuulee asioita, joista Maria ei tiedä, mutta joista hän ei uskalla kertoa poliisille. Vincent ymmärtää asiat omalla tavallaan ja lopettaa puhumisen 20 vuodeksi. Niinpä kerronta siirtyy vuoteen 2020, kun kallionkielekkeen läheltä löytyy ruumis. Jo aikoinaan tapausta selvittänyt Gunnar palaa Marian vihreään taloon ja aloittaa Yasminin katoamisen uudelleen penkomisen.

Gunnarin ja tämän työtovereiden kautta Veteen piirretty viiva linkittyy Greben aikaisempiin teoksiin. Muuten teos on täysin itsenäinen. Vuonna 2020 Gunnar on mies, joka ei voi vastustaa naisia, mutta ei myöskään halua sitoutua. Muuttuuko miehen suhde naisiin, kun Maria on jälleen lähellä? Gunnar löytää johtolangan ja 20 vuotta vanhat tapahtumat alkavat selvitä. Lopulta dramaattisen tarinan kertojaksi pääsee myös itse Yasmin.

Greben teoksessa on mielenkiintoinen asetelma, kun arabitaustaista miestä syytetään tyttärensä murhasta. Kunniamurha on rantautunut Ruotsiinkin ja Yasminin tapaus nähdään juuri siitä viitekehyksestä. Mutta voisiko boheemi älykköisä tappaa tyttärensä teini-iän repäisyjen vuoksi? Vanhan kartanon vauraat naapurit juhlivine poikineen luo maiseman, jossa kotiapulaiset vaihtuvat tiuhaan ja vanhemmat ovat usein pois kotoa. Surusilmäinen Tom ja pellavapäinen Casimir eivät ehkä olekaan ihan sitä mitä lukija olettaa. 

Vaihtuvat kertojanäänet tuovat tarinaan jännittävällä tavalla eri näkökulmia. Kun Yasmin pääsee ääneen, moni lukijan etenkin Mariasta ja naapurinpojista luomat mielikuvat muuttuvat ja asetelma keikahtaa. Kukin on kertojana omanlaisensa, ja etenkin Vincent ja Gunnar piristävällä tavalla erilaisia. Päähenkilöt herättävät sympatiaa ja sääliä, mutta loppua kohden myös hämmästystä ja järkytystä. Yasminin katoamisen taustat tulevat puskista, kuten odottaa saattaa. En ole ihan varma, oliko loppuratkaisu kovin vakuuttava tai uskottava, mutta tarvitseeko sen ollakaan? 

Veteen piirretyssä viivassa oli paljon aineksia, joista voisi kertoa lisääkin, mutta voit lukea niistä vaikkapa blogeista Leena Lumi, Joken kirjanurkka sekä Kirjamuuri. Camilla Greben loistavasti kirjoitettuja, monesti palkittuja dekkareita ovat myös Lemmikki (2017), Horros (2018) ja Varjokuvat (2019).

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark 2015. WSOY. 327 s. Lainasin kirjastosta.

Blogissani näyttäisi olevan Tiinan-päivän perinne, sillä tämä on kolmas kerta kun postaan Tiina Laitila Kälvemarkin teoksesta hänen nimipäivänään ja näin päätän Naistenviikon haasteen osaltani. Onnea nimipäiväsankarille! Aikaisemmat teokset Seitsemäs kevät ja H2O tekivät suuren vaikutuksen, joten oli ihan selvää, että luen tänä kesänä Karkulahden. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma Kadonnut ranta jää ensi kesään!

Koska sekä minulla että kirjailijalla on juuria Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, sijoitin mielessäni kirjan Karkulahti-nimisen maatilan sinne. Kartasta en löytänyt Karkulahdentietä, joten paikka on fiktiivinen ja mielikuvani täysin omani. Romaanin Karkulahdella on pitkä historia, joka ulottuu ainakin isonvihan aikaan, ja josta juontaa syvä ryssäviha. Tilan poikamiesisäntä Jaakko on kuitenkin rohkea ja tuo tilalle venäläisen Veran. Vanhaemäntä Elisabet on alkuun loukkaantunut ja järkyttynyt, mutta vuosien mittaan asenne muuttuu.

Järkyttynyt on myös Vera, sillä vaikka Jaakolla käteistä onkin, tila ja talo ovat huonossa kunnossa, naapurit ovat kaukana ja kotona asuu Velipuoli, puhumaton peikko josta Jaakko ei ollut kertonut mitään. Emäntäkin on yhtä vihaa ja ilkeitä sanoja. Veraa vastaan lyö ankeus ja hän pakkaa tavaransa heti kun on juonut kupin teetä. 

Karkulahdessa kuljetaan ajassa, kun palataan sekä Elisabetin että Veran menneisyyteen, ja siirrytään eteenpäin aikaan kun Veralla on tytär Anna. Tunnistan Elisabetissä pohjalaista ylpeyttä ja omanarvontuntoa, taipumusta kerskailla paikoissa joissa siihen ei olisi aihetta. Vähitellen kiukkuisen, sairaan vanhuksen sisältä löytyy myös rakastunut nuori, jopa romantiikannälkäinen nainen, jonka omatkaan ratkaisut eivät ole niitä kunniallisimpia. Veran kauniin ulkokuoren alle mahtuu myös: värikkäät nuoruusvuodet, valtava hinku päästä pois ja unohtaa kotikylän ankeus, työttömyys ja velvollisuudet. Karkulahdesta on lähdetty ennenkin ja sitä Verakin yrittää, mutta mikä lie sitkeys, rakkaus tai tarve rankaista itseä saa hänet pysymään tässä ankeudessa. 

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee. 

Jaakon puhumattomuus ja äidinpelko, emännän ilkeys ja haju, sisävessan puute ja Velipuolen lymyily nurkissa meinasivat olla minullekin liika annos ankeutta, mutta onneksi tarina alkoi herättää kiinnostuksen hyvin nopeasti ja luinkin kirjan melkein samalta istumalta. Kuten tuoreemmissakin romaaneissaan, Laitila Kälvemark on uskomattoman taitava ihmismielen kirjoittaja. Karkulahden hahmot ovat tavattoman tutunoloisia, dialogi on aitoa ja sitä tekee mieli ihan lukea ääneen. Kirjailija on löytänyt tarinaan hyvän rytmin, mielenkiintoiset taustat ja lähes kosketuksentarkat, kauniit ja kullanhohtoiset, mutta rumatkin yksityiskohdat.

Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Elisabetin vanhuudenhauraassa mielessä aikakaudet ja ihmiset menevät jo sekaisin, mutta lukijalle - ja myöhemmin Verallekin - paljastuu asioita, jotka pehmentävät katkeroitunutta ihmistä ja helpottaa kahden naisen yhteiseloa. Kielimuurista huolimatta emännän ja venakon välillä on paljonkin yhteistä ja ryssävihasta kertova tarina teoksen lopussa sulkee ympyrän. Myöhemmissä teoksissaan kirjailija on lähtenyt Karkulahden realismista eri suuntiin, mutta tapa olla ihmisen mielen sisällä on säilynyt ja toivon että säilyykin. Arvostan kovasti myös sitä, että lukijalla on mahdollisuus täyttää aukot itse ja rakentaa mahdollisuuksia kevyesti kudottuihin yhteyksiin. Ja Laitila Kälvemarkin kieli - se on kaunista!

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Lukuneuvoja ja Ullan luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 13. A book written by an author of one of your best reads of 2020 (H2O). 

Muita nimipäiväsankareiden teoksia: Tiina Rajamäen Vieras maisema, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sekä Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit. Hyvää nimipäivää!