Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Allt jag inte minns. Suomentanut Tarja Lipponen. WSOY/Johnny Kniga 2016. Pokkarissa 291 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

August-palkinnon vuonna 2015 voittanut romaani keskittyy nuoreen Samueliin, joka menehtyy auto-onnettomuudessa. Hänen tarinaansa alkaa koota kirjailija, joka pysyttelee nimettömänä. Hän on itse tavannut Samuelin vain ohimennen, joten hän haastattelee ja lähestyy sähköpostitse Samuelin läheisiä: äitiä, Pantteria, Vandadia, Laidea ja isoäitiä.

Kertojina keskiöön nousevat vähitellen Samuelin kämppis ja ystävä Vandad sekä vajaan vuoden ajan suhteessa Samuelin kanssa ollut Laide. Samuelista ja tämän viimeisestä elinvuodesta muodostuu vähitellen kuva, mutta sen kertojina kukaan ei taida olla täysin luotettava. Ja voisiko ollakaan? Muistot eivät ole aina faktoja. Tapahtumia vääristävät omat tunnetilamme ja tulkintamme, sanomatta jätetyt lauseet ja se miten lauseet on sanottu. Omat odotuksemme toisen suhteen saattavat muuttaa tulkintaamme hänestä ja hänen tarkoitusperistään.

Jos kuva tapahtumista ja Samuelista häilyy, niin on myös hänen ystäviensä laita. Kumpi maksoi toisen puolesta, kumpi vedätti ja kumpi piti toisen puolta? Oliko se Samuel vai Vandad? Mikä heidän suhteensa kaiken kaikkiaan oli? Näytti siltä kun Samuel vetäisi Vandadia puoleensa, mutta Laide olikin se joka sai Samuelin pauloihinsa. Kun lukija kuvittelee muodostaneensa Samuelin ystävästä kuvan mielessään, toinen kertoja romuttikin sen saman tien. Nuorten keskinäiset arvot törmäsivät välillä, he ottivat toisiinsa etäisyyttä ja sitten taas lähentyivät. Kuten Samuel aina kysyi, mitä rakkaus on, miten se määritellään.

Samuelia määrittelee ainakin se, miten kovasti hänellä on tarve kerryttää Kokemuspankkia, tarve muistaa ja tulla muistetuksi. Samuelin hahmo on hyvin lapsekas ja lapsellinen, eivätkä moni muukaan hänen lähipiiristään herätä minussa sympatioita - ehkä syy on ikäerossa, ehkä minun ei tarvitsisikaan pitää heistä. Khemiri rakentaa kuitenkin hahmoja, joissa on tunnistettavia piirteitä ja jotain hyvin nykyaikaista. Heidän ratkaisunsa ovat hyvin ymmärrettäviä, heidän kokemuksissaan on paljon tuttua ja koettua. Nuoret aikuiset hakevat identiteettiään ja osaansa maailmassa. Sympaattisin suhde on Samuelin ja isoäidin välillä.

Pienistä kertomuksista ja muistoista rakentuva kokonaisuus jättää paljon auki, mutta se myös herättää kiinnostusta ja saa lukemaan lisää. Mikä on onnettomuuteen johtava tapahtumakulku ja onko joku jota siitä voi syyttää? Mikä loppujen lopuksi on muistoa, Samuelin persoonaa ja mikä kirjailijan luomaa fiktiota? Kaikki se mitä en muista rakentuu poikkeuksellisella tavalla, joka ei ole lukijalle ihan helpoimmasta päästä. Ajankohdat ja näkökulmat risteävät, laahaavat perässä tai juoksevat edellä. Siinä mielessä se on lukukokemuksena piristävän erilainen, herättävä ja rohkea. Hahmoihin tai itse tarinaan en kuitenkaan ollut kovin ihastunut.

Identiteetin ja muistamisen lisäksi Khemirin romaanissa on monia yhteiskunnallisia teemoja, kuten maahanmuuttajuus, yksinäisyys ja työttömyys. Pidin kuitenkin Khemirin teoksesta Isän säännöt enemmän, vaikka Kaikki se mitä en muista saikin aikoinaan enemmän median ja lukijoiden huomiota. Mielenkiintoista, että vasta lukemastani Myrsky nousee paratiisista -teoksesta sen sijaan tuli hieman mieleeni Isän säännöt, vaikka hyvin erilaisia ovatkin. Ehkä mielleyhtyvät liittyvät enemmän kirjailijoiden taustoihin; molempien isä on nimittäin muuttanut Afrikasta Ruotsiin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Leena Lumi ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja. PopSugar Reading Challenge: A book with a main character in their 20's.

