Sally Rooney: Intermezzo

Sally Rooney 2024. Englanninkielinen alkuteos Intermezzo. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024. 454 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minulla on ollut kaikkien lukemieni Rooneyn teosten kanssa se haaste, että alkuun kirjat eivät tunnu omiltani, mutta jossain vaiheessa tajuan pitäväni niistä ja pääsen henkilöiden ajatusmaailmaan hyvin kiinni. Niinpä en ollut huolissani siitä, että näin kävi taas.

Intermezzon päähenkilöt, veljekset Ivan ja Peter, ovat vasta menettäneet isänsä, ja kuten läheisen kuolema yleensä, se aiheuttaa heillekin tarpeen pohtia elämää ja valintoja. Kolmikymppinen Peter on kokenut kuusi vuotta sitten toisenkin menetyksen, kun parisuhde Sylviaan on päättynyt. Jäljelle on kyllä jäänyt ystävyys, mutta kuten Ivan toteaa, Sylvia on perheenjäsen, ja heille kaikille rakas. Vaikka Peter on löytänyt uuden suhteen nuoren Naomin kanssa, hänen on etenkin nyt isänsä kuoltua vaikea päättää, kumpi on se oikea.

Kymmenen vuotta nuorempi Ivan on shakkilahjakkuus, joka tapaa eräällä pelireissulla 14 vuotta vanhemman Margaretin. Molemmat yllättyvät odottamattomasta suhteesta ja pitävät sen salassa jonkin aikaa. Margaret pohtii ikäeroa enemmän, sitä onko hänellä oikeus olla parisuhteessa niin nuoren miehen kanssa, ja tietysti sitä, miten ympäristö reagoi. Hänellä on aikaisemman suhteen jättämä painolasti, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Peter reagoi kuullessaan pikkuveljensä uudesta naisesta.

On selvää, että veljekset surevat, mutta omilla tavoillaan ja ehkä tiedostamattaan. Heidän välinsä ovat kireät, kumpikaan ei tiedä miten toisen kanssa kannattaisi kommunikoida, eikä kumpikaan ole valmis kompromisseihin. Ivanille sosiaaliset suhteet ja tilanteet eivät ole koskaan olleet helppoja eikä hän koe teinivuosien jälkeen saaneensa menestyneeltä isoveljeltään minkäänlaista tukea. Sylvian menetys on muuttanut Peteriä tavalla joka haavoittaa muitakin kuin häntä itseään, ja oikeassa olemisen tarve ajaa häntä etäämmäksi perheestään.

Suru on Intermezzossa läpileikkaava teema, surun aiheuttama välitila ja välirikot. Romaani ei kuitenkaan ole surullinen, vaan Rooneylle ominainen psykologinen muotokuva kahdesta veljeksestä hetkessä, jonka jälkeen suunta voisi olla mikä tahansa. Intermezzo on ehdottomasti myös ihmissuhderomaani, mutta ei lainkaan kevyt sellainen. Pelissä on paljon ja tunnelataus on välillä hyvin voimakas, on ahdistusta, pelkoa, järkytystä ja katkeruutta. Raastavista tunteista huolimatta ainakaan minä en ajautunut niihin mukaan, mikä oli jokseenkin taitavaa kirjailijalta. Pystyin tarkkailemaan veljeksiä etäältä.

Henkilöiden väliset keskustelut ovat painokkaita, kuten Rooneyn aikaisemmissakin teoksissa. Tekstissä on älykkyyttä, intertekstuaalisia tasoja ja mielestäni tällä kertaa myös ihan uudenlaista rytmiä, joka alleviivaa poukkoilevia, levottomia ajatuksia ja epätietoisuutta. Pidin siitä, miten hyvin Rooney rajaa teoksen muutamiin viikkoihin ja muutamiin hahmoihin, vaikka tietysti lukija saa tietää heistä paljon enemmänkin. Pidin myös Dublinin kaduista ja rakennuksista. Tiedän että romaani jakaa mielipiteitä, mutta minusta tässä on hänen toistaiseksi paras teoksensa.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla - nyt, ennen ja tulevaisuudessa

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk 2023. Sammakko. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten jo odotan ensimmäistä pyöräilypäivää! En ole niin reipas että pyöräilisin läpi vuoden, mutta puolessakin vuodessa ehtii paljon, ja tunnistan itsessäni kaiken sen vapauden, josta Polkimilla-teoksessakin puhutaan. Ihana idea Takalolta ja Männistö-Funkilta laatia sarjakuvateos pyöräilyn historiasta, nykytilasta ja visioista. Takalon käsialaa ovat piirustukset ja omakohtaiset kertomukset esimerkiksi Tampereen Hervannasta, kun taas tietopuoli on turkulaisen tutkija Männistö-Funkin alaa. 

Pyöräily oli 1800-luvun lopulla vielä niin harvinaista ja pyörät niin haastavia käyttää, että niitä kokeilivat lähinnä urheilulliset yläluokan nuorukaiset. Vähitellen 1900-luvun alkupuolella ennen toista maailmansotaa pyöristä tuli hyvin suosittuja niin kaupungeissa kuin maallakin. Pyöristä tuli työväenluokan kulkuväline ja nuorisolle merkittävä tapa liikkua ja olla yhdessä. Joissakin kaupungeissa pyörien osuus ajoneuvoista saattoi olla jopa 90% - ihan Hollannin tasoa.

Kaupunkisuunnittelu muuttui kuitenkin radikaalisti sotien jälkeen autokannan kasvaessa. Katuja piti leventää (> vanhoja taloja purkaa!), autoille piti löytää pysäköintitilaa ja arvot omaksuttiin Yhdysvalloista. Tällaisen kaupunkisuunnittelun jälkiä näemme ympärillämme edelleen paljon, eihän autojen määrä ole mihinkään laskenut. Vähitellen viime vuosikymmenien myötä pyörät alettiin onneksi ottaa taas huomioon ja useissa kaupungeissa on panostettu jälleen pyöräbaanoihin. Takalon ja Männistö-Funkin unelmissa pyöräily ja erilaisten ihmisten tavat liikkua ilman autoa olisikin suunnittelun lähtökohta.

Takalolla on kivoja muistoja Hervannasta, joka - nyt kun hän on sen minulle havainnollistanut - todellakin on pyöräystävällinen kaupunginosa. Turku puolestaan näkyy Männistö-Funkin tutkimuksissa, joiden lähteet on kirjattu teoksen alaviitteisiin. Turun kaupunkisuunnittelu ei anna kovin imartelevaa kuvaa etenkään 1950-80-luvuilta, mutta on hyvä esimerkki siitä, miten autojohtoista ajattelu on ollut. Vaikka näen sen ympärilläni, kirjan tekijät osaavat havainnollistaa sen niin, että olen melkeinpä järkyttynyt.

Teos on mukava yhdistelmä faktaa ja tutkittua tietoa sekä muistoja, kokemuksia ja kohtaamisia. Takalon piirustusjälki on ihanan selkeä ja sympaattinen! 

 

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Hannu Salmi 2022. Otava. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luen niin harvoin tietokirjallisuutta, että päätin ottaa syksyn Finlandia-ehdokkaista luettavakseni myös jonkun tietopuolen ehdokkaan. Niistä Tunteiden palo houkutteli eniten. Nyt kun sitä luin, hämmästelin yhteensattumaa, sillä tuntuu, että kovin moni viime aikoina lukemani teos on sijoittunut Turkuun. Viimeisimpänä niistä eilen postaamani Anna Soudakovan Varjele varjoani.

Moni vanha kaupunki on joskus palanut ja jopa moneen kertaan, niin myös Turku. Tiheään rakennetut vanhat puutalokorttelit, puutteellinen palontorjuntakalusto, kuiva syksy, huolimattomuus... monia syitä suurpalolle on esitetty, eikä täyttä varmuutta taida tämänkään teoksen jälkeen olla siitä, mikä aiheutti ensimmäisen kipinän. Se tiedetään kuitenkin, että se havaittiin ensimmäiseksi kauppias Hellmanin navetassa. Sen jälkeen ei kuitenkaan ollut juuri mitään enää tehtävissä, niin nopeasti roihu levisi ja poltti ison osan Turusta.

Salmen teos käy tapahtuman ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin läpi hyvin perusteellisesti, tai niin perusteellisesti kuin aikalaisdokumentit paljastavat. Palosta on kirjoitettu paljon, ja tulen lailla yhtä nopeasti levisi myös väärä tieto syttymissyistä. Huhu levisi tietona ympäri maailman, sillä palon aiheuttama tuho kiinnosti lehdistöä syksyn ajan monissa maissa. Suomen näkökulmasta ainutlaatuinen vanha kaupunki, sen akatemia, merkittävä kirjasto ja monet muut tärkeät instituutiot oli kadotettu hävityksen myötä. Turku nousi maailmankartalle.

