Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler 2014. Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co 2020. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 130 s.

Tämäkin helmi olisi mennyt ohi ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi kirjaksemme. Nyt blogeja selatessani huomaan tästä useitakin postauksia - hyvä! Seethaler on kotimaassaan suosittu kirjailija ja ilmestyessään kirja on ollut Saksan myydyin kirja sekä Man Booker -ehdokas. 

Kuten kaikki ihmiset oli hänkin elämänsä aikana elätellyt kuvitelmia ja unelmia. Osan niistä hän oli toteuttanut itse, osan hän oli saanut lahjaksi. Yksi jos toinenkin asia oli jäänyt tavoittamattomiin, ja monia muita hän oli tuskin ehtinyt saavuttaa, kun ne oli jo riistetty häneltä. Yhä hän kuitenkin oli olemassa. Ja kun hän ensimmäisinä lumien sulamisen jälkeisinä päivinä aamusella asteli töllinsä edestä avautuvan, kasteessa märän niityn poikki ja paneutui makuulle jollekin siellä täällä kohoavista avokallioista ja tunsi selkänsä alla viileän kiven ja kasvoillaan ensimmäiset lämpimät auringonsäteet, silloin hän tuumi etteivät monet asiat olleet menneet ollenkaan niin huonosti.

Kun orpolapsi Andreas Egger saapuu syrjäiseen Alppien laaksoon, hän on vasta noin nelivuotias. Laaksosta tulee hänen kotinsa, jossa sekatyöläisenä itsensä elättävä mies kasvaa, elää, rakastuu ja noin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin kuolee. Romaani on hänen tarinansa. Se kattaa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen, realiteetteineen ja katastrofeineen.

Romaani kuljettaa lukijan samalla myös läpi 1900-luvun Euroopan. Sota imaisee innokkaan miehen mukaansa mutta ei palauta tätä kotiin kuin vasta vuosia myöhemmin. Neuvokas Egger saa arvostusta työelämässä ja on mukana raivaamassa laaksoa rautateille, sähkötolpille, hiihtohisseille ja turisteille. Hänen kuollessaan kotiseutu on jo ihan erilainen kuin hänen lapsuudessaan. Rauhallinen ja luonnonkaunis maalaisympäristö on valjastettu matkailulle, ihmismassoille ja äänelle. 

Eggerin elämää leimaa vaatimattomuus, yksinäisyys ja ahkeruus. Hän tapaa kyllä elämänsä rakkauden, menee naimisiin ja saa elää hetken rakkaansa kanssa, mutta sitä ei kestä kauan. Sen sijaan että Egger hautautuisi suruun, hän jatkaa työntekoa, pestautuu töihin jotka eivät muille kelpaa, ja jää henkiin. Eggerin vaatimattomuutta peilaa myös romaanin kerronta, joka on hyvin vähäeleistä ja rauhallista. Seethaler ei kerro voimakkaista tunteista ja jos niitä hetkittäin on, niihin ei jäädä asumaan, vaan elämä jatkuu. Mittasuhteista ja dramatiikasta vastaa ympäröivä vuoristo, sen huikeat näkymät ja vaaralliset korkeuserot, jotka Eggerillä on kohtalonaan, kotinaan ja työmaanaan.

Kokonainen elämä, mutta romaanina nopealukuinen ja lyhyt, ja jää varmasti mieleen. Siinä on taikaa ja voimaa, jota on vaikea kuvailla. Seethaler osaa kirjoittaa rankalta vaikuttavan elämän tavalla, joka antaa lukijalle voimaa ja tyytyväisyyttä. Sillä sitä Eggerkin pääasiassa on - tyytyväinen siihen, mitä on saanut, ei katkera siitä, mitä on menettänyt.

Näissä blogeissa siis ainakin: Tuijata, Kirja vieköön! ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 47: A book related to a geometric shape. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteissa tämä sopii hyvin kohtaan 26: Keksinnön tai tekniikan tuoma muutos.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Benedict Wells 2016. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co. 2021. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elämä ei ole nollasummapeliä, joutuvat romaanin päähenkilöt toteamaan. Epäonnisien tapahtumien ja surullisten menetysten jälkeen sitä toiveikkaana haluaisi luottaa siihen, että elämä näyttäisi jatkossa onnekkaamman ja onnellisemman puolensa. Mutta voiko siihen luottaa? Mitä jos yhden ihmisen elämään osuu useita menetyksiä?