Jo Nesbø: Veitsi

Jo Nesbø 2019. Norjankielinen alkuteos Kniv. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 570 s. Oma ostos, loput BookBeatista. Kuva kustantajan.

On se vaan ihmeellistä, miten Harry Hole -tarinoihin ei kyllästy. Voin täysin alleviivata arvion, jonka ehdin nähdä Veitsestä jo ennen joulua, että se on yksi Jo Nesbøn parhaista - ellei peräti paras. Pitkä Harry Hole -sarja on ollut tasalaatuisen hieno, ja monesti olen jo uskonut sen päättyvän, mutta niin vaan tämäkin osa jättää jatkon mahdolliseksi. Harry itse alkaa olla jo viisissäkymmissä, kovia kokenut, kaiken nähnyt, mutta elossa.

Jo kirjan alkumetreillä paljastuu murha, jonka kohdetta en paljasta. Tapaus liippaa hyvin läheltä Harrya ja on murtaa tämän täysin, muttei estä miestä pureutumasta yksityiskohtiin, jälkiin ja motiiveihin. Kuuluisa poliisimme yrittää jälleen hukuttaa itsensä viinaan, pyrkii pitämään itsensä unensa, jottei heräisi painajaiseen, mutta sinnikkyys on viinapirua voimakkaampi, ja saa miehen selvittämään tapauksen.

Nesbø on punonut tällä kertaa kuvion, joka rakentuu ihailtavan selkeistä kokonaisuuksista. Palanen kerrallaan käydään perusteellisesti läpi ja aina kun lukija on saamassa varmuuden syyllisestä, löytyy taas jotain, ja näkökulma vaihtuu. Silti missään vaiheessa epäuskottavuus ei tule kysymykseenkään, vaikkakin täytyy sanoa, etten olisi lopputulosta halunnut uskoa. Sekin tuli liian lähelle kaikkea, mistä on tottunut pitämään, suorastaan rakastamaan. 

Murhatapauksen selvittämiseksi teos läpikäy Afganistanin raskasta rauhanturvaoperaatiota, sodan jättämiä arpia ja miehisyyden ilmentymiä. On nuoria raiskattuja naisia ja Holen pitkään saalistama Kylväjä, joka terrorisoi vielä yli setsemänkymmentävuotiaanakin. On miehiä, jotka peittelevät menneisyyttään, pyrkivät kohti parempaa ja kuitenkin tulevat petetyiksi. Onko murhan taustalla verikosto, saalistuksenhimo vai punaisena raivoava viha?

Jos kirjan loppu jättää Harryn mahdollisuudet auki, on tarinassa muitakin vihjeitä tulevaisuudesta, kuten uusia, mielenkiintoisia työntekijöitä rikostutkinnassa. Mutta on myös paljon, josta täytyy luopua. Kolhuisan komealla Harrylla on elämässään rakkautta ja paljon annettavaa, mutta mihin hän itse päätyy? Uskooko hän itse itseensä, vai vetääkö synkkyys taas pohjaa kohti? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa!

Kirjasta myös Tuijatan blogissa. Veitsi on vuoden ensimmäinen kirjani, ja aloitan sillä Helmetin uuden lukuhaasteen. Sijoitan sen kohtaan 24: Kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 teosta. Ehdin osallistua sillä myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, joka päättyy 5.1. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12: Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen. Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted Olympics.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemiri 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Pappaklausulen. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 333 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Poika, joka on nyt myös isä, kärsii isäsuhteestaan, sillä isä, jonka on nyt isoisä, ei ole aina ollut pojan elämässä läsnä. Oli vuosia, kun isä pysyi poissa, ja se on jättänyt poikaan jäljen. Pojan on vaikea olla tyytyväinen, hän janoaa kiitosta ja huomiota. Lapsiperheen arkea kuvataan isyyslomaa viettävän isän näkökulmasta samalla kun isoisä saapuu pitkältä ulkomaanjaksoltaan takaisin lastensa lähelle. Pojalla, isällä ja tyttärellä on kymmenen päivää aikaa selvittää välejään, mutta muukin elämässä tuntuu horjuvan, ei pelkästään isän ja aikuisten lasten välinen suhde.