Hellmanin nimi tunnettiin kohta kaikkialla Pietarista Lontooseen - vaikkei kauppias itse sitä kenties koskaan saanutkaan tietää. Sen jälkeen, kun huhut olivat lähteneet liikkeelle, niitä oli enää vaikea pysäyttää.

Tulipalon alkua ja sitä seuraavia päiviä kulttuurihistorian tutkija Salmi kuvaa dramaattisella otteella; tekstiä lukee kuin jännittävää ja koskettavaa tarinaa. Se on samalla myös kiehtova aikamatka kahdensadan vuoden taakse, silloiseen elämään, elinkeinoihin ja ihmisiin. Mitä tapahtui ihmisille, jotka menettivät kotinsa ja omaisuutensa? Mitä ajatteli ihminen, joka seuraavana päivänä ratsasti karrelle palaneeseen kaupunkiin ja jota vastaan käveli kodittomien lauma? Millainen huoli oli niillä, jotka etäältäkin näkivät iltataivaalla punaisen pilven ja arvasivat että kaupunki palaa?

Turun palo jäi tietysti ihmisten mieliin ja historiankirjoihin, mutta useimmat jälkipolville säilyneet dokumentit ja teokset ovat yläluokan aikaansaannoksia, eikä köyhän väestön kokemuksista ole samanlaista tietoa. Heitä tapaus koetteli suhteessa paljon rankemmin. Palosta kirjoitettiin runoja ja lauluja, vanhoja puutalokortteleita ikuistettiin postikortteihin ja Tuomiokirkon ympärillä vellovaa tulimyrksyä ikuistettiin maalauksiin. Salmi on hyödyntänyt teoksessaan aikaisempiakin Turun paloa selvittäneitä tutkimuksia. Säilyneiden kirjeiden lisäksi lukija saa luettavakseen myös mm. runoelmia ja lopuksi Turun palon laulun sanat. Mittava lähdeluettelo löytyy lopusta ja kartat auttavat hahmottamaan Aninkaistenmäen ja muun silloisen Turun korttelit.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 44: Kirja kuuluu genreen, jota et yleensä lue; Goodreadsin haasteessa kohtaan 38: A book with the sun, moon or stars on the cover; Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa kohtaan 11: Esineen tai henkilön katoaminen tai löytyminen; ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Noora Vallinkoski 2022. Atena. 359 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun kuulin Vallinkosken kirjasta Tampereen kirjafestareilla Tulenkantaja-palkintoehdokkaana, olin tyytyväinen että olin jo hoksannut laittaa kirjan varausjonoon aikaisemmin syksyllä. Lyhyt haastattelu vain vahvisti uskoani siihen, että tämä olisi minun makuuni. Teos ei voittanut kyseistä palkintoa, mutta olisi aivan hyvin voinut, ainakin kirjallisilta ansioiltaan. Olen lukenut voittajateoksenkin, eikä Koneen pelko häviä Merja Mäen Ennen lintuja -romaanille lainkaan.

1990-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuva Koneen pelko piirtää terävästi esiin Suomen luokkarajat, kuten kirjan takakannessa kerrotaan. Aukko-nimisessä kerrostalolähiössä asuvan Johannan perheessä ei uskota opiskeluun tai henkisen pääoman kasvattamiseen. Hänen isänsä on perusäijä, raksatyöläinen, kiivasluontoinen ja mielestään aina oikeassa. Johannan veljestä Jerestä voisi kasvaa yhtä lailla äijä, ellei isän ilkeys ja kohtuuttomat vaatimukset olisi saaneet tätä nojautumaan päihteisiin. Äiti lähtee kun Johanna on teini-iässä, ja tyttö kasvaa olemaan hyvä jätkä. Hänen parhaalla ystävällään Suskilla on ysiluokan jälkeen syntynyt poika Jaxon, ja vaikka ystävä huolehtii, että Johannan lakkiaisista tulee upeat, ei kenenkään katse kanna Aukkoa ja pienipalkkaisia palvelualan töitä kauemmaksi.

Perustukset jotka he valoivat, tiet jotka he päällystivät ja seinät joita he pystyttivät, eivät merkinneet enää mitään. Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapatunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.

Johannan isä edustaa sukupolvea, joka rakensi maan ja edusti viimeistä työväenluokan (nykymittapuulla) toksista maskuliinisuutta. 1990-laman jälkeen kaikki hajoaa, koneet ottavat vallan tehtaissa ja rakennustyömailla, eikä miehillä ole enää mitään mistä pitää kiinni. Kaikki mihin he ovat uskoneet ja kaikki mille he ovat minuutensa rakentaneet, alkaa kadota, ja heidän edustamastaan miehisyydestä alkaa tulla vitsi. Johannalle isä on toisaalta tuki ja turva, mutta toisaalta myös painolasti, jota hän ei jaksaisi raahata uudelle vuosituhannelle. Hänen aikuistumiseensa kuuluvat myös veljen ailahteleva käytös ja epämääräiset hämärähommat.

Vallinkosken romaani on uskomattoman tarkkanäköinen sukellus lähiöön ja sen yksityiskohtiin. Lähihistoriasta pulpahtavat mielikuviin musiikki, tekniikka, popidolit, vaatteet ja värit. Kirjailija osaa kuvailla hyvin, millä tavalla lähiössä kasvaneen on ponnisteltava, jottei tausta erotu liian räikeästi vauraammissa olosuhteissa kasvaneiden nuorten seassa. Ja sitten kun tausta kuitenkin erottuu, millä tavalla työläisperheen nuori pärjää, vaikka jää jatkuvasti kaiken ulkopuolelle.

Teoksessa herkullisia ovat myös hahmot, jotka piirtyvät lukijalle huomattavasti tarkkarajaisemmin kuin itse päähenkilö. Ystävät, perheenjäsenet ja tutut ovat suorastaan tunnistettavia. Vallinkoski on kirjoittanut heidän välinsä lämpimiksi ja välittäviksi ilkeistä sanoista ja ajoittaisesta pahasta olosta, sekoilusta ja näköalattomuudesta huolimatta. Dialogi on teräväsanaista ja osuvaa. Lähiössä ihmiset huolehtivat toisistaan ja kannustavat omalla tavallaan eteenpäin. Johannaan on kuitenkin pesiytynyt rakkaudettomuus, joka näkyy etenkin hänen suhteessaan lähiön ulkopuoliseen maailmaan.

Luottamus siihen, että isä hoitaa. Ihailu niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka tekevät hänestä silmissäni miehen. Hänen kykynsää toimia ja hallita tilanteita, järkähtämättömältä vaikuttava uskonsa.

Arvostan sitä ettei Koneen pelko pyri romanttiseen tai epärelevanttiin toiveikkuuteen, sellaiseen jossa lähiöstä pitäisi nousta ja päästä pois. Romaanin kuvaus pysyy loppuun asti realistisena ja löytää toivon jostain lähiön ja sen ihmisten sisältä, vaikka tarinat eivät päätykään aina onnellisesti. Vetävästä ja sujuvasanaisesta kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Kirjamies ja Kirjakaapin kummitus.

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Timo Mäkelä 2018. Arktinen Banaani. Valokuvat Signe Brander. 

Opin taas jotain uutta. Arkistoissa ja museoissa on runsaasti valokuvia menneistä ajoista, kaupungeista, maaseudusta ja kartanoista, mutta harvoin tulee selvitettyä, kuka kuvien takana on. Sarjakuvataiteilija Timo Mäkelä nostaakin tällä teoksella hienosti esiin valokuvaaja Signe Branderin, joka eli vuosina 1869 - 1942. 

Brander aloitti ateljeekuvaajana, mutta sai Helsingin kaupungilta toimeksiannon kuvata katoavaa kaupunkia vuosina 1907 - 1913. Katoavaa siinä mielessä, että Helsinki kasvoi kovaa vauhtia ja puutalokortteleita purettiin uusien rakennusten tieltä. Brander otti kaupungista yli 900 valokuvaa, joissa näkyy rakennusten lisäksi myös ihmisiä, kuten työläisiä, pyykkäreitä ja lapsia. Köyhälistön kuvaamisesta toimeksiantajat eivät olleet aina ihan samaa mieltä Branderin kanssa, mutta onneksi ammattilainen piti päänsä. Myöhemmin valokuvaajan ura jatkui suomalaisten kartanoiden parissa.

Neiti Brander on hyvää ajankuvaa monella tasolla: Helsingin historiaa, sen monikerroksista väestöä, naisen asemaa itsenäisenä ammatinharjoittajana ja yhteiskunnan nopeaa muutosta. Kaupunkikuvan lisäksi minulle jäi erityisesti mieleen Signen toteamus, että joko nainen on jotain tai sitten hän on jonkun vaimo.

