Fatma Aydemir: Jinnit

Fatma Aydemir 2022. Saksankielinen alkuteos Dschinns. Suomentanut Veera Kaski. Kosmos 2023. 429 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin pariin minut johdatti sana jinni, johon olen törmännyt parin viime vuoden aikana muutaman kerran täysin ymmärtämättä, mitä sana tarkoittaa. Ensin se mainittiin Leila Slimanin Marokkoon sijoittuvassa romaanissa Toisten maa, sitten Elif Shafakin Kadonneiden puiden saaressa, joka sijoittuu Kyprokselle. Kolmannen kerran törmäsin sanaan koulun käytävällä, kun kuulin kahden arabitaustaisen tytön käyttävän sanaa. Pysähdyin ja kysyin tytöiltä, mitä jinni tarkoittaa. He arvelivat sanan olevan suomeksi jotain pirun, kummituksen tai paholaisen suuntaista.

Ehkä jinnit tarkoittavatkin juuri tätä, totuuksia, jotka ovat aina läsnä, leijailevat huoneessa, halusi tai ei, mutta joita ei koskaan lausuta ääneen siinä toivossa, että ne jättäisivät rauhaan, pysyisivät kätkössä aina ja ikuiseksi.

Romaani alkaa kuolemantapauksella. Perheenisä Hüseyn on toteuttanut unelmansa ja ostanut asunnon Istanbulista. Hänen ja Emine-vaimon lapset ovat melkein kaikki jo muuttaneet omilleen, ja vanhempien on nyt mahdollista ajatellaan itseään. Mutta mies kuolee sydänkohtaukseen ja perheen on matkustettava nopeasti Turkkiin hautajaisiin.

Jinnit rakentuu kuudesta luvusta, kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Hüseynin oma aloitusluku jää hyvin lyhyeksi ja siksi onkin lasten ja Eminen velvollisuus muistella isäänsä ja selvittää perheen hiljaisuuden yllä leijuva salaisuus. Hüseyn ja Emine ovat syntyjään vuoristokurdeja, jotka ovat jättäneet kotikylänsä nuorina aikuisina, kasvattaneet lapsensa turkkilaisiksi, ja muuttaneet heidän kanssaan lopulta Saksaan 1980-luvulla. Isän kuolema vuonna 1999 kirvoittaa kustakin hyvin erilaisia reaktioita suhteesta niin etniseen ja uskonnolliseen perintöön, maahanmuuttajavanhempiin kuin saksalaiseen yhteiskuntaan.

Nuorimpina lapsina Ümit ja Perihan ovat saaneet vanhempien näkökulmasta kaiken: oppineet kielen, saaneet koulutuksen ja turvallisen kasvuympäristön. Sen eteen Hüseyn on raatanut tehtaassa itsensä ennenaikaiseen hautaan ja Emine katkeroitunut niin ettei tunnista enää omia tarpeitaan tai tunteitaan. Ümitilla on salaisuus, jonka paljastuminen repisi äitisuhteen rikki ja nuorukainen on Turkkiin tullessaan täysin hukassa. Vähän vanhempi, rohkea, suorasanainen Perihan on keksinyt jostakin perheen kurditaustan ja etsii siitä identiteettiään. Hänellä on kriittinen asenne yhteiskuntaa, äidin edustamaa naiseutta ja politiikkaa kohtaan. Vanhin pojista, Hakan, näkee itsessään sen maahanmuuttajanuoren, jota poliisi, koulu ja poliitikot potkivat päähän. Hänen on vaikea asettua aikuisen elämään, ja hänen valintansa ja kapinansa aiheuttavat vanhemmissa häpeää.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi olla mutiainen Saksassa. Pitikö nyt ruveta mutiaisesti vielä Turkissakin? Peri sanoo aina joskus, että Hakanin pitäisi lakata vetoamasta kaikessa siihen, että on mutiainen. "Sinä olet niin paljon enemmän, miksi et päätä ihan itse, mitä haluat olla? Miksi omaksut sen roolin, jota muut sinulle tyrkyttävät?" Joo joo, ehkä Peri on oikeassa, ehkä Hakan onkin enemmän. Mutta jos hän saisi valita, mitä kaikkea on mitä haluaa olla, niin kurdilaisuus ei tosiaankaan komeilisi sillä listalla.