Romaanin hahmoilla ei ole lainkaan nimiä, ja pidin kovasti tällaisesta ratkaisusta. Näkökulma on (uskoisin, minulla ei itselläni ole pieniä lapsia!) tavallaan hyvin mahdollinen ja sellaisenaan uskottavan tuntuinen, arkinen. Silti lukija pääsee juuri näiden yksilöiden päiden sisään juuri sopivan verran. Khemirin kerronta on mukavan ilmavaa ja vähäeleistä, eikä kaikkea sanota ääneen. Vähitellen paljastuu lisää ja lopuksi kokonaiskuva on selkeämpi, muttei suinkaan aukoton.

Poika kärsii selvästi enemmän kuin siskonsa, ja muutenkin naiset tuntuvat olevan tässä romaanissa miehiä vahvempia. Säröjä on monen elämässä ja ne vaikuttavat näiden kolmikymppisten elämään enemmän tai vähemmän. Eikä paljon poissaollut isäkään ole ihan vailla katumusta tai tunteita, vaikka hyvin itsekkään kuvan hänestä saakin. Hänen poissaoloilleen kirjailija ei juurikaan anna selitystä, mutta ero nuoremman sukupolven arvoihin ja tunne-elämään on ihan selkeä. Siinä missä Isän säännöt on (lapsi)perheromaani, se on myös kuvaus sukupolvien välisestä kuilusta ja pyrkimyksistä korjata vanhempien tekemät virheet.

Alkuun ajattelin, ettei minulla taida olla kovinkaan yhteistä tällaisen romaanin kanssa, mutta melko pian huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Tarina vie mukanaan, tunteet ja konfliktit ovat hyvin yleismaailmallisia ja tuttuja, ja kuten sanoin, pidin kovasti tekstin rakenteesta ja ilmavuudesta. Kertojan ääni on pääosin pojan tai isän, mutta välillä myös siskon, naisystävän tai jopa pienten lasten - näkökulma, jonka ansiosta sai välillä hieman hymyilläkin. Hyvä, sillä päähenkilömiesten luonteenpiirteissä ja valinnoissa oli aika paljonkin ärsyttävää!

Tämä teos teki sen verran suuren vaikutuksen, että ostin eilen kirjamessuilta Khemirin aikaisemman teoksen Kaikki se mitä en muista. Isän säännöistä lisää blogeista Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit.

Anne Tyler: Äkäpussi

Anne Tyler 2016. Englanninkielinen alkuteos Vinegar Girl. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 229 sivua.

Kirjailijan omien sanojen mukaan Äkäpussia oli valtavan hauska kirjoittaa. Se onkin helppo aistia pienehkön romaanin rivien välistä. Sen ajatus ja kieli virtaavat ilmavasti (Kiitos taitavan käännöksen!) eikä se ei yritäkään olla kovin vakava. Kirja saa lukijansa hyvälle tuulelle.

Siitä on kauan kun luin Anne Tyleriä viimeksi! Teokset olivat aikuistuvalle nuorelle naiselle tärkeitä, sillä ne avasivat ihmisten mielestä ja käyttäytymisestä juuri sellaisia pienen pieniä seikkoja, joita olin tietämättäni kaivannut kirjallisuuteen - ja ehkä avuksi elämään ylipäätään. Sitten Tyler jäi kun tuli niin paljon muuta luettavaa vastaan. Nyt Äkäpussi onnistui muistuttamaan minua siitä, miksi Tylerin kirjat olivat aikoinaan niin rakkaita.

Äkäpussi on Kate Battista, 29-vuotias lastenhoitaja, joka hoitaa perheensä taloutta ja huolehtii että isällä ja pikkusiskolla on kaikki mitä he tarvitsevat. Jossain vaiheessa Kate on unohtanut elää omaa elämäänsä, hänen suorasanaiselle luonteelleen huokaillaan ja ehkä hieman naureskellaankin. Eräänä päivänä yliopistolla tutkijana työskentelevä isä esittelee Katen tutkimusapulaiselleen Pjotrille. Käy ilmi että isä on huolissaan miehen työviisumista ja on keksinyt, että avioliitto Katen kanssa saattaisi ratkaista ongelman. Mitäs asiasta tuumaa Kate?