Mäkelän piirroksissa on kivasti yksityiskohtia, mutta kokonaisuus pysyy rentona. Tyyli on eläväinen, ja teoksessa on valokuvien lailla hienosti sommiteltuja kuvia ja kohtauksia. Mäkelä kuvaa Branderin topakkana, humoristisena naisena ja sellainen hänen on varmasti täytynyt ollakin pitääkseen paikkansa miehisessä maailmassa. Kirjan lopussa on katsaus Signe Branderin elämään. Teoksesta on blogannut myös Jokke.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraith 2013. Englanninkielinen alkuteos The Cockoo's Calling. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2013. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Pottereista tunnetun J. K. Rowlingin ensimmäinen salanimellä kirjoitettu dekkari Käen kutsu aloittaa Cormoran Strike -sarjan, jota on ainakin tähän mennessä julkaistu neljä osaa. Minulla on heräteostona hyllyssäni sarjan kolmas osa odottamassa, että saisin aikaiseksi luettua kaksi ensimmäistä. Mikä olikaan parempi ajankohta kuin lomamatka, jolloin e-kirjat ovat mitä loistavin keksintö! Samantien kun Käen kutsun päättyminen jo hieman harmitti, latasin kännykkääni sarjan seuraavan osan enkä joutunut luopumaan Cormoran Striken seurasta.

Ihan viiden tähden dekkariksi en Käen kutsua arvioi, vaikka erinomaisena sitä pidinkin. Teoksessa oli nimittäin niin runsaasti nimiä ja sivuhahmoja, että lomalaisen aivot olivat pinteessä. Sivujuonia ja yksityiskohtia oli muutenkin hieman liikaa yhteen dekkariin. Mutta kehuja annan kyllä muuten muistikapasiteettini kuormittamisesta huolimatta.

Sarjan yksityisetsivä Cormoran Strike voisi olla kuuluisan rokkari-isänsä vuoksi julkkis itsekin, mutta ei anna arvoa sellaiselle. Sotasankarina Afganistanista lähteneen sotilaspoliisin ura on ohi ja oikea jalka tuhoutunut. Nyt hänen on sinniteltävä pienillä tuloilla yksityisetsivänä. Lisäksi Cormoranin viisitoista vaikeaa vuotta rakastetun kanssa ovat päättyneet niinikään sotaisasti ja väkivaltaisesti. Miehen toimistoon ilmestyy sihteeriksi tilapäistyöntekijä, nuori Robin, joka tekee oma-aloitteisuudellaan ja tehokkuudellaan yksityisetsivään vaikutuksen. Harmi, ettei viehättävä Robin ole jäämässä kahta viikkoa pidemmäksi aikaa, ja mikä onni että tämä on kihloissa.

Cormoranin lapsuudesta tuttu asianajaja saapuu pyytämään yksityisetsivän palveluksia, sillä huippumallin kuolemaan johtanut putoaminen parvekkeelta on todettu itsemurhaksi, eikä isoveli ole poliisityöhön tyytyväinen. Strike alkaa tutkia Lula Landryn tapausta, tämän perhettä, ystäviä, menneisyyttä ja kuuluisuutta. Menestyneen mallin kuoleman taustalla on tietysti arkinen motiivi, mutta sen selvittääkseen Striken on kinkattava kipeän jalkansa takia pitkin Lontoon sateisia katuja, kumottava kurkkuunsa niin olutta kuin teetäkin, päästävä lähelle pintaliitäjiä ja tehtävä yhteistyötä häntä karttavien poliisien kanssa.

Käen kutsu on tiheätekstistä luettavaa, jonka virkkeisiin on ladattu paljon, joskus niinkin paljon että ne on luettava kahteen kertaan. Suomentajalle pitää nostaa hattua värikkään kielen onnistuneesta käännöksestä. Muun muassa nimistä täytyy mainita erikseen - vaikka ne muistia rasittivatkin - sillä kirjailijan tuttu ote fantasiaan näkyy niiden valinnassa. Nimissä on usein jotain jännää ja erikoista, enkä löytänyt Google-haulla ihan kaikkia kirjailijan Lontooseen sijoittamia katujakaan.

Galbraith aka Rowling on luonut maailman, joka hellii Lontoota rakastavaa lukijaa, joka suhtautuu yläluokkaan huvittuneisuudella ja ymmärtää heikompiosaisia. Käen kutsu on dekkari sanan perinteisessä merkityksessä eikä kavahda tositoimia, mutta sen tunnelma on Cormoranin kärsimyksistä huolimatta lämmin. Jatkan kakkososan kanssa erittäin mielelläni ja uskon että se hyllyä lämmittävä kolmonenkin tulee luettua. Haluan tietää, miten Striken ja Robinin yhteistyö jatkuu ja miten mies selviää sydänsuruistaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä sijoittuu näin: Helmetin haastekohta 9: Kirjassa rikotaan lakia. PopSugar Reading Challenge: A book you meant to read in 2019.

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet

Donna Leon 1999. Englanninkielinen alkuteos Fatal Remedies. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2002. Pokkarissa 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän dekkarin myötä sanon hyvästit tämänvuotiselle Helmet-lukuhaasteelle. Olen nähnyt yllättävän vähän tuntemattomien ihmisten lukevan kirjoja (kohta 26) - toivottavasti joku kännykkää käyttävistä lukee e-kirjaa tai kuuntelee äänikirjaa! - joten minulla ei ole ollut kuin kaksi teosta joista valita. Eräässä pubissa nuori nainen luki Donna Leonia. Teoksen nimeä en nähnyt, mutta päätin että riittää, kunhan haen kirjastosta jonkin kappaleen Leonin lukuisasta tuotannosta.

Ensi alkuun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut Leonia italialaiseksi. Ihmettelin hetken, miksi hän on kirjoittanut englanniksi, mutta sitten tarkistin faktat. Kirjailija on toki asunut pitkään Italiassa ja nimenomaan Venetsiassa, jonne hänen Guido Brunetti -sarjansa sijoittuu. Kohtalokkaat lääkkeet on uskoakseni sarjan kahdeksas teos.

Juonesta en ajatellut kertoa muuta kuin että tapahtumissa on tiiviisti mukana Brunettin vaimo Paola, epäilyttävän matkatoimiston taustalla vaikuttava liikemies ja hänen toimensa, jotka yltävät yllättävän laajalle. Dekkarissa edetään varsin pitkälle ennen kuin Brunetti kumppaneineen pääsee oikeille jäljille, ja sen jälkeen tarina eteneekin hyvin nopeaa niin että lopussa tulee jo liiankin hätäinen fiilis. Alkupuolen tekstissä nautin verkkaisemmasta tahdista ja Brunetin maailmasta kauniissa Venetsiassa.

Ehkäpä itse juonta mielenkiintoisempana pidinkin Leonin kuvailemaa italialaista yhteiskuntaa. Kirja on 20 vuotta vanha, mutta uskon että moni siinä vaikuttava piirre on edelleen voimissaan. --- hän meni sillankorvassa olevaan baariin syömään tramezzinon ja juomaan lasillisen viiniä ja odotti että muut palaisivat lounaalta. Työpäivien rytmissä näkyy pitkä lounastauko ja jopa pienet iltapäiväunet ennen kuin kolmen maissa palataan muutamaksi tunniksi takaisin töihin. Myöhään illalla syödään toisen kerran, usein ulkona tai ystävien luona.

Leon tuo sarkastisella tavalla esille sen, miten paljon italialaiset ottavat/ovat aikoinaan ottaneet (?) vapauksia verojen maksun suhteen. Joskus hänestä tuntui että Italiassa kuka hyvänsä sai anteeksi minkä tahansa hirmuteon vain sanomalla että se oli tehty verotussyistä. Tee selvää perheestäsi, ammu koirasi, polta naapurisi talo: kunhan vain sanot tehneesi sen verotuksellisista syistä, yksikään tuomari tai yksikään valamiehistö ei tuomitse sinua. Mietin myös sitä, ovatko kirjassa kuvatut naisten roolit osittain jo hieman vanhanaikaisia - ainakin pohjoismaisiin dekkareihin tottuneen näkökulmasta. Toisaalta Brunetti itse osaa potkia niitä vastaan!

Ihan lempidekkaristeihini ei Donna Leon tällä teoksella yllä, vaikka sympaattisesta Brunettista taisin hieman tykätäkin. Venetsian kapeilla kujilla, campoilla ja kanavilla oli kuitenkin viihdyttävää kulkea. Kännykän karttaohjelma oli ahkerassa käytössä ja Italiaan tekee mieli! Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jokken kirjanurkka ja Paljon melua kirjoista.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Pekka Hiltunen: Varo minua

Pekka Hiltunen. WSOY. 447 sivua. Oma ostos.

(Muuten, tässä vuoden viimeinen Hyllynlämmittäjäni. Ihan kaikkia kahtatoista en saanut aikaiseksi lukea, mutta yhdeksänkin on ihan kelpo saldo. Linkin takana lisää kommentteja haasteesta.)