Jules Moreaun vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, kun Jules on vasta vähän toisella kymmenellä. Hänet lähetetään isosiskonsa Lizin ja isoveljensä Martyn kanssa sisäoppilaitokseen, jossa sisarusten välit heikkenevät ja heidän on pärjättävä kunkin omillaan. Jules kääntyy sisäänpäin ja kätkee tunteensa, Liz kerää huomiota ja kapinoi, Martylla on tieteensä ja tavoitteensa. Jules on yksin, kunnes hänen viereensä istuu Alva, sisäoppilaitoksen lähellä asuva punatukkainen tyttö, jolla on omat surunsa. Menetyksistä ei juurikaan puhuta, kun Jules ja Alva alkavat viettää nuoruutta yhdessä.

Aikuisuuden kynnyksellä Julesin ja Alvan välit kuitenkin ikävästi katkeavat, eivätkä sisaruksetkaan ole vuosiin kovin läheisiä toistensa kanssa. Jules keskeyttää yliopisto-opinnot, lopettaa pitkään tärkeänä pitämänsä valokuvausuran ja tuntuu ajelehtivan vuodesta toiseen ilman otetta elämästä. Lizillä menee lujaa, eikä tämäkään kykene pitkiin suhteisiin. Marty on löytänyt paikkansa elämässä, eikä muistele menneitä. Julesin sen sijaan on todettava itselleen, että menneisyys on osa häntä, Alva on osa häntä, eikä tulevaisuus ilman menneisyyden haamuja ole mahdollinen.

Onko onnea mahdollista saavuttaa, jos esteitä on niin paljon? Kolmikymppisenä Jules ja Alva löytävät taas toisensa, mutta elämä on heittänyt väliin monimutkaisia suhteita ja moraalisia velvotteita. Jules löytää Alvan ja tämän aviomiehen luota Sveitsistä mahdollisuuden toteuttaa itseään kirjoittajana, kun taas Alva saa hänestä seuraa. Enempää en juonesta halua paljastaa, mutta onnen ja surun keskinäinen kamppailu on rankkaa. Romaanin kertoja on Jules, ja näkökulma elämään on hänen, mutta epäonnelta eivät ole välttyneet muutkaan. Tarinaan mahtuu kuoleman lisäksi lapsettomuutta, katoamisia, dementiaa ja rakkautta ilman vastakaikua. Miten pitkälle lapsena menetettyjen vanhempien opit ja muistot kantavat ja miten on mahdollista kasvaa itse aikuiseksi ilman heitä?

Yksinäisyyden jälkeen on vetävä osin omaelämäkerrallinen romaani, josta haluaa pitää kiinni ja jota haluaa suorastaan ahmia, vaikka välillä huomasin toteavani, ettei itse teksti ole kaunokirjallisesti ihan taitavimmasta päästä. Asetelmat ja henkilöhahmot ovat paikoin hyvin bestsellerhenkisiä tai kuin romanttisesta komediasta. Silti teos herättää valtavasti myötätuntoa. Tekstistä välittyy kirkkaus ja herkkyys, ja jokin Julesin ja hänen läheistensä elämässä pureutuu niin syvälle omiin tunteisiin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kerronta on myös miellyttävän rauhallista, vaikka suru puskee välillä hyvinkin lähelle ja saa peilaamaan tarinaa omiin ihmissuhteisiin ja perheensisäisiin tapahtumiin. Toivoakin onneksi on.

Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kirjamies. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Puistossa tai puutarhassa. Goodreadsin haastekohdista kuittaan tällä kohdan 6: A book with an image of a source of light on the cover.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill 2016. Englanninkielinen alkuteos The Nix. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2017. 716 s. Sain kirjan kaveriltani.