Äkäpussi on Shakespearen komedian Kuinka äkäpussi kesytetään riisuttu ja päivitetty versio (lue lisää vaikkapa täältä). Hogarth Press -kustantamo on nimittäin tilannut kirjailijoilta kahdeksan Shakespearen näytelmän romaanisovitukset. Syksyllä ilmestyy kakkonen, Jo Nesbøn versio Macbethistä. Alkuperäinen Äkäpussi ei ole minulle tuttu, joten en pysty ruotimaan sitä, miten pitkälle Tylerin romaani sitä mukailee, mutta mielenkiintoinen tilaustyö, ja Tyler on kirjoittanut kosiofarssista itsensä näköisen teoksen.

Kuten ennenkin, Anne Tyler on parhaimmillaan varsin arkisissa kohtaamisissa, toisilleen läheisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaajana. Äkäpussikin sijoittuu pitkälti Katen kotiin ja työpaikalle, keskelle arkea lihamuhennoksineen, pyykkeineen ja multaisine kynnenalusineen. Tyler asettaa vastakkain ja rinnakkain niin lempeyttä, tahdittomuutta, itsekeskeisyyttä kuin viisauttakin niin että tarina on väkisinkin sympaattinen ja hieman opettavainenkin. Äkäpussi on kansiliepeen mukaan Tylerin kepein teos, eikä sitä tosiaankaan voi kamalan totiseksi väittää! Näin kesäloman ensimmäisiin päiviin oikein sopiva ja sopivan mittainen romaani käynnistämään toivotun lukuhimon!

Kirja-arvion löysin myös blogista Kirsin Book Club. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 50: Kirjaston suosittelema ja Goodreadsin haasteessa kohtaan 37: A Women's Prize for Fiction winner or nominee. Tietysti kirja osallistuu myös Yhdysvallat-haasteeseen.

Jo Nesbø: Jano

Jo Nesbø 2017. Norjankielinen alkuteos Tørst. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 534 sivua.

Ja niin sitä taas mennään Harry Holen kelkassa, vaikka joskus sanoin että taitaa riittää jo. Kaikki oli ihanan tuttua ja turvallista, jopa turhalta tuntuvaan toistoon saakka. Silti minä nautin, vai nautinko juuri siksi? Kai sitä nauttii tutusta ja hyväksi todetusta TV-sarjastakin usein vielä usean tuotantokauden jälkeen. Ilmeisesti Nesbø osaa kirjoittaa niin pirun hyvin, että kelkkaan tahtoo kyytiin aina vain uudestaan. Ja Harry Holessa on karismaa, jota on vaikea vastustaa.

Janossa on siis todellakin paljon tuttuja aineksia. Harry Holen, eli (anti)sankarimme, elämä on vaihteeksi hyvällä mallilla. Mies saattaa jopa herätä hyvänolon tunteeseen, sillä vieressä nukkuu nainen, josta oloa on kiittäminen. Toki vaikutuksensa on silläkin, ettei Harry ole osallistunut rikostutkintaan vähään aikaan vaan opettaa tulevia poliiseja. Tasapainoinen arki on pitänyt hänet myös erossa alkoholista. Mutta miten on, jos mies rakastaa Rakelin lisäksi murhia ja viinaa, pysyykö hän niistä erossa? Ei tietenkään. Harrylla on jano.

Oslossa murhataan naisia Tinder-treffien päätteeksi. Tutkinta paljastaa, että kyseessä on vampiristi, joku joka iskee naisten kaulaan metallihampailla ja nauttii näiden verestä. Holella ei ole vaihtoehtoja. Hän on mukana tutkimuksissa, eikä tälläkään kertaa lähiympäristö ole ihan turvassa. Raakojen murhien lisäksi Harryllä on huolenaan Rakel, joka joutuu sairaalahoitoon ja koomaan. Eikö ollutkin niin, että onni oli kuin hauraalla jäällä kulkemista? Jos mies menettää naisensa, onko enää mitään syytä jatkaa? Välillä siis synkistellään kuten asiaan kuuluu, mutta tässä teoksessa on myös paljon pieniä ilon pilkahduksia. Rock on elämän suola, ihmissuhteet ovat tasapainossa, huumoriakin löytyy.