Minulle valkeni vasta lukiessani tätä teosta, että se onkin jonkin sarjan kolmas osa. Tunsin itseni hieman pöljäksi, sillä vaikka tekstissä ei varsinaisesti viitattu aikaisempiin tapahtumiin, oli ihan selvää, että edes yhden aiemman teoksen lukemisesta olisi ollut apua. Etenkin alku sai minut hieman hämmennyksiin. Oltiin keskellä jotain, mihin en ihan päässyt sisään. Suosittelen siis, että jos aiot lukea Lontooseen sijoittuvaa Studio-sarjaa (Vilpittömästi sinun, Sysipimeä, Varo minua), aloita alusta. Studio-sarjasta lisää blogeissa Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirsin kirjanurkka.

Muuten täytyy sanoa, että Hiltunen kirjoittaa hyvää dekkaria/jännäriä. Studio viittaa ryhmään, jonka toiminnan tarkoituksena on puuttua rikolliseen toimintaan. He eivät ole poliiseja, he pysyvät piilossa, eikä heidän toimintaansa ole kovin helppoa tutkia. Eräs etsivä Gerrish on kuitenkin saanut jonkinlaista haisua, joten suomalaisen Lia Pajalan on otettava hetken pesäero organisaatioon. Päivätyökseen sanomalehden grafiikkaa työstävä Lia joutuu myrskynsilmään myös töissä. Hänen arvomaailmansa ei hyväksy ihan kaikkea myynnin edistämiseksi.

Studion johtajalla Marilla - suomalaissyntyinen hänkin - on menneisyydessä kipukohtia, jotka tekevät hänestä etäisen, mutta työssään kunnianhimoisen ja taitavan. Lontoon laitoja terrorisoi KFM (Killing for money) -niminen jengi, joka laajenee muiden kustannuksella. Jengin tapa kostaa mokaajille on legendaarinen ja pelätty. Poliisit ovat täysin avuttomia heidän edessään, mutta onko Studiolla mahdollisuuksia vaikuttaa katujen tasapainoon?

Romaanissa oli minun makuuni hieman liikaa aineksia, mikä varmaankin selittyy sillä että kyseessä on sarjan kolmas osa. Kertymää on. On Studio ja sen työstämä jengivakoilu, katujen huumebisnekset, kaunat rikostutkijaa kohtaan (en ihan ymmärtänyt miksi) ja lööppien metsästys. Tavallaan keskiöön nousee kuitenkin Lian menneisyyden aave, joka saapuu Lontooseen ja piinaa naista järkyttävällä tavalla. Samaan aikaan perehdytään harhautusmielessä Gerrishin harrastukseen, Wrenin suunnittelmiin kirkkoihin. Välillä viitataan Marin persoonaan ja naisten väliseen vuorovaikutukseen. Eikä siinä, rakastan Lontoota (ihan tuli ikävä!) ja sen kirkkoja, mutta olin välillä pudota kärryiltä.

Tyypilliseksi jännäriksi teoksen tekevät monetkin seikat, mutta mielenkiintoista on se, ettei hyvän ja pahan taistelu ole tässä ihan mustavalkoista. Ja kuten aikaisemmissakin lukemissani Hiltusen teoksissa, naiset pääsevät esiin ja päähenkilöiksi. Vahva suositus Hiltusen teoksille Onni ja ISO! Hieman harmittelen nyt sitä, etten aloittanut Studio-sarjaa oikeasta kirjasta. En kuitenkaan usko, että palaan takaisin päin.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson 2018. Englanninkielinen alkuteos Coal Black Mornings. Suomentanut Sirje Niitepõld. Sammakko 2018. 213 sivua.

Oh here they come the beautiful ones... on tietysti soinut päässäni tämän päivän, kun olen lukenut brittibändi Sueden solistin Brett Andersonin muistelmia. Ihan tuon hittisäkeen mukainen ei tie menestykseen ollut, vaan jotain ihan muuta. Hiilenmustat aamut ilmestyi 25 vuotta Sueden ensimmäisestä levysopimuksesta, eikä kerro pelkästään bändin alkutaipaleesta vaan Andersonin elämän ensimmäisistä noin 25 vuodesta.

Haywards Heathin työläiskylä Sussexissa ei ollut hohdokas kasvuympäristö, eivätkä sen peruskoulut loistaneet maineellaan. Nuori Brett Anderson vietti lapsuutensa nukkavierussa, ahtaassa vuokratalossa, jossa raikasi eksentrisen isän rakastama klassinen musiikki, jossa pukeuduttiin äidin ompelemiin vaatteisiin ja syötiin hiilen katkussa. Isän ehdoton rakkaus musiikkiin välittyi omalla tavallaan myös pojalle, mutta isän mielialan vaihteluiden kanssa ei ollut helppo elää. Äidiltä periytyi taiteellisuutta ja kyky hyödyntää se mitä on. Lapsuuden huolettomuus muuttui tulevalla tähdellä vähitellen itsensä etsimiseksi ja haahuiluksi, pakollisten makuuhuonebändien perustamiseen, kunnes Andersonin valmistuttua yliopistosta työ Sueden eteen alkoi tosissaan.

Kokosin hitaasti eräänlaista impressionistista kollaasia pääkaupungin katuja kirjovasta hylkytavarasta ja rojusta, keräsin sanastoa, jonka raavin kaupungin likaisesta pulssista. 

Hiilenmustat aamut - kuten Anderson itse sanoo - dokumentoi työväenluokkaista elämää Sussexissa 1970- ja 1980-luvuilla lapsen näkökulmasta, mutta aikuisen miehen otteella. Kirjailija ei siis pyri glorifioimaan nuoruusvuosiaan, mikä tekee tekstistä rehellistä ja mielenkiintoista. Kun nuorimies muuttaa Lontooseen, pyristelee erilaisten kokoonpanojen ja seurustelusuhteiden kanssa, syö elääkseen paahtoleipää ja kebabia, opiskelee vain siinä sivussa, siirrytään kuvaan joka muistuttaa jo muualtakin kirjallisuudesta ja lehdistä tuttua jonkin tavoittelua. Anderson ei tietenkään dokumentoi kaikkea, vaan on valinnut ne palat ja hetket elämästään, jotka ovat vaikuttaneet Sueden biisien sanoituksiin ja musiikkiin ylipäätään.

Kun melkein kaikki kotona oli itse käsin kyhättyä, ajatus omien laulujen tekemisestä ei tuntunut kovin kaukaa haetulta. 

Omaelämäkerrallinen teos pursuaa tietysti viittauksia musiikkiin, mutta muuhunkin kulttuuriin, sillä vaikka Andersonien perhe olikin vähätuloinen ja varsin kouluja käymätön, oli vanhempien perehtyneisyys historiaan ja taiteeseen niin vahvaa ettei se voinut olla vaikuttamatta Brett-pojan alavalintaan tai siihen älykkääseen kieleen, jota hän teoksessaan käyttää. Viittauksia on itse asiassa niinkin paljon, etten mitenkään pystynyt ihan kaikkea ymmärtämään. Anderson ei myöskään ole koskaan yrittänyt peitellä taustaansa, vaan on pystynyt ammentamaan siitä kauneutta ja romantiikkaa lyriikkaansa.

Hiilenmustissa aamuissa on tiettyä nuoren ihmisen lontoolaisromantiikkaa, joka muistuttaa vaikkapa Hanif Kureishin Esikaupunkien buddhasta tai Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -romaanista. Anderssonin lyriikantaju heijastuu väistämättä tähänkin teokseen ja monille sen yksityiskohdille täytyy antaa kehuja. Kirjallisesti muistelmat eivät kuitenkaan muuten yllä omiin suosikkeihini, mutta ihan mukava sitä oli lukea auringonpaisteessa. Kirjan esipuheen on muuten kirjoittanut Riku Korhonen. Kiitos Lumiomenan Katjalle, jonka blogista löysin tämän Helmetin haastekohtaan 20: Taiteilijaelämäkerta. Goodreadissa saisin tämän ehkä venymään kohtaan 46: Linked by the element "Air".

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto. 2008. Veriruusut. 427 sivua.

Ei ole kuukauttakaan kun luin Anneli Kannon romaanin Lahtarit, kirjan jonka lukeminen meinasi jäädä keväällä kesken, kun väsymys sotaa kohtaan valtasi mielen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sain sen luettua ja melkein heti perään Veriruusut, Kannon aikaisemmin kirjoittaman sisarromaanin. Siinä missä Lahtarit kertoo sisällissodasta Tampereen seudulla valkoisten ja lähinnä nuorten miesten näkökulmasta, on Veriruusut nuorten punaisten naiskaartilaisten teos.