Nix on menestysteos muutaman vuoden takaa ja Nathan Hillin tarinankerronnan taitoja on ylistetty kovasti. Nix onkin vaikuttava teos. Kuten olen ennenkin sanonut, minulla on haasteita hyvin paksujen romaanien kanssa, mutta Nix oli melko vaivaton selättää. Hillin tyyli on perusteellista ja muistuttaa monia pitkän linjan yhdysvaltalaisia, paksuista romaaneistaan kuuluisia kirjoittajia, kuten vaikkapa Irvingiä tai Franzenia. Lukeminen ei kuitenkaan ollut vaivatonta fyysisesti, sillä raskaan kirjan pitäminen käsissä nukkumaan mennessä oli suorastaan hankalaa! 

Mitä paksuun romaaniin sitten mahtuu? Tekisi mieleni sanoa, että ihan kaikki Yhdysvaltain lähihistoriasta ja nykypäivästä, mutta eihän näin tietenkään ole. Nix on tarina äidistä ja pojasta, ja heidän vaiheistaan 1960-luvulta vuoteen 2011. Tapahtumapaikkoina ovat mm. Keskilännen pikkukaupunki, Chicago ja New York. Tarina lähtee liikkeelle, kun collegessa kirjallisuutta opettavan Samuelin äiti Faye päätyy uutisotsikoihin hyökättyään republikaanipoliitikon kimppuun. Äiti ja poika eivät ole tavanneet toisiaan vuosikymmeniin. Mitä äiti on tehnyt nämä vuodet ja miksi hän lähti kotoa Samuelin ollessa vasta yksitoista?

Fayen nuoruus 1960-luvun lopulla kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jota nuoren haaveiden, vanhempien toiveiden, pikkukaupungin paineiden ja perinteiden välillä on aina ollut. Faye lähtee opiskelemaan Chicagoon, tutustuu siellä poliittisesti aktiivisiin opiskelijoihin, muttei kuitenkaan jää suureen kaupunkiin, vaan palaa kotiin, menee naimisiin kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja lopulta jättää perheensä. Faye on täynnä ristipaineita, eikä Samuel vuosikymmeniä myöhemmin tapaa ollenkaan sellaista äitiä, josta hänellä on muistot. Samuelin oma elämä entisenä kirjailijalupauksena on yhtä alamäkeä, ja äidin löydyttyä katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Vuoden 1968 Chicagossa eskaloituu opiskelija-aktivismi, vapauden huuma sekä konservatiivien ja liberaalien väliset näkemys- ja toimintaerot. Kun Samuel saa tietää äitinsä osallisuudesta tapahtumiin, se horjuttaa hänen tulkintaansa hänen omasta lapsuudestaan ja lähellä olevista ihmisistä. Samalla kun hän selvittää äitinsä historiaa, hän läpikäy lapsuutensa ystävyyssuhteita, ensirakkautta, norjalaisen isoisänsä menneisyyttä ja omia valintojaan. 

Romaaniin mahtuu luokka- ja tuloeroja, idealismia ja kapitalismia, yllättävän ajankohtaisia teemoja poliisiväkivallasta, nettipelaamisesta ja syrjäytymisestä. Sukupolvien väliset erot ovat räikeitä etenkin yliopistossa ja suhteessa mediaan. Samuelin ja Fayen lisäksi Hill antaa tarinassaan runsaasti tilaa muun muassa miehelle, joka on antanut elämänsä roolipeleille, opiskelijatytölle jonka moraalikäsitys on vähintäänkin vinksahtanut ja hippiradikaaliin ihastuneelle poliisille. Henkilökavalkaadi on rikas ja upean elävästi kirjoitettu, eikä onneksi liian runsas. Ihan lopussa paljastuu tosiasioita myös Fayen Norjasta lähteneestä isästä. Hänen kertomuksensa näkeistä ja haltioista vaikuttavat tyttären elämään yllättävän pitkään.

Nix on tavallaan ihan mieletön siinä, miten paljon siihen mahtuu yhteiskunnallisia virtauksia ja henkilökohtaisia valintoja. Eikä se siltikään ole mikään ähkypakkaus, vaan tarinat pysyvät hyvin kasassa, ja lopuksi yksittäiset langanpäät sidotaan yhteen. Loppuratkaisuissa ja paljastuvissa yksityiskohdissa on paljon suorastaan uskomattomalta tuntuvia seikkoja, mutta Hill tekee koko romaanin ajan selväksi, ettei mikään ole mahdotonta, kunhan tarina vain kerrotaan oikealla tavalla.

Teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Amman kirjablogi.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen 2010. Englanninkielinen alkuteos Freedom. Suomentanut Raimo Salminen. Siltala 2013. Pokkarissa 634 s. Sain kirjan ystävältä.

Franzenin romaani pursuaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon asiaa ja tarinaa, että suosittelen käyttämään aloitukseen runsaasti aikaa ja keskittymistä. Jos ajatuksen antaa herpaantua, tippuu kärryiltä jo muutaman rivin aikana. Tahti rauhoittuu välillä lyhyiksi hetkiksi, mutta minulta kesti poikkeuksellisen pitkään saada teoksesta sellainen ote, että pystyin välillä edes nauttimaan siitä. Vapaus antaa lopulta aika paljonkin, mutta ihan helpolla se ei lukijaansa päästä.

Vapaus on tarina perheestä ja ihmissuhteista, lapsuuden vaikutuksista ja oman elämän rakentamisesta. Se on paljon muutakin, mutta tästä nyt ensin. Keskeisimmät henkilöt, Walter ja Patty Berglund, löytävät toisensa nuorina ja ovat pitkään avioliitossa, saavat kaksi lasta. Elämä saattaa välillä näyttää ulospäin idylliseltä, mutta intohimot, ideologiat, ahkeruus tai tekemisen puute, rakkauden nälkä ja erimielisyydet ajavat heitä erilleen. Walterin paras ystävä, muusikko Richard Katz näyttelee merkittävää roolia molempien elämässä. Lasten aikuistuessa suhteet ja tasapaino muuttuu, siinä missä toinen löysi itsensä jo nuorena, toinen etsii itseään pitkään, eikä katkeruuksilta vältytä.

Walterin vahva, idealistinen halu suojella luontoa hivuttautuu vähitellen muiden teemojen rinnalle. Se nivoutuu politiikkaan, valtapeleihin, rahaan ja ennen kaikkea nuoreen Lalithaan, jonka merkitys miehen elämässä on varsin suuri jonkin aikaa. Raha ja kunnianhimo - tai sen puute - pyörittävät omia varsin amerikkalaisia kuvioitaan, ja näkyvät mm. perheen pojan Joeyn riskialttiissa sotkuissa, Walterin ideologisissa myönnytyksissä, Pattyn perheen varallisuudessa tai vaikkapa Richardin kivikkoisessa menestyksessä. Vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, amerikkalainen yksilönvapaus, lintujen vapaus muuttaa ja pesiä rauhassa - romaanin nimi toistuu useissa teemoissa pitkin matkaa.

Rakkaus on ehkä kuitenkin teemoista vahvin, niin perheenjäsenten välillä, parisuhteissa kuin intohimossa omaan asiaankin. Franzen kuvaa sitä teini-iän himon, fyysisen riippuvuuden, keski-ikän kompromissien, uutuudenviehätyksen ja pitkäikäisten siteidenkin kautta. Rakkaus on kaunista ja kestävää, mutta myös fyysistä, repivää ja kostonhimoista. Vapaus antaa ihmisten olla keskenään täysin erilaisia, vailla yhteisymmärrystä, vailla kykyä tulla toimeen, mutta erilaisin kytköksin kiinni toisissaan kuitenkin. Se näyttää, miten ihminen voi muuttua ja ottaa vaikutteita, ja miten sitä on mahdotonta ennustaa. Lukijakin saattaa ensialkuun ihastua johonkin romaanin hahmoista, tuntea välillä häntä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä, mutta koko ajan ymmärtäen, sillä piirteet ovat pääosin hyvin inhimillisiä ja tuttuja.

Nyt, kirjan luettuani, en tiedä johtuuko tyytyväisyyteni siitä että romaani olisi sittenkin ollut aika hieno, vai siitä, että sain sen luettua. Oli miten oli, on kiva että kirja herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Tuskastumisen ja suoranaisen turhautumisen voitti lopulta jokin hento punainen lanka, jonka löysin. Uskon, että tämä kirja herättää lukupiirissämme keskustelua enemmän kuin moni muu! Kirjasta lisää blogeissa Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Järjellä ja tunteella.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie 2014. Englanninkielinen alkuteos A God in Every Stone. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2015. 385 s. Oma ostos.