Vanhimpana tyttärenä Sevdan rooli ei ole ollut helppo. Hänet jätettiin lapsena hetkeksi Turkkiin ennen kuin hän sai muuttaa muun perheen mukana Saksaan. Sevda ei saanut käydä koulua Turkissa ja Saksassa se oli muka liian myöhäistä. Alkoholisoitunut aviomies on vaarassa viedä naisen muutkin mahdollisuudet, mutta kovapäinen Sevda pärjää lopulta elämässään hyvin. Hän on luonteeltaan ja ulkonäöltään kuin äitinsä Emine, mutta naiset eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Kummankin mieltä vaivaavat katkeruus ja rakkaudettomuus, sekä lopulta tiukkasanainen riita, johon romaani dramaattisesti päättyy. Emine paljastaa menneisyydestään salaisuuden, jolla ei saa tyttärensä sympatiaa puolelleen vaan päinvastoin. 

Jokaisella siis omat mörkönsä, jinninsä. Romaani on todella mielenkiintoinen ja suorastaan vimmainen selonteko yhden maahanmuuttajaperheen valintoihin ja elämään vaikuttavista tekijöistä, kuten etninen tausta, marginaalissa eläminen, ponnistelut kohti parempaa, islaminusko, puolikielisyys, lukutaidottomuus ja kaipuu johonkin mitä ei ehkä ole enää. Miten monen Suomeenkin päätyneen perheen tarina tämä voisi olla? 

Fatma Aydemir on sanoissaan taitavan monipuolinen ja myös ihailtavan suora. Hän ei silottele mitään, ei kaunistele eikä vähättele. Hän tykittää täysillä kunkin perheenjäsenen näkökulmasta asioita, joista tiedämme, mutta joista emme keskustele tarpeeksi, saatika että ottaisimme niitä päätöksenteossa huomioon. Toivoisin että maailma olisi muuttunut 25 vuodessa, mutta pahoin pelkään, ettei se ole, etenkään nykyisen kylmässä poliittisessa ilmastossa. Yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta aspektista huolimatta romaania on luonnehdittu klassiseksi perheromaaniksi. Ehkä se on sitäkin, riippuu lukijasta, mihin kiinnittää huomiota. Ihmisten välisten suhteiden kuvaajana Aydemir on vähintään yhtä loistava kuin vaikkapa asenteiden tai uskomusten kuvaajana, eikä kudelmassa ole yhtä ilman toista.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak 2016. Englanninkielinen alkuteos Three Daughters of Eve. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummeruksen pokkari 2019. 484 sivua. Oma ostos.

Eevan kolme tytärtä käsittelee isoja asioita moneen suuntaan muuttuvassa maailmassa. Keskiössä on usko ja siihen liittyvä epävarmuus, määrittely siitä kenen uskosta puhutaan ja millä tavalla sen annetaan vaikuttaa arkeen ja politiikkaan. Ja kun uskosta puhutaan, nousee olennaiseksi myös se, missä olosuhteissa lapset kasvavat ja kenen ajatuksia he toistavat. Shafakin kotimaa Turkki on ollut viime aikoina(kin) kovan kuohunnan alla ja se näkyy tässäkin teoksessa, alkuun taustalla mutta loppua kohden myös tapahtumissa.

Noudattipa hän islamin sääntöjä tai ei, hänen suhteensa siihen ei ollut päättynyt. Hän eli epätietoisuudessa koko ajan. Jatkuvasti. Ikuisesti. Hän kuului hämmentyneisiin, jos heihinkään.