- Mitä vasten naiset ei vois liittyä punakaartiin? Ei tässä voida vaan kattoo sivusta ja kutoo sukkaa. Tää on maailmanhistoriassa ainutlaatunen hetki. Me käännetään historian suuntaa, käsitättekö te? Vallankumoustaistelu vaatii ny naisia kans. 

Anneli Kanto kirjoittaa sodasta monipuolisella ja mukavalukuisella tavalla, mikä osaltaan helpottaa aiheen käsittelyä. Etenkin Verisuusujen ensimmäisessä osiossa on jopa hienoista huumoria, vaikka nuoren naisen asema yhteiskunnassa tehdään lukijalle hyvin selväksi heti alusta lähtien. Myöhemminkin kirjailija valottaa rivien välistä taitavasti, kuinka absurdia ja naurettavaa sodankäynti voi olla. Taisteluiden edetessä teksti vakavoituu, tarinat raaistuvat ja kohtalot kauhistuttavat. Romaanin lopussa on pilkahdus pelastumisesta, mutta päällimmäinen tunne on järkytys ja itku vankileirien ja kuopan reunan lähestyessä. Tytöistä on ehtinyt tulla rakkaita. Sisällissota on tragediaa, eikä moni aatteen vuoksi mukaan lähtenyt ymmärtänyt lainkaan, mitä on vastassa.

Monipuolisuutta romaaniin tuo se, miten kiinni sodan arjessa kerronta liikkuu. Naiset eivät juurikaan rintamalle pääse, joten kerronta pysyttelee kaupungissa, kodeissa, kaduilla, työväentaloilla ja keittiöissä. Vaikka aihe on karmea, Veriruusut luo käsinkosketeltavan ja nenään asti haisevan kuvan työläiskortteleiden asukkaista, asujaimistoista, vaatetuksesta tai vaikkapa saunomisesta. Pula-ajan ravinto Amurin kortteleissa on köyhää, lähes olematonta, ihmiset sairastelevat, eikä taloissa ole kunnon eristeitä. Tamperelaiselle lisäplussaa tuovat tutut rakennukset, kadut ja kaupunginosat; kirja on historianopetusta parhaasta päästä.

Köyhyys ja järjestyksen puute oli varmasti yksi syy siihen, että punainen Tampere joutui antautumaan. Rintamalle lähti usein miehiä, joilla ei ollut edes kunnon kenkiä. Kaatuneet tunnisti vaatteista ja varusteista. Kaupunkilaistyöväestö ei osannut ratsastaa eikä ampua siinä missä metsästykseen harjaantuneet talonpojat pohjoisempana. Tehdastyöläisten kokema vääryys nostatti punaisissa yleisen tasa-arvon vaatimuksen, joten oli luonnollista että naiset sotivat tasa-arvoisesti miesten rinnalla. Siksipä sotaan osallistuminen oli kunnia-asia myös tehtaantytöille. Niin Valkeakoskella kuin Tampereella perustettiin housupukuinen naiskaarti, joka harjoitteli aseen käyttöä ja päivysti kaduilla, seikka joka heitti heidän niskaansa huorittelua ja halveksuntaa.

- Tuli mikä tuli. Onpahan edes kerta oltu ihmisiä mekin.

Veriruusuissa on kaksi tarinaa, toinen Valkeakoskelta ja toinen Tampereelta. Nuori tehtaantyttö, vasta 15-vuotias Sigrid lähtee mukaan työväenliikkeeseen äitinsä vastustuksesta huolimatta. Aatteen palo on kova, vaikka Helsingin agitaattoreita on vaikea ymmärtää. Amurin pieniin kamareihin maalta muuttanut Lempi lähtee samoin reippaasti mukaan ja ampuu valkoisia viimeisten joukossa kaupungintalon ikkunasta kohti Hämeensiltaa. Yhden talven mittaiseen kahinaan mahtuu paljon ja vaikka ajat ovat mitä ovat, myös pientä sutinaa miesten kanssa mahtuu elämään. Päälliköt hevosineen ja venäläiset mustine viiksineen vievät jalat alta.

Rankkaa kirjallisuutta tämä tällainen on ja nyt saa vähäksi aikaa riittää. Luen välillä jotain muuta, mutta veikkaan että sisällissodan satavuotispäivän lähestyessä jotain aiheeseen liittyvää päätyy vielä käsiin. Lukupiiriimme valitusta Veriruusuista tulee varmasti muidenkin postauksia loppusyksystä. Aikaisempia arvioita kirjasta löytyy blogeista Tuijata, Lukuneuvoja ja Luetut, lukemattomat. 

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä. 2014. Tyttö ja pommi. Crime Time. 261 sivua.

Jari Järvelän esikoisjännäri aloittaa trilogian, joka on tänä vuonna tullut päätökseen teoksella Tyttö ja seinä. Tyttö ja pommi esittelee Metron, 19-vuotiaan graffititaiteilijan, joka elää piilossa ja pysyttelee osin yhteiskunnan ulkopuolella omasta vapaasta tahdostaan. Metro elättää itsensä jakamalla lehtiä, mutta elää taiteen vuoksi. Hän on kimpassa toisen graffitimestarin kanssa ja aamuyön hämärissä nuoripari toteuttaa itseään hylätyissä halleissa, hiljaisilla tehdasalueilla ja varikoilla.

Vartiointiliikkeen työntekijät, rotat, ovat sotajalalla näiden töhrijöiden, bakteerien kanssa ja eräänä yönä, kun apuvoimaa on saatu tarpeeksi kasaan, Metro ja Rust saarretaan ja Rust saa surmansa tiputtuaan korkealta katolta. Metrolla ei ole päiväkausiin voimia tehdä mitään, vähiten asettaa vastuuseen niitä vartijoita, joiden hän uskoo aiheuttaneen poikaystävän kuoleman. Onneksi tyttö ei ole ihan yksin. Hän saa apua kokeneelta ystävältä, joka selvittää vastuussa olleet vartijat ja auttaa Metron heidän kimppuunsa.

Kuvaus nuorten graffititaiteilijoiden elämästä yhteiskunnan marginaalissa on rankkaa selviytymistaistelua. Metro joutuu pakenemaan kuin haavoittunut eläin, kun vastassa on järjestäytynyt, yhteiskunnan turvallisuudesta huumaantunut ammattikunta. Tarina on täyttä toimintaa ja pitää otteessaan alusta loppuun. Tyttö ja pommi ottaa voimakkaasti kantaa katu- ja tilataiteen moninaisuuden puolesta ja vertaa Suomen tilannetta ja asenteita esimerkiksi Saksaan, jossa graffiteilla on hyväksytympi rooli. Alan termistö tulee tutuksi ja teos valottaa ongelmallista kenttää usealta kantilta.

Toista näkökulmaa tarinassa edustaa Jere, perheellinen vartija, jonka unelmat uudessa omakotitalolähiössä romuttuvat Metron koston edetessä. Pelistä tulee todella likaista ja lopussa Metrokin joutuu miettimään, onko enää ketään, johon pystyy luottamaan. Kuvio ei loppujen lopuksi ollutkaan ihan sellainen, jollaiseksi tyttö sen kuvitteli. Kostosta muodostuu vähitellen molemminpuolinen ja jälki on suorastaan kammottavan verinen.

Vuoden 2014 esikoisdekkariksi valittu teos esittelee mielenkiintoisen miljöön ja mielenkiintoisen ryhmän taiteelleen omistautuneita nuoria ja on yhteiskunnallisesti vahva. Muuten hyvän ja pahan asetelma oli mielestäni turhankin tavanomainen ja päähahmot varsin stereotyyppisiä, mikä tavallaan kuuluu genreen, mutta josta voisi irtautuakin. Jostain syystä en saanut Metrosta paljonkaan irti, hän kun tuntui pitävän yhteiskunnan ja äitinsä lisäksi myös lukijan käsivarren mitan päässä itsestään. P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara onkin verrannut Metroa osuvasti Stieg Larssonin Lisbeth Salanderiin.

Lopun käänne toi ajojahtiin pientä kutkua, mutta en tiedä haluanko sanoa onneksi, sillä ajojahti päättyi ehkä liiankin karmealla tavalla. (Mikä minut on näin pahasti pehmentänyt?!) No, paha ei tainnut saada palkkaansa, mikä jätti oven sopivasti auki seuraavaa osaa varten. Vähän olen vielä kahden vaiheilla, että luenko trilogiaa eteenpäin, vaikka sitä on niin kovasti kehuttu. Sen sijaan Jari Järvelän muuhun tuotantoon pitäisi perehtyä! Dekkarista ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Elina ja Marika.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki. 2013. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otavan Seven-pokkari. 369 sivua.