Shamsien huikean hyvä Joka veljeään vihaa sai minulta täydet pisteet viime syksynä. Siinä missä sen tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja tapahtumat ovat hyvinkin ajankohtaisia, sijoittuu Jumala joka kivessä vuosiin 1915 ja 1930. Pakistanilais-englantilainen Shamsie avaa tässä aiemmin kirjoittamassaan romaanissaan Intian ja myöhemmin syntyneen Pakistanin sekä Iso-Britannian välisiä suhteita ja historiaa. Huikea tarina on tässäkin romaanissa, mutta en tiedä mikä siitä teki niin vaikeaselkoisen. Minun oli välillä vaikea pysyä matkassa ja perillä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja kenestä puhutaan. Johtuiko se siitä, että alueen historia on minulle loppujen lopuksi hyvin vieras vai siitä, miten romaani rakentuu?

Peshawarilainen 12-vuotias Najib tutustuu rautatieasemalla nuoreen englantilaisnaiseen, joka on tullut kaupunkiin sen historian ja arkeologisten kaivausten vuoksi. Najib päätyy hetkeksi naisen oppilaaksi ja pääsee syvälle historian maailmaan. Vivian itse rikkoo aikansa naiskuvaa ja raivaa uraa miesten maailmassa. Hän on tehnyt velvollisuutensa ja toiminut sairaanhoitajana kotimaassaan, kun ensimmäinen maailmansota riehuu. Se ei kuitenkaan riitä naiselle, jolla on vauraan ja etuoikeutetun taustansa vuoksi mahdollisuus muuhunkin.

Myös peshawarilaisnuorukaisia osallistuu sotaan Euroopassa, ovathan he osa brittiläistä imperiumia. Yksi heistä on Najibin isoveli Qayyum, joka haavoituttuaan pääsee takaisin kotiin, eikä enää koske aseisiin. Qayyum lähtee mukaan pataanien aseettomaan kansallismieliseen rintamaan, joka viisitoista vuotta myöhemmin osallistuu veriseen yhteydenottoon Peshawarin Tarinankertojien kadulla. Jos miehen pitää kuolla puolustaessaan maata, olkoon se hänen maansa ja sen kansa hänen kansaansa.

Siirtomaaherruus ja sen seuraukset ovat Intiassa vahvasti läsnä. Heitä on liian vähän ja meitä liian paljon, ja niinpä he ovat ymmärtäneet, että heidän on luotava tänne luokka, joka palvoo heitä, saa olla heidän kunnioituksensa kohteena, hyötyä heidän läsnäolostaan ja, mikä tärkeintä, palvella heitä, sillä os meidän suuri joukkomme kääntyy heitä vastaan ja käskee heidän lähteä pois, he eivät mitenkään voi jäädä.

Jumala joka kivessä sisältää pursuaa yksityiskohtia, historiaa ja kulttuuria. Ensinnäkin on Intian silloisen luoteiskulman, nykyisen Pakistanin alueen islaminusko ja vanhat perinteet, jotka sanelevat miesten ja naisten välistä kanssakäymistä, katseita ja kosketuksia, pukeutumista ja viestintää. Välissä pilkahtaa rauhanomainen buddhalaisuus ja sen ikivanhat kaivauksista paljastuvat patsaat. Sitten on eurooppalainen nainen, joka näkee naisten vapautumisen omassa maassaan, mutta jonka asema muslimikulttuurissa on vähintäänkin hankala.

Näiden teemojen rinnalla Shamsie kuljettaa myös ikivanhaa tarinaa Skylaksin diadeemasta, esineestä joka on kulkeutunut alueelle jo Aleksanteri Suuren aikana, mutta kadonnut. Sen löytyminen on nyt niin Najibin kuin Vivianenkin mielessä. Vivianelle se merkitsee kuolleen rakastetun muiston kunnioittamista. Rakkaus kulkee tarinassa läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten ohuena mutta vahvana teemana niin miesten ja naisten kuin sisarusten, taistelutovereiden tai vaikkapa oppilaan ja opettajan välillä. Myös rakkaus historiaan ja arkeologiaan on kuvattu kauniisti.