Kuten aikaisemmissakin Hole-tarinoissa, miehemme rikkoo rajoja ja menee sieltä mistä ei pitäisi. Hän pettää läheisensä, jotta saisi murhaajan kiinni - vihdoin, sillä tämä tyyppi pääsi viimeksi karkuun (Poliisi). Kissa ja hiiri -leikki on molemminpuolista, hiiri nimittäin ei malta olla innostumatta kissan mukaan tulosta. Ja kuten aiemminkin, taustalla pelataan poliittista peliä, salaillaan tekoja ja vaikuttimia, vellotaan menneisyydessä ja käytetään muita hyväksi. Paljon on hyvin ennalta-arvattavaa, mutta silti käy niin, että lukija yllättyy. Lukija ei toki ole ainoa, sillä murhaajan taustalta löytyy häikäilemätön koe tieteellisen tutkimuksen nimissä. Kytkökset lyövät kokeneet poliisitkin ällikällä.

Jo Nesbø kirjoittaa siis ihan yhtä vetävästi kuin ennenkin, ellei tuttuus ja toisto ärsytä liikaa. Onneksi ei ärsyttänyt. Janosta ovat kirjoittaneet myös Annika ja Tuija. Käytän tämän teoksen Helmetin haastekohtaan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jo Nesbø. 2015. Blood on Snow. Verta lumella, osa 1. Johnny Kniga. Suomentanut Outi Menna. 195 sivua.

"Minulla ei ollut henkilökohtaisesti mitään häntä vastaan. Sanoinkin sen hänelle, ennen kuin hän lysähti kasaan jättäen verisen vanan tiiliseinään. Ei niin, että kuvittelisin sen tehneen tilanteen hänelle jollain lailla helpommaksi."

Olin alkuun hieman skeptinen, jaksanko keskittyä Nesbøn teokseen, jos siinä ei seikkaile Harry Hole. Alku olikin hieman tahmea, mutta se ei johtunut siitä että tekstissä olisi ollut mitään vikaa, vaan siitä, että oletin (ennakkoluuloisesti) tekstin olevan samankaltaista kuin Hole-sarjassa. Verta lumella on siis erilainen. Se on sekä kielellisesti, tyylillisesti että tarinana hyvin erilainen. Ja kun tämän hyväksyin, pidin siitä niin että hotkaisin pienen teoksen parissa illassa!

Päähenkilö Olav on asiainhoitaja. Hän on kokeillut pakoauton ajoa, parittamista ja huumekauppaa, mutta hänellä ei ole kykyjä niistä mihinkään. Asiainhoitajana - kappaleiden eliminoimisessa - hän sen sijaan on hyvä ja luotettava. Nyt vastaan tulee kuitenkin sellainen kappale, joka saa Olavin pään pyörälle. Onko järkeä alkaa sooloilemaan? Kannattaako vetää välistä? Onko kumpikaan naisista sitä mitä Olav kuvittelee?

Verta lumella alkaa hyvin mustavalkoisena, mafiamaisena ja vanhanaikaisena dekkarina. No, sehän sijoittuu vuoteen 1977. Ehkä asetelmat olivat silloin selkeämpiä. Hahmot ovat suorastaan koomisen tuttuja ja pelkistettyjä, huumori mustaa. Olav on kuitenkin muita mielenkiintoisempi tapaus. Hän kuvaa itseään (niin, kerronta on minä-muodossa) tyhmäksi ja yksinkertaiseksi, lisäksi myös sanasokeaksi. Mutta pian käy ilmi, että hän lukee sitkeästi eteenpäin Kurjia, on muutenkin melko yleissivistynyt, lausuu kauniita ajatuksia unelmiensa naiselle metrotunnelissa ja pohtii varsin syvällisiä elämästään. Hänelle itselleen käy myös ilmi, etteivät hänen tarinansa pidä aina paikkansa.

"Painoin kädet korvilleni. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuullut mitään. Ei ollut mitään kuunneltavaa. Sillä tarina ei mennyt niin. Ei ollut koskaan mennyt."

Verta lumella (osa 1) oli mukava välipaladekkari. Hole-sarjaan verrattuna henkilögalleria on pieni ja ennalta-arvattava, juoni hyvin suoraviivainen ja kaikenlaiset rönsyt on jätetty pois. Paketti toimii kuitenkin erittäin hyvin. Voi olla että kokeilen toistakin osaa. Ykkösosasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi, Jonna ja Mai.

En tiedä, johtuuko se marraskuusta, mutta tämä oli pitkästä aikaa jo toinen perättäinen dekkari. Ehkä nyt on kuitenkin paras jatkaa Oneironin parissa (vaikuttaa lupaavalta!) ja villiintyä Finlandia-huumasta ennen seuraavia dekkarikokeiluja!