Mia Kankimäki jätti työnsä kustantamossa, haki apurahaa, sai sitä ja lähti Japaniin tutkiakseen 1000 vuotta sitten elänyttä hovinaista, Sei Shōnagonia. Tämä arvoitukseksi jäänyt hovinainen kirjoitti aikoinaan muistiinpanoja hovin elämästä, omista ajatuksistaan ja ennen kaikkea miesten ja naisten välisestä suhteista. Kuuluisinta hänen kirjoituksissaan lienevät listat, joita hän on koonnut asioista, jotka ovat viehättäviä, ärsyttäviä tai jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.



[Sei Shōnagon kirjoittaa]
Asioita, jotka menettävät jotain kun ne maalaataan:
     Neilikat, iirikset, kirsikankukat. Tarinoiden henkilöt, joita on ylistetty kauneudestaan.

Asioita, joista tulee säälittävä vaikutelma:
     Naisen ilme, kun hän nyppii kulmakarvojaan.

Rankkaa syysmyrskyä seuraavana päivänä kaikki on hyvin koskettavaa.

Kankimäen kirjasta muodostuu eräänlainen päiväkirja tutkimustyöstä, matkustamisesta ja elämästä Kiotossa. Tutkimusta rasittaa kielimuuri ja se, että Sei Shōnagonia on tutkittu lopultakin niin vähän. Myös naisen maine rakkaus- ja seksisuhteiden kuvaajana on osin vesittänyt hänen ansionsa Heian-kauden arvokkaana tietolähteenä. Vuosisatojen ajan osa tutkijoista on pitänyt Sei Shōnagonia hankalana kohteena, vaikeasti tavoitettavana, sekavana ja epämääräisenä. Osan tutkijoista hän on kuitenkin lumonnut huumorillaan, suorasanaisuudellaan ja yllättävällä asemallaan.

Heistä äänesi on tänäkin päivänä niin elävä, että he tunnistavat sinut kuin tunnistaisivat ystävän.

Välivuotensa aikana tutkijalla on myös aikaa miettiä, mihin suuntaan keski-ikä häntä vie. Onko vuoden jälkeen enää paluuta entiseen? Kirjassaan hän käy jatkuvaa dialogia Sein kanssa, puhuttelee tätä, kertoo Seille olettamuksiaan ja löytää valtavasti yhtäläisyyksiä sielunsiskonsa kanssa - tunnistaa siis ystävän. Ei mikään ihme, sillä niin yleismaailmallisia ja todellakin tuttuja Sein mietteet ovat. Tutkimuksen myötä piirtyy vähitellen kuva nokkelasta, älykkäästä ja yllättävästä naisesta, jonka ajatuksissa on jotain vahvasti feminististä.

Matkakuvauksena Kankimäen teos on aivan loistava. Kioto näyttäytyy historiallisena, hienostuneen kauniina, eteerisenä ja houkuttelevana. Silti se on samaan aikaan nuorekas, sieltä löytyy menevää kansainvälistä seuraa ja runsaasti nähtävää. Kankimäki pyöräilee, patikoi kukkuloille, levittää piknikvilttejä puistoihin, tutustuu vähitellen kieleen ja paikalliseen ruokaan, kokee maanjäristyksen ja tietysti rakastuu kirsikankukkiin, joita kaupunki on keväällä täynnä. Olen nyt saanut Kiotosta sellaisen kuvan, että pakkohan sinne on joskus päästä! Kuka ei haluasi pakahtua kaikesta sen kauneudesta?

Asioita, joita ei voi kuin rakastaa:
     Salaisten puutarhojen vihreät sammalmatot ja mäntyjen neulaspilvet, joita saa rauhassa silittää, kun kukaan muu ei ole näkemässä.
     Kupillinen matchaa ja teemakeinen bambumetsänäköalalla. 

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on teos, johon on helppo uppoutua. Se on keksiäällä tavalla kirjoitettu, sillä historiantutkimus, chick-lit-henkinen omaelämäkerrallisuus, kauniit otteet Sein listoista ja upea Kioto lomittuvat toisiinsa niin, että lopputulos on ihanan kevyt ja suloinen. Kankimäen teksti on perusteellista, viehättävää ja vie mukanaan, vaikka siinä on myös seikkoja jotka hieman ärsyttävät. Sei Shōnagonista on ilmeisesti ollut vaikea saada otetta, sillä ajoittain tuntuu, että teksti polkee paikallaan ja dialogi tuon muinaisen naisen kanssa toistuu samana. Yhtenä syynä voi tietysti olla se, että lukemisessani oli välillä useamman kuukauden tauko, kun emme osuneet kirjan kanssa saman katon alle. Onneksi kirja on luonteeltaan sellainen, ettei sitä ole mikään pakko imaista kerralla. Sen kanssa pystyy jatkamaan unenomaista seikkailua milloin tahansa.


Lue myös, mitä Sara, Suketus ja Kirsi pitivät kirjasta! Kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 6: Kirjastosta kertova kirja.

Klassikkohaaste: James Joycen Dublinilaisia

Kirjabloggaajien kolmas klassikkohaaste kokoaa tänään blogimaailmaan runsaasti postauksia kirjallisuuden klassikoista. Haastetta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile ja blogista voi käydä katsomassa, mitä kaikkea täksi päiväksi on luvattu lukea.

Oma valintani oli omassa hyllyssäni nököttävä James Joycen Dublinilaisia. Vuonna 1914 julkaistu, mutta jo seitsemän vuotta aikaisemmin kirjoitettu novellikokoelma sai odottaa vuoroaan, sillä Joycella oli siitä kiistaa kustantajien kanssa. Joyce oli päättänyt kirjoittaa kaupunkilaisista realistiseen, kaunistelemattomaan tyyliin, eikä se miellyttänyt romantikkoja.

Tämä klassikko on todellakin realistinen kokoelma kaupunkilaisia: läsnä ovat eri yhteiskuntaluokat, lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset. Monenlaiset ammattikunnat, ihmissuhteet ja yhteisöt vilisevät novellien sivuilla. Dublinin kadut, kapakat, kirkot ja kodit tulevat lukijaa lähelle hyvin seikkaperäisissä kertomuksissa. Yksityiskohtia rakastava Joyce kuvailee mielellään myös hahmojensa ulkonäön ja vaatetuksen, luonteenpiirteistä puhumattakaan.

Kukin novelli on itsenäinen tarina, mutta paikoin löytyy hahmoja, jotka yhdistävät kertomuksia toisiinsa. Viidentoista  novellin aihepiirit käsittelevät muun muassa lapsuuden seikkailuja, nuorten miesten rohkeutta, kapakkakeskusteluita, tanssiaisia, uskon asioita ja politiikkaa. Niissä on samaan aikaan mukana niin yksittäisen hahmon näkökulma kuin katsaus yhteiskuntaan yleiselläkin tasolla. Etenkin keskiluokan tarinoissa vilisevät viittaukset teatteriin, kirjallisuuteen, musiikkiin ja taiteisiin ylipäätään.

Novelleissa ei hirveästi tapahdu, ne ovat pikemminkin katsauksia keskeltä elämää. Eihän arki todellakaan noudata alkuja ja loppuja. Hyvin arkisia ovat myös Joycen henkilöt. Heitä ei ole kuvailtu romanttisen kauniiksi tai rohkeiksi, vaan he ovat ihmiskunnan kirjoa ryppyineen, punaisine otsineen, kaljuuntuvine päineen tai tosikkomaisine töksähdyksineen. Eikä heidän elämänsä ei yleensä ole kovin helppoa. Vasta 25-vuotiaan kirjailijan kerronta on lämmintä ja hieman filosofistakin.

Heikki Salojärvi on ansiokkaasti suomentanut teoksen uudelleen muutama vuosi sitten ja täytyy sanoa, että suomennoksen kieli tekee kerronnasta raikasta ja nykyaikaista. Kertomuksia lukiessa on vaikea kuvitella, että niitä on kirjoitettu Euroopan toisella laidalla yli sata vuotta sitten. Ihmiset ja puheenaiheet ovat olleet loppujen lopuksi niin samanlaisia kuin nytkin. Tarkkanäköisellä Joycella on ollut kosketuspintaa niin pelloilla juoksentelevien poikien leikkeihin, juopuneiden miesten kotimatkoihin kuin menestyneisiin muusikoihinkin.

Nappaan tällä kirjalla Helmetin haastekohdan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Ei ehkä ihan kielletty, mutta kovasti estetty kuitenkin! Myös ystäväni Elina ja Kaisa ovat lukeneet kirjan.

James Joyce. 1914. Englanninkielinen alkuteos Dubliners. Basam Booksin pokkari 2015. 240 sivua.

Lukumaratonin päätös

Kesäinen lukumaraton on nyt osaltani ohi! Asetin itselleni sivumäärällisesti pienen, mutta henkisesti suuremman haasteen. Alla olevat teokset ovat nimittäin jostain syystä olleet Helmetin lukuhaasteen ne kohdat, joita olen siirtänyt aina vaan jonnekin tulevaisuuden hämärään. Lukumaraton oli oivallinen tapa ottaa ne kaikki kerralla käsittelyyn! Ja kuinka kävikään, tavoitteeni lisäksi luin vähän enemmänkin :) Luettuja sivuja: 751.