Shafakin romaanin päähenkilö on Peri, joka lähtee vuonna 2000 opiskelemaan Istanbulista Oxfordiin. Oxford on Istanbuliin verrattuna kuin toinen maailma, mutta uskon kysymyksiin sielläkin törmää. Itse asiassa aiheesta tulee niinkin keskeinen, että Peri ilmoittautuu kurssille, jonka nimi on Jumala. Uskossaan epävarma Peri tutustuu kahteen muslimitaustaiseen tyttöön, vahvasti uskovaan Monaan ja uskaliaaseen Shiriniin. Kolmikko on hyvä esimerkki siitä, miten helposti niputamme muslimitaustaiset yhteen vaikkei siihen olisi mitään syytä. Tyttöjen kautta Shafak avaa myös keskustelua naisen asemasta ja siitä, kenen näkökulmasta asiaa tarkastelemme: eurooppalaisen kristityn, feministin, muslimifeministin...?

Peri taistelee sisäisten ristiriitojen kanssa. Niitä kumpuaa hänen kotikasvatuksestaan ja kulttuuritaustastaan, kotona vaietuista asioista, jotka aiheuttavat repivää kaksijakoisuutta. Niitä aiheuttaa myös yliopistomaailma ja ihastuminen karismaattiseen professori Azuriin. Vuonna 2016, kun Peri on jo aikuinen, perheellinen nainen, hänen mieltään vaivaa syyllisyys, jotain mitä hän jätti tekemättä aikoinaan Oxfordissa. Aikuinen Peri näkee myös sen muutoksen Turkin politiikassa, josta kuulemme uutisista.

Opiskelijaelämä Oxfordissa täyttää Perin vastuilla ja epävarmuudella siitä, mihin hänen kykynsä riittävät. Kaksikymppisten tyttöjen ajatusmaailma on tyypillisen ideologinen, romanttinen, kapinallinen ja tavallaan vielä kypsymätön - samalla kun he käsittelevät järkyttävän syvällisiä ja älykkäitä kysymyksiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta heidän mieleensä. Nuoruuden ehdottomuus, omanapaisuus ja ihastumiset kuuluvat asiaan, ja tasapainottavat sopivalla tavalla sitä suurten teemojen käsittelyä, joka muuten tekisi kerronnasta raskaan.

Shafakin teksti on minun makuuni melko melodramaattista, hyvin koruilevaa ja suorastaan romanttista. Sen mystiikassa näkyy todennäköisesti kirjoittajan kulttuuritausta, enkä pidä sitä tietenkään huonona, se vain on hyvin selkeästi läsnä. Mieleeni tulee esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónin teokset, joissa kieli on samankaltaista. Shafakin teemat ovat kuitenkin tasapainottavasti tätä päivää ja hyvin realistisia, ja avaavat maailmaa taas yhden luvun verran lisää.

Eevan kolme tytärtä käsittelee teemoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja kiehtovia hengästyttävyyteen saakka. Kuten hyvin usein romaaneissa, päähenkilö on ulkopuolinen tarkkailija, joka tasapainottelee ristiriitaisten näkemysten ja henkilöiden keskellä. Nuoruus tuo romaaniin myös jotain sellaista, mikä etäännytti minua, ikään kuin Perin kahteen Oxfordin-vuoteen olisi pitänyt mahduttaa koko se tunteiden ja kokemusten skaala, joka hänen tilanteessaan olisi mahdollista. Viihdyin 1980-luvun ja vuoden 2016 Perin seurassa paremmin.

Hän oli ollut lapsesta saakka tunnontarkka arkistonhoitaja, piinallisten muistojen säilyttäjä. Muistaminen oli hänen tehtävänsä, velvollisuutensa, joka hänen oli täytettävä loppuun saakka, vaikka hän aavisti, että niin raskas kuorma lannistaisi hänet vääjäämättä jonakin päivänä.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Kirjankansibingossa tällä voi kuitata kohdan Nainen. Maailmanvalloitusta varten valloitin nyt Turkin, ja koska kirja on omasta hyllystäni, osallistuu se Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.