Olipas vaikuttava lukukokemus! En oikein enää muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan, enkä muista miksi päätin laittaa sen kirjaston varausjonoon, mutta olen erittäin tyytyväinen että se tuli tehtyä.
Romaani on kasvutarina, tarina Marthasta hänen lapsuudestaan aina 41-vuotiaaksi saakka. Tarina alkaa siitä, miten hän kertoo juhlissa jollekin hänen aviomiehestään, siitä miten Patrick on ollut aina olemassa. Ihan niin ei kuitenkaan ole; romaani paljastaa milloin he tapasivat, millä tavalla he sivusivat toistensa elämää pitkään ennen kuin päätyivät yhteen. Avioliitossa on valtavasti rakkautta ja tukea, mutta se on myös tavaroiden heittelyä, syyttelyä, ilkeyksiä ja toivottomuutta, sillä Martha sairastaa ---, mielenterveyden häiriötä, jota ei jostain syystä (jännä ratkaisu!) koskaan kirjoiteta romaanin sivuille muuten kuin katkoviivoilla.
"Että en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille."
Marthan elämä on lukioiässä sattuneen romahduksen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Välillä menee oikein hyvin ja hän tuntee olevansa lähes normaali. Hänellä on vahva side vauvoja maailmaan syytävään siskoonsa Ingridiin ja isäänsä, runoilijaan, joka ei saa ensimmäistä runokokoelmaansa koskaan valmiiksi. Hänellä on läheiset välit tätinsä perheeseen ja taiteilija-äiti, jonka rasittavista piirteistä voi siskon kanssa aina vitsailla. Välillä Martha ajautuu masennukseen, viettää päivät pöydän alla tai sängyssä, eikä näe missään mitään järkeä. Avioliittovuosina masennusjaksot purkautuvat raivona miesparkaa kohtaan. Patrick ei nimittäin koskaan pane vastaan, vaan nielee kaiken, sillä hänelle on ollut tärkeintä saada Martha elämäänsä. Mutta kestääkö vahvinkaan rakkaus kaikkea?
Kun Martha lopulta 40-vuotiaana saa --- -diagnoosin, palaset loksahtelevat paikoilleen, mutta ihmissuhteet eivät. Välit äitiin katkeavat, sillä äidillä olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin velvollisuus sanoa --- mahdollisuus ääneen, mutta hän uskoi että puhumattomuus auttaa. Marthasta tulee Patrickia kohtaan entistä häijympi, sillä olisihan lääkärinä toimivan aviomiehen pitänyt diagnosoida vaimonsa ajoissa. Kaiken kestänyt siskokin saa tarpeekseen. Niin kuitenkin käy, että välirikot johtavat rehellisyyteen, puhumiseen ja itsetutkiskeluun.
Minua on viime vuosina kiehtonut kovasti romaanit, joissa käsitellään perheenjäsenen mielenterveyttä ja sen vaikutuksia kasvuun ja ihmissuhteisiin. Kristisoin tätä teosta kuitenkin tavasta, millä Martha saadaan nousemaan murheen alhosta vähitellen ylös ja ymmärtämään ettei maailma pyöri hänen ympärillään. Kunpa lääke olisikin aina niin toimiva. Harvoin se taitaa mennä romaanissa kuvatulla tavalla, mutta silti tässä oli jotain. Ehkä diagnoosi onkin paras pitää viivatasolla, sillä romaanin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus eikä kuvaus minkään todellisen sairauden oireista. Ehkä diagnoosilla ei tässä oikeasti ole merkitystä tunteiden ja tapahtumien näkökulmasta.
Pidin kovasti myös ei-niin-ruusuisesta parisuhteesta, sen romanttisesta alusta ja sen epätoivon täyttämästä arjesta, vaikka välillä se ahdisti niin että halusin panna kirjan hetkeksi kiinni. Marthan ja Ingridin välinen suhde oli yksi tarinan parhaita ja vaikka ihailen kirjailijan kieltä läpi teoksen, se oikein sykkii siskosten välisessä dialogissa. Siitä tietysti iso kiitos taitavalle suomentajalle! Rakastin myös sitä miten teoksen hahmot olivat selväpiirteisiä, suorastaan elokuvamaisia, toisistaan erottuvia ja huvittavia. Jostain syystä annan kerrankin anteeksi sen, ettei lukijan tarvitse itse päätellä juuri mitään.
Niin, Murhe ja autuus on lämminhenkinen, ja tavallaan aika hauska ja huvittava, mutta nenäliinoja on parasta pitää käden ulottuvilla, sillä se on myös sydäntäraastava. Hauskuus on piikikästä sanailua tai älykkäitä sitaatteja. Tunteet ovat vimmaisia niin kuin vain --- sairastavalla ne voivat olla, näin uskon.
Kunhan toivun tämän teoksen aiheuttamasta tunneryöpystä - peilasin sitä yllättävän paljon omaan elämääni - , jatkan Annie Ernauxin Vuodet-kirjan kanssa. Sekin vaikuttaa hyvältä, mutta pitää sopivasti käsivarren mitan päässä, joten nenäliinoja ei ainakaan tarvita. Murheesta ja autuudesta lisää blogeissa Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus sekä Luetut.