Jane Austen: Rakkaus ja ystävyys. Vuodelta 1790. Kokoelmasta Uskollinen ystävämme. Tammi. 45 sivua.

Varustaudu, rakastettava nuori ystäväni, kaikella filosofialla, jonka hallitset; kutsu kokoon kaikki voimani, sillä ah ja voi! lukiessasi seuraavat sivut tunteikkuuttasi tullaan ankarasti koettelemaan.

Jane Austenin nuoruudessa 1700-luvun lopulla kirjeromaani oli varsinkin naisille suunnattujen romaanien yleisin muoto. Samaan muotoon hän kirjoitti itsekin, esimerkiksi novellin Rakkaus ja ystävyys. Vain 14-vuotiaan Austenin kirjoittama tarina kertoo Laurasta, nuoresta naisesta, jonka elämää kohtaa monenlaiset traagiset vastoinkäymiset. Selvästi goottilaista kauhuperinnettä tunteva kirjailijanalku kirjoittaa eloisaa, korumaisen kaunista tekstiä liioitellen ja kauhistellen. Tarina on hyvin naiivi, mutta siinäkin on jo mukana sitä satiiria ja huumoria, josta hänet myöhemmin tunnetaan. (Lähteenä Inkeri Koskisen avaussanat) Helmetin haastekohta 21: 1700-luvulla kirjoitettu.

Kari Hotakainen. 1999. Hukassa on hyvä paikka. 73 sivua.

Lapsille kirjoitettu musiikkinäytelmä kertoo pojasta, jonka isä lähtee ilmoittamatta raveihin, sillä loma isyydestä olisi niin tarpeen. Dialogissa on Hotakaisen tuttua kuivahkoa huumoria ja kevyttä yhteiskunnallista satiiria, ja uskon että lapsetkin saavat siitä paljon irti. Rakkautta omilla tavoillaan etsivät hahmot ovat hauskoja ja lauluissa on kekseliäät sanat. Näytelmää on esitetty ainakin Helsingissä ja Laukaalla. Helmetin haastekohta 12: Näytelmä.

Terhi Ekebom. 2013. Kummituslapsi. Asema Kustannus. 244 sivua.

Nainen muuttaa metsän laitaan taloon, jossa kukaan ei ole koskaan ennen viihtynyt. Öisin läheinen metsä ulvoo niin ettei hänkään saa unta. Hän löytää kuitenkin keinon pelastaa metsään jääneet henget vapauteen. Kummituslapsi ei kuitenkaan lähde taloa pidemmälle, sillä hän haluaa kouluun.

Kauniin vähäeleisesti, hieman aavemaiseen tunnelmaan sopivaksi piirretty teos, jossa on surunomainen tunnelma. Helmetin haastekohta 11: Sarjakuvakirja.

Hannu-Pekka Björkman. Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. 2014. Kirjapaja. 171 sivua.

Teatterimaailmassa ansioitunut mies kirjoittaa muistiin ajatuksiaan taiteesta, ikääntymisestä, ihmisyydestä ja elämästä ylipäätään, sekä muistoja lapsuuden kesistä ja talvista. Helppolukuisia, lyhyitä esseitä, joissa on paljon omista ajatuksista tuttuja sävyjä, mutta jotka eivät oikeastaan tuoneet minulle mitään uutta. Parhaimmillaan Björkman on kirjoittaessaan taiteen olemuksesta ja tarkoituksesta. Helmetin haastekohta 36: Esseitä tai kolumneja.

Luiz Ruffato. 2014. Rutosti hevosia. Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos. Into Kustannus. Suomentanut Jyrki Lappi. 159 sivua (lukumaratoniin 48 sivua).

Kokoelma välähdyksistä São Paulon kaoottisessa metropolissa. Ruffato kirjoittaa pieniä kohtauksia, dialogeja, kertomuksia tai jopa listoja mitä moninaisimmista aineksista. Kaikesta, mitä suurkaupungissa voi olla: likaa, köyhyyttä, toivoa, työtä, politiikkaa, kerjäläisiä, rahaa.

Ruffaton tapa kirjoittaa ei asetu mihinkään muottiin. Välillä tarinat on kirjoitettu "perinteiseen" tapaan, välimerkit ovat kohdillaan, tekstillä on selkeä alku ja loppu. Osa kertomuksista on kiivaita listoja ilman pilkkuja ikään kuin kuvaamassa kakofoniaa tai kiirettä. Toisinaan virkkeet saavat väliinsä tummennettuja lisähuomautuksia tai tarkennuksia. Osa tarinoista katkeaa kesken, mutta kokonaisuus on silti kasassa: suurkaupunki. Helmetin haastekohta 47: Eteläamerikkalaisen kirjoittama.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? 2016. Kosmos. 278 sivua (lukumaratoniin 170 sivua).

Kulttuurin saralla laajalti kunnostautunut Ari Wahlsten on kirjoittanut dekkarin, joka noudattaa perinteistä kovaksikeitettyä genreä niin tarkkaan, että tarina vaikuttaa suorastaan koomiselta. Kovien poikien keskinäiset kukkotappelut ja nasevat sanailut ovat huvittavan lapsellisia. Naiset ovat joko kotkia tai kaunottaria, pahikset tunnistaa heidät tavatessaan ja lukija aavistaa hyvissä ajoin, ketä vedetään nenästä. Onneksi loppu tuo yllätyksen. Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä koska tämä kaikki on niin peittelemätöntä, kokonaisuus on melko viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja se pysyy hienosti kasassa. Helmetin haastekohta 13: Kirjan nimi on kysymys.

Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha

Hanif Kureishi. Englanninkielinen alkuteos The Buddha of Suburbia. 1990. Suomentanut Seppo Loponen. WSOY ensimmäinen painos vuodelta 1991. Loisto-pokkarit 2009. 336 sivua.

17-vuotias Karim ei ole käynyt koskaan Intiassa. Hänen isänsä on kuitenkin sieltä kotoisin ja niinpä Karimkin on valkoisille briteille curryperse. 1970-luvun Lontoossa on kaikesta huolimatta upeaa kasvaa. Kaupungin värikkäät kadut, ajan hermoilla sykkivä kulttuuri ja rohkea nuoriso tarjoavat pojalle mahdollisuuksia oman identiteetin ja seksuaalisuuden löytymiseen. Värillisestä nuorisosta ja työväenluokasta voi kerrankin kasvaa muutakin kuin automekaanikkoja ja kirjanpitäjiä.

"Tähän saakka en ollut osannut toimia tehokkaasti maailmassa, en ollut tiennyt miten se tehtiin, olin ajelehtinut tapahtumien vietävänä."

Karimin ympärillä ihmisetkin ovat kirjavia. Isä alkaa levittää buddhalaisuuden, mietiskelyn ja itsetuntemuksen ilosanomaa ja jättää siinä sivussa Karimin äidin elääkseen intohimoisen, kekseliään Evan kanssa. Anwar-setä pakottaa tyttärensä Jamilan naimisiin kotimaastaan tilaaman miehen kanssa syömälakon voimin. Jamila suostuu, muttei alistu fyysiseen avioliittoon, vaan jatkaa kokeilunhaluista, idealistista nuoren naisen elämäänsä. Evan poika Charlie pääsee pitkälle punkpiireissä ja niittää mainetta Amerikkaa myöten. Lisäksi on alkoholisoitunutta tätiä, hiirenharmaata äitiä, tragikoomisia maahanmuuttajahahmoja ja rahan leimaamasta elämästään pyristeleviä yläluokkaisia. Kureishin ote on ilkikurinen ja hauskalla tavalla pistävä - kaikelle ja kaikille voi irvailla.

Esikaupunkien Buddhassa päästään nuoreksi aikuiseksi kasvavan Karimin rinnalla syvälle Lontoon sykkeeseen juuri sellaisena kuin olemme sen aina kuvitelleet. Muotivirtaukset otetaan tosissaan, mikään pop-kulttuurin osanen tai ilmiö ei jää kokeilematta oli kyse kokeellisesta teatterista, vegaaniudesta tai tiedotusvälineiden loukkaamisesta. Nuoret elävät kommuuneissa, polttavat huumeita ja nauttivat vapaasta seksuaalisuudesta. Itsensä toteuttaminen tuntuu olevan tälle sukupolvelle ensimmäistä kertaa asia numero yksi. Oman paikan löytäminen tässä vahvojen kannanottojen kaupungissa, luokkaerojen ja suuren muutoksen vuosikymmenellä ei ole Karimille helppoa.

