Hurjan hyvin ajan hengessä on tämä romaani, ja miten hienoa, että asennemuutos lähtee 70 vuotta täyttävästä metsästäjästä. Ulf päättää lähteä piipahtamaan metsästysmajalleen eli vanhalle asuntovaunulleen syntymäpäivänsä aamuna. Siellä on oma rauha hengittää ja katsella metsää. On keskitalvi ja hän näkee lumessa suuren suden jäljet. Odottaminen palkitaan, sillä pian hän näkee komean suden. Kokemus on jotain mistä hän ei pysty kertomaan edes vaimolleen.
Suden kohtaaminen vaikuttaa pitkän linjan metsästäjän asenteeseen ja metsäsuhteeseen. Metsästysseuran puheenjohtajan on myönnettävä itselleen, ettei nauti enää tappamisesta. Hän alkaa kyseenalaistamaan sen, mitä hän on harrastanut 12-vuotiaasta lähtien. Ulf kaivaa esiin muistivihkonsa, joihin hän on tallentanut jokaisen kaatonsa ja metsästyskokemuksensa lapsesta saakka. Hän huomaa, että muistoja on huomattavasti enemmän kuin muistiinpanoja.
Ulfin sydän on sairas ja voimat ovat ehtymässä. Metsästysseuran puheenjohtajuus siirtyy nuoremmalla ja valitettavasti fanaattisemmalle metsästäjälle. Ulfin uudelle asenteelle nauretaan ja hän päättää ottaa etäisyyttä porukkaan. Pitkään metsänhoidon parissa työskennellyt eläkeläinen alkaa kyseenalaistaa metsästyksen lisäksi myös metsänhoidon taloudellisen näkökulman. Hän ymmärtää nyt metsän jatkuvan köyhtymisen ja luontokadon, kun lintujen laulu vähenee.
Ulf on ajatuksissaan paljon menneisyydessä ja on itsekin siksi hämillään asennemuutoksestaan. Romaani on aika selkeä kannanotto ja sen keskiössä Ulf on ikään kuin ruumiillistuma siitä siirtymästä, jota tarvitsemme luonnon hyväksikäytöstä sen suojelemiseksi. On kirjailijalta hieno ratkaisu, että omatunto on kirjoitettu 70-vuotiaan sydämeen ja sieluun, eikä nuoremman sukupolven edustajan puheisiin tai politiikkaan. Ekman näyttää samalla, miten vaikeaa vanhoja tapoja on kyseenalaistaa etenkin alueella, jossa metsä ja metsästäminen ovat elanto.
Romaanissa on myös sympaattista arkea kahden 70-vuotiaan suhteessa ja avioliitossa, vanhenemisen ja sairastumisten äärellä. Avioparin välinen sanailu ja kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen tuovat terävän lisän romaaniin. Kovin monta hahmoa pienessä teoksessa ei edes ole, mutta niistä läheisimpiä Ulfille ovat koirat. Hänen kanssaan yhtä matkaa vanhenee ensimmäinen kanssakulkija, mutta uudestakin ehditään riemuita.
Luonnon läheisyyttä ja rikosmysteeriä on myös Ekmanin palkitussa teoksessa Tapahtui veden äärellä vuodelta 1993. Suden jäljessä rikos on ensin sivuosassa eikä Ulf ole ensin varma onko se edes tutkimisen arvoinen. Lopulta sen laajuus paljastaa surullisen esimerkin vanhoillisista asenteista ja nuoruuden hölmöilyistä. Arvostetusta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata ja Lumiomena.