Shamsien kerronta on täynnä aistivoimaa: Hedelmätarhoilta puutarhojen keskelle, sieltä kaupungin muureille ja sieltä Tarinankertojien kadulle - hän polki läpi Peshawarinlaakson sydämen aistien, kuinka se sykki kaikkialla ympärillä ja keräsi voimaa. Jotakin uutta oli tulossa, hän oli osa sitä. Virkkeet tulvivat värejä, tuoksuja ja tunteita. Kerronnasta tulee mieleen vasta lukemani Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Romaanissa on niin paljon mielenkiintoisia teemoja, että olisin ehkä kaivannut niiden jakamista useammaksi teokseksi. Najibin, Qayyumin ja Vivianen näkökulmien lisäksi loppuun mahtuu myös mattokauppiaan tyttären Diwan ja tämän kälyn perspektiivi lopun väkivaltaiseen yhteydenottoon, naisten asemaan ja avioliittojen syntyyn. Upeita ja kauniita, opettavaisiakin kertomuksia kaikki, mutta yksissä kansissa hieman liikaa minun makuuni. Ehkä jonkun toisen lukijan kokemus on erilainen. Siitä kuulen viimeistään elokuun lopulla, kun käsittelemme kirjaa lukupiirissä!

Kirjasta myös blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kaisa Reetta T. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen, sillä feminismiäkin teoksessa sivutaan. Koska kyseessä on oman hyllyn kirja, se sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirjankansibingoon siitä löytyy ovi. Lisäksi kirja on yksi Hyllynlämmittäjistäni, joten saan monta kärpästä samalla iskulla!

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny 2005. Englanninkielinen alkuteos Still Life. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 259 sivua. Luin BookBeatista.

Mistä näitä hyviä dekkareita oikein tulee? Jälleen kerran blogiystävieni vinkkaama kirja osoittautui helmeksi. Three Pines -sarjan aloittaja Kuolema kiitospäivänä on hyvin erilainen kuin vaikkapa Arttu Tuomisen Verivelka, jota kehuin pari päivää sitten. Ja silti annan sillekin täydet pisteet! Miksi?

Väkivaltainen kuolema vaati Earl Greytä.

Montrealin lähellä on pieni kylä, Three Pines, joka syleili minua lämpimästi heti sinne saavuttuani. Sen asukkaat ovat ihanan persoonallisia, yhteisöllisiä ja huolehtivat toisistaan. Harva haluaa sieltä pois. Kylään saavuttuaan siihen ihastuu myös Armand Gamache, vaikkei vierailun syy olekaan mukava. Yksi kylän vanhuksista, eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal, on tapettu. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai tahallinen surma? Voiko olla yhteensattumaa, että vain vähän aikaa sitten on kuollut toinenkin ikäihminen?

Kirjaa kuvailemalla voisi helposti päätyä imelyyteen ja lässytykseen, mutta kerronnassa ja hahmoissa on juuri sen verran särmää, että idyllinen kylä asukkaineen on juuri yhtä herkullinen kuin heidän suuresti arvostamansa leivonnaisetkin. Ripaus ranskalaisuutta tuo lisämaustetta muuten varsin englanninkieliseen yhteisöön Kanadan etelärajalla, eikä kieliasiaa voida ihan kevyesti sivuuttaakaan. Kylässä on tietysti myös vanhoja kaunoja ja jopa huonosti käyttäytyviä teinejä, muutenhan tämä menisi ihan siirapiksi.

Jane on surmattu mielenkiintoisella tavalla, hän on nimittäin saanut osuman nuolesta. Käy ilmi, että jousiammunta on kylällä melko yleistä. Onko metsästäjä lähtenyt julkeasti pakoon? Kuuluuko nuoli homoparin kahvilaan hyökänneen nuorukaisen varusteisiin, vai onko surmalla yhteys 60 vuotta sitten särkyneeseen sydämeen? Mitä merkitystä on mielipiteet jakaneella Janen taululla? Kokenut tutkija Gamache istahtaa rauhassa penkille puiston reunaan ja alkaa seurata kyläläisten toimia.