Lontoo on tietysti omanlaisensa saareke, josta kaikki lähtee liikkeelle ja jossa kaikkea kokeillaan ensimmäisen kerran. Silti 1970-luku(kin) on vielä vahvasti valkoisten. Karim alkaa saada mainetta teatteripiireissä lahjakkaana näyttelijänä, vaikka ihonväri vaikuttaa vahvasti tarjottaviin rooleihin. Itsensä ennen kaikkea lontoolaiseksi mieltänyt poika joutuu välillä pohtimaan suhdettaan perheensä intialaisiin juuriin ja sitä kautta omaan veljeilyynsä "vihollisten kanssa, niiden valkoisten, jotka halusivat intialaisten olevan heidän kaltaisiaan. --- Meistä tuli osa Englantia ja seisoimme silti ylpeinä sen ulkopuolella."
  
Serkkuni suositteli minulle tätä kirjaa ja kun näin sen ystäväni kirjahyllyssä, pyysin lainaan. Kiitos molemmille! Aikuisen näkökulmasta nuoren Karimin elämä maailman kulttuuristen murrosten keskellä näyttäytyy paikoin juuri sellaiselta, mistä olisi itsekin innostunut ja avartunut tietyssä iässä. Nyt tapahtumiin jää jonkinlainen etäisyys; kirja olisi imassut itseensä kaksikymmentä vuotta sitten ihan toisella tavalla. Kuinka minäkin aikoinaan ihailin Lontoota! Iästä huolimatta näin monipuolista ja täyteläisyydessäänkin raikasta kirjaa oli antoisa lukea.

Kuittaan tällä Helmetin kirjahaasteen kohdan 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Lisää kokemuksia kirjasta voi lukea blogeista Yöpöydän kirjat, Pieni kirjasto jaKirja-aitta. Kirja herättää monenlaisia tunteita.

Jouluiloa! & Silja Järventausta: Kaupungin lippuluukulla

Silja Järventausta. Kaupungin lippuluukulla. Teos. 2015. Ulkoasu Camilla Pentti. 75 sivua.

Kaupungin lippuluukulla on proosarunoutta, joka kokoaa yhteen itsenäisiä runo- tai tekstikokoelmia. Järventaustan pienet tekstit liikkuvat jossain runouden ja novellien välimaastossa. Siellähän se aamu on -kokonaisuudessa näkisin jopa pieniä esseitä, tietysti runoilijan vapauksilla höystettynä. Ihan perinteisiä runoja ne eivät missään tapauksessa ole, sillä niiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä parin sivun novelleiksi.

Olimme syöneet sen leivokset alta ja päältä. Olimme nuokkuneet sitä vasten illalla, auringon vieraan alapuolella, auringonlaskussa ja -nousussa, seismisillä alueilla, hekotelleet. Olimme liikutelleet sitä, siihen siirtyilevää, kuuluvaa.
Maalla on hiljaista, nytkähtelevää. Matkavalmistelut istuvat keittoluukussa.

Itsenäisyydestään huolimatta teksteillä on kuitenkin kytköksiä toisiinsa kokonaisuuksien ulkopuolellakin: osa niistä jatkaa elämäänsä pienessä palassa toista tekstiä. Muutenkin teosta lukiessa on tunne kuin olisi liikkeessä, ehkä kaupungin kaduilla, asunnoissa tai niiden osissa, ennen tai nyt.

Tekstit ovat havaintoja ja muistiinmerkintöjä. Keskenään epäloogisilta ja jopa absurdeilta vaikuttavista jatkumoista syntyy varsin loogisia kokonaisuuksia. Järventausta yhdistää sisällä olevaa ulkona näkyvään, käsinkosketeltavan näköhavaintoihin ja pienet suuriin. Kun hän puhuu vaikkapa tyynynpäällisten erilaisuudesta, tekee mieli kysyä, saako tämän yleistää. Asioita kuvaillaan monesti näkökulmista, joita ei tule ajatelleeksi, mutta toisaalta - mistä loppujen lopuksi puhutaan: kuvattavasta vai kuvailun välineistä?

Aihepiirit ammentavat kaupungista ja luonnosta, ystävistä, jopa makeisverosta. Teos on eräänlainen

ylistys kaupungille, mutta myös vaikkapa sen varpusille, sillä ovathan nekin erottamattomia. Kaupunki on kuitenkin vain raamit. Tekstien sisältämä yleisinhimillisyys on niin täynnä kaikkea, että sitä on mahdotonta pukea tyhjentävästi kielelliseen ilmaisuun. Siksi on hyvä rikkoa lauserakenteita ja logiikkaa. Kun lause alkaa, lukija ei voi ennustaa sitä, miten se päättyy. Tällaisesta proosarunoudesta, joka ylistää kaunista, ottaa hieman kantaa ja saa ajattelemaan, jää hyvä ja kevyt olo.

Hän seisoo keskellä torilla. On hyvin aukeaa. Hän on sen verran suuri, ettei kojujen luota välttämättä näe. Viereisen kojun pöydällä myydään auringonkukansiemeniä. Siinä myydään muutakin, josta ei tiedä niiden käyttäjää. Siinä myydään korvarenkaita ilman korvia. Myydään korkokenkien äkkirikkaita korkoja. Linnunpelättämiä seisoo sisäsyntyisesti kojupöydän vieressä viisaampina kuin muut, kuin katinkulta korvamerkityssä purkissa, viisaampina kuin hammasraudat, halkeilevat paneelit, rautakauppiaan sylkinäyte, tukipiste 8 e.

En löytänyt muista blogikirjoituksia tästä teoksesta, mutta toivon kovasti, että sitä luetaan. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Taina Latvala. 2015. Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava. 191 sivua.

Ennen kuin kaikki muuttuu koostuu novellinomaisista kohtauksista nuoren naisen elämästä. En ole lukenut Latvalaa ennen, mutta näyttäisi siltä, että kirjailijalla on taitava ote pinnan alla väreilevistä tunteista. Varsin vähäeleiseltä vaikuttava teksti kihisee katseita, sydämenlyöntejä, kateutta, vastuuttomuutta - nuoruutta laidasta laitaan. Latvala maalaa haikeansuloisen kuvan nuoruudesta mahdollisuuksineen ja epävarmuuksineen.

Päähenkilöllä - nuorella kirjallisuudenopiskelijalla - on taipumus nähdä itsensä ainutlaatuisena, erilaisena kuin muut. Kaikki tavanomainen ahdistaa tätä runosielua ja hän pyrkii asettumaan arkisten valintojen yläpuolelle. Osa romaanin tarinoista on mahdollisten poikaystävien muistoja tytöstä, eli häntä tarkkaillaan myös ulkoapäin. Näistä käy ilmi, ettei nuori nainen ole loppujen lopuksi kovin poikkeava, ennemminkin huomionkipeä ja herkkätunteinen.

Runoilijaksi ja toimittajaksi pyrkivällä tytöllä on tarve tuntea julkkiksia ja olla osa piirejä. Samalla hän hakee ihailua ja hyväksyntää. Yhtälö on vaikea, eikä hän osaa olla tilaisuuksissa rennosti, vaan sanoo jännittäessään vääränlaisia asioita. Nainen on itseään analysoidessaan suorastaan huvittavan melodramaattinen, "ei tarpeeksi rohkea, edes juomaan punaviiniä." Hänen on vaikea nähdä, että useimmissa tilanteissa molemmat osapuolet käyttäytyvät lapsellisesti. Tyttö on keskenkasvuinen hupsu, joka käpertyy itseensä, eikä näe ympäristössään juuri muuta kuin ihmisten reaktiot.

"Jos minun pitäisi kuvata häntä yhdellä sanalla, kiteyttäisin, että hän on komparatiivi. Hän on kuuluisampi, menestyneempi, kokeneempi ja huomattavasti vanhempi kuin minä. Luultavasti hän ajattelee minusta samoin, mutta käänteisesti."

Rasittavuudestaan huolimatta tyttöön on ajoittain hyvin helppo samaistua. Hänen läpikäymänsä aikuisuuden kynnys on niin täynnä kenen tahansa samanikäisen pelkoja, ihastumisia, omistautumista ja epävarmuutta. Keski-ikäiselle lukijalle ne näyttäytyvät kuitenkin varsin huvittavilta, paikoin jopa säälittäviltä. Kuten Mari A. toteaa, oma ikä on ajanut kirjan ohi. Silti siinä oli jotain taianomaista, joka imaisi mukaansa ja pieni teos oli pakko ahmia kerralla. Kirja oli siis mukavan kepeää matkalukemista junaan ja lennolle. Onneksi tajusin jo menomatkalla, että se on hyvin nopeasti luettu, ja ehdin ostaa kentältä lisää kirjoja. Vaikken usko kirjan jäävän mieleeni, olen kuitenkin aika ihastunut Latvalan kirjoitustyyliin, joten toivon törmääväni hänen teoksiin jatkossakin!

Teoksesta ovat kirjoittaneet Marin lisäksi myös mm. kaimani ja Omppu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!