Michael Cunningham 1998. Englanninkielinen alkuteos The Hours. Suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus 2000. 239 s. Omasta hyllystä.
Pitää aloittaa ihmettelemällä sitä, miksi en lukenut Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta silloin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun Tunnit julkaistiin suomeksi ja olin ihastuksissani. Olin tietysti tietoinen teosten välisistä yhtäläisyyksistä, mutta miten vähän tiesinkään. Nyt kun olen lukenut molemmat - peräkkäin - olen vielä enemmän ihastuksissani. Ja onneksi Tuntien lukemisesta on jo niin kauan, että saatoin aloittaa lähes puhtaalta pöydältä.
Entä jos se hetki päivällisellä - se harmonia, se pieni täydellisyys - olisi kyllin? Entä jos päättäisi ettei halua sen enempää?
Tuntien (joka muuten on (Mrs. Dallowayn työnimi!) juonta tai episodimaista rakennetta on tässä turha käydä läpi, toivon että se on mahdollisimman monille tuttu teos. Elokuvakin oli hyvin onnistunut. Hauska yksityiskohta on se, kun romaanin Clarissa, jota elokuvassa näyttelee Meryl Streep, on ihan varma, että näki kyseisen näyttelijän kurkistavan asuntovaunusta ulos jollakin Manhattanin kujista. Tuntien ja Mrs. Dallowayn välisiä yhtäläisyyksiä onkin sitten paljon enemmän, ja oli ihanaa, miten ne yllättivät ja huomauttivat olemassaolostaan pienellä viiveellä. Cunningham on käyttänyt Woolfin teosta rohkeasti hyväkseen, mutta se tapahtuu niin hienovaraisella ja hurmaavalla otteella, ettei voi kuin ihailla.
Romaanien päähenkilöt - Clarissat - lähtevät itse ostamaan kukkansa, valmistautuvat illan juhliin ja elävät kumpikin oman maailmansa seurapiirielämää. Kolmenkymmenen vuoden takaiset ihmissuhteet, päätökset ja tunteet väijyvät molempien mielessä, kun vanha ystävä poikkeaa yllättäen. Siinä missä New Yorkin Clarissa kokee kuoleman läheisyyden konkreettisesti omassa päivässään, Lontoon Clarissalle se on vain etäinen uutinen - ratkaisu, johon Cunninghamin Virginia Woolf päätyy kirjoittaessaan Mrs. Dallowayta. Kuolema, ikääntyminen ja eletyt vuodet ovat voimakkaasti läsnä molemmissa romaaneissa, tietynlainen kaiho ja olemassaolon pohdinta, samoin kuin oman lapsen kasvun ja itsenäistymisen ihme.
Tuntien päähenkilöistä kolmas, Mrs. Brown, kokee samanlaista ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunnetta kuin romaanin Virginia Woolf - kenties myös se oikea. Naiseen, vaimon rooliin ja äitiyteen kohdistuvat odotukset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Naiset tarkkailevat itseään, tekemisiään ja tunteitaan piinaavan hellittämättömästi. Molempien päivään kuuluu epäsopiva (?) suudelma, jonka lataus on ehkä todellisuutta suurempi. Siinä on jotain samaa minkä Clarissakin koki nuoruudessaan. Mrs. Brownilla on pieni poika, johon äidin tekemiset ja ratkaisut vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä New Yorkissa.
Voi hyvänen aika. Luulen, että luen Tunnit taas jonain päivänä ja löydän siitä lisää. Läheskään kaikki ajatukset eivät mahdu yhteen blogipostaukseen. Pidin kovasti myös Cunninghamin Tunteja edeltäneistä romaaneista Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Kolmen romaanin hahmoista löytyy samanhenkisyyttä, itsensä etsimistä, hyväksynnän hakemista, homoseksuaalisuuttakin. Valitettavasti näiden kolmen jälkeen ilmestyneet teokset eivät enää sitten niin sykähdyttäneet. Mutta Virginia Woolfia pitää lukea jonain päivänä lisää!
Haasteet: Helmetissä tämä sijoittuu tietysti kohtaan 33: Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Romaani on Kirjahyllyn aarre ja se sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen. Lisää blogipostauksia: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen ja Sallan lukupäiväkirja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michael Cunningham. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michael Cunningham. Näytä kaikki tekstit
22.4.2019
16.6.2016
Michael Cunningham: Lumikuningatar
Michael Cunningham. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Snow Queen. Gummerus 2014. Suomentanut Raimo Salminen. 289 sivua.
"Minä odotan koko ajan... jotain."
Barrett odottaa suurta rakkautta saapuvaksi, jotain mikä tekisi hänen elämästään täydempää. Kukaan hänen poikaystävistään ei ole vielä jättänyt häipymättä. Hän on veljeksistä se, josta odotettiin jotain suurta, jotain akateemista ja hienoa. Keski-ikää lähestyessään hän huomaa kuitenkin asuvansa veljensä nurkissa ja myyvänsä T-paitoja ystävänsä putiikissa. Rakkauselämää vaille hän on silti löytämässä tyytyväisen tasapainon.
Barrettin vanhemman veljen, Tylerin elämä rakentuu kahden asian ympärille. Musiikki ja syöpää sairastava vaimo. Hänen suurena tavoitteenaan on säveltää parantava laulu rakkaalleen ja lyödä läpi musiikkimaailmassa. Siinä missä Barrett odottaa rakkautta, Tyler odottaa inspiraatiota. Onko kuitenkin niin että kokaiini vie häntä aina vain vahvemmin?