Kuolema kiitospäivänä kuuluu ehdottomasti cozy crime -genreen, joskin minä olisin valmis lanseeraamaan sen ansiosta uuden termin, comfort crime. Niin sydämellinen ja lämmin olo tuli kirjaa lukiessa. Ykkösosasta jää mieleen paljonkin teemoja, joita soisin ihanan rikosylikomisarion penkovan jatkossakin. Vihollinen löytyy loppujen lopuksi hyvin läheltä eikä tämän kirjan kanssa tarvitse pelätä painajaisia.

Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma. Three Pinesilla on Suomessa erikoinen historia, sillä se on jo kerran lanseerattu WSOY:n puolella vuonna 2008. Tämän ensimmäisen osan nimi oli silloin Naivistin kuolema. Bazar aloitti julkaisun nyt kuitenkin uudestaan uusilla kansilla ja uusilla nimillä. Kanadalainen Louise Penny on varsin ansioutunut kirjailija: sarjaan kuuluu kaikkiaan 15 teosta, jotka on käännetty 25 kielelle!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Leena Lumi ja Kirja vieköön!

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Michael Cunningham. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Snow Queen. Gummerus 2014. Suomentanut Raimo Salminen. 289 sivua.

"Minä odotan koko ajan... jotain."

Barrett odottaa suurta rakkautta saapuvaksi, jotain mikä tekisi hänen elämästään täydempää. Kukaan hänen poikaystävistään ei ole vielä jättänyt häipymättä. Hän on veljeksistä se, josta odotettiin jotain suurta, jotain akateemista ja hienoa. Keski-ikää lähestyessään hän huomaa kuitenkin asuvansa veljensä nurkissa ja myyvänsä T-paitoja ystävänsä putiikissa. Rakkauselämää vaille hän on silti löytämässä tyytyväisen tasapainon.

Barrettin vanhemman veljen, Tylerin elämä rakentuu kahden asian ympärille. Musiikki ja syöpää sairastava vaimo. Hänen suurena tavoitteenaan on säveltää parantava laulu rakkaalleen ja lyödä läpi musiikkimaailmassa. Siinä missä Barrett odottaa rakkautta, Tyler odottaa inspiraatiota. Onko kuitenkin niin että kokaiini vie häntä aina vain vahvemmin?

Lumikuningattaren päähenkilöveljeksissä on jotain hukkaanheitettyä, jotain sellaista mitä kukaan ei kai odottanut. He ovat tavoiteltuja, sivistyneitä, pidettyjä - silti samalla tuntuu kuin elämää valuisi sormien läpi, ote puuttuu, tavoitteet ovat liian haaveellisia.

Cunningham käsittelee kirjassaan monia keski-ikään ehtineelle tuttuja teemoja, nuoruuden vimman ja kauneuden katoamista, pettymyksiä, miellyttämisen tarvetta ja sairautta, jopa kuolemaa. Kantavana teemana on kai oman tien löytämisen vaikeus, kasvu omaksi itsekseen. Tarina rakentuu ajatusten ja muistojen varaan. Barrettin ja Tylerin hahmot ystävineen analysoivat tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisiaan ja hiljaisuutta hyvin tutulla tavalla. Siksi on kai ihme, miten asetelma ja henkilöt jättivät niin kylmiksi. Ajoittain huumehöyryisen Tylerin ajatukset tai Barrettin takertuminen yöllisen valoilmiön mahdollisiin merkityksiin ei saanut minua takertumaan teokseen vaan ennemminkin harppomaan sen läpi.

Lumikuningattaressa on kuitenkin paljon kaunista ja Cunninghamilla on ihmeellinen kyky sanallistaa sumeatkin ajatukset niin että niistä tunnistaa itsensä. Tarina ankkuroituu ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten Yhdysvaltojen silloisiin presidentinvaaleihin, eikä hahmojen ylianalysoinnista onneksi puutu itseironiaa. En voinut olla rakastamatta Cunninghamin Tunteja (kukapa ei voinut?!) ja rakkaiksi jäivät myös hänen seuraavat teoksensa Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Sen jälkeen tapahtui jotain, eivätkä Säkenöivät päivät ja Illan tullen enää tehneet vaikutusta. Odotan edelleen... jotain!

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Katja, Leena ja Kaisa Reetta. Omaa laiskuuttani taidan kuitata tällä Helmetin Marilyn-kohdan, sillä hänet mainitaan kirjassa pikaisesti.