Lumikuningattaren päähenkilöveljeksissä on jotain hukkaanheitettyä, jotain sellaista mitä kukaan ei kai odottanut. He ovat tavoiteltuja, sivistyneitä, pidettyjä - silti samalla tuntuu kuin elämää valuisi sormien läpi, ote puuttuu, tavoitteet ovat liian haaveellisia.
Cunningham käsittelee kirjassaan monia keski-ikään ehtineelle tuttuja teemoja, nuoruuden vimman ja kauneuden katoamista, pettymyksiä, miellyttämisen tarvetta ja sairautta, jopa kuolemaa. Kantavana teemana on kai oman tien löytämisen vaikeus, kasvu omaksi itsekseen. Tarina rakentuu ajatusten ja muistojen varaan. Barrettin ja Tylerin hahmot ystävineen analysoivat tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisiaan ja hiljaisuutta hyvin tutulla tavalla. Siksi on kai ihme, miten asetelma ja henkilöt jättivät niin kylmiksi. Ajoittain huumehöyryisen Tylerin ajatukset tai Barrettin takertuminen yöllisen valoilmiön mahdollisiin merkityksiin ei saanut minua takertumaan teokseen vaan ennemminkin harppomaan sen läpi.
Lumikuningattaressa on kuitenkin paljon kaunista ja Cunninghamilla on ihmeellinen kyky sanallistaa sumeatkin ajatukset niin että niistä tunnistaa itsensä. Tarina ankkuroituu ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten Yhdysvaltojen silloisiin presidentinvaaleihin, eikä hahmojen ylianalysoinnista onneksi puutu itseironiaa. En voinut olla rakastamatta Cunninghamin Tunteja (kukapa ei voinut?!) ja rakkaiksi jäivät myös hänen seuraavat teoksensa Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Sen jälkeen tapahtui jotain, eivätkä Säkenöivät päivät ja Illan tullen enää tehneet vaikutusta. Odotan edelleen... jotain!
Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Katja, Leena ja Kaisa Reetta. Omaa laiskuuttani taidan kuitata tällä Helmetin Marilyn-kohdan, sillä hänet mainitaan kirjassa pikaisesti.
"Minä odotan koko ajan... jotain."
Barrett odottaa suurta rakkautta saapuvaksi, jotain mikä tekisi hänen elämästään täydempää. Kukaan hänen poikaystävistään ei ole vielä jättänyt häipymättä. Hän on veljeksistä se, josta odotettiin jotain suurta, jotain akateemista ja hienoa. Keski-ikää lähestyessään hän huomaa kuitenkin asuvansa veljensä nurkissa ja myyvänsä T-paitoja ystävänsä putiikissa. Rakkauselämää vaille hän on silti löytämässä tyytyväisen tasapainon.
Barrettin vanhemman veljen, Tylerin elämä rakentuu kahden asian ympärille. Musiikki ja syöpää sairastava vaimo. Hänen suurena tavoitteenaan on säveltää parantava laulu rakkaalleen ja lyödä läpi musiikkimaailmassa. Siinä missä Barrett odottaa rakkautta, Tyler odottaa inspiraatiota. Onko kuitenkin niin että kokaiini vie häntä aina vain vahvemmin?
Lumikuningattaren päähenkilöveljeksissä on jotain hukkaanheitettyä, jotain sellaista mitä kukaan ei kai odottanut. He ovat tavoiteltuja, sivistyneitä, pidettyjä - silti samalla tuntuu kuin elämää valuisi sormien läpi, ote puuttuu, tavoitteet ovat liian haaveellisia.
Cunningham käsittelee kirjassaan monia keski-ikään ehtineelle tuttuja teemoja, nuoruuden vimman ja kauneuden katoamista, pettymyksiä, miellyttämisen tarvetta ja sairautta, jopa kuolemaa. Kantavana teemana on kai oman tien löytämisen vaikeus, kasvu omaksi itsekseen. Tarina rakentuu ajatusten ja muistojen varaan. Barrettin ja Tylerin hahmot ystävineen analysoivat tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisiaan ja hiljaisuutta hyvin tutulla tavalla. Siksi on kai ihme, miten asetelma ja henkilöt jättivät niin kylmiksi. Ajoittain huumehöyryisen Tylerin ajatukset tai Barrettin takertuminen yöllisen valoilmiön mahdollisiin merkityksiin ei saanut minua takertumaan teokseen vaan ennemminkin harppomaan sen läpi.
Lumikuningattaressa on kuitenkin paljon kaunista ja Cunninghamilla on ihmeellinen kyky sanallistaa sumeatkin ajatukset niin että niistä tunnistaa itsensä. Tarina ankkuroituu ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten Yhdysvaltojen silloisiin presidentinvaaleihin, eikä hahmojen ylianalysoinnista onneksi puutu itseironiaa. En voinut olla rakastamatta Cunninghamin Tunteja (kukapa ei voinut?!) ja rakkaiksi jäivät myös hänen seuraavat teoksensa Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Sen jälkeen tapahtui jotain, eivätkä Säkenöivät päivät ja Illan tullen enää tehneet vaikutusta. Odotan edelleen... jotain!
Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Katja, Leena ja Kaisa Reetta. Omaa laiskuuttani taidan kuitata tällä Helmetin Marilyn-kohdan, sillä hänet mainitaan kirjassa pikaisